Sataa lunta! Hiutaleet, melkein käsikirjoituslehtisteni kokoiset,
liukuvat hiljaa ja salaperäisinä öiseltä taivaalta alas. Tämä tyyni
lumisade erottaa minut maailmasta ja ihmisistä. Käppyrässä makaa Hiude
uunin vieressä, ja Jurri, naakka, on pistänyt päänsä siiven alle.
Haikea surumielisyys valtaa sydämeni. Kuinka olenkaan iloissani siitä
että näiden tunnustusteni kirjoittaminen saattaa minut unohtamaan
kaiken muun! Tämän illan tunnelma on juuri sopiva puhuakseni lähdöstäni
kotiseudultani.
* * * * *
Mieli tyynen juhlallisena vaelsin kohden Gauenburgia, missä minun oli
annettava piirikunnanesimiehelle tieto päätöksestäni.
— Olisin erehtynyt luontonne suhteen, jos ette olisi suostunut ystäväni
tarjoukseen, sanoi hän hyväntahtoisesti hymyillen ja silmäillen minua
kiireestä kantapäähän, ikäänkuin hänelle olisi tuottanut huvia katsella
minua, suurenmoisissa matkahankkeissa olevaa nuorukaista. — Ja onnea
matkalle, herra Wildi! jatkoi kunnianarvoinen vanhus soinnikkaalla,
miellyttävällä äänellään. — Olkaa ahkera, olkaa uskollinen kelpo
nuorukainen, niin te rakkaan, kunnioitetun kansalaisemme ohjaamana
luotte itsellenne Hampurissa onnehikkaan tulevaisuuden. Jos todella
aiotte muutaman vuoden kuluttua palata kotiseudullenne, perustaaksenne
oman liikkeen, niin voitte luottaa minun ja piirikunnanneuvoston
apuun ja suojelukseen. Teillähän on isänne perintöä pieni pääoma,
ja varoista, jotka on koottu Selmatt'in perikadosta pelastuneiden
hyväksi, on jäljellä korkoa kasvava pääoma. Siitä jaetaan tarpeen
mukaan apurahoja, ja tekin voitte niitä saada, ryhtyessänne sittemmin
omintakeiseen toimintaan... Ja jos joidenkin olosuhteiden takia jo
aikaisemmin tarvitsette jonkun rahamäärän, niin kirjoittakaa siitä
minulle, ilmoittaen syyn. Piirikunnanneuvosto on tutkiva pyyntönne
suosiollisesti. Antakaa minun muutoinkin tuon tuostakin kuulla, kuinka
menestytte, ja muistakaa aina vieraalla maalla eläessänne, että olette
pienen, mutta poikasistaan hellästi huolehtivan maan kansalaisia!
Minusta oli kuin kotivuoristoni, koko maani ylenpalttisella hyvyydellä
olisi puhunut minulle tuon yleväryhtisen vanhuksen suun kautta.
Äkillisen, lämpimän mielenliikutuksen vallassa ojensin hänelle käteni.
— Ei, huudahdin, — en konsanaan unohda, mitä olen teille velkaa!
Rakkaudella ja uskollisin mielin olen aina muisteleva kotimaatani!
Silloin kunnianarvoisan herran silmissä säihkyi vieläkin lämpöisempi
mieltymys, ja hymyillen hän päätti keskustelumme lausuen:
— Nyt te menette vaimoni luo, herra Wildi. Hän haluaa saada ilon pitää
huolta matkavarustuksistanne. Minne tullettekin, tulee jokaisen huomata
teistä että teillä on oiva kotimaa!
Nopeasti ja kuin itsestään selvisivät kaikki asiani.
Piirikunnanesimiehen jäykän ylhäinen rouva haki minua varten käsiinsä
parasta mitä Gauenburg voi tarjota. Rikkaan porvaritalon poika ei olisi
saanut kauniimpia vaatevarustuksia matkaansa.
Uudistin niihin kuuluvan hienon, tumman puvun suuressa surujuhlassa,
joka pidettiin hävitetyn kylän paikalla koko maan puolesta. Tuo kaamea
päivä oli viimeinen ennen lähtöäni. Seuraavana päivänä oli minun
lähdettävä Hampuriin, Dugloren Hagenachiin ja Melchin talonpojan
luo, jonka palvelukseen oli lupautunut. Perikatoon joutuneen kylän
kodittomat olivat saaneet turvapaikat ja joutuneet parempiinkin oloihin
kuin ennen tuota mieltäjärkyttävää onnettomuutta.
Tuossa oli entinen kotikylämme kuolleineen, soran ja kallionlohkareiden
peitossa, vuoriston Sodoma ja Gomorra! Missä Tafelvuori oli sijainnut
sateenvarjoja muistuttavine kuusineen ja mäntyineen, onkaloineen
ja lohkareineen, ja ruskeat paimenmajat ystävällisesti silmäilleet
Bodenin penkereeltä alas laaksoon, siinä törrötti nyt vain kalsea,
harmaansininen, sileähkö liuskakiviseinä, jota pitkin valui
lokakuunpäivän lumensekainen vihmasade kylää peittävälle muralle.
Feuerstein oli peittynyt pilviin.
Sorakentän keskeltä kohosi kumpu, jonka Zweibrückenistä tullut miehistö
oli luonut, kaivaessaan vaahteranlatvan alta esiin minut, elävänä
haudatun. Tuolle kummulle oli pystytetty mustaan verhottu saarnastuoli,
ja siitä alkoi nyt Zweibrückenin vanha kirkkoherra mieltäjärkyttävän
surupuheensa:
— Haikea suru on meitä kohdannut. Sata ja yhdeksänkymmentäkaksi
kansalaistamme lepää tässä samaan hautaan vaipuneena!
Hän ryhtyi luettelemaan vainajien nimiä, ja jatkumistaan jatkui
sarja. Laajassa piirissä ympäröivät häntä vuoristolaiset, ja yhä
kiihkeämmiksi kävivät heidän nyyhkytyksensä. Paljain päin seisoi tuo
tumma ihmisjoukko tuulessa ja sateessa, osoittaen vainajille viimeistä
kunniaa. Sorakenttä vihittiin kirkkotarhaksi, pieni neliö, jossa kaikki
esiinkaivetut, niiden joukossa isäni, olivat haudattuina, varustettiin
aidalla, ja kummulle pystytettiin suuri, tumma hautaristi, jossa
nähtiin tuo lyhyt, sisältörikas kirjoitus: »Tässä lepää Selmatt!»
Vähitellen läksi kansanjoukko jälleen vaeltamaan Zweibrückeniin päin,
me vainajien sukulaiset viivyimme vielä hetken, vaipuneina raskaisiin
ajatuksiin ja rukoillen vanhempiemme ja muiden puolesta. Hellästi
äitiäni muistellessani tuli nyt mieleeni, että hän varmaankin iloitsisi
haudassaan, jos matkalla Hampuriin kävisin katsomassa hänen Reinin
varrella sijaitsevaa lapsuudenkotiaan.
Nyt tuli Duglore luokseni.
— Jost, sanoi hän, — muuan zweibrückeniläinen on löytänyt virsikirjan,
jonka myrsky vei mukanaan vuoren suistuessa. Tuuli ja sade ovat tosin
pidelleet sitä jokseenkin pahoin, mutta tahdon kumminkin lahjoittaa sen
sinulle. — Pane se joka ilta muistona minulta päänalaisesi alle, se suo
sinulle suojaa ja minulle lohtua!
Otin tuon omituisen lemmentodisteen, ja hiljaisesti erosimme
hävitetystä kotikylästämme. Minulle tuotti iloa ajatus, että joka
askeleella siitä yhä enemmän loittonimme. En olisi voinut järkeäni
menettämättä elää tuossa sumuisessa laaksonsopukassa. Mutta Duglore ja
Melchi, jotka astelivat rinnallani, valittivat että nyt täytyi jättää
vanha kotipaikkamme jänisten ja kettujen asuttavaksi, ja että metsä
oli leviävä yli tienoon, missä päivänpaahtamat ruskeat majat, kivet
painoina pärekatoillaan, olivat suojanneet vanhempaimme yksinkertaista
elantoa.
— Minusta on kauheata ajatella ettei kotikylästäni näy illoin
ainoatakaan valopilkkua, sanoi Duglore haikeasti, ja Melchi vastasi:
— Minä varmasti vielä palaan Selmattiin. Jos ei kukaan muu siellä
tahtoisikaan asua, niin minä teen sen. Vuori on suistunut ja
laaksonpohja varmempi kuin koskaan ennen.
»Teepä niin, Melchi», ajattelin minä, mutta Dugloren silmistä loisti
harras kiitollisuus hänen kuullessaan Melchin sanat.
— Jost, oikeastaan meidänkin olisi pitänyt tehdä sama päätös, sanoi hän
minulle Zweibrückenissä samana iltana, viimeisenä ennen lähtöäni.
— Auttakoon Jumala minua kestämään eronajan, nyyhkytteli hän. Melkein
väkisin täytyi minun irroittautua hänen kiihkeästä syleilystään, ja
hengitin helpommin, kun eron synnyttämä tunteiden kuohu oli ohitse.
Sää oli yöllä kirkastunut, auringonpaisteisena saapui vuorten takaa
päivä, joka vei minut avaraan maailmaan. Vielä näin Feuersteinin
hehkuvan, mutta kuljettuani jonkun aikaa rautatiellä oli se enää kuin
utukuva vain tummain metsien ja siintävien kukkuloiden takana, ja
kotimaani vuorijäätiköt, jotka kimmelsivät sen yläpuolella, olivat
häipymäisillään taivaanrannan hohteeseen. Kun vielä kerran aioin
silmäillä esi-isieni vuorta, oli se jo kadonnut näkyvistä.
Valtavat tunteet riehuivat rinnassani. »Olen oivasta maasta ja sen
kunniaksi minun on käyttäytyminen uljaan, kunnon miehen tavoin. Duglore
on minuun kiintynyt hurskaalla rakkaudella. Hänelle pitää minun olla
uskollinen kuolemaani saakka.» Noin puhui povessani pyhä, salaperäinen
ääni.
Rohkeutta, nuorukainen! Kyllä käy eläminen muuallakin, yksin
Amerikassakin, sanoi minua vastapäätä istuva vanhahko herra hieman
ivallisesti. Hän näytti maailmaa laajalti matkustaneelta mieheltä.
Häpesin tunteellisuuttani ja noita ääniä, jotka urkujen sävelten tavoin
kajahtelivat syvimmällä sydämessäni. Minähän kuuluin nyt maailmalle!
Mutta jokainen keskenkasvuinen kaupunginlapsi on enemmän perehtynyt
maailman menoon kuin minä olin. Ensi kertaa kuljin rautatielläkin, ja
kysymyksilläni hämmästytin ihmisiä niin, että he nauraen puolestansa
kysyivät:
— Mutta mistä te oikeastaan tulette, kun ette sitä tiedä?
— Selmatt'ista!
Vuorensuistunnan jälkeen tuo nimi oli ollut jokaisen huulilla.
Vastaukseni herätti osanottoa, ja vaikka häpesinkin tietämättömyyttäni,
niin lohduttauduin kumminkin ajatellen ettei sentään ollut niinkään
vaikeata selvitä ihmisten seurassa. Mutta ehdittyäni jonkun matkaa
maani rajan toiselle puolen, kävi se sentään vaikeaksi. Ihmiset
pudistivat päätään vuoristoni murteelle, ikäänkuin olisin puhunut
heille vierasta kieltä, enkä minäkään ymmärtänyt heitä. Vaieten
matkustin edelleen, ja mieli puoleksi toivehikkaana, puoleksi
katuvaisena katselin vaihtelevia, syksyisiä maisemakuvia, kiitäessäni
yhä eteenpäin iltaan saakka. Olin yötä suuressa kaupungissa ja jatkoin
sitten aamulla matkaani, ensin junalla ja sitten Reiniä pitkin
höyrylaivalla, valmistautuen näkemään tuntemattomia sukulaisiani,
äitini veljiä ja sisaria. Lokakuun lempeä päivänpaiste kultasi leveän,
mahtavan virran, pitkin sen rantoja tuli sieltä täältä esiin yksinäinen
kirkko, kukkuloilla kohosivat linnat, viinimäkien keskellä hohtivat
maakartanot iloisesti lepattavine lippuineen, viinitarhoissa vallitsi
vilkas elämä, sillä viininkorjuu oli alkanut, — mikä hilpeä kuva oli
minulle yhtä uutta nähtävää kuin iso, komea höyrylaivakin. Lämpöisin
mielin muistelin äitiäni, varsinkin kun laivaan nousi joukko maalaisia,
jotka alkoivat puhua rypäleistään, ostoistaan ja myynneistään. Ymmärsin
heidän kieltänsä, äitini suusta oli se minulle kajahdellut lapsuuteni
päivinä.
Virran varrella kohoavalla rinteellä sijaitsi hänen kotikylänsä. Hänen
kertomustensa nojalla tunsin sen heti ensi silmäyksellä. Siinähän
oli lehmusten varjostama kirkko kalliolla, suippopäätyinen talo,
jonka harjalla haikaralla oli pesänsä, huvimaja, jossa kullanhohtavat
rypäleet upeilivat lehtien keskellä.
Nousin maihin ja kiipesin rinnettä ylös, mutta talon ovi oli lukittu.
Eräs naapurivaimo, joka portaillaan kuori papuja, huusi minulle:
— Koko Rheinbergerin perhe on talon takana viinitarhassa
viininkorjuulla, — ja hän tuli viemään minut sinne.
Mies, jonka helposti tunsin äitini vanhimmaksi veljeksi, otti minut
vastaan lakkiaan kohottaen ja luoden minuun uteliaan, ystävällisen
silmäyksen. - On kaunis, päivänpaisteinen sää, alkoi hän, luullen minua
vieraaksi viininostajaksi.
—- Olen Jost Wildi Selmatt'ista, esittelin itseni.
Hänen silmänsä suurenivat hämmästyksestä.
—- Olisitte siis sisarvainajani Ottilian poika!
Tuon parikymmenhenkisen seurueen huomio kiintyi nyt minuun.
Mutta enoni, noin viidenkymmenen vanha, iloluontoisen näköinen
talonpoikaismies, esiintyi hieman jurosti, kunnes ehti tulla
vakuutetuksi että olin todella tullut vain lyhyelle vierailulle
sukulaisten luo, enkä heiltä apua saamaan.
Mutta sitten alkoi kysely. Vanhemmat kyselivät kaikenmoista äidistäni,
nuoremmat, jotka eivät olleet häntä tunteneet, halusivat kuulla
vuorensuistumasta, josta olivat lukeneet sanomalehdistä. Syödessä
ja juodessa heräsivät sukulaistunteet. Varsinkin miellyttivät minua
muutamat noista iloisista vaalea- tai ruskeatukkasista tyttösistä.
— Hän muistaa toki vielä vähän äitinsä kieltä, hihittivät he, — vaikkei
tosin kehuttavan hyvästi.
Yksi tytöistä — Liesel niminen — kilisytti vallattoman ja
veitikkamaisen näköisenä lasiaan minun lasiini.
— Jost, nauroi hän, — ovatko siellä sinun vuoristossasi kaikki pojat
niin pulskia kuin sinä?
Kun sitten autoin tuota iloista seuruetta viininkorjuussa, ei hän
lainkaan poistunut läheisyydestäni. Mutta toiset tytöt tahtoivat
myöskin pitää minulle seuraa. Heistä oli kovin hullunkurista että
olin voinut tulla niin suureksi ja vanhaksi näkemättä tätä ennen
viinirypälettä, ja riemahdellen he huusivat: — Tuosta saat taas oikein
makean, kalahtavan, Jost! — Etten vain loukkaisi ketään rakkaista
serkuistani, söin rypäleitä minkä suinkin jaksoin. Mutta Lieselin
sinisiin silmiin ja vaaleaan tukkaan, hänen nauruunsa ja nuorteaan
uhkeuteensa hurmauduin kerrassaan. Ja hän samaten minuun!
Illalla jatkoimme samaa iloisaa menoa viiniköynnösten muodostamassa
lehtimajassa värillisten paperilyhtyjen valossa, käyvää viinimehua
nautiten ja pähkinöitä pureskellen ja niillä toisillemme kepposia
tehden. Lopuksi kajahti viulun ja käsiharmoonikan ääni, kutsuen
pareja karkeloon, ja tyttöjen keksiessä kaikenmoisia kujeita ja
naamioimisilveitä kuluivat hetket. Minä en tosin ottanut osaa
tanssiin, kun surin isääni, mutta Liesel kuiskaili kumminkin korvaani
kaikenmoista viehättävää lorua. — Jost, jää edes pariksi päiväksi,
houkutteli hän, — sinun täytyy oppia puhumaan samalla lailla kuin me ja
nauramaan ja laulamaan ja — rakastamaan meikäläisten tapaan!
Mutta pyynnöistä huolimatta läksin seuraavana päivänä sukulaisteni
luota, temmaten itseni irti noiden veitikkamaisten tyttösten ja
rakastuneen Lieselin seurasta. Eräällä junanvaihto-asemalla kirjoitin
Duglorelle ensimäisen kirjeeni, mutta en maininnut sanaakaan
kohteliaista, iloisista serkuistani ja monista suuteloista, jotka
Liesel täyteläisin huulin oli minulle antanut ja minulta ottanut.
Häpesin haikeasti Duglorea ajatellessani, ja junan eteenpäin
suhistessa mietiskelin mielessäni, kuinka muuttuva ja ihmeellinen
kapine ihmissydän sentään on, ja kuinka minä, Jost Wildi, joka en
ollut luullut voivani enää konsanaan nauraa, koko edellisen illan olin
ottanut osaa turhanpäiväiseen ilonpitoon. Olin hiukan pelästyksissäni
oman itseni takia, mutta todella murheissani en voinut olla, — sillä
ilta oli sentään ollut niin ihana! Sellainen oli ehkä ollut sekin ilta,
jolloin isäni menetti sydämensä. Ajatukseni kohdistuivat vanhempiini,
ja sitten muistelin tuon herran sanoja, joka oli luullut minua
siirtolaiseksi. Niin kyllä, käyhän eläminen muuallakin kuin meidän
vuortemme keskellä!
Mutta minne olivatkaan vuoret joutuneet? Mitä minun oli sanominen
tuosta avarasta, vaaleansinisestä taivaankupukasta, jota eivät vuoret
olleet tukemassa, ruskeista joista, jotka kuljettivat laivoja, vaan
joilla ei lainkaan näkynyt laineita, laajasta hietanummesta, jota
peitti harva, kitukasvuinen mäntymetsä? — Mieli haikeana silmäilin
ihmeellisiä tuulimyllyjä, jotka hidasliikkeisine jättiläissiipineen
aavemaisina kuvastuivat himmenevää taivaanrantaa vasten. Hillitsin
kyyneleet, jotka Duglorea ajatellessani kohosivat silmiini, ja kun
matkustavaisten touhusta ja keskustelusta huomasin olevamme tulossa
Hampuriin, pistin hattuuni kotoisen kuusenlehvän, josta herra Balmerin
piti tuntea minut asemalla. Juna päästeli pitkällisiä vihellyksiä
harmaaseen sumuun!
Mutta Hampurissa oli alun pitäin moni seikka toisin kuin olin
kuvitellut ja odottanut.
Suureksi mielipahakseni ei Hannu Konrad Balmer ollut asemalla minua
vastassa. Katsellessani uteliaasti ja sydän ahdistettuna ympärilleni,
lähestyi minua hienosti puettu, laihahko herrasmies, joka ylen
kohteliaasti paljasti kaljun päänsä. Hänen kumarruksensa tuntui minusta
peräti hullunkuriselta, kun en vielä pystynyt oivaltamaan, mistä tuo
erinomainen kohteliaisuus aiheutui.
— Johannes Andreesen, yksityiskirjuri, esitteli hän itsensä minulle. —
Herra Konrad Balmer käskee lausua herra Wildin tervetulleeksi ja pyytää
teitä tulemaan huomenna kello yhdeksän virkahuoneeseen.
»Kuinka vieraasti Balmer minua kohtelee», ajattelin, ja tuo ajatus
uudistui ajaessani kirjurin kanssa valaistuja sumuisia katuja pitkin.
Herra Andreesen jutteli näet monenmoista, josta ymmärsin sen verran,
että olin tuleva asumaan hänen luonansa. Sitten pysähtyivät ajopelit
hiljaiselle, korkeiden talojen reunustamalle kadulle. Nousimme portaita
ylös. Kirkas valaistus minua häikäisi. Kirjurin asunto, joka sijaitsi
kolmannessa kerroksessa, oli minusta kuin ruhtinaan palatsi, en oikein
uskaltanut siellä istua, en astua. Isäntäväkeni koetti parhaansa
mukaan auttaa minua kotiutumaan, mutta heidän kohtelias, juhlallinen
seurustelutapansa hämmensi mieleni. Perehtymättömyyteni hienoihin
pöytätapoihin saattoi minut lakkaamatta punastumaan, ja kun lukuisain
uutten mielivaikutteiden masentamana saavuin huoneeseeni, uskalsin
tuskin paneutua pitkäkseni vuoteelleni. Ja kun kirjurin tykönä jo oli
sellaista, millaistahan silloin mahtoikaan olla itse herran asunnossa!
Kiihkeänä valtasi koti-ikävä mieleni ja sai minut ajattelemaan: »Oi,
jospa olisin jälleen Zweibrückenissä tai edes sukulaisteni luona
tuolla Reinin varrella!» Haikealta tuntui minusta sekin, että herra
Hannu Konrad Balmer, joka sentään oli syntyänsä sehnattilainen kuten
minäkin ja oli kutsunut minut luoksensa, ei edes ollut tullut asemalle
lausumaan minua tervetulleeksi.
Pantuani Dugloren virsikirjan päänalaiseni alle vaivuin sentään sikeään
uneen.