Tullessani tuohon vihreään huoneeseen, johon liikkeen johto oli
keskittynyt, näin kirjoituspöydällä sanomalehden levällään »Hänen
Mahtavuutensa» edessä. Suupielet alasvedettyinä, vihan vimma
kasvoillaan hän loi minuun mulkoilevin silmin syrjäkatseen. Ottaen
tuikealla liikkeellä punaisen kynän, hän merkitsi lehdestä erään kohdan
paksulla viivalla ja ojensi lehden minulle.
Lukekaa! tiuskaisi hän, vaivoin hilliten itseään.
Minä luin:
»Kapteeni Sommerfeld, joka on muutamia kertoja kuljettanut ilmapallonsa
'Saturnuksen' kaupunkimme ylitse ainoastaan apulaisensa seuraamana,
sai eilen ensimäiset kaksi matkailijaa mukaansa. Nuo ensimäiset
ilmaretkeilijät Hampurin asujaimistosta olivat herra Jost Wildi,
tunnetun kauppahuoneemme Hannu Konrad Balmerin virkailija, ja hänen
toverinsa, nuori naishenkilö, jonka nimeä meidän valitettavasti ei
onnistunut saada tietää. Komea matkailijatar, levollisen rohkeutensa
mukaan päättäen amerikkalainen _independent girl_ — — —»
Kirjaimet alkoivat pyöriä silmissäni. Kauhistuneena laskin sanomalehden
kädestäni. Yritin puhua, mutta herra Balmer pakotti nopealla, tuikealla
liikkeellä minut ääntymään.
— Pitäkää suunne kiinni! ärjäisi hän, osoitellen sanomalehteä
ojennetulla etusormellaan, ikäänkuin haluten lävistää sen. Päästyään
vaivoin henkeen, puhua jymisytti hän yhä vahvenevalla äänellä:
— Mitä? Minun liikkeeni virkailijat tekevät ilmapallomatkoja? Mahtanee
olla sievoinen huijaamisliike, kun sitä hoitavat ilmapurjehtijat!
Hyvät ystäväni saavat nauraa aika makeasti. Kuulen korvissani heidän
naurunsa! Ei, ei, te nulikka, te... te... Minun liikkeeni virkailijat
eivät tee ilmapalloretkiä. — Amerikkalainen independent girl! Te
tuotatte minulle todellakin iloa, herra Wildi!
Halusin vastata, mutta kun vain yritinkään puhumaan, tuimistui
herra Balmer yhä enemmän. Hänen raivonsa yltyi yltymistään hänen
puhuessaan, hänen pullistunut naamansa kävi tulipunaiseksi, hän hypähti
istuimeltaan, kulki edestakaisin, pysähtyi eteeni ja ärjyi:
— Tahdon näyttää teille, että te ette ole mikään virkailija.
Poikanulikka te olette, jonka harja on paisunut ylpeydestä, tuiki
tavallinen poikanulikka, jonka jälleen on nöyrtyminen, varoittavaksi
esimerkiksi muille. Yksityistuntinne ovat nyt lakkautetut, ja
kuukausirahoja ei teille enää makseta. Jospa vain olisin antanut teidän
jäädä sikopaimeneksi Selmattiin! Joka retkeilee ilmapallolla, siitä
ei ilmoisna ikänä tule kauppiasta, vaan hänestä tulee seikkailija,
huijari. Niin, niin, kun teidän tulonne nyt pienenevät, niin teidän
kaiketi täytynee myöskin antaa tuon amerikkalaisen 'itsenäisen tytön'
mennä menojaan!
— Rohrmann— Rohrmann! huusi hän sitten, avaten konttorihuoneen oven.
Kutsuttu syöksähti sisään.
— Rohrmann, kirjoittakaa mitä sanelen:
»Selonteko sunnuntaisesta ilmapalloretkestä sisältää valitettavasti
varsin suuren erehdyksen. Siinä mainittu herra Jost Wildi ei ole —
vetäkää sanan alle kolminkertainen viiva — kauppahuone H.K. Balmerin
virkailijoita eikä edes apulaisiakaan.»
— No niin, viekää se tuon lehden toimistoon. Jos he
kieltäytyvät ottamasta sitä lehteen, niin uhkaatte heitä
luotonvahingoittamiskanteella.
Virkailija lensi matkaan.
— Te seisotte yhä vielä täällä, hyvä herra! huusi »Hänen Mahtavuutensa»
kalsean pilkallisesti. — Vai haluaisitte te puhua! Mutta sitä te ette
saa. Työskennelkää ensin muutama kuukausi ahkeraan ja vaatimattomasti
varastohuoneissa, sitten voi kenties tapahtua, että jälleen pääsette
puheilleni.
Halveksivalla liikkeellä hän käänsi minulle selkänsä.
Juopuneen tavoin hoipersin tieheni. En tiedä kuinka monta ihmistä
vastaan törmäsin katua eteenpäin kiitäessäni, en muista missä
kuljeskelin aamusta iltaan, se vain on jäänyt mieleeni että seisoin
Elben rannalla ja ajattelin: »Olisi parasta hypätä jokeen ja vapautua
tästä rajattomasti häpeästä, joka minut vähitellen kiduttaa kuoliaaksi!
Hän nimitti minua poikanulikaksi! Hän on tyranni, tyranni!»
Olin aivan vimmoissani ja kiukuitsin: »Enkä edes saanut sanoa sanaakaan
selitykseksi ja puolustuksekseni!»
Raivoissani toivoin, että sanomalehtimies sattuisi tielleni. Silloin
saisi hän aimo selkäsaunan!
Mutta vähitellen lauhtui toivoton, vihainen itkuni, ja mieleeni alkoi
tulla järkevämpiä ajatuksia. Käsitin, että ilmapalloretki oli ollut
ajattelematon temppu ja että sanomalehden esityksen siitä täytyi
tuikeasti harmittaa herra Balmeria, varsinkin kun syyllinen olin minä,
hänen hemmoteltu lemmikkinsä. Tuon kaiken käsitin. Mutta ei hänen
sentään olisi pitänyt häväistä minua kaikkein edessä tuomitsemalla
minut takaisin varastohuoneisiin. Se oli liikaa! Sehän oli melkein kuin
minut olisi ajettu pois palveluksesta! Oi, kuinka olin rakastanut tuota
miestä! Aivan kuin isää. Ei, vielä enemmän! Ja nyt hän kohteli minua
noin julmalla tavalla. Hämärästi tunsin myöskin ettei ilmapalloretki,
tuo ajattelematon päähänpistoni, joka tosin antaa aihetta pilantekoon,
vaan ei tuottaisi hänelle mitään todellista vahinkoa, ollut syypää
hänen hirvittävään raivoonsa, vaan oli sen herättänyt luulo, että
olin lemmensuhteissa Big Dareen. Se oli pettyneen hyväntekijän
mustasukkaisuutta, joka saattoi suojatin orjaksi ja kielsi häneltä
oikeuden ihailla ketään muuta, olipa tämä vaikka nainenkin. Siinä
oli asian ydinkohta. Mutta kuinka voisin saada kaikki Balmerille
selvitetyksi?
Vietin tuon päivän sanomattoman kurjassa mielentilassa. Kun
Sommerfeldin ilmapallo illan suussa näkyi taivaalla, kirosin sitä
mielessäni. Vihdoin palasin väsyneenä ja murtuneena asuntooni
kirjurinperheen tykö, jonka kohtelu nyt oli käynyt aran karttelevaksi.
Liitin Dugloren kirjeeseen lyhyen loppulauseen ja lisäsin:
»Suo anteeksi, rakas Duglore, että kirje on näin keskeneräinen. Voit
käsialastakin huomata, että nyt myöhemmin päivällä olen ruvennut
voimaan pahoin.»
Vaikka nuo tulevaisuudentoiveet, joista olin kirjoittanut, nyt
olivatkin rauenneet tyhjiin, läksin kumminkin seuraavana aamuna viemään
kirjettä postiin. Matkalla mietin ristiriitaisten tunteiden vallassa,
nöyrtyisinkö todella menemään jälleen makasiinityöhön. Minusta
tuntui etteivät voimani siihen riittäisi. Lopputulos oli kumminkin,
että minä, ylpeä, kunnianhimoinen Jost Wildi, jälleen tarjouduin
entisten päällysmiesteni käskettäväksi. Minun täytyi saada toimeen
sovinto Balmerin kanssa, ja ensimäinen ehto oli varmaankin taipuminen
hänen tahtonsa noudattamiseen. Mutta kärsin kiihkeämpää tuskaa kuin
itsellenikään tahdoin myöntää. Big Darelle antamaani lupausta en
olisi halunnut täyttää. Jos asiat olisivat olleet samalla kannalla
kuin hänestä erotessani, olisi ollut toista, mutta edellisen päivän
kokemukset olivat tehneet hänet minulle ventovieraaksi olennoksi, joka
kauneudestaan huolimatta jätti mieleni aivan kylmäksi. Äkkiä alkoi
minusta tuntua epänaiselliselta, että hän ilman muuta oli päättänyt
lähteä mukaan ilmaretkelle, ja rupesin epäilemään hänellä olevan
seikkailijattaren taipumuksia.
Menin kumminkin Kiviportille, ajatellen, että jos emme voisikaan
kauniin, salaperäisen Abigail Daren kanssa tuottaa toisillemme paljon
iloa, niin voisi yhdessäolomme kumminkin hieman lieventää polttavaa
tuskaani. Aikoessani juuri yhtyä ihmisjoukkoihin, jotka keväästä
riemuiten vaeltelivat puistikossa, saapui tenhottareni viehkeänä ja
hymyilevänä, vaaleansinisiin puettuna, ja nyökkäsi minulle jo kaukaa
vaunuistaan. Pian käyskentelimme päivänpaisteisen, tuoksua uhkuvan
illan sulossa kastanjain valkoisten ja punaisten kukkalatvojen
alla, ja nyt tunsin sentään jälleen joutuvani hänen sanomattoman
nuoruudenviehkeytensä lumousvoiman valtaan.
— Suokaa anteeksi, herra Wildi, lausui hän heti ensiksi. — Pelkään,
että tuo ilmapalloretki on tuottanut teille ikävyyksiä. Arvasin sen
kauppahuoneenne selityksestä, ja näen sen teidän kasvoistannekin. Olen
kovin pahoillani siitä, että olin siihen syypää. Haluaisin sovittaa
syyllisyyteni, vaan en tiedä miten sen voisin tehdä!
Hän hymyili veitikkamaisesti ja suopeasti, ja hänen hilpeä,
sydämellinen seurustelutapansa virvoitti minua.
— Mutta kun teitä katselee, herra Wildi, jatkoi hän leikillisesti,
— tuntuu sentään siltä ettei teille voisi sattua mitään vaikeutta,
jota ette voittaisi aivan ponnistuksittakin. Niin on varmaan tämänkin
vastuksen laita.
Nyt täytyi minun nauraa. — Kylläpä teillä on erinomainen luottamus
luontoni lujuuteen! sanoin minä. — Mistä tuo oiva ajatus tuli mieleenne?
— En tiedä sitä oikein itsekään, vastasi hän luontevasti. — Teissä
on jotakin voimakasta ja tarmokasta, joka saattaa ajattelemaan, että
kaiken täytyy onnistua teille, ryhdyittepä mihin tahansa. Jokainen
liikkeenne ja lepoasentonnekin kuvastaa tyyntä pontevuutta. Se rohkaisi
minua seuraamaan teitä ilmapalloretkelle. Olin huomannut sen jo
Helgolannissa, teidän laskeutuessanne »Falmia» alas. Teidän käyntinne,
kun te ikäänkuin joka askeleella kasvetutte maahan kiinni, saattoi
minut silloin ajattelemaan, että te olitte kotoisin vuoriseudusta,
ettette aina ole ollut kaupunkilainen. Mutta ehkä minusta tuntui siltä
vain siksi, että koko teidän olentonne henkii syntyperäistä voimaa.
Katsahdin hämmästyneenä Big Dareén ja vastasin:
— Ei, tarkka silmänne ei ole teitä pettänyt, olen syntyisin
vuoriseudusta. Oletteko te oleskellut sellaisilla tienoilla?
— Kyllä joskus, sanoi hän, — tuon tuostakin olen vanhempineni viettänyt
keskikesällä jonkun viikon vuoristossa, — nimittäin lapsuuteni ja
aikaisimman nuoruuteni aikoina. Nyt eivät vanhempani enää ole elossa.
Muutoin en olisikaan Hampurissa.
Hän vaikeni ajatuksiinsa vaipuen ja viittasi sitten päivänvarjollaan
korkeiden kukkivien sireenipensaiden varjostamaan penkkiin sekä lausui:
— Emmekö istuisi tuonne hetkeksi? Voimme varmaankin kertoa toisillemme
kaikenmoista. Saanko kuulla jotain teidän vuoristanne?
Hän hymyili suloisesti lausuessaan tuon pyynnön, ja hänen sinisilmänsä
säteilivät rohkaisevasti. Mutta minä pyysin häntä kertomaan.
— Olette oikeassa, ettehän te vielä lainkaan tiedä, kuka minä olenkaan,
sanoi hän hilpeästi. — Kuvailkaa mielessänne sateenvarjoa, jonka
omistaja on unohtanut nurkkaan, ja jota ei käydä noutamassa. Ei, en
tahdo puhua ongelmoita. Synnyin maailmaan jossakin hotellissa Välimeren
rannoilla. Lapsuuteni ajan vietin vanhempieni kanssa matkoilla, ja
vaelluksessani tuli pysähdys vasta ollessani jo kahdeksantoistavuotias.
Silloin olin jo kadottanut äitini. Isäni, joka oli meksikkolainen,
piti vanhan perintöriidan takia matkustaa kotiin. Yhdessä saavuimme
Hampuriin. Mutta meri oli kovin myrskyinen. Isäni päätti tehdä
matkan yksin ja jätti minut poissaoloajakseen Jenssenin ja Römerin
kasvattikouluun. Mutta kun hänen neljän tai viiden kuukauden jälkeen
piti tulla minua noutamaan, saapuikin hänen asemestaan tieto hänen
kuolemastaan. — Olin lohduton, minulla ei ollut enää ketään, joka
olisi minusta välittänyt. Omaisuuteni hoitajan, vanhan meksikkolaisen
asianajajan neuvosta jäin kasvatuslaitokseen, ja olen ollut siellä jo
kolme vuotta. Mitäpä voisin tehdä muutakaan? Koko maailmassa ei ole
ainoatakaan ihmistä, joka minusta välittäisi, vaan he palvelevat minua
kaikki tyynni ainoastaan palkasta, ja jos kuolisin tänään tai huomenna,
niin minulle varmaankin pidettäisiin aika komeat maahanpaniaiset, mutta
ei kukaan muu vuodattaisi kyyneltäkään tähteni kuin pari herttaista
pikku toveria. Olen todellakin kohtalon huolimattomasti pitelemä
ihmislapsi!
Hän ei kertonut tuota lainkaan surunvoittoisesti, vaan suuren maailman
tapoihin perehtyneen nuoren naisen tavoin, joka on tottunut tunteensa
hillitsemään.
— Ja laitoksen johtajat sallivat teidän liikuskella kaupungilla yksin
ja milloin haluatte?
— En luule siitä liioin pidettävän, naureskeli hän, — vaan olen
suostunut jäämään sinne ainoastaan ehdolla, että minulle suodaan
kaikenmoisia vapauksia. Minulle, joka olen viettänyt kahdeksantoista
vuotta kuin mustalaiselämää, ei sovi häkkiin suljetun kanarialinnun
elämäntapa. Ei, ei, sitä en kestäisi! Omaisuuteni hoitajan, tuon
meksikkolaisen asianajajan, pitää maksaa vapaudestani, se on minulle
yhtä välttämätön kuin ilma. Heti kun minua pyritään pakolla johonkin
taivuttamaan, heräävät kaikki huonot ominaisuuteni.
— Onko teillä niitäkin, neiti? laskin minä leikkiä.
— Onpa kyllä, vastasi hän vakavasti. — En tahdo tekeytyä miksikään
enkeliksi! Jos minua pidellään pahoin, voin olla ilkeä ja juonikas,
oikein paha!
Sanojensa vahvikkeeksi hän antoi silmäinsä säihkätä tulta. Välähdys,
tuima kuin timantin hohde, tuikahti niiden tummasta sinestä, ja
valkoiset hampaat vilahtivat näkyviin kirsikanpunaisten huulten takaa.
Silmänräpäyksen ajan oli Big Dare vain meksikkotar, ehdottomasti
täytyi minun ajatella villipetoa, kissaeläintä, joka hyökkää esiin
Amerikan metsistä. Mutta seuraavana hetkenä hän jo hymyili viehättävän
herttaista ja viatonta hymyään.
— Ei, sanoi hän, — elkää liiaksi kauhistuko minun huonoja
ominaisuuksiani, herra Wildi, — onhan minulla hyviäkin. Laitoksen
tyttöset pitävät minusta enemmän kuin kenestäkään!
Hän näytti niin lempeältä, niin hilpeän veitikkamaiselta, että minun
täytyi häntä uskoa.
Olimme molemmat hetken vaiti.
— Independent girl, — siinä on sanomalehtimies oikeassa, jatkoi hän
sitten ajatuksen juoksuaan. — Sunnuntainen ilmapalloretki oli kyllä
todiste »itsenäisyydestäni». En pitkiin aikoihin ole kokenut mitään
niin suurenmoista, sain toki taas kerran vapaasti vetää henkeä. Tuota
nautintoa haluaisin enemmänkin. Sen tiesin jo maahan laskeutuessamme.
Sentähden halusin tavata teitä. Tahdoin esittää teille erään tuumani ja
erään pyynnön, — tuuman, tehdä pitemmän ilmäpalloretken, ja pyynnön,
että te vieraanani ottaisitte siihen osaa. Ihanaa täytyisi olla jonakin
aamuna ilman uteliaita katselijoita kohota ylös ilmaan, kiitää aurinkoa
kohden, koko pitkä päivä leijailla ylhäällä taivaan korkeudessa,
kukoistavan maan yläpuolella, me kolmen kesken vain — Sommerfeld, te
ja minä — ja vasta illalla laskeutua maahan jossakin kaukana. Pelkään
vain, että minun teidän tähtenne täytyy luopua tuumastani. Asemanne
estää teidät täyttämästä pyyntöni.
Mutta hän loi minuun kumminkin toiveikkaan ja rukoilevan katseen.
— Kiitän teitä, neiti Dare, mutta se ei todellakaan käy päinsä,
vastasin minä aivan empimättä, tyynesti ja varmasti. — Tehkää tuo matka
ilman minua. Pidän Sommerfeldiä luotettavimpana ilmapurjehtijana, mitä
olla voi.
Hän nyrpisti huulensa kokoon viehättäväksi supukaksi, mietti sitten
vähän ja lausui hymyillen:
— Ei, en minä lähde Sommerfeldin kanssa kahden. Ainoastaan teidän
seurassanne olisi minulla kylliksi rohkeutta siihen. Jos näkisin teidät
rinnallani, voittaisin pelkuruuden, joka piilee mielessäni kaiken
kauneuden ja suurenmoisuuden kaihoamisen rinnalla.
Hän nousi paikaltaan.
—- Saatatteko minua vielä vähän matkaa? kysyi hän.
Aloimme kulkea Sisä-Alsterille päin.
— Miksi te pysytte tuon kauppahuoneen palveluksessa, vaikka teille
suodaan niin vähän vapautta, herra Wildi? alkoi hän jälleen puhua.
Hämmästyksissäni tuosta lapsellisesta kysymyksestä vaikenin tuokion.
Viehkeä puna kohosi hänen poskilleen ja hän lausui:
— Kysymykseni taisi olla aika typerä?
— Olipa kyllä, neiti Dare, vastasin minä, ja me nauroimme molemmat
sydämellisesti.
— Kuinka mukavasti te tuon sanoittekaan! sanoi hän hilpeästi, ja tuo
hetki vei meidät lähemmäksi toisiamme, kuin kaikki muu mitä siihen
saakka olimme puhuneet.
— Täyttäisittekö pyyntöni, jos voisitte toimia vapaasti? tutkisteli hän
edelleen.
— En tietäisi mitään sen viehättävämpää, vastasin minä. —
Ilmapurjehtiminen on minusta tenhovimpia huvituksia mitä olla voi.
Rinnassamme herää pyrkimys nähdä enemmän ja yhä enemmän. Sen olen jo
kokenut. Ja sitten teidän viehättävä seuranne!
Hänen siniset silmänsä säteilivät. — Nuo sananne tekevät minut varsin
onnelliseksi, hymyili hän.
Käyskennellessämme tietämme edelleen kääntyi melkein jokainen
vastaantulija taaksensa katsomaan Big Darea ja hänen palmikoltaan, ja
kuulimme niistä myöskin leikkiä laskettavan.
— Leikkautan ne lyhemmiksi, sanoi hän harmistuneena. — En ole lainkaan
sellainen turhamainen olento, miksi minua niiden takia luullaan.
Laitoksen johtajat tahtovat että antaisin niiden riippua alhaalla,
mutta en aio enää välittää siitä. Haluaisin liikkua luonnon helmassa
vapaasti kuten muutkin ihmiset. — Saanko vielä tavata teitä, herra
Wildi?
— Olen joka ilta käskettävänänne, vastasin minä, hänen kauneutensa
hurmaamana. — Olen melkein yhtä koditon maailmassa kuin tekin!
— Ylihuomisiltana samaan aikaan ja samassa paikassa, kuiskasi hän
punastuen ja riemuisasti.
Seisoimme Sisä-Alsterin rauta-aidan vieressä. Alkoi hämärtää, ja
tummalla metallihohteisella vedenkalvolla tekivät valkoiset joutsenet
kuin unessa kierroksiansa. Siellä täällä syttyvät valot kuvastuivat
veteen, varjokuvain kaltaisina kohosivat Vanhankaupungin rakennukset
hämärässä ylös korkeuteen, ja vienon kevätillan elämä ympäröi meitä
salaperäisine äänineen.
— Solmimme siis ystävyydenliiton, herra Wildi! Ja ensi kerralla te
kerrotte vuoristossanne viettämästänne lapsuuden ajasta. On oleva
varsin hauskaa kuulla siitä. Iloitsen siitä jo edeltäpäin, lausui Big
Dare erotessamme.
Hän tuntui hieman haaveelliselta, ja hänen pitkä kapea kätensä viivähti
hetkisen minun kädessäni. Nyt ajoi hän jo pois luotani ja katosi
näkyvistäni rusottavan iltahohteen kirkastamana.
»Ystävyydenliitto!» Tuo sana soi korvissani. Mutta mitä hyötyä olisi
tuosta ystävyydestä?
Kuljin kotia kohden hieman raskain askelin. Mikä hurmaavan viehättävä
neitonen olikaan tuo Big Dare, kuinka ihmeellisellä tavalla
yhtyivätkään hänessä nuoruudenihanuus, haavemielisyys, vapaudenrakkaus,
seikkailemishalu ja hieno naisellisuus, hyvyys, luottavaisuus. Ja
sitten tuo sanoin selittämätön, joka laajan, vilvakkaan ilmakehän
tavoin ympäröi hänen olentoaan! Enemmän vielä kuin hänen ulkonainen
viehkeytensä tenhosi mieltäni rikas henkevyys, josta hänen puheensa
olivat suoneet minulle todisteita. Ainoastaan hänen sinisilmäinsä
äskeinen outo välkähdys tuntui minusta vieroittavalta, ja muisto siitä
häiritsi minua salaperäisen seikan tavoin, jota ei pysty selittämään
eikä käsittämään. Mutta vaikka Big Dare niin ruumiillisiin kuin
henkisiin ominaisuuksiinsa nähden oli kuin luotu ihastusta herättämään,
en kuitenkaan tuntenut olevani häneen oikeastaan rakastunut.
Mutta häneen tutustuminen auttoi minua helpommin kestämään tuskat,
joita Balmerin epäsuosio minulle tuotti, ja hänen väitteensä
kukistumattomasta voimastani rohkaisi minua. Teeskentelin ylpeää
välinpitämättömyyttä, kestääkseni voitonriemuiset katseet, joita
kauppahuoneen virkailijat ja apulaiset loivat herransa entiseen
suosikkiin, ja kirjoitin Balmerille kirjeen, jossa pyysin päästä hänen
puheilleen, selittääkseni hänelle sen mitä oli tapahtunut. Luotin hänen
järkevän ja hyväntahtoisen vaimonsa välitykseen. Mutta vastausta ei
tullut, ja se saattoi minut yhä alakuloisemmaksi, niin että minusta
tuntui onnelta että edes sain jälleen viettää illan Big Daren seurassa,
joka sentään pariksi tunniksi karkotti mielestäni nuo kiduttavat
ajatukset.
Hän tuli jalkaisin, yllään vaatimaton kävelypuku. Palmikkonsa oli
hän kiinnittänyt ylös niskaan suureksi sykeröksi, ja hän kysyi
leikillisesti:
— Rumentaako se minua kovin?
— Ei, se sopii teille oivallisesti, vastasin minä. — Se kimmeltelee ja
säihkyy ilta-auringossa kuin tuli. Ja niskanne ylvään viehkeä kaarros...
— Riittää, riittää, nauroi hän iloisesti. — Ette voi keksiä mitään
uusia imarteluja niiden lisäksi, joita lapsuudestani saakka olen
kuullut. Olkaa huoletta, herra Wildi, minä tiedän että olen pulska
poika!
Vallattomuus säteili hänen silmistään.
— Siis saan nyt kävellä kanssanne. Se on pääasia! Ja nyt juttelemme
toisesta asiasta, teidän vuoristanne, lapsuudestanne! Olen iloinnut
kertomuksesta, jonka toivon saavani kuulla, kuten olisin iloinnut
ilmaretkestä, jos olisi ollut mahdollista tehdä se.
Toverillisena ja hilpeänä asteli hän siinä reippaasti rinnallani, ja
vaikka en ollut mikään tarinoitsija enkä ollut milloinkaan liioin
harjoittanut kykyäni esittää asioita yksijaksoisesti, sai hän kumminkin
minut kertomaan varsin pitkälti kaukaisesta laaksokylästäni. Hänen
kysymyksensä, nyökkäyksensä, rohkaisevat silmäyksensä saattoivat minut
tahtomattanikin puhumaan yhä edelleen. Niin jouduimme huomaamattamme
harvemmin rakennettuun uuteen kaupunginosaan ja vihdoin pieneen,
kukoistavaan ravintolapuutarhaan, jossa sulotuoksujen ympäröiminä
muusta maailmasta erillämme kenenkään häiritsemättä voimme jatkaa
keskusteluamme. Aika lensi kuin siivillä.
— Kuinka ihmeellistä, huudahti Big Dare äkkiä kertomukseni keskeyttäen,
— olenhan lukenut Selmatt'in vuorensuistumasta ja tuosta pelastuneesta
nuorukaisesta. Ja nyt hän on tuossa edessäni! Tietystihän luin teistä
osaaottavaisesti, vaan nyt on osanottoni vieläkin suurempi. — Täytyyhän
olla haikean surullista menettää kotinsa!
Hän vaikeni ajatuksiin vaipuen, ja huokaus väreili hänen viehkeillä
kirsikanpunaisilla huulillaan. Mieltäni rupesi ahdistamaan, mutta hän
loi minuun lämpöisen, rauhoittavan katseen ja lausui sydämellisesti:
— Mutta teillä on sentään kerran ollut koti. Oi, kuinka kadehdin teitä
sen takia! Suloisaa mahtanee olla omistaa koti ja kotimaa! Kaikki
runoilijat niitä ylistävät, ja ikivanhoista ajoista näkyy niillä olleen
sama viehättämisvoima. Mutta minä en tiedä mitä koti ja koti-ikävä
onkaan! Minulla ei ole koskaan ollut kotimaatakaan, enkä voi siis
ikävöidä minnekään, en ymmärrä Odysseiaa, tuota muinaiskreikkalaista
laulua koti-ikävästä, enkä sveitsiläistä soturiparkaa, joka kuullessaan
Strassburgissa alppitorven toitotuksen heittäytyi virtaan, en
juutalaista, joka kuollessaan antaa kääntää jalkansa kotimaansa
auringonnousua kohden! Mutta ihanaa täytyy tuollaisen rakkauden olla!
Bigin olennossa ei ollut enää jälkeäkään iloisesta, huolettomasta
seuraihmisestä. Syvä ryppy oli uurtautunut hänen otsaansa kauniisti
kaartuvain kulmakarvojen välille, ja surumielinen Big vaikutti mieleeni
verrattomasti valtavammin, kuin äskeinen hilpeä tyttönen.
— Teidän lapsuudenmuistonne ovat kotoisin kapeasta vuorilaaksosta,
minun ovat kootut kaikista maailman ääristä, sanoi hän miettiväisesti.
Tuskin minun tarvitsi kehottaakaan häntä kertomaan, hän ryhtyi
itsestäänkin puhumaan.
— Vanhasta perinnöstä aiheutuva riita, alkoi hän, — karkotti isäni
hänen meksikkolaisesta kodistaan. Katkeroituneena siitä ettei saanut
oikeuksiansa täysin tunnustetuiksi, hän jätti käytännölliset toimet
siksensä ja omisti aikansa taiteelle, joka myöskin saattoi hänet
tulemaan Vanhaan maailmaan. Saksassa hän meni naimisiin nuoren
näyttelijättären kanssa, ja tullessani maailmaan olimme Italiassa.
Vanhempani eivät koskaan oleskelleet kauan samassa hotellissa, samassa
kaupungissa. Tuon riidanalaisen perinnön tuottamat varat riittivät
kumminkin hyvin tuollaiseen levottomaan kulkurielämään, jota vietimme
siksi, että kalpea, sairaalloinen isäni äitini takia oli ainaisen
lemmenkateen vallassa, äitini oli kukoistava olento ja hyvin kaunis,
hän piti henkevistä keskusteluista, oli huvitettu taiteesta ja osasi
miellyttää kaikkia, joiden kanssa joutui tekemisiin. Mutta isäni
rauhattomuus riisti häneltäkin levon, me jatkoimme vain ainaista
kulkuamme kaupungista toiseen, maasta maahan. Enimmiten oleskelimme
Välimeren tienoilla, mutta joskus kävimme pohjoismaissakin. Isäni
piirusti ja maalasi oivallisesti, mutta tuo rauhaton elämä ehkäisi
hänen taidelahjojensa kehitystä, ja hänen teelmänsä jäivät enimmäkseen
keskeneräisiksi. Niin vietin lapsuuteni päivät aina matkoilla ollen,
aina hotelleissa, vanhempien holhoamana, jotka rakastivat toisiaan
äärettömästi, vaan joutuivat usein epäsopuun. Molemmat olivat hyvin
helliä minulle ja hemmottelivat minua, mutta kumminkaan en tuntenut
itseäni onnelliseksi.
Kun vaieten ilmaisin liikkeellä haluavani kuulla lisää, sanoi hän
katkerasti:
— Ainainen matkustelu riisti minulta lapsuudenonnen! Tuskin olin
ehtinyt tottua ja mieltyä johonkin leikkipaikkaan, puutarhannurkkaan
tai merenrantaan, ja tutustua muihin lapsiin, kun jo taas oli
niistä eroaminen. Lopuksi minusta tuntui ettei maksanut vaivaa
kiintyä mihinkään eikä keheenkään, kun siteet kumminkin kohta täytyi
katkoa. Maailma ei voinut enää tarjota minulle mitään uutta eikä
hämmästyttävää. Se kuvastui mieleeni jonona hotellihuoneita, ja
minusta siinä ei ollut mitään muuta pysyväistä kuin vanhempani ja
meidän matkakapineemme, joskus myös vuoden tai pari hoitajattareni,
sittemmin kamarineitsyt ja opettajani, joita kuljetettiin mukana
kylpypaikasta toiseen. Minä olin siro, hyväpäinen nukke, jota kaikki
imartelivat, mutta vanhempani toivoivat että minusta tulisi ihmelapsi.
Äitini tarkkasi kiihkeästi jokaista sanaani, sillä hän odotti minusta
tulevan runoilijattaren, isäni puolestaan haki taiteellisuuden
tuntomerkkejä jokaisesta turhanpäiväisestä piirustuksestani. Sitä
he kumpikaan eivät tulleet ajatelleiksi, että lapsen, voidakseen
kehittyä, myöskin täytyy saada olla hieman rauhassa omissa valloissaan.
Kuinka kolealta tuntuneekin, niin olen nyt, tultuani vanhemmaksi ja
järkevämmäksi, yllättänyt itseni ajattelemassa että oli oikeastaan
onneksi minulle, että kadotin vanhempani niin nuorena. Heidän
kummallinen kasvatustapansa olisi muutoin tehnyt minusta lopun tai
saattanut minut epätoivoissani solmimaan järjettömän, ennenaikaisen
avioliiton. Tulin isäni kanssa Hampuriin, mieli varsin väsähtäneenä,
ja joskaan kasvattila ei voi minusta tuntua kodilta, niin tarjoaa se
minulle kumminkin hieman korvausta lapsuuteni aikuisista kärsimyksistä,
suoden tilaisuutta seurusteluun toverien kanssa. Tulemme erittäin hyvin
toimeen toistemme kanssa, nuo puolikasvuiset tyttöset ja minä!
Hitaasti palasi Big Daren kelmeille nenänpielille jälleen eloisampi
väri, ja hänen muotonsa, jolle otsan ryppy oli luonut ylevän
katkeruuden ilmeen, kirkastui jälleen. Minulle hänen sanansa
selvittivät monta omituiselta tuntuvaa seikkaa, ennen kaikkea tuon
ripeän itsenäisyyden, joka aluksi hänen nuoruutensa takia oli minua
hämmästyttänyt. Hän viehätti minua nyt enemmän kuin koskaan ennen.
Jokainen hänen sanansa ja katseensa kertoeli minulle kiihkeän,
taisteluita kestäneen mielen jaloudesta.
Syvään hengähtäen hän lausui:
— Lähtekäämme nyt kulkemaan kotiin päin! Ihaninta kaikesta olivat
kumminkin satunne vuoriväestä! Ne ovat minusta vallan viehättäviä! Ja
teidän äitiraukkanne! Vihloo sydäntä ajatellessa äitiä, joka ei ole
ollut täysin onnellinen! Aioin kysyä vielä erästä seikkaa, herra Wildi.
Sanoitte katselleenne ilmapalloa, joka leijaili vuoristonne ylitse,
yhdessä koulumestarin tyttären kanssa. Jäikö tuo tyttö eloon vuoren
suistuessa?
— Kyllä, ja me menimme kihloihin ennen lähtöäni Hampuriin, vastasin
minä, vaikka sanat olivat katketa kurkkuuni. Olin tyytyväinen itseeni,
saatuani ne lausutuiksi, ja iloinen siitä, että jo hämärsi, niin että
punehtumiseni kävi vähemmän huomattavaksi. En nähnyt muuttuiko Bigin
muoto hänen kuullessaan tuon tunnustukseni.
— Kiitän teitä tiedonannostanne, lausui hän, kylmähkö hymyily
huulillaan. — Sen paremmin voimme olla ystävykset!
Saatoin häntä aina kasvattilan muhkean rakennuksen edustalle, joka
sijaitsi hiljaisen, hienon kadun varrella. Hyvän toverin tavoin hän
ojensi minulle kätensä.
— Tapaammeko toisemme lauantaina? kysyin minä.
— Ei, vastasi hän, — lauantaina minun on mentävä erääseen koululaisten
konserttiin. Kirjoitan teille, kun jälleen saan tilaisuuden teitä
tavata.
Pää pystyssä hän lähestyi nopein, kevein askelin ovea, soitti ja katosi
valoisaan eteiseen. Mutta kotiin kulkiessani valtasi mieleni pelko,
ettei hän enää tulisi minua tapaamaan, että olin nähnyt hänet viimeisen
kerran. Tieto että olin kihloissa kävi varmaankin sentään hieman hänen
tunteillensa. Olin pahoilla mielin hänen tähtensä.
Mutta enemmän tuskaa tuotti minulle se, etten saanut herra Balmerilta
vastausta pyyntööni päästä hänen puheillensa. Tuo surullinen viikko
lähestyi jo loppuansa. Lauantaina tuntui minusta koko päivän siltä,
että jotain täytyisi tapahtua. Tapahtuikin jotain, mutta ei mitään
ilahduttavaa. Illan lähetessä »Hänen Mahtavuutensa» kulki makasiinin
läpi, loi katseen sinne, toisen tänne, puhui väliin yhdelle, väliin
toiselle jonkun sanan, lyhyesti, virallisesti, pysähtyi minun
läheisyyteeni tultuansa ja katseli työntekoani, kasvoillaan tuo
tulkitsematon ilme, jolla hän ihmiset kukisti. Hänen katseensa sai
käteni vapisemaan. Jumala tiesi mikä mieletön toivo minussa silloin
heräsikään ja saattoi minut häntä lähestymään rukoillen:
— Herra Balmer, pyydän teitä antamaan anteeksi! En voi enää jäädä tänne
makasiiniin, en kestä tätä häväistystä enää kauemmin!
Mutta noiden salaperäisten silmäin katse pysyi kylmänä.
— Voitteko kestää sitä vai ette, murisi hän kalseasti, — se on teidän
oma asianne.
Tehden kopean, epäävän kädenliikkeen hän läksi tiehensä, ja hänen
ryppyisillä kasvoillaan kuvastui sydämetön tyydytys, ikäänkuin hän
olisi tullutkin vain osoittamaan minulle halveksumistaan.
Tuo uusi nöyryytys saattoi minut suunniltani. Jospa olisin edes saanut
sinä iltana tavata Big Darea. Mutta hänhän oli konsertissa! Ikävöin
jotakin hyväntahtoista ihmistä, joka lempeydellään olisi auttanut
minua kestämään raivoni ja tuon surkean illan. Kiiruhdin satamaan
hakemaan vilpitöntä Rungholtia, joka osasi niin mukavan kuivahkolla
tavalla kertoa oivallisia merimiesjuttujaan. Mutta hän oli jo lähtenyt
työpaikaltaan. Menin viinianniskeluun, jossa olin joskus käynyt Leglun
kanssa, ja luin sanomalehtiä, mutta tiesin tunnin tai parin kuluttua
niiden sisällöstä saman verran kuin ryhtyessäni niitä lukemaan. Silloin
sattui korviini tuttu ääni:
— Opetteletteko te ne ulkoa? Onpa hauskaa taas kerran pitkästä ajasta
nähdä teitä!
Siinähän oli Leglu, viralta pantu ranskanopettajani!
— Herra Wildi, mikä teitä vaivaa? kysyi hän vakavasti. — Te näytätte
sairaalta. Menkää toki kotiin!
En suostunut sitä tekemään. Mutta kuta enemmän koetin säilyttää
ulkonaisen tyyneyteni, sitä kiihkeämmin vaati sydämeni minua tekemään
jonkin tyhmyyden, joka vaimentaisi tuskat. Tuo lurjus pirteine
kokkapuheineen tuli juuri oikeaan aikaan! Seurasin häntä pelikapakkaan,
ja siellä oli kaikki samaten kuin puoli vuotta sitten: näin hehkuvia
naamoja, himokkaita naissilmiä, kuulin rahan ja arpanappuloiden
kiihottavaa kilinää ja kalinaa.
En ottanut osaa peliin, sillä mielenhaikeudestani huolimatta jaksoin
sentään ajatella, että pian voi tulla aika, jolloin tarvitsin jokaisen
kolikkoni.
Muuan naisista ivaili minua:
— Te olette valinnut omituisen paikan mietiskelyjänne varten, herra
filosofi.
Katsahdin ylös. Samassa silmänräpäyksessä näkymätön käsi sammutti
huoneen kaasuliekit. Raakaääninen merimies huusi:
— Mikä sikamainen isäntä täällä onkaan?
Kapakan vieraat yrittivät nousta paikoiltaan, mutta joku kuiskasi:
— Istukaa hiljaa!
Nyt kuului revolverien naksahduksia ja sanat:
— Varokaa koskemasta rahoihin!
Äänettömänä odotti seurue lyhyen hetkisen. Silloin aukeni ovi ja ääni
huusi:
— Julistan kaikki tässä huoneessa olijat vangituiksi!
Valoisassa etuhuoneessa säihkyivät poliisien kypärit ja univormut.
Hämmästyneet vieraat nurisivat ja kiroilivat, ja uudelleen sytytetyt
kaasuliekit valaisivat kuolonkalpeata seuruetta.
Kun meidät kuljetettiin vaunuissa hiljaisia katuja pitkin
tutkimusvankilaan, oli mieleni epätoivoisempi kuin ollessani
Selmatt'issa maahan haudattuna.
Kumminkin pääsin toistaiseksi jotenkin hyvällä kaupalla asiasta. Meitä
tutkivat virkamiehet uskoivat selitykseni, että olin vain sattumalta
joutunut muiden seurassa tuohon kapakkaan enkä lainkaan ollut ottanut
osaa peliin. Aamupäivällä tuli vapauttava lupaus: — Saatte lähteä
täältä! — Mutta vapauteni kahlehtien seurasi sitten:
— Teidän on sittemmin esiinnyttävä todistajana oikeudessa.
Kulkiessani noiden lukuisain kävelijöiden joukossa, joiden kaikkein
kasvoille keväisen sunnuntain ihanuus loi ilon ilmeen, tunsin olevani
ihmiskunnan hylkytavaraa. Minusta oli kuin suloiset suvituulahdukset
olisivat tuoneet mukanansa onnettomuutta joka taholta, enkä ihmetellyt,
kun rouva Andreesen otti minut vastaan kasvot itkettyneinä ja huusi:
— Jeesus, Jeesus, sitä pelästystä ja häpeätä! Olimme tuskin nousseet
levolta kun kaksi poliisia tuli tänne. He kyselivät teistä kaikenmoista
ja kirjoittivat kaikki muistiin. Sanoimme tietysti, että te olette
ahkera nuori herra, joka vain silloin tällöin sattuu hurjalle päälle.
Hänen puhuessaan tuli kirjuri Andreesen, yllään siisti ja moitteeton
pyhäpuku, kotiin kirkosta ja loi minuun arasti ja vaieten murheellisen,
nuhtelevan katseen. Kuinka kadehdinkaan tuota siivoa miestä, jota en
ennen ollut pitänyt oikein vertaisenanikaan, kuinka puhtoisena hän
seisoikaan edessäni tahrattomassa poroporvarillisuudessaan!
Istuin sekavain ajatusten vallassa huoneessani vuoteen reunalla.
Haikea alakuloisuus täytti mieleni. Valtavan voimakkaana tulvahti
sydämeeni koti-ikävä. Niin kauan kuin menestys meitä seuraa, on helppo
vieraalla maalla vaeltaa pää pystyssä, mutta kun perustus alkaa horjua
jalkojemme alta, silloin ikävöimme kotiin kuin lapsi äidin syliin.
Oi Duglore, Duglore! Olisin halunnut nojata pääni hänen rintaansa.
Hänen tykönänsä olisin jälleen kotona, uskollisuutta ja rakkautta
saisin siellä osakseni. Tulisen raudan tavoin poltti sydäntäni ajatus:
»Olen sekoitettu, joskin vain todistajana, väärinpeluuta koskevaan
törkeään oikeusjuttuun! Se tekee lopun kaikista toiveistani ja
tulevaisuudentuumistani!»
Jos olisin voinut noudattaa hetkellistä mielijohdottani, olisin
suin päin matkustanut kotiseudulleni. Mutta minun oli esiintyminen
todistajana, enkä uskaltanut sitä ennen poistua paikkakunnalta, kun
pelkäsin että siitä koituisi uutta onnettomuutta.