Arkana muukalaisena läksin kirjuri Andreesenin rinnalla ensimäiselle
retkelleni tuohon meluavaan kaupunkiin. Nähdessämme ruskeavesisellä
kanavalla vanhojen talojen keskellä pari lastattua alusta, sanoi
seuralaiseni: — Nuo ovat herra Balmerin lastiveneitä ja pursia. —
Suurena kuin tehdas seisoi siinä Balmerin liiketalosto, johon kuului
useampia vanhoja ja uusia rakennuksia. Joukko ihmisiä työskenteli
siellä ahkerasti kuin muurahaiset. Astelimme käytäviä ja eteisiä
pitkin. Meille tuli vastaan miehiä, jotka kirjoituksilla varustettuine
paperilappuineen kiiruhtivat ovelta toiselle, juhlallisina ja meistä
tai toisistaan välittämättä. Kuljimme avaran huoneen läpi, missä
kirjoittaen tai laskien seisoi monta kymmentä kirjuria, jotka tuskin
loivat meihin pikaisenkaan silmäyksen pulpettiensa takaa. Tämän huoneen
takana oli toinen pienempi, jossa herra Andreesen, kuten kertoi, yksin
teki työtä, ja eräällä seuraavalla ovella oli nähtävänä nimi H.K.
Balmer. Herra Andreesen katsoi kelloansa.
— Vielä kaksi minuuttia, herra Wildi!
— Sepä vasta on täsmällisyyttä, ajattelin minä.
Sisältä kuului askeleita, herra Andreesen kolkutti, ovi aukeni ja
näin edessäni suuren, yksinkertaisesti kalustetun huoneen, jossa oli
kirjoituspöytä, kaappeja ja paljon kirjoja. Herra Balmer, joka juuri
oli tullut huoneeseen, astui muutaman askeleen minua vastaan.
— Kas, herra Wildi, matkanne on kaiketi luonnistunut hyvin? virkahti
hän, ojentaen minulle nopeasti sormenpäänsä. Vastaustani odottamatta
hän sitten kädenliikkeellä kehotti minua istumaan matalaan nojatuoliin,
samalla kuin itse istui korkealle istuimelle. Kirjuri oli poissa.
Sydämeni pamppaili kiihkeästi. Herra Balmerin kylmähkössä, tylyssä,
vieraassa puheensävyssä ei ollut mitään selmattilaiselta soinnahtavaa.
— Hetkinen vain! sanoi hän, repäisi auki pari kirjekuorta, jotka
sisälsivät sähkösanomia tai kirjeitä, ja antoi ne toiseen huoneeseen
herra Andreesenille, lausuen hänelle muutaman sanan. Istuessani
epämukavasta matalalla, pehmeällä tuolillani oli minulla sopiva
tilaisuus tarkastaa koulumestarivainajan hartaasti rakastetun ystävän
kasvoja, joita risteilivät lukemattomat silmien ja ohuthuulisen suun
ympärillä yhtyvät rypyt ja viirut. Olin luullut että herra Hannu
Konrad Balmer olisi kaunis mies, kuten piirikunnanesimies, vaan hän
olikin ruma, — mutta hänen rumuutensa oli mieltäkiinnittävää laatua.
Ehdottomasti saattoivat nuo ryppyjen runtelemat kasvot miettimään,
mitä kaikkea ja tuo mies elämässään jo olikaan mahtanut suunnitella ja
saada aikaan, ja niillä ilmeni masentava voima, vielä valtavammin kuin
piirikunnanesimiehen olento.
Äkkiä hän suuntasi tuiman katseensa läpitunkevana minuun. Kun ei hän
kumminkaan sanonut mitään ja tuo äänetön tutkistelu minua kiusasi,
katsoin hetkeä sopivaksi piirikunnanesimiehen terveisten esittämiseen.
— Hyvä, sanoi hän kylmäkiskoisesti ja välinpitämättömästi. — Pääasia
on, että te siis olette päättänyt tulla luokseni oppiin. Teidän täytyy
tietysti alkaa palveluksenne alimmalta asteelta!
Tuo kuului äärettömän jokapäiväiseltä ja tylyltä. Kun hän ei puhunut
Selmatt'in murretta, arvelin että minun oli vastaaminen kirjakielellä.
Hieman ylenkatseellisesti hän sanoi:
— Jättäkää se toistaiseksi, ettehän te kumminkaan osaa nyt vielä!
Minä punastuin, olin kuin kuumilla kivillä ja toivoin itselleni
lentimiä, millä paeta hänen luotansa.
— Tietysti teidän sivistyksessänne, jatkoi hän, — on joka suhteessa
yllin kyllin parantelemisen varaa. Tuumin herra Andreesenin kanssa
yksityistunneista, joita teidän täytyy saada. Nyt saatte ryhtyä
työhönne. Toimenne on ylenevä ansionne mukaan. Toivon että osaatte
mukautua oloihin, herra Wildi. Vaimoni haluaa, kun niin soveltuu,
myöskin tutustua teihin, olettehan maanmiehemme!
Nyt hänen äänensä kumminkin kajahti huomattavasti sydämellisemmältä,
ja minua kohtasi tuuheiden kulmakarvojen alta katse, jossa ilmeni
hillittyä hyväntahtoisuutta. Se oli hyvä, sillä muutoin tuo tyly
vastaanotto olisi saattanut minut toivottomaksi. Mutta nytkin minusta
tuntui että olin joutunut tavattoman kovakouraisen henkilön käsiin.
Mikä ääretön erotus olikaan koulumestari Kasperin kuvaaman ja
todellisen herra Balmerin välillä!
Kirjuri Andreesen vei minut varastohuoneisiin, ja nyt sain tietää mikä
tuo alin aste oli, jolta minun oli alkaminen palvelukseni.
Ensi työkseni tuon suuren kauppahuoneen palveluksessa minun oli
yhdessä parin oppipojan ja työmiehen kanssa sullottava vuorenkorkuinen
sokerikasa säkkeihin ja punnittava ne. Kun viikon ajan olin lapioinut
sokeria, tuli riisin vuoro, sitten seurasivat kaakao, kahvi, kautsu,
kumi ja nuo inhottavat väripuut, joista ihoon syöpyi kellervää, punaa
ja sineä, — sitten oli minun jälleen palaaminen sokerin kimppuun.
Kerran viikossa herra Balmer kulki yksin tai jonkun kauppahuoneen
palveluksessa olevan virkailijan kanssa varastohuoneiden läpi, pisti
kätensä tuon tuostakin johonkin säkkiin ja tutki tavaraa, sitä
haistellen tai antaen sen liukua sormiensa välitse. Kun hän täten
kerran kulki aivan ohitseni, katsoin tilanteen mukaiseksi tervehtiä
kohteliaasti. Hän nyökkäsi hieman, mutta antoi jälkeenpäin sanoa
minulle ettei hän vaatinut oppipojiltaan mitään kohteliaisuutta,
vaan ainoastaan että he tekivät työtä. Kerran kuulin hänen myöskin
jymisevällä äänellä kiroilevan paria työnjohtajaa. — Piru vieköön
moiset heittiöt! Tuolla tavoinhan paraskin kauppaliike joutuu
hunningolle! — Nähtyäni hänet tuollaisessa raivossa käsitin kolean
hiljaisuuden, joka vallitsi kaikkialla heti hänen ilmestyttyään
jollekin kaukaiselle ovelle. Jokainen koetti häntä välttää, ja ken
kutsuttiin hänen puheilleen, se pelkäsi menettävänsä paikkansa. Hänen
mentyään alkoi sieltä täältä kuulua kuiskailua, mutta kukaan ei
puhunut herra Balmerista, vaan ainoastaan »Hänen Mahtavuudestansa», ja
niin hiljaa, kuin seinätkin voisivat kannella. Kaikkein pelokkaimmin
puhui hänestä herra Andreesen, hänen yksityiskirjurinsa, maailman
kohteliain mies. Hän karttoi Balmerin nimen mainitsemistakin,
ikäänkuin jo siitäkin olisi voinut koitua jokin vaara, ja jos se ei
ollut vältettävissä, lausui hän sen tavalla sellaisella, kuin olisi
hengessänsä vielä nopeasti kumartanut herralleen. Tuon kaiken johdosta
alkoi herra Balmer minustakin tuntua salaperäiseltä olennolta.
Kerran tai pari hän varastohuoneiden läpi kulkiessaan katseli
askarteluani, tulkitsematon ilme kasvoillaan, mutta kulki sitten
edelleen kiitoksen tai moitteen sanaa sanomatta. Mutta niin
huolellisesti kuin hän minulta salasikin valvontansa, olin kuitenkin
varmasti vakuutettu että hän alinomaa otti selkoa edistymisestäni.
Pelkoa ei tuo ajatus kumminkaan herättänyt mielessäni, sillä
tyydytyksekseni huomasin nopeasti perehtyväni tehtäviini, tiesin
olevani tarkkasilmäinen havaitsemaan työnteossa edullisimman
menettelytavan ja siksi arkatuntoinen, ettei esimiesteni tarvinnut
huomauttaa minua kahdesti samasta seikasta. Ja olihan minulla
kyllä runsaasti syytä olla herra Balmerille kiitollinenkin.
Kirjuri Andreesenin välityksellä hän oli hankkinut minulle monta
opettajaa. Kello neljä iltapäivällä pujahdin ulos työpuvustani, kuin
perhonen kotelostaan, ja kiiruhdin pää pystyssä, nuorena herrana
yksityistunnoilleni. Balmer oli kyllä oikeassa: tiedoissani oli paljon
parantelemisen varaa, — mutta Dugloren isä oli laskenut niin lujan
perustuksen, että sille helposti kävi lisää rakentaminen. Nuoren,
tarmokkaan olennon tuorein voimin, joita ei koskaan ollut liiaksi
rasitettu, vaan jotka päinvastoin olivat kaivanneet työtä, ryhdyin
opiskeluihin ja selvisin niistä varsin helposti.
Kiihkeä opinhalu auttoi minut tukahduttamaan koti-ikävän, joka väliin
pyrki valtaamaan mieleni, sillä niin ihania iltoja kuin koulumestari
Kasperin tykönä en saanut viettää tuossa hienoutta tavottelevassa,
poroporvarillisuuden perussääntöjä noudattavassa kirjurinperheessä.
Ikävöin Dugloren tummia silmiä, ja olin vielä liian arka hakeakseni
noita monenmoisia huvituksia, joilla suurkaupunki voi viehättää nuoren
miehen herkkää mieltä.
Mutta minulle oli kumminkin alkanut edistymisen ja kypsymisen aika,
ja jos Duglore olisi voinut nähdä, mikä kehitys oli tapahtunut
ulkonaisessa olennossani, ja esiintymisessäni, olisi hän ollut
ihmeissään. Se oli kirjuri Andreesenin rouvan ansiota. Tuo
valkoverinen, siistin siisti hampuritar, jonka mielestä ulkomuoto
ja seurustelutaito olivat ylen tärkeitä seikkoja, luki itsellensä
erityiseksi kunniaksi, että Balmer oli pannut minut asumaan juuri
hänen luoksensa, ja teki nyt parastaan saadaksensa vuorelaisensa
totutetuksi kaupunkilaistavalle. Kotoa lähtiessäni ja sinne palatessani
hän silmäili minua tahallisesti kauniin, mutta hieman korkealla
sijaitsevan asuntonsa parvekkeelta tutkivin katsein, nähdäksensä miltä
hänen holhottinsa oikein näytti tuossa hänen synnyinkaupunkinsa katua
astellessaan. Sisääntullessani hän nauroi raikasta, iloisaa nauruansa,
joka tavallisesti helkähti ilmoille, kun hän puoleksi tosissaan,
puoleksi leileillään otti puheiksi seuraelämän temput. Hyvillä mielin
hän lausui:
— Ken voisi teistä enää huomata että te tulette tuollaisesta jylhästä
maasta, jossa vuoret kuin hyttysläpsät litistävät ihmiset allensa!
Joulu oli tulossa. Silloin toi herra Andreesen minulle aivan
odottamattomasti herra Balmerilta ja hänen rouvaltaan kutsun saapua
sunnuntaina heille päivälliselle. Tuo hämmästytti ja ilahdutti minua.
Kirjurin rouva löi kätensä yhteen päänsä ylitse ja huudahti:
— Mikä kunnia, mikä kunnia, kun ei ole kutsuttu ketään edes talon
vanhimmista ja korkeimmista virkailijoistakaan! Se johtuu siitä että te
olette herra Balmerin maanmies!
Viehkeältä vaikuttava harmi siitä, ettei hänen puolisoaankin ollut
kutsuttu, ilmeni miellyttävän pikku rouvan sanoissa. Mutta kun
sunnuntai tuli, otti hän Jost Wildin ulkonaisen olennon niin naisekkaan
huolellisen tarkastuksen alaiseksi, että tämä tukkukauppiaan taloon
ilmestyessään voi kestää vertailun hampurilaisten porvarisnuorukaisten
kanssa.
Balmerin talo, joka kiiltävine akkunoineen ja sisäänkäytävän edessä
kasvavine hopeakuusineen muistutti puoleksi huvilaa, puoleksi
hovilinnaa, sijaitsi Ulko-Alsterin varrella, jonka jäällä nyt Riiteli
joukko soreita luistelijoita. Portilla seisoi liveripukuinen palvelija,
kaksi toista seisoi kuin kuvapatsaat leveitten kiviportaitten päässä.
Kaksipuolinen ovi aukeni ja nyt kokoontui pienehkö, mutta hieno
seurue, naimisissa oleva poika ja tytär sukulaisineen sekä muutamia
muita kutsutuita. Tervehtiessään sanoi »Hänen Mahtavuutensa» niukasti
hymyillen ja kuin ohimennen minulle: — Minua ilahduttaa nähdä teidät
täällä, herra Wildi! — ja sitten hän kääntyi muiden vieraidensa
puoleen. Sitä enemmän minua ilahdutti rouva Balmerin sydämellinen
tervehdys:
— Vihdoinkin saan tutustua teihin, herra Wildi! Olen jo kauan ollut
utelias näkemään nuoren maanmiehemme!
Nuorekkaan reippaalla liikkeellä hän ojensi minulle kätensä, puhui
minua rohkaistakseen muutaman sanan Gauenburgin murretta ja lausui
sitten hymyillen:
— Mieheni varmaankin pelästytti teidät pahanpäiväiseksi nähdessänne
hänet ensi kerran. Hänellä on tapana kohdella hieman tylysti
kauppaliikkeensä palvelukseen tulevia nuorukaisia. Mutta olonne
Hampurissa muodostuu varmaankin paljon hauskemmaksi kuin luulettekaan.
Meidän kutsustamme olette varmaankin ymmärtänyt ja uskallan myös lausua
sen julki, että mieheni on työhönne täysin tyytyväinen. Toivomme nyt
saavamme tuon tuostakin nähdä teidät vieraana talossamme!
Minusta oli kuin nuo lämminkatseiset ruskeat silmät olisivat
sulattaneet jääkuoren, joka tähän saakka oli minua Hampurissa
ympäröinyt. Sain silmäni käännetyiksi tuosta komeasta olennosta,
joka harmaantuneesta tukastaan huolimatta päinvastoin kuin herra
Balmer vielä näytti melkein nuorekkaan pirteältä ja iloiselta.
Kotimainen sävy hänen puheessaan ja olennossaan virkisti mieltäni kuin
lämmin kevättuulahdus. Ensi hetkestä kiinnyin tuohon naiseen, jonka
lemmentarinan olin kuullut Kasper-vainajalta, ja luin herra Balmerille
suureksi ansioksi että hän lyhyen harhailun jälkeen oli palannut
nuoruudenlemmittynsä luo.
Vaikka olinkin seurustelutapoihin nähden vielä hiukan epävarma ja
pakotettu turvautumaan muiden jäljittelemiseen, vietin kumminkin
tukkukauppiaan talossa erinomaisen hauskan ja mieltävirkistävän
päivän. Se herra Balmer, johon nyt tutustuin, ei tuntunut lainkaan
samalta ihmiseltä kuin tätä ennen tuntemani. Ankara kauppaherra,
joka käskyläistensä kuvauksen mukaan enimmäkseen vain kirouksia
singahutteli, oli perheensä ja tuttaviensa keskuudessa herttainen,
hieno talonisäntä, jolta riitti jokaiselle ystävällinen nyökkäys,
Viehättävä hymyily. Puhuipa hän aikuisten tai lasten kanssa, aina
ilmeni hänen käytöksessään hellä huolenpito ja rakkaus, ikäänkuin
hänen otsaansa ei vielä koskaan olisi synkistyttänyt tyytymättömyys,
kuin ei hänellä olisi muuta ajateltavaa kuin niiden asiat, jotka häntä
ympäröivät. Pysyteltyään aluksi kotvan aikaa ikäänkuin tahallaan
minusta loitolla, hän äkkiä seisoi rinnallani, luoden minuun loistavin
silmin isällisen katseen. — No, herra Wildi! — Tehden minulle
muutamia vähäpätöisiä seikkoja koskevia kysymyksiä sai hän minut
syrjähuoneeseen, jonka ovi oli auki, ja kun siten olimme puolittain
muista erillämme, hän alkoi jutella kanssani synnyinseudustamme.
— Niin, nyt on rakas nuoruudenystäväni Kasper Imobersteg poissa,
sanoi hän miettiväisesti ja silmät puoleksi ummessa. — Hän, tuo tuiki
vaatimaton mies, oli ihminen, jonka vertaista ei ole monta, hellä ja
uskollinen kuten vain harvat. Kun tuollaiset ihmiset kuolevat, ei
minua tietysti enää liioin haluta käydä synnyinmaassani. Vähitellen
vieraannun siitä.
Hän lausui tuon surumielisesti ja ikäänkuin olisi puhunut itsekseen ja
antaunut kokonaan tunteittensa valtaan.
— Hänen vanhin tyttärensä elää? jatkoi hän oltuaan hetken ajatuksiinsa
vaipuneena. — Kertokaa minulle heistä jotakin!
Mitä vienoimman mielialan vallassa hän kuunteli tarkkaavasti, kun nyt
kertoelin Kasperista ja Dugloresta. Sitten hän keskeytti minua.
— Vai niin, kuulitte minusta ensiksi Kasperilta ettekä isältänne. No
niin, käsitän sen kyllä! Klaus, teidän isänne, joka nuorena oli reipas,
hilpeä toveri, muuttui vanhempana hiukan omituiseksi. Luuletteko
että minun onnistui saada häntä kertaakaan luokseni hänen Hampurissa
käydessään? Ei kertaahan! Niihin aikoihin, jolloin hän tavallisesti
tuli tänne, minun täytyi antaa tiedustella Vanhassakaupungissa
»Kolpakkolan» majatalossa, oliko hän jo saapunut. Sitten menin häntä
tapaamaan ja vietin illan hänen seurassaan.
Hannu Balmerin olennossa ilmenevät vastakohdat vaikuttivat minuun
suorastaan salaperäisiltä. Tuolla lyhyellä keskustelulla, jonka hän
pian päätti, palatakseen muiden vieraittensa luo, hän oli täydelleen
hurmannut minut.
Hyvästiä lausuttaessa antoi rouva Balmer minulle omakätisesti käärön,
joka oli sidottu kiinni nyörillä. — Ette voi arvata, mitä siinä on!
nauroi hän. — Pytkäle Gauenburgin päärynäleipää. Sain niitä muutamia
ystävättäreltäni piirikunnanesimiehen rouvalta, joka lähettää teille
terveisiä. Tekin saatte siten jouluksi hiukan kotimaan herkkuja
pureskeltavaksi!
Olin hänelle kiitollinen tuosta hienosta, naisellisesta
kohteliaisuudenosoituksesta ja hänen hyvyydestään, mutta verrattomasti
enemmän arvoa panin sentään lyhyeen keskusteluun, jolla herra Balmer
oli minua kunnioittanut. Mieleni oli aivan hämmennyksissä palatessani
sunnuntaivierailultani. Kotiväkeni kysymykseen, millaista oli ollut,
vastasin riemuiten:
— Viehättävää kerrassaan!
En voinut pysyä sisällä, minun täytyi lähteä pitkälle kävelyretkelle.
Kasvoni hehkuivat kuin olisi keskustelu Balmerin kanssa saattanut
vereeni kuumeainetta. Ensin eteenpäin haltioissani ja sydän
autuaallisena. Hän oli sittenkin sellainen, jommoiseksi koulumestari
Kasper oli hänet kuvannut! Liikutus valtasi minut ajatellessani
että herra Balmer, jonka enimmät ihmiset tunsivat vain itsekkääksi,
tunteettomaksi kauppiaaksi, oli hakenut käsiinsä isäni, vaatimattoman
taulujen kaupustelijan, yksinkertaisesta, rahvaan käyttämästä
majatalosta, jutellakseen hänen kanssaan muinoisista lapsuudenpäivistä.
— Tuo todisti sentään että hänen mielensä sisimmältään oli äärettömän
herkkä ja tunteellinen! Koko sieluntoimintani keskittyi toivomukseen
saada tuntea hänen tarmokkaan, käsittämättömän syvällisen katseensa
jälleen itseäni hyväilevän. Sisäinen aavistus sanoi minulle että olin
kerran tuleva varsin läheisesti hänen kanssaan tekemisiin. Ylevässä
mielentilassa kiiruhdin eteenpäin Hampurin lumisia, öisiä katuja
pitkin, ja Vanhankaupungin taivaalle kuvastuvat tummat tornit ja talot,
akkunoista tunkeva punertava valo, joka värähdellen kimmelsi tummalla
vedenkalvolla, — kaikki tuntui minusta tarumaisen viehättävältä!
Minulle alkoi nyt todellakin Hampurissa ihana aika. Kutsut Balmerin
komeaan, hienon seurapiirin elähdyttämään taloon uudistuivat.
Kuten itse perhe, alkoivat heidän tuttavansakin suosia minua.
Hyväntahtoisesti he soivat anteeksi maalaiskömpelyyteni ja kieleni
puutteellisuudet, ja minä puolestani perehdyin joltisenkin nopeaan
tuohon uuteen, hienoon seurustelutapaan, joka minusta alussa oli
ollut kuin ruumista ja sielua runtelevaa munatanssia. Rouva Balmer,
kotimaatani edustava hyvä haltiatar, nyökkäsi minulle äidillisesti:
— Niin, niin, herra Wildi, te kehitytte oivallisesti, tuotatte meille
raikkaudellanne ja kohteliaalla käytöksellänne todellakin iloa.
Seurapiirissämme pitävät teistä kaikki!
Ja hänen tarmokkailla, terveen punan kaunistamilla kasvoillaan kuvastui
tyytyväisyys ja vieno ylpeys.
Mutta vielä suuremmalla mielenkiinnolla kuin hänen kasvojansa katselin
herra Balmerin ryppyisen muodon tulkitsemattomia piirteitä. En
huomannut siinä enää noita monia kurttuja ja uurteita, vaan näin siinä
ainoastaan henkisen voiman ja tarmon ihanuuden, näin hyvyyden säihkeen
hänen silmissään. Olin kerrassaan hurmaantunut hänen salaperäiseen
olentoonsa. Voin päivämääriä olla alakuloinen ja synkkämielinen,
jos hän oli keskustellut kanssani vähänkin välinpitämättömämmin ja
niukemmin kuin olin odottanut, ja valtava ilo täytti sydämeni, jos
hänen kasvoillaan oli kajastanut minulle aiottu hymyily tai olin ollut
huomaavinani hänen sanoissaan hyväntahtoisen soinnin.
— Oli siitä sentään jotain hyötyäkin tuosta Selmatt'in
vuorensuistunnasta, eikö niin, herra Wildi? sanoi hän eräänä päivänä.
— Se saattoi teidät tulemaan minun luokseni. Arvelen ettette ole sitä
koskaan katuva. Olkaa vakuutettu että minulla tekemieni havaintojen
perusteella on teistä varsin suuret toiveet. Toimitan teille kyllä
vielä paikan, joka vastaa kykyänne ja tarmoanne.
Tunsin olevani kuin nuori, tulinen ratsu, jota kannus kiihottaa, ja
joka pingotetuin jäntein kiitää kohden päämaaliansa!
Onneni päivänpaistetta himmensi vain silloin tällöin muuan varjo —
Dugloren kaihoisat kirjeet!
»Rakas Jost», kirjoitti hän, »vaikka minun onkin hyvä olla Z'bindenin
perheessä ja he kohtelevat minua kuin omaa lasta, niin ajattelen
kumminkin sinua päivin, öin! Oi kuinka ilahdutit minua valokuvallasi!
Sinä näytät siinä niin ylväältä, melkein liian uhkealta minun
lemmitykseni. Se on huoneessani lasin takana. Aamulla herätessäni
kohotan ensiksi lampun sinua kohden ja samaten illalla viimeksi ja
juttelen hellästi kanssasi. Ei, kyyneleeni vuotavat ja minä sanon:
'Kuinka paha sinä oletkaan, Jost, kun viihdyt Hampurissa niin hyvin!'
Rouva Z'binden tuottaa minulle puheillaan paljon tuskaa. Hän sanoo
että olen mieletön lapsi, kun kiinnitän sydämeni mieheen, joka on
niin suuressa kaupungissa vieraalla maalla. Silloin minusta on
kuin sydäntäni vitsottaisiin polttiaisilla. Herra Z'binden myöskin
hymyilee väliin salaa niin säälivästi, huomatessaan kuinka suuresti
sinua rakastan. Siksi olen mieluummin tykkänään siitä puhumatta.
Mieleni käy kumminkin levottomaksi ja synkäksi, kun näen kuinka
epäileviä he ovat. Saan kärsiä paljon rakkauteni tähden, Jost. Ja
kumminkin olen rakastanut sinua lapsuudestani saakka! Sen sinä tiedät,
Jost. Oi, kirjoita minulle avomielisesti, miksi viihdyt niin hyvin
Hampurissa! Ei, kirjoita taas kerran kuten kirjoitit alussa. Kirjoitit
mielettömästi ikävöiväsi kotiin! Oi, mitään niin suloissa et sinä
koskaan enää kirjoita! Unessa kurotan käteni sinua kohden. Mutta sinä
purjehdit tyköäni kauemmaksi, eivätkä käteni sinua tavota.»
Kirjeiden surumielinen sointu värähdytteli syvimpiä sydänjuuriani.
Tunsin kuinka rakkauteni oli ristiriidassa kunnianhimoisten tuumien
kanssa, joita Balmerin isällinen hyväntahtoisuus herätti mielessäni.
Hampurin puistoissa ja Alsterlammikon varrella viheriöitsi ja kukoisti
nopeasti kehkeytyvä pohjoismainen kevät. Kun eräänä sunnuntaiaamuna
jouduin kävelyretkellä kauas kaupungin ulkopuolelle, väreili kevätlämpö
jo yli vainioiden, joilla syyskylvös vihersi. Mieleni valtasi sama
tunne kuin leivosen, joka liverryksiään raiutellen kohosi taivaan
hohtavaan kirkkauteen. Olisin halunnut nousta korkeammalle, yhä
korkeammalle, silmäilläkseni yläilmoista päin noita keväisiä maisemia.
Kiihkeästi kaipasin vuoria. Saadakseni nauttia tunteesta että olin
matkalla ylöspäin ja silmäilläkseni taas kerran pitkästä ajasta alas
maailmaan, kuten muinoin Bodenin nurmikolta tai Feuersteiniltä,
nousin Nikolainkirkon torniin, joka oli korkein kaupungissa. Tuossa
oli nyt Hampuri viehkeänä ja elämää uhkuavana jalkojeni juuressa
päätyineen ja torneineen, taloineen ja vesineen ja kattojen välitse
esiinpilkistävine, kevään tuoreudessa upeilevine puistoineen! Mutta
turhaan hakivat silmäni merta!
Kevät toi mukanaan vaihtelua työhöni. Sain tuon tuostakin seurata
pursia, jotka välittivät tavaraliikettä varastohuoneiden ja sataman
välillä, läpi touhuavan kaupungin. Väliin jouduin sisävesiä kulkevain
jokialusten satamapaikoille, väliin valtamerta kyntäväin laivojen
laitureille, ja moninaiset ja vaihtelevat kuvat, työmiesten huudot ja
meluaminen, nostimien vingunta tavaroita laivanruumasta toimitettaessa,
pienten höyrypursien käänteet ja vihellykset niiden kiertäessä merten
jättiläislaivoja, — kaikki nuo ilmiöt tuntuivat minusta pian minulle
tuttuun maailmaan kuuluvilta. Satamassa työskentelevien henkilöiden
joukosta sain myöskin muutaman ystävän. Tämä oli Jürg Rungholt, pienen
laivanvarustusliikkeen työnjohtaja. Milloin en sunnuntaiksi ollut
kutsuttu Balmerille, vietin sen tuon avomielisen, leikillisen miehen
seurassa, jolla oli aina runsas varasto merimiesjuttuja kerrottavana.
Usein kävelimme silloin Ottenseniin, missä hänen langollaan ja
sisarellaan oli pieni puutarhurinliike. Noiden herttaisten ihmisten
seurassa kului iltapäivä istutuksia katsellessa ja niistä jutellessa
ja ulkona olutlasin ääressä istuskellessa, ja ehdottomasti johtivat
nuo vierailut mieleeni kotiseutuni hiljaiset sunnuntait, jolloin
vaeltelimme isäni kanssa vuoripeltoja pitkin, mielihyvällä katsellen
viljan versomista.
Mutta enin virkistivät ja elvyttivät minua sentään ne hetket, jotka
sain viettää Balmerin perheen seurassa. He omistivat tuuhean metsikön
keskellä sijaitsevan maakartanon Blankenesen lähellä viehättävällä
Süllberg'illä, — joka tosin kotimaani mittapuun mukaan arvostellen
on vain pieni hymppylä tasangolla. Luonnon herättyä uuteen eloon
matkusti Balmerin perhe joka lauantai sinne, viettääkseen sunnuntain
tuossa miellyttävässä tienoossa. Olin silloin useimmiten heidän
vieraanansa, enkä voisi sanoa, mikä minua kaikkein eniten miellytti, —
kulku ilta-auringon kultaamalla Elbellä vaiko laaja näköala ylhäältä
huvilasta tuolle järveksi laajentuneelle virralle ja joen takana
hohtaville vihreille marskimaille, laivat, jotka matkalla merelle tai
kaupunkiin ilmestyivät taivaanrannalle, kuin jättiläiskummitukset
liukuivat huvilan ohi ja katosivat etäisyyteen, vai pohjolan hurmaavat
kesäyöt, jolloin ilta- ja aamurusko melkein sulavat yhteen.
Ennen kaikkea viehätti minua tuo oleskelupaikka siksi, että siellä
oli helpompi kuin koskaan muulloin lähestyä herra Balmeria, kun
hän aamuisin ennen muiden vieraiden saapumista auringonpaisteessa
käyskenteli huvilansa puistikossa. Noille yksinäisille kävelyretkille
halusi hän näet aina minut seuralaiseksensa, jos vaikka kulkikin
vain vaieten tietänsä edelleen syviin mietteisiin vaipuneena, pitkä,
laiha varsi kumarassa. Jonkun ajan kuluttua alkoi sitten kumminkin
keskustelu, ja kun se hänestä kävi mieltäkiinnittävämmäksi, keskeytti
hän tuon tuostakin kulkunsa. Usein johti hän puheen koulumestari
Kasperiin ja kotiseutuun, ja ollessaan erityisen hyvällä tuulella
sekoitti hän puheeseensa jonkun sanan Selmatt'in murrettakin. Mutta
en sentään voinut olla huomaamatta että kotimaan muisteleminen
oli vain tilapäistä huvittelua hänelle, jonka mielen täyttivät
suurenmoiset kauppasuunnitelmat, ja että kaikki mitä hän auliisti
teki synnyinseutunsa hyväksi, vain tapahtui hänen päähänpistojensa ja
kunnianhimonsa tyydyttämiseksi.
Hänen lausunnoissansa ihmisistä ja elämästä ilmeni usein
säälimättömyyttä ja halveksumista, ja monasti kauhistuin sitä
armottomuutta, millä hän arvosteli kauppaliikkeensä palveluksessa
olevia luotettavimpiakin henkilöitä.
Hänen vaimonsa koetti saada hänet taivutetuksi kutsumaan kirjuri
Andreesenin rouvineen joksikin sunnuntaiksi tuonne huvilaan ja
huomautti että heistä täytyi tuntua loukkaavalta, kun minut, heidän
hoitolaisensa, aina kutsuttiin yksin. Minäkin käytin tilaisuutta
hyväkseni kannattaen nöyrästi tuota pyyntöä.
Mutta silloin lävähti herra Balmer tulipunaiseksi ja ponnahti pystyyn.
— Andreesen — Andreesen! tiuskaisi hän vaimollensa. — Täytyykö minun
huvilastani tulla kauppahuoneeni palvelijoiden virkistyskoti? Ihmisiä
sellaisia kuin Andreesen tarvitsee palveluksessaan, vaan heitä ei
halua nähdä enemmän kuin tarpeellista on. Itse asiassa ovat minusta
tuollaiset epäitsekkäät, orjamaiset olennot vastenmielisiä kuin nuo
seinällä kämpivät kärpäset!
Nyt hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi tuikeasti:
— Herra Wildi, ken haluaa käskijäksi, sen on osattava pitää toisia
käskyläisinään, ja osattava halveksia heitä siitä että he sallivat
itseään siten kohdella. Jos ette sitä tiedä, niin ette pääse pitkälle
maailmassa!
Tuossa miehessä oli yhdistettynä kaksi luontoa, toinen kammottava,
halveksumista uhkuva, toinen suopean hyväntahtoinen, — ja minuun
nähden hän noudatti parempaa luontoansa. Süllbergin metsiköitä
käyskennellessämme hän pyrki viitoittamaan minulle tien ihanaan,
vapaaseen tulevaisuuteen. Eikä hänen hyväntahtoisuutensa ilmennyt
ainoastaan sanoina. Vietettyämme yhdessä viehättävän sunnuntain,
hän kutsutti minut luokseen työhuoneesensa ja otti minut vastaan
salaperäisen näköisenä ja mitä herttaisimmasti hymyillen.
— Herra Wildi, lausui hän, — tahtoisin osoittaa tyytyväisyyttäni teidän
tähänastiseen käytökseenne ja työhönne maksamalla teille melkoista
paremman palkan kuin muille kauppahuoneeni palveluksessa oleville
nuorukaisille ja toimittamalla teidät siten jo rahallisessa suhteessa
tavallaan riippumattomaan asemaan, niin että voitte oppia omin päin
rahaa käyttämään. Se taito ei ole niinkään helposti saavutettavissa, ja
Hampuri suo runsaasti tilaisuutta sen oppimiseen. Nyt saatte kokeilla!
Tehkääpä vaikka tyhmyyksiäkin — tuleehan niitä jokainen tehneeksi! —
mutta pää pystyyn sittenkin! Tappiot, joita maailma meille tuottaa,
opettavat meidät sitä hallitsemaan. No niin, olen määrännyt että teille
on maksettava rahastosta joka kuukauden viime päivänä sata markkaa
taskurahaa. Mehän olemme sentään aivan erinäisessä suhteessa toisiimme!
Yritin pukea valtavat tunteeni sanoihin, mutta Balmer teki epäävän
kädenliikkeen ja jatkoi:
'— Minulla ei ole nyt aikaa pitempään keskusteluun, mutta yksi seikka
vielä. Ensi sunnuntaina teemme huvimatkan Helgolantiin ja odotamme
saavamme teidät mukaamme!
Olin autuaallisin ihminen koko Hampurissa ja iloitsin kuin lapsi.
Merelle! Merelle! Ken olisi voinut uskoa että selmattilainen Jost Wildi
kerran saisi nähdä meren!