Muina talvina olen usein lyhentänyt pitkiä iltojani antamalla
Hannu Stünzin sähköttää observatooriini otteita sanomalehdistä ja
vastailemalla samaa tietä noihin uutisiin kaikenmoisilla kokkapuheilla.
Tänäkin vuonna olen tilannut hänelle muutamia lehtiä. Joka ilta
naksuttaa kone. Kuuntelen välillä välinpitämättömästi ja jotain
tunkee silloin aina tajuntaanikin, mutta häipyy sieltä samassa, ja
mitään arvosteluja en tule lausuneeksi. Siitä on Hannuni huolissaan
ja mielipahoissaan. Hän kysyi, mikä minun on, olenko sairas vai
synkkämielinen. Sähkötin vastaan ettei hänen huoli vaivautua antamaan
minulle tietoja maailman turhasta touhusta eikä pidä olla huolissaan
minun takiani, — olin kehittymäisilläni filosofiksi. Nyt saa hän
vaivata päätänsä!
Paperipakka, joka sisältää tunnustukseni, paisuu paisumistaan. Tänään
avasin rautaisen lippaan, joka on ollut seitsemän vuotta lukittuna.
Siinä on kirjeitä ja kuvia, muistoja muinoisilta ajoilta. Kuvat
esittävät sarjaa kauneita naisolentoja. Mutta ne ovat myöhemmiltä
ajoilta kuin ne, joista nyt kirjoitan. Hampurin-ajoilta on minulla
ainoastaan muutamia kuvia, näiden joukossa eräs, joka esittää nuorta
miestä.
Tuo nuorukainen on solakka, jäntevä ja harteva. Hänen puvussaan ei ole
mitään silmäänpistävää, vaan se keveltyy somasti ja moitteettomasti.
Sen mukaan, mihin kasvonpiirteisiin kiinnittää enin huomiota, voi
ajatella tuon nuoren miehen olevan merikapteenin taikka myöskin
taiteilijan. Nuo piirteet kertoelevat murtumattomasta tarmosta ja
miehekkäästä tahdonlujuudesta, mutta samalla myöskin viehkeästä
mielenvienoudesta. Vaan ennen kaikkea ne kuvastavat terveyttä ja voimaa
ja vaatimattomuuden ohella voitonvarmuutta! Tuo voittoisa ilme asustaa
korkealla, kaartuvalla otsalla, jota tumma, kiiltävä tukka hieman
kihartuen reunustaa, se säteilee teräväkatseisista tummista silmistä.
Tuo olin minä! Mitäpäs se haittaa, jos nyt vuosien perästä sanonkin,
että olin kaunis nuorukainen. Siitä on todisteena kirje, jossa muuan
kuvanveistäjä, jolla nyt on kuuluisa nimi, minua hartaasti rukoilee
rupeamaan kuolevan Akilleen malliksi. En täyttänyt hänen pyyntöänsä.
Tuossa on joukko pieniä kellastuneita kirjeitä. Olen saanut ne
ymmärtämättömiltä puolikasvuisilta neitosilta tai nuorilta naisilta,
jotka eivät olleet keksineet parempaa ajankulua ja sentähden pyysivät
minua saapumaan salaiseen kohtaamiseen tai olivat miettineet kokoon
muita salahankkeita.
Nyt ovat nuo kirjeet jälleen suljetut lippaaseen. Mennyttä — mennyttä!
— —
* * * * *
Olin juuri matkalla Balmerin konttorista englanninkielen tunnille.
Silloin huusivat Hampurin katu- ja juoksupojat: — Katsokaa, katsokaa
ylös! Ilmapallo! — ilmapallo!
Siellä täällä seisoi kadunkulmissa ihmisiä vilkkaasti keskustellen
ja katsoen ylöspäin ja viitaten kädellään sinistä kevättaivasta
kohden. Minäkin pysähdyin, jääden katsomaan ylös. Komea kultapallo,
samannäköinen, mutta suurempi vain kuin se, jonka olimme Dugloren
ja Melchi Hangsteinerin kanssa nähneet kulkevan kynttilämessuaukon
ja läheisten vuorten ylitse, leijaili kadulta nähtävänä hitaasti ja
juhlallisesti jättiläisamppelin kaltaisena kaupungin punertavain
kattojen ja mustain savutornien yläpuolella. Se ei ollut kovin
korkealla ilmassa. Voi erottaa kopan ja yksin köydetkin, joilla
tämä oli kiinnitetty himmeästi loistavaan silkkipalloon, ja tuossa
linnunhäkkiä muistuttavassa laitteessa seisoi kaksi miestä puuhaillen
jotakin.
— He heittävät hietaa pois, huusivat uteliaat katsojat. — Se on
ilmapurjehtija Sommerfeldin pallo, joka aina nousee ilmaan eläintarhan
luona. Pitäkää varanne, ettette saa hietaa päähänne!
Hitaasti hajaantuen kuin siemenkourallinen, jonka talonpojan käsi
kylväen heittää, tuli kultasade siintävää ilmaa alas. Pallo miehineen
nousi korkeammalle, ja muudan rakennuksenpääty esti minua sitä enää
näkemästä. Mutta tuo näytelmä, joka johti mieleeni erityisen selvän
muistelman entisajoilta, vaikutti minuun omituisen voimakkaasti, ja
päätin, ellei mitään estettä sattuisi, mennä seuraavana sunnuntaina
eläintarhalle katsomaan pallon ilmaannousua.
— Milloinka herra Balmer palaa Berliinistä? kysyin lauantai-iltana
kirjuri Andreesenilta.
— Ei ainakaan ennenkuin huomenna iltapäivällä, vastasi hän.
— Sittenhän saan käyttää sunnuntain oman mieleni mukaan, tuumiskelin
minä.
— Niin kyllä, herra Balmer tahtoo varmaankin levätä, matkan jälkeen,
myönteli Andreesen. — Hän on näinä päivinä ollut varsin jännittävässä
työssä.
Siis olin selvillä sunnuntain ohjelmasta. Lauantai-iltana tuli vielä
kirje Duglorelta, joka sydämellisesti onnitellen muistutti minua siitä
että seuraavana päivänä oli syntymäpäiväni.
Mutta kirje sisälsi myöskin arveluttavan tiedonannon:
»Rakas Jost, nyt täytyy minun kirjoittaa sinulle, että herra Otto
Z'binden on palannut kotiin. Hänen terveytensä ei siedä ankaraa
opiskelua, hän näyttää todellakin väsyneeltä ja heikolta. Hän aikoo nyt
olla isänsä apulaisena kehruutehtaassa ja jää kotiin. Minun täytyy siis
lähteä täältä tieheni, muutoin hän alkaa jälleen minua mielistellä, ja
se on yhtä ikävää minulle kuin herra ja rouva Z'bindenille. Mieleni on
niin alakuloinen. Oi neuvo, rakas Jost, mitä minun on tekeminen!»
Siinä oli todellakin hyvä neuvo tarpeen. Miettien mitä vastaisin
kirjeeseen, kuljin sunnuntai-iltapäivänä Holsteiniläistorin poikki
kohden eläintarhaa, sen⁰ puistikoissa sitten vietin tunnin ajan
katsellen keinotekoisia raunioita ja lintujen elähyttämiä lammikoita
sekä seisoskellen rakennusten edessä, joissa eläimet pitivät kukin
omaa iloaan ja menoaan, ja ihaellen ennen kaikkea oppineen norsun
Antonin temppuja. Oli tuollainen ihana päivä, jommoisia Jumala joka
kevät suo vain yhden tai kaksi. Aurinko paistoi ja peipponen viserteli,
pyhäpukuista kansaa vilisi kaikkialla. Tapasin tuttavia Balmerin
liikkeestä, vaan en ketään heidän seurapiiristään, sillä nämä eivät
kernaasti liikuskelleet sunnuntaisin kaupungin yleisillä paikoilla.
Vähitellen unohtuivat huolet, jotka Duglorén takia olivat täyttäneet
mieleni.
Ilmoituslistat näyttivät tien eläintarhan vieressä olevalle kentälle,
jolta ilmapallon »Saturnuksen» kello neljän aikaan piti nousta
ilmaan. Soitto houkutteli liinakankaalla aidatulle paikalle, jonka
yläpuolella näkyi paisumistaan paisuva puolipallo — kaasulla täyttyvä
ilmapallo. Ollen hyvissä varoissa oleva nuori mies lunastin itselleni
lipun, joka oikeutti paikkaan tuon laajan katsomon eturiveillä,
mutta ihmeekseni näin ettei siellä ollut tusinaakaan katselijoita.
Huokeammilla paikoilla oli sensijaan väkeä tungokseen saakka. Pallo,
jonka kaasu jo täytti enemmän kuin puoleksi, kitisi ja suhisi
salaperäisesti. Sen ylitse heitetty verkko muodosti kauneita ruutuja
kankaalle, joka alapuolella vielä riippui poimuissa. Ilmapurjehtija,
kaunisrakenteinen, jäntevä, notkea olento, yllään samanlainen univormu
kuin laivankapteeneilla, kierteli palloaan, sitä tyynesti tarkastellen.
Levollisesti hän antoi määräyksiä molemmille apulaisilleen, jotka
muuttelivat verkkoon kiinnitettyjä hietapusseja aina paria silmukkaa
alemmaksi. Ilmapurjehtija, jonka tukka ja pujoparta jo vivahtivat
harmaalle, vaikutti tyyneytensä takia miellyttävästi. Ehdottomasti
tuli mieleeni ajatus: »Tuo mies on varmaankin jo viidenkymmenen
paikkeilla ja tämä on hänen kuudessadaskymmenes matkansa. Siis ei
ilmapurjehtiminen voi olla niin kammottavan vaarallista!» Kuta kauemmin
katselin Sommerfeldiä ja hänen puuhiaan, sitä uskomattomammalta minusta
tuntui että hän olisi tuollainen seikkailija, jommoisiksi ihmisten
mielikuvitus tuomitsee kaikki ilmapurjehtijat. Hän näytti minusta
päinvastoin järkevyyden ja luotettavaisuuden perikuvalta.
Hänen harmaat silmänsä olivat havainneet minut. Kohteliaasti tervehtien
hän kysyi, haluaisinko lähempiä tietoja pallon rakenteesta ja sen
eri osista, ja jutellessaan ja selitellessään kaikenmoista hän sai
tilaisuuden tehdä tuon tärkeän kysymyksen: — Haluatteko ottaa osaa
retkeen?
— Se kävisi varmaankin liian kalliiksi, vastasin nopeasti. — Mitäs se
maksaisi?
Hän hymyili salaa ilmeikästä, tyytyväistä hymyä.
— Vihdoinkin taas tapaan yhden noita harvoja, jotka eivät ensiksi
kysy, onko henki vaarassa, sanoi hän herttaisesti. — Ajattelin heti
teidät nähdessäni että te olette minun miehiäni. Teillä on katseessanne
jotakin, josta me ilmapurjehtijat tunnemme vastaiset matkustajamme,
herra...
— Wildi, lisäsin minä.
— Tänään ei ole kysymyksessä muuta kuin lyhyt huviretki, jatkoi
hän.‘ — Tunnin aikaa olemme ilmassa, ja minä lasken teidät jälleen
maahan yhtä varovasti kuin talonpoikaisvaimo munakoppansa. Ja hinta?
Katsokaas, herra Wildi, on ikävä asia, jos täytyy katselijain silmäin
edessä nousta ilmaan matkustajitta. Jos te tulette mukaan, tulee
ehkä joku toinen ja kolmaskin. Jos pidätte sen meidän keskinäisenä
salaisuutenamme, niin sanomme viisikymmentä markkaa.
Katselijain joukosta kuului huutoja:
— Kello on pian viisi! Milloin nousu alkaa? Eikö teillä ole kelloa,
hyvä herra?
— Kaasu on tänään vähän heikonlaista, sanoi Sommerfeld. Hän antoi
merkin, ja soittokunta soitti jymisevän kappaleen, joka esti
tyytymättömyyden ilmaukset kuulumasta. Lähestyen jälleen palloa
hän asetti vähitellen lentoon valmistuneen silkkipallon alle
puurenkaan, johon kiinnitti verkkonuoran loppupäät. Samalla hän
antoi katseltavakseni suuren salkun täynnä kirjeitä ja leikelmiä
sanomalehdistä. Niissä todistivat luonnontutkijat, lääkärit,
sotaherrat, kauppiaat, pankkiirit, jopa muutamat naisetkin tehneensä
kapteenin kanssa hyvin onnistuneita purjehdusretkiä.
— Ihmeellisen ihanaa sen täytyy olla, ajattelin minä. — Ja hinta!
No, kun hinta on noin halpa, ei sitä varmaankaan voi katsoa
yltiömielisyydeksi. Ja onhan tänään syntymäpäivänikin. Voinenhan
pitkällisen ankaran työskentelyni jälkeen suoda itselleni erityisen
huvin!
Kiihkeänä valtasi mieleni tuo ikävöiminen korkeuteen, joka oli
saattanut minut nousemaan Nikolainkirkon torniin, ja halusin myös
todistaa itselleni etten ollut kerskaillut vakuuttaessani koulumestari
Kasper-vainajalle ja Duglorelle, että rohkenisin ilmalaivalla purjehtia
siintävässä korkeudessa. Tutkin katselijajoukkoa, olisiko siellä
ehkä joku Balmerin liikkeen palveluskuntaan kuuluva ahdasmielinen
henkilö, joka voisi kertoa matkastani ja saattaa minut harmillisen ivan
esineeksi. En nähnyt ketään!
Olin yhä edelleen kahden vaiheilla. Varmaankin olisin sittenkin
luopunut seikkailuretkestäni, mutta — kuka istuikaan siinä kuin taian
tuomana vähän matkaa minusta eräällä etumaisista, melkein tyhjistä
penkeistä? Helgolannissa näkemäni tenhotar, puettuna viehättävän
keveään kevätpukuun, kolmen muun tyttösen seurassa. Huomasin hänenkin
heti ensi katseella tunteneen minut. Heti lumosivat minut jälleen nuo
siniset silmät ja vaaleanruskeat palmikot. Halusin herättää hänessä
mielenkiintoa. Sydän pamppailevana, mutta päättäväisesti lähestyin
Sommerfeldiä, joka juuri kiinnitti suurta pajukoppaa puurenkaaseen, ja
lausuin:
— Herra kapteeni, lähden mukaan.
Hänen huulensa vetääntyivät tyytyväiseen hymyyn ja hän lausui:
— Viiden minuutin jälkeen on lähdettävä!
Seisoin kopan vieressä katsellen jännitettynä viimeisiä valmistuksia,
kaasujohtoletkun sulkemista ja kokoonkäärimistä ja painolastin
asettamista koppaan. Tuon tuostakin loin silmäyksen ihanaan
muukalaiseen. Hän oli noussut paikaltaan ja puhui nopeasti ja
vilkkaasti toveriensa kanssa. Melkein näytti siltä kuin hän olisi ollut
aikeissa lähteä mukaan ja tyttöset koettaneet häntä siitä pidättää.
— Nouskaa, viittasi minulle kapteeni.
Seisoin jo gondolissa. Pääni päällä rimpueli pingotettu silkkipallo
kuin kärsimättömäksi käynyt ratsu, joka on pystyyn kavahtamaisillaan.
Silloin lähestyi tuo solakka neitonen nopein, kevein askelin palloa,
kysyi Sommerfeldiltä mitä matka maksoi, otti pienestä laukusta
kultarahoja ja antoi ne hänelle ja ojensi minulle hansikoidun kätensä,
pyytäen että auttaisin hänet gondoliin. Kätteni tukemana, joista piti
kiinni molemmin käsin, hän teki notkean hyppäyksen. Siinä seisoi hän
nyt vieressäni! Pelosta ei hänessä näkynyt jälkeäkään! Hän sanoi vain:
— Kuinka inhottavaa onkaan olla noin suuren ihmisjoukon katseltavana!
Hänen ääntämisensä oli niin huolellista ja kaunista, että hetkisen
ajattelin hänen olevan kotoisin näyttämöltä, mutta tuon arvelun
kumosivat hänen sanansa. Näyttelijättärethän kernaasti sallivat
itseänsä katseltavan. Silmäillen huolestuneita tovereitaan, hän taputti
lapsellisen vallattomasti käsiään, ja riemu säteili hänen silmistään.
Mutta Sommerfeld jutteli vielä vilkkaasti erään herran kanssa, johon
huomioni erityisesti kiintyi hänen kalpeitten kasvojensa ja pitkän,
tuuhean tukkansa ja partansa takia. Kapteeni kääntyi nyt nuoren ihanan
matkatoverini puoleen sanoen:
— Tämä herra on erään suuren sanomalehden uutistenkerääjä, ja hän
pyytää kohteliaimmin saada tietää nimenne!
Nopeasti hämmästyksestään tointuen vastasi matkatoverini
kylmäkiskoisesti, hienot, nuoret kasvot hieman ankarina:
— Mitäpä nimestäni? Matka on jo maksettu ja sillä hyvä!
Sanomalehtiherran ilmaantuminen huolestutti minua hiukan. Neidin
vastaus oli minusta varsin järkevä, ja aioin juuri varmuuden vuoksi
huomauttaa ettei minunkaan nimeäni saisi panna lehteen, kun hän kääntyi
puoleeni sanoen:
— Elkää sentään luulko että minulla yleensäkin olisi jotain syytä
salata nimeäni. Olen Abigail Dare, Jenssenin ja Römerin kasvatuskoulun
hoitolainen.
Tuskin olin esitellyt itseni hänelle, niin soittokunta puhalsi
fanfaarin, kapteeni hyppäsi gondolin reunalle, tarttui vasemmalla
kädellään nuoriin, liehutti lakkiaan ja huusi: — Irti!
Ja tuo jännittävä hetki ja kauniin matkatoverini uljas olento
saattoivat minut unohtamaan sanomalehtimiehen. Neitonen kalpeni
tosin, kun gondoli, juuri maasta kohotessaan, hieman huojahti, mutta
seuraavana hetkenä hän tarttui reippaasti päivänvarjoonsa, kurotti sen
alas reunan ylitse ja liehutti sitä jäähyväisiksi seuralaisilleen.
— Olen täysin rauhoitettu, hymyili hän. — Tuollahan kelpo toverini jo
istuvat vaunuissa matkalla kotiin pikku sydämet pamppailevina!
Ilomielinen leikillisyys soinnahteli hänen äänessään.
Kuin siivillä kohosi »Saturnus» ilmaan. Kenttä, jolla juuri olimme
seisoneet, vaipui syvyyteen ihmisjoukkoineen, jotka vähitellen alkoivat
hajaantua, hyvästellen meitä viittauksilla ja huudoilla. Kuin särkyvä
pähkinänkuori aukeni meille taivaankansi, ja ihanaa oli kohota alhaalta
ahtaudesta ylös laajaan avaruuteen. Sinisen, läpikuultavan höyryn takaa
hohti Hampuri lammaskartanon rakennusryhmän kaltaisena, ja rakennusten
välisillä juovilla vilisi kuin tummia hietajyväsiä. Ne olivat katuja
pitkin rientäviä kävelijöitä. Kauempana kimmelsi Elbe ilta-auringon
hohteessa hopea- ja kultakäärmeen kaltaisena sekä runollisen kaunis
pala merta. Minusta tuntui meidän siinä äänettömyyden ympäröiminä
hiljaa liidellen ilmojen valomerta halkoessamme kuin minulle itselleni
kasvaisivat lentimet. Hurmaavana täytti mieleni olemassaolon riemu,
ja juhlallisten tunteiden vallassa toivoin että tuo retki kestäisi
kauan, kauan! Myöskin matkatoverini läheisyys tuntui minusta suloiselta
onnelta.
Olimme jonkun aikaa seisoneet vaieten vierekkäin, kumpikin
hämmästeleviin tunteisiin vaipuneina. Nyt kohtasivat katseemme
toisensa. Hänen silmänsä säikkyivät lämpimästi.
— Minun täytyy kiittää teitä, sanoi hän, — siitä että esimerkillänne
rohkaisitte minua lähtemään tälle matkalle. Olen tosin kerran ennen
tehnyt huviretken ilmapallolla, enkä siis tunne ilmapurjehdusta kohtaan
tuollaista taikauskoista pelkoa kuin ihmiset yleensä. Tein tuon retken
Nizzassa isäni kanssa. Olin silloin vasta seitsenvuotias tyttönen. Se
on melkein rakkain lapsuudenmuistoni, ja olen aina toivonut että tuo
nautinto kerran vielä uudistuisi. Minua halutti kovin tulla ilmapallon
nousua katsomaan, mutta en ollut aikonut ottaa osaa retkeen. Teidän
esimerkkinne vaikutti että äkkiä päätin lähteä mukaan.
— Eikö kasvatuslaitoksessa paheksuta rohkeuttanne? kysyin minä.
Hän naurahteli:
— Tietysti siellä ollaan kauhistuneina »Bigin mielettömyydestä», ja
minut esitetään selkäni takana nuoremmille tytöille epänaisellisuuden
pelättävänä esikuvana, mutta se on minulle yhdentekevää. Mutta mitäs
te itse sanotte äkillisestä päätöksestäni? kysyi hän luontevan
kohteliaasti kuten ainakin se, joka on tottunut hienon maailman
seurusteluun.
— Minusta tämä matka on niin ihmeellisen ihana, vastasin innostuneena,
— että soisin kaikkein ihmisten joskus saavan viettää hetkisen
korkeuden raikkaassa ilmapiirissä. Luulen että maailmassa silloin olisi
paljon vähemmän pikkumaisuutta. Jokaisen mieleen jäisi jotain valoisaa,
päivänpaisteista, ylevää, joka auttaisi saamaan voiton masentavista
arkihuolista. Kuten itseäni, niin katson teitäkin onnelliseksi,
kun teillä on ollut tilaisuus tehdä tämä retki, ettekä ole antanut
turhanpäiväisten ennakkoluulojen estää itseänne siitä.
Tuo vastaus sai hänen sinisilmänsä loistamaan ja säteilemään ilosta.
— Tuo oli varsin kauniisti sanottu, nauroi hän riemuisasti.
Pian kului tuo tunti siintävässä korkeudessa.
Sommerfeld, joka äänetönnä ja suurella huolella oli hoidellut alustaan,
silmäili alas syvyyteen.
— Näettekö rautatieaseman tuolla lähellä metsänreunassa? Me laskemme
maahan sen vieressä olevalle niitylle, sanoi hän tyynesti.
— Ei vielä, herra kapteeni, sanoimme neiti Daren kanssa kuin yhdestä
suusta, mutta hän vetäisi jo tarmokkaasti hihnaa, joka kulki pallon
punakeltaiselta hohtavan sisäosan läpi. Läppä aukeni ja suhisten
virtaili kaasua ulos ilmaan. Päärynänmuotoiseksi vetääntyvä »Saturnus»
leijaili kenttien, metsäin ja rakennusryhmäin ylitse eteenpäin.
Varovasti ja keveästi, tuntemattamme pienintäkään kolausta tai
sysäystä, asetettiin meidät maahan parinsadan askeleen päässä asemasta.
— Missä vaarassa me nyt olemme olleet? hymyili Sommerfeld.
Odotimme vielä muutaman silmänräpäyksen, kunnes pallo oli
tyhjentynyt vielä enemmän ja alkoi kallistua sivulle, sitten nostin
joustavaliikkeisen Big Daren ulos gondolista. Hieman punehtuen hän
puristi kättäni, kiitti herttaisesti ja lausui:
— Se oli ihmeellisen ihana retki, liian lyhyt vain — aivan liian lyhyt!
Tuntia myöhemmin istuimme rautatievaunussa, ja saavuimme Hampuriin
yön suussa. Saatoin seuralaiseni ajopelien luo. Silloin viipyi hänen
kätensä kuin väsyneesti kädessäni, ja hänen viehkeät kasvonsa kävivät
vienon rukoileviksi, kun hän hiljaa lausui:
— Emmekö päättäisi vielä joskus tavata toisiamme?
— Tulkaa ylihuomenna kello kuusi illalla Kiviportin luona olevaan
puistikkoon, vastasin riemastuneena. — Odotan teitä siellä.
Hän nyökkäsi. Vaunut läksivät liikkeelle ja etenivät kirkkaasti
valaistuja katuja pitkin, vieden tenhottareni mukanaan. Mutta minä
mietin vienon haaveellisen mielialan ja suloisen väsymyksen vallassa,
etten mitenkään olisi voinut viettää syntymäpäivääni hauskemmin kuin
tekemällä ilmaretken tuon kauniin ja ihmeellisen tytön seurassa.
Vaan mitä hyödyttäisi meitä jälleennäkeminen?
En keksinyt sinä iltana mitään vastausta tuohon kysymykseen. Seuraavana
aamuna muistin, että minun oli pidettävä huolta Dugloresta, joka oli
jälleen jäämäisillään kodittomaksi. Tuon ihanan päivän virkistämänä
aloin reippaasti ja iloisesti kirjoittaa hänelle kirjettä, jossa en
sentään maininnut mitään ilmapallosta enkä Big Daresta, vaan jossa
neuvoin häntä ensi aluksi menemään Zweibrückeniin noiden ystävällisten
talonpoikaisihmisten luo, joiden tykönä olimme asuneet Selmatt'in
perikadon jälkeen. Lisäsin, että pian saisin varsin edullisen toimen
Balmerin kauppahuoneen palveluksessa, ja kysyin mitä hän siitä pitäisi,
jos pyytäisin häntäkin tulemaan pohjoseen. Voisihan meillä myöhemmin
toimeentuloomme nähden olla etua siitä, että olimme elelleet muutaman
vuoden Hampurissa. Mutta nuo utuiset tulevaisuudentuumat panivat
kumminkin ajatukseni vähän sekaisin. Nyt olikin jo aika lähteä työhön,
ja kirje jäi kesken.