Kirjoittaessani keväästä ja kesästä sirottelee talvi yhä runsaammin
lunta Feuersteinin ylitse. Yö yöltä laskeutuu lumiraja vuoren
kallioita, laitumia ja metsiköitä alaspäin. Tänään on se jo saavuttanut
laakson, ja Selmatt'in katot hohtavat valkoisina, huomenna ulottuu
tuo laaja peite jo yli koko tienoon. En voi kaukoputkellakaan erottaa
missään gemssejä. Ne ovat vetääntyneet tuonne alas metsiin. Mutta
nälkäiset korpit ovat tänään koirani mieliharmiksi nakutelleet tornini
akkunoita. Kun se alkoi haukkua, sykähti sydämeni ilosta, sillä toivoin
että jokin ihminen, kenties joku metsämies, oli tulossa!
Ei, saan tyytyä niiden olentojen seuraan, jotka entisyydestä astuvat
eteeni. Tulet luokseni, sinisilmä Abigailini, tarunihana tenhottareni!
* * * * *
Ihana matka! Viimeinen loiva rantakaistale Vaipui mahtavan laajan
vedenpinnan alle. Elben keltaiset vesijoukot häipyivät valtameren
vihreihin laineisiin. Siinä oli nyt meri, ei tosin niin valtavana ja
pelättävänä kuin haaveissani olin kuvaillut, Vaan mieltäkiinnittävän
eloisana ja hurmaavan kauniina. Raikkaassa tuulessa ensivät kilvan
eteenpäin tummanvihreistä aallonpohjista kohoovat vaaleaharjaiset,
vaahtopäiset, pitkähköt laineet, ja näitä pitkin kiidättivät purjeet
kallistuvia aluksia, joiden ympärillä kalalokit leijailivat. Ollessani
kokonaan hämmästykseni ja ihastukseni vallassa, laittoivat seuralaiseni
kuntoon iloiset pidot, ja eräs herroista kertoi tarinoita tulvaveden
tuottamista tuhoista, saarista, kaupungeista ja kylistä, jotka meri
oli haudannut alleen, kuten vuoret Selmatt'in. Silloin sukelsi kaukana
vihreitten vetten keskeltä jotakin kallio- tai aavelinnan kaltaista
esiin. Se alkoi värittyä ja hohti punertavana kuin Feuersteinin
huippuseinät — siinä oli Helgolanti!
Saarella hajaantui seurueemme ryhmiin, toiset käyskentelivät
yksiksensä, kunne vain kutakin uteliaisuus houkutteli. Minä
puolestani nousin »Falmia», matkailijatietä ylös, saavuin sinne
tänne käyskenneltyäni katselemiseen vaipuneena saaren koruttoman
kirkon takana jyrkästi merestä kohoavalle pohjoiskärjelle, katselin
lainehtivaa merta, ja seisoin siinä yhä vielä paikallani, kun
vinha tuuli jo oli karkottanut sieltä pois viimeisetkin minulle
tutuista huviretkeilijöistä. Mahtavina vyöryivät aallot kaukaiselta
taivaanrannalta päin, kalalokit tekivät kaarroksiansa vuoroin kohoten
ja laskeutuen ja kosketellen väliin siivenpäillään vaahtoisia vesiä,
ja meren kohina huumasi minua valtavin sävelin. Tenhottuna kuuntelin
laineiden kieltä kuten muinoin ukkosen uhmaa Feuersteinillä.
Seistessäni siinä muista erilläni kalliokielekkeellä, kuulin takanani
tyttösten naurua, sirkutusta ja lörpötystä. Varovasti, kädet kiinni
vaarassa olevissa hatuissa, lähestyi joukko puolikasvuisia tyttöjä,
raikkaita, suloisia, vaaleapukuisia olentoja, katsellen sinisillä,
ruskeilla, mustilla silmillään levotonta merta. Heitä oli parikymmentä,
nuorempia ja vanhempia, ja lienevät he olleet jonkun hampurilaisen
yksityisen kasvatuskoulun hoidokkaita, jotka olivat päässeet
virkistysmatkalle Helgolantiin.
Silloin huomasin tyttöparvessa yhden, joka vaikutti muukalaiselta ja
oli toisia vanhempi ja kookkaampi. Kuin suojaten hän oli laskenut
kätensä erään pienemmän tytön kaulaan, ja toisella kädellään, josta
riippui keveä, siro olkihattu, hän puolusti tuulta vastaan molempia
ihania, vaaleanruskeita, muhkeita palmikottaan.
Kuin lumottuna jäin tuijottamaan häneen, — mikä kävi sitä helpommin
päinsä, kun hän haaveksivan levollisena katsoi ulos merelle, pieni,
uhkuva suu kaihoisasti ja janoisesti avattuna, eikä lainkaan huomannut
mitä hänen ympärillään tapahtui. Ihastuin hetki hetkeltä aina enemmän
hänen kauneuteensa ja sorjuuteensa. Hänen profiilinsa juhlallisessa
juonteessa oli tosin jotain muukalaista, mutta hänellä oli mitä
kotoisimmat siniset Gretchensilmät, ja hänen ilmeikkäillä, suloisilla
kasvoillaan kuvastui lempeys ja viehkeä nuoruudenraikkaus.
Tuuli puhalsi vinhemmin, ja nuoremmat tytöt kiiruhtivat ylänteen
lyhytruohoisen kentän poikki kirkkoa kohden takaisin. Mutta tuo kookas
neitonen viipyi vielä ja lähestyi viehättävän sulavilla liikkeillä
kallionreunaa, tuulessa lehahtelevan vaaleahkon puvun keveltyessä
pitkin hänen soleita jäseniään.
— Neiti Big — neiti Big! huusivat tyttöset hänelle, ja sitten yhä
äänekkäämmin: — Neiti Big, tulkaa nyt jo!
Kiiruhtamatta kääntyi neitonen lähteäksensä. Sinä hetkenä yhtyivät
katseemme sulaaksensa kuin sattumalta tuokioksi toisiinsa. Varmaankin
hän aavisti että jo jonkun aikaa olin häntä silmäillyt, mutta hänen
katseessansa ei ilmennyt paheksumista eikä rohkaisemista, ei ivaa eikä
pelästystä. Hän läksi, mutta mieleeni jäi tunne että olin katsonut
syvällisimpiin sinisiin silmiin, viehättävimpiin kasvoihin, mitkä Luoja
konsanaan on voinut luoda. Samalla olin saanut vakuutuksen, että hän
oli ylhäinen ja hemmoteltu suuren maailman lapsi.
Neljännestunniksi jäin vielä kalliolle seisomaan, sitten minun täytyi
palata rannalle kokoontuvien seuralaisteni luo. Laskeutuessani
ylänteeltä johtavia portaita alas näin jälleen äskeisen tyttöparven,
nyt silmäilemässä hietasaarelle päin. Heihin oli liittynyt muuan herra
ja nainen, varmaankin heidän opettajansa ja opettajattarensa, ja heidän
joukossansa oli myöskin Big, tuo neitonen,'jolla oli niin viehättävän
säännölliset kasvot ja niin ihanat silmät ja palmikot. Minulla ei
ollut oikeutta häntä tervehtiä, vaan katsahdin muutaman askeleen
kuljettuani taakseni, haluten muistissani säilyttää tuon viehkeän,
oudon ihmislapsen kuvan, kuten muutoinkin kernaasti kokoo talteen
miellyttäviä muistoja matkan varrelta.
Silloin yllätin hänen katseensa, joka oli luotu minuun levollisen
tutkivana tai kysyvänä. Mutta silmänräpäys vain, ja hän silmäili
jälleen muiden kanssa lakeata hietasaarta, missä kylpyvierasten
pyörillä varustetut majaset seisoivat ja muutamat kylpijät temmelsivät
laineiden loiskeessa, joiden vaahto sinkoili heidän ylitsensä ilmaan.
Mutta tuo katse vuodatti tulta mieleeni, ja kun rannalle ehdittyäni
näin tytön seuralaisineen vielä kolmannen kerran, nyt jonkun matkan
etäisyydestä, rohkenin mainita eräälle meidän seurueeseemme kuuluvalle
herralle jotakin hänestä.
— Tarkoitatte tuota ulkomaalaista neitiä? vastasi hän kevyesti. — Hän
on kaiketi saksalais-amerikkalainen, jonka suonissa on joku pisara
intiaaniverta. Mieltäkiinnittävä olento, eikö totta? Mutta pidän
sittenkin enemmän hampurittaristamme!
Siihen päättyi keskustelu, ja vietettyämme vielä hetken saaren
miellyttäväin asukasten ja sinne saapuneiden huvimatkailijoiden
seurassa, kuljetti herra Balmerin laiva meidät jälleen Hampuriin, josta
jo öiset valot tuikkivat meille vastaan.
— No, herra Wildi, mitäs sanotte Helgolannista? kysyi rouva Balmer,
ollessani seuraavan kerran heillä vierailulla. — Eikö totta, meistä
vuoristolaisista tuntuu hyvältä kerran vielä saada nähdä kallioltakin?
Juttelin kaikenmoisesta mikä minua oli miellyttänyt, vaan kauniista
tytöstä en virkkanut sanaakaan. Mutta hänen kuvansa väikkyi alinomaa
edessäni sekä työssä ollessani että joutohetkinäni, ja yllätin itseni
toivomassa että vielä kerran kohtaisin häntä. Mitä varten? Sitä en
itsekään tiennyt. Varmaankaan ei toivoni aiheutunut lemmentunteista,
joita tuo sanaton kohtaamisemme Helgolannissa olisi vuodattanut
mieleeni, vaan oli se vain kauneuden, naisellisen viehättäväisyyden
kaihoamista. Rakkauteni Dugloreen ei siitä kärsinyt, ja myönsin myöskin
tuon hampurilaisen herran olleen oikeassa sen suhteen, että viehättävät
ja herttaiset tyttöset, jotka nuoruudenilollaan elähdyttivät herra
Balmerin huvilaa, pikemmin olivat omiansa herättämään helliä tunteita,
kuin tuon muukalaisen olennon harvinainen ja häikäisevä kauneus.
Mutta — mitä mielessäni lieneekään liikkunut kesä meni menojaan minun
enää kohtaamattani helgolantilaista taruolentoani, ja vähitellen
unohdin hänet, sitäkin helpommin kun kauneus oli kylläkin runsaasti
edustettuna Balmerin perheen seurapiirissä.
Minulla oli, kuten Dugloren naisellinen aavistuskyky muuanna
iltahetkenä oli saattanut hänet ennustamaan, onni miellyttää naisia.
Mutta en käyttänyt hyväkseni lemmenseikkailuihin tarjoutuvia
tilaisuuksia. Tulinen ja kiihkeä kun luonnoltani olin, ei tuo
varmaankaan olisi ollut mahdollista, ellei mieleni olisi ollut
niin tykkänään Balmerin kiehtoma. Tiesin että hän olisi käynyt
mustasukkaiseksi, jos olisi kuullut minun seurustelevan jonkun naisen
kanssa, kuten siitäkin, jos olisi tiennyt minun kotiseudullani
omistavan rakastetun. Kuuluin — niin oli hän tottunut suhdettamme
arvostelemaan — yksin hänelle — hänelle — hänelle! Ja samaten ajattelin
itsekin.
Himmentymättömän auringonpaisteen tavoin kirkasti isällisen suosijani
lempeä katse ja hymyily mieltäni. Olin kiintynyt tuohon salaperäiseen
voimaihmiseen ihailevalla hellyydellä, jommoista nuori mies muutoin
omistaa vain jumaloidulle naiselle, ja olisin empimättä antanut silpoa
itseni palasiksi hänen tähtensä, jos hän olisi sitä vaatinut.
Syksyn tullen hän antoi erään virkailijoista tutkia kuinka olin
perehtynyt makasiinipalvelukseen, ja sitten sain jättää varastohuoneet
ja pääsin konttorihuoneustoon, jossa minua aluksi odottivat yhtä
yksinkertaiset tehtävät kuin varastohuoneissa säkkien täyttäminen, —
sain jäljentää kaikenmoisia papereita.
— Ja saatteko nuo sata markkaa kuukautista taskurahaa riittämään? kysyi
minulta herra Balmer.
— Kyllä, erittäin hyvin, vastasin kiitollisena, — niistä riittää
säästöönkin.
Vastaukseni huvitti häntä suuresti. — Oivallista, nyökkäsi hän
hymyillen, — vastedes saatte sataviisikymmentä markkaa kuussa.
Minulla ei ollut mitään muita huolia kuin ne, jotka johtuivat
rakkauteni ja tulevaisuudentuumieni ristiriidasta. En uskaltanut
kirjoittaa Duglorelle, kuinka hyvin viihdyin Hampurissa ja kuinka
oloni siellä minua miellytti, en voinut tunnustaa hänelle kiihkeästi
salattua unelmaani, että kerran olin kuten Hannu Konrad Balmer ulottava
yritteliään toimintani ympäri koko maapallon. Tuo olisi tuottanut
hänelle vain uutta sydämentuskaa, ja sitä oli hänellä jo yllin kyllin.
»Minun ei ole täällä enää niin hyvä olla kuin ennen», kirjoitti hän.
»Mitä kaikkea minun täytyykään kokea, Jost. Otto, Z'bindenin perheen
vanhempi poika, joka nyt on polyteknillisessä opistossa suorittanut
ensimäisen tutkintonsa, tuli kesälomalle kotiin. Tuo lempeä, vakava
nuorukainen oli minusta aluksi varsin miellyttävä, mutta sitten hän
alkoi minua liehakoida, ja nyt hän ei enää miellytä minua, sillä
voithan käsittää kuinka vastenmieliseltä se minusta tuntuu. Sydämenihän
on sinun yksin, rakas Jost! Sen sanoinkin hänelle. Mutta silloin hän
katseli minua monta päivää niin surullisin silmäyksin. Herra ja rouva
Z'bindenistä ei tämä tietysti myöskään ole hauskaa. He koettivat saada
Otto herran järkiinsä, ja minun täytyi myöskin olla sitä kuulemassa
ja sanoa etten hänestä välitä. Vaikka se onkin totta, oli se minusta
kumminkin hyvin tuskallista. Hän matkusti sitten jälleen lukujaan
jatkamaan, mutta kirjoitti minulle kirjeen, jonka herra Z'binden
vaati minulta pois. Se sisältää paljon mielettömyyksiä. Vaikka herra
ja rouva Z'binden tietävät että olen viaton eivätkä ole minulle
suutuksissaan, on tämän takia kumminkin jotain koleata tullut taloomme,
eivätkä välimme tahdo oikein tulla entiselleen. Kaikkein kernaimmin
läksisin tieheni, ja varmaankin herra ja rouva Z'binden kernaasti
suostuisivat siihen. Mutta minne? Luoksesi Hampuriin? Ei, sinne on
liian pitkä matka, ja ihmiset sanoisivat minun juosseen jäljissäsi.
Voi kuinka tämä on surkeata, kun emme koskaan saa puhella keskenämme!
Kirjeiden kirjoittaminen on sentään vain ikäänkuin katselisin sinua
avaimenreiästä. Väliin olen aivan lohduton, ja silloin minun täytyy
istua harmoonin ääreen ja laulaa kuten muinoin isävainajan kanssa 'Sä
huomaan heitä taivaan' ja muita virsiä. Silloin tuntuu minusta sentään
siltä että sinä, rakas kaukainen Jostini, vielä kerran olet tuottava
minulle suurta onnea.»
Turhamaisuudelleni tuotti tyydytystä tuo, että Duglore oli miellyttänyt
toistakin nuorta miestä, ja lisäksi kaupunkilaiselämään perehtynyttä,
ja uskollisuus, joka saattoi hänet niin avomielisesti kertomaan
minulle kaikista kokemuksistaan, loi hänen kuvaansa, joka maailman
touhussa jo monasti oli ollut häipymäisillään mielestäni, samaa
viehkeyttä kuin muinoin Selmatt'in aikoina. Mutta kuinka kävisi, jos
tulevaisuudessa toisin Dugloren niihin piireihin, joissa nyt elelin?
Olihan rouva Balmerkin viettänyt nuoruutensa vuoristossamme ja oli
kumminkin nykyisissäkin oloissaan onnellinen, esiintyi arvokkaasti
ja hienosti ja kykeni täyttämään moninaiset velvollisuutensa. Mutta
Duglore oli liiaksi luonnonlapsi, hän oli liian hartaasti kiintynyt
synnyinseutuunsa, voidaksensa siirtyä vieraalle maalle saamatta
vammaa päivänpaisteiseen, herkkään mieleensä. Hän oli äitini
kaltainen, joka vieraassa maaperässä kuihtui ja kuoli. Nuo kirjeet,
joissa en uskaltanut ilmaista Duglorelle todellisia toiveitani
ja tuumiani, kävivät minulle rasitukseksi, mieluummin kirjoitin
piirikunnanesimiehelle, jolta minun ei tarvinnut salata kuinka
onnelliseksi tunsin itseni Balmerin siipien suojassa. Kauhukseni
yllätin itseni ajattelemassa että rakkauteni Dugloreen oli kuin kahle,
jota kuljetin jalassani, ja että olisi suotavaa että hän suostuisi
menemään nuoren Z'bindenin vaimoksi. Silloin olisi minulla tie avoinna
tuumieni toteuttamiseen!
Noina sekasorron synkkinä aikoina, jolloin kunnianhimo pyrki
tukahduttamaan rakkauteni, uskottomuuden ääni saattoi paremman luontoni
vaikenemaan, rupesin seurustelemaan erään nuoren miehen kanssa, joka
keuhkotautisen, vanhan kieliopettajan asemesta nyt antoi minulle
ranskankielen opetusta. Ernest Leglu oli tuon heittiön nimi, jonka
olennosta tosin voi huomata että hänellä oli takanaan myrskyisä
menneisyys, vaan jolla oli viehättävän hieno käytöstapa ja oivat
hengenlahjat, ja jonka ranska ei koskaan helkähdellyt komeammin, ollut
runsaammin kokkapuheilla höystettyä kuin keskiyön alkaessa jo olla
käsissä. Juomari hän ei ollut, mutta hän piti juomaloissa istumisesta,
ja olipa yö kulunut kuinka pitkälle tahansa, niin hän läksi vielä
taivaltamaan St. Paulin merimieskorttelia kohden vanhojen talojen
välillä sijaitsevaan kahvilaan, joka oli muhkeampi muita sen kadun
varrella olevia tarjoilupaikkoja. Kun Leglu ruumiinrakenteeltaan oli
pikemmin naisekkaan hento kuin roteva, pidin velvollisuutenani suojaten
saattaa häntä katuja pitkin, joilla usein liikuskeli juopuneita
yökulkijoita, ja niin jouduin hänen seurassaan kahvilaan, joka tähän
vuorokauden aikaan avasi ovensa ainoastaan tunnussanan tietäville
vieraille ja näidenkin käytettäväksi luovutti vain portaitten
yläpuolella sijaitsevan takahuoneen.
Inhottava ilma tulvahti vastaan tuohon suurehkoon huoneeseen tullessa.
Akkunoista, joiden edessä riippuvat tummanpunaiset uutimet olivat
huolellisesti suljetut, ei voinut tunkea sisään raittiin ilman
lehahdustakaan, ja kituen paloivat kaasuliekit kuumassa huoneessa.
Vihreiden pöytien ääressä istui joitakuita vakinaisia vieraita ja
lisäksi joukko tilapäisiä, kauppamatkustajia, matruuseja ja perämiehiä
sekä muutamia elähtäneitä naikkosia, yöperhosista kurjimpia, odotellen
ahneudesta väristen että joku onnen suosima pelaaja tarjoaisi
heille lasin voimakasta väkijuomaa päästäksensä kuulemasta heidän
imartelujaan. Mutta kumminkin käyttäytyivät kaikki jokseenkin tyynesti,
sillä heti kun tuossa kaikkein intohimojen kiihdyttämässä seurueessa
rupesi syntymään riitaa ja jupakkaa, palautti isäntä, jättiläinen,
jonka naama muistutti faunia, tarmokkaalla tavalla jälleen rauhan.
Toisista pöydistä kuuluivat korttia lyöväin hillityt huudahdukset,
toisilla kalahteli arpanappula. Kukin pelaaja piti tarkasti silmällä
edessään olevaa rahakasaa ja naapureitaan, ja kammottavasti ja
inhottavasti vaikutti minuun tuo kuva ihmisistä, jotka kaikki tyynni
näyttivät epäilevän toisiansa lurjuksiksi ja varkaiksi. Kumminkin
annoin Leglun taivuttaa itseni ottamaan osaa peliin. Menetin vähän ja
voitin sitten enemmän. Alkuperäisen vastenmielisyyden sijaan tunsin
nyt mielihyvää siitä että olin voittanut, ja peli alkoi viehättää ja
kiihdyttää minua, niin että unohdin missä inhottavassa paikassa ja
seurassa olin. — Katsokaapas vain! naurahteli Leglu. Vielä pari kertaa
seurasin häntä tuohon kurjuuden pesään. Mutta huumausta kesti aina vain
siksi kuin jälleen olin tullut raittiiseen ilmaan. Silloin häpesin
niin, että kernaimmin olisin heittänyt luotani voittamani rahan.
Mutta kerran minulle sattui onnettomuus — tai varmaankin pikemmin onni
— että menetin suuremman rahamäärän kuin siihen saakka kaikkiaan olin
voittanut. Palasin kotiin raivostuneena ja mieli hämmennyksissä, sillä
en voinut vapautua epäluulosta että Leglu, tuo konna, oli peijannut
minua väärinpeluulla. Kun nyt huoneeseeni tullessani vielä löysin
hellän, vakavan kirjeen Duglorelta, valtasi minut tunne sellainen
kuin Kainin, hänen surmattuaan Aabelin. Minusta tuntui kuin isäni ja
kaikki selmattilaiset vainajat nousisivat minua vastaan, lyödäkseen
minut, kevytmielisen olennon, nyrkeillään kuoliaaksi. En keksinyt muuta
neuvoa vapautuakseni tuosta kauheasta mielialasta, kuin että kirjoitin
Duglorelle hehkuvan, kiihkeän rakkaudenkirjeen.
Vastaus uhkui autuaallista riemua:
»Oi Jost, kuinka kiitänkään sinua!» kuului se. »Viime kirjeelläsi
olet suonut rauhan kurjalle, kidutetulle sydämelle. Nythän uskallan
sen tunnustaa sinulle. Lyhyet ja välinpitämättömät kirjeesi ovat
usein tuottaneet minulle tuskaa ja kärsimystä. Viime kirjeestäsi
olen sinulle ikuisesti kiitollinen, Jost, enkä enää valita enkä ole
kärsimätön ja tuota sinulle raskaita hetkiä. Rakastavana ja uskollisena
tahdon tyynesti odottaa mitä sinä rakkaudessa ja uskollisuudessa
päätät. Raskaimpinakin päivinäni olen aina ajatellut ja nyt ajattelen
luottavaisesti ja iloisesti: 'Jostini kyllä tietää neuvoa ja pitää
minusta huolen!'»
Kirje järkytti mieltäni, luovuin tykkänään Leglun seurasta ja
seurustelin sensijaan rehellisen kunnon Rungholtin kanssa, jonka
olin satamatyössä tullut tuntemaan, ja seuraus synkistä yöllisistä
seikkailuistani oli että Duglore jälleen kokonaan täytti sydämeni.
Työhön ryhdyin tarmokkaammin kuin koskaan ennen. Kevään jälleen
saapuessa tunsin melkein hillitöntä mielen jäntevyyttä. Se oli
pitkällisen, uutteran työnteon palkinto!
— Rakas herra Wildi, nyökkäsi minulle herra Balmer. — Te olette
tavallisuudesta poikkeava mies, ja minulla on teidän suhteenne suuria
tuumia ja toiveita. Pitäkää itsenne varuilla!
Ei ainoakaan pilvi ennustanut myrskyä!
Mutta silloin tuli välillemme kumminkin nainen — Abigail!