Synkkää kertomustani Selmatt'in perikadosta keskeytti iloinen ääni.
Sähkölennätinkone alkoi naksuttaa. Hannu Stünzi ilmoitti saapuneensa
onnellisesti laaksoon Gottloben kanssa. »Tervehdykseni vuorimajan
taikurille», sähkötti hän. »Entä muisku?» kysyin minä. »Niin pitkälle
emme tosin vielä ehtineet», sähkötti hän vastaukseksi, »ensin täytyy
saada vastustaja taipumaan sovintoon! Mutta laulelimme Gottloben
kanssa paluumatkalla kuin kevätlintuset, ja Gottlobe laski hilpeästi
leikkiä muutamasta miehestä, joka Zweibrückenissä ostaa ja myyskentelee
nautaelukoita. Ja me rakentelimme pilvenkorkuisia tuulentupia. Mutta
käsittämätön hyvyytesi tuntuu minusta kuin unennäöltä, josta pelkän
herääväni. En ole myöskään vielä selvillä siitä, saanko käyttää
hyväkseni ylevän jalomielistä tarjoustasi vai en. Mieleni täyttää vain
huumaava ilo Kiitä että maailmassa on olemassa niin jalo ihminen.
Kiitän sinua, kallis ystävä, sydän riemua tulvillaan!»
Niin, jos olisi kevät, saisit tuta taikojani, Hannu! Mutta talvi
erottaa minut postinkulusta, jonka välitystä tarvitsen, saadakseni
käsiini suurempia summia omaisuudestani. Sähköteitse ei asioita käy
järjestäminen. Jospa toki heti olisin ryhtynyt toimeen ja antanut
sinulle, Hannu, kirjeet mukaan! Mutta tuo tuuma oli itsellenikin niin
uusi. Ja sitten vanhuuden epäröimiset ja vitkastelut! En ole enää tuo
huimapää, joka toimi heti ensi mielijohteen mukaan. Mutta keväällä,
keväällä, Hannu!
* * * * *
Zweibrückenissä tapasin Dugloren erään talonpoikaisperheen turvissa,
joka osoitti kovaa kokeneelle tyttöraukalle sääliä ja rakkautta. Kun
nuo kunnon ihmiset huomasivat hänen tyyntyvän minun! seurassani,
pyysivät he minuakin jäämään heille ja järjestivät minulle yhden
asumattomista huoneistansa.
Ensi ajat olin kuin huumaantunut, ja mielenhämmennyksessäni en edes
tullut kysyneeksi Duglorelta millä ihmeen tavalla hän oikeastaan oli
pelastunut. Sain tietää sen vasta kun piirineuvoston kirjuri kutsutti
meidät eloon jääneet Zweibrückenin koulutaloon, merkitäksensä maan
historiaa varten pöytäkirjaan pelastumiskertomuksemme.
— Istuin paimenmajamme edustalla veisaten virsikirjasta samoja virsiä
kuin rukouspäivänä piti veisattaman Selmatt'in kirkossa. Silloin
alkoi kuulua ryskettä ja jymyä Bodenin penkereen taustalta Päin. Kun
kauhistuneena läksin hakemaan noita muutamia henkilöitä, jotka karjan
takia olivat jääneet pois jumalanpalveluksesta, vavahti maanpinta.
Karja ryntäsi tiehensä kylään vievää polkua pitkin, ja minä perästä.
Minun jälkeeni tuli vielä muutamia muita. Mutta kun vuoren rinteelle
ehdittyämme aloimme nopeasti laskeutua sitä alas, horjahti se allamme.
Ensin syöksähti ulompana laaksonpohjukasta oleva osa vuorta kokoon,
ja äkkiä kiisi laaksoon päin kova tuulenpuuska, joka puhalsi meidät
pois tuolta vierevältä alustalta, kuin olisimme olleet kuivia lehtiä
vain. Tuossa kohinassa ja suhinassa, ryskeessä ja jyrinässä menetin
tajuntani, mutta jonkun ajan kuluttua huomasin olevani vakavalla
pohjalla. Suuni ja nenäni olivat niin täynnä tomua että olin tukehtua.
Koetin avata silmiäni, mutta se ei luonnistunut, ilmassa kun vielä
lenteli ylen paljon tomua. Mutta kun sitten voin jälleen avata ne,
oli jo aivan tyyntä. Kohottauduin pystyyn. Sinisen savun läpi loisti
aurinko kuin himmeä läkkilevy. Käsitin että Selmatt oli tuhottu,
ja huusin isää ja äitiä. Silloin tuli Melchi Hangsteiner juosten.
Hänen Selachin laaksossa olevan asuntonsa luona, josta vain katto
oli lentänyt pois ja seinä painunut sisään, vietin muutamain muiden
pelastuneiden kanssa ensi hetket. —
Melchi kuului siis myöskin eloon jääneisiin, samaten myös muut
hänen omaisensa paitsi isä, tuo selkärikko tukinuittaja, — tämä oli
pelästyksensä johdosta kuollut tuhon jälkeisenä päivänä. Melchi oli
myöskin toimittanut ensi avun Zweibrückenistä. Miehistö, joka oli
ryhtynyt kaivamaan maata siitä kohden missä otaksui tuhotun kirkon
olevan, oli maahan työnnetyn putken avulla maanantaina iltapäivällä
noin kello kolmen tienoissa päässyt minun jälilleni. Muita elonmerkkejä
ei raunioiden alla enää oltu tavattu. Paitsi isäni ruumista oli vielä
löydetty muutamia muita murakentän reunalta. Ainoastaan pieni joukko
enimmäkseen nuorempia asukkaita oli pelastunut, muutoin oli koko
Selmattin asujamisto saanut surmansa Tafelvuoren lohkareiden alla.
Meitä eloon jääneitä oli kaksikymmentäkolme.
Ellei ota lukuun sydämensuruamme ja kärsimyksiä, joita ihmiset
tuottivat meille tahtoessaan yhä¹ uudelleen kuulla noista sataan
kertaan kertomistamme seikoista, niin olomme muodostui kylläkin
siedettäväksi. Kaikki osoittivat meille anteliasta osanottoa,
läheltä ja kaukaa saapui meille rahaa ja muuta apua. Jalomielisinnä
lahjoittajista mainittiin Hannu Konrad Balmer Hampurissa. Mutta tuo
nimi ei tehnyt juuri mitään vaikutusta mieleeni. Kuin humun kautta
vain tunkivat kuulemani seikat tajuntaani, oli kuin himmentävä verho
olisi erottanut minut maailmasta, ja taudista toipuvan tavoin voin
vain vähitellen tottua elämään. Mutta pian heräsi kumminkin itsestään
mielessäni kysymys: »Mihin meidän nyt on ryhtyminen?»
Kuin täytyisi selmattilaisten orpolasten ja aikuistenkin holhoaminen
tuottaa erityistä siunausta, tarjoutuivat useat arvossapidetyt perheet
lähiseuduilla ottamaan yhden tai useampia kodittomaksi jääneistä
huomaansa. Meistäkin, Dugloresta ja minusta, pyrittiin kilvan pitämään
huolta, Dugloresta, miellyttävästä koulumestarin tyttärestä, varsinkin
hänen kauniin soittonsa takia, josta ihmiset olivat kuulleet kerrottavan,
joskaan eivät olleet itse sitä kuulleet. Ja tuo ihmisystävällinen
osanotto herätti meidät väkisinkin tuskallisesta horrostilastamme.
Niiden monien joukossa, jotka halusivat nähdä Duglorea, toi
Zweibrückenin vanha, kunnianarvoinen kirkkoherra, joka hellästi meistä
huolehti, hänen luoksensa myöskin Z'binden nimiset aviopuolisot,
näiden palatessa Selmatt'in laaksosta käynniltä tapaturman kohtaamalla
paikalla. He olivat ihmisiä, joista heti ensi silmäyksellä voi nähdä
että he olivat hyväsydämistä ja varakasta väkeä.
Rouva Z'binden tarttui äidillisen hellästi Dugloren käteen.
— Haluaisimme kysyä teiltä, rakas, kovia kokenut lapseni, ettekö
tahtoisi täyttää sitä haikeata aukkoa, jonka ainoa tyttäremme jätti
jälkeensä kuollessansa vuosi sitten, sanoi hän. — Miehestäni ja
minusta se olisi suurin onni, mikä voisi tulla osaksemme. Perheeseemme
kuuluu paitsi meitä vain kaksi poikaa. Vanhempi, joka on ylioppilas,
on kaukana poissa kotoa, nuorempi käy vielä koulua ja asuu kotona.
Me asumme Hagenachissa, siis tuolla missä Balgenach laskee vuorilta
tasangolle. Meillä on pieni tehdas ja kaunis, puutarhan ympäröimä talo,
josta aukeaa näköala Feuersteinille ja sen viereisille vuorille. Siten
te jokaisena kirkkaana päivänä ikäänkuin saisitte tervehdyksen vanhasta
kodistanne, Duglore, ja pitäisimme kyllä huolta siitä että uusikin
kotinne teistä todella tuntuisi kodilta. Joka suhteessa perisitte tytär
vainajamme oikeudet. Mitäs sanotte siihen, rakas lapseni?
Hiljaa vavisten kohotti Duglore päänsä ja loi katseen rouva Z'bindenin
miellyttäviin, ystävällisiin kasvoihin, mutta sai vain nyyhkytetyksi
esiin:
— Kiitän teitä!
Sitten seurasi kyyneltulva, joka esti hänet enempää puhumasta, ja
tyynnyttyään jälleen hän vaikeroiden sopersi:
— Ei, en tahtoisi muuttaa Hagenachiin! Kaikkein mieluimmin palaisin
jälleen Selmattiin.
— Mutta sehän ei käy päinsä, Duglore, lausui herra Z'binden
ystävällisesti hymyillen, — eihän siellä ole enää yhtään ainoata
asukasta.
Ja rouva Z'binden, joka lempeästi silitti itkevän tytön päätä,
lohdutellen häntä hellin sanoin, jatkoi:
— Harmoonia ei teiltä myöskään tulisi meillä puuttumaan. Tiedämmehän
että kaunis, hurskas laulu usein tuottaa surulliselle sydämelle enemmän
lohtua kuin ihmispuhe.
Tuo näytti sentään hieman vaikuttavan Dugloreen. Herra Z'binden sanoi
nyt:
— Käsitän, Duglore, että tuumamme teistä vielä tuntuu liian uudelta ja
oudolta. Miettikää asiaa muutama päivä. Palaamme jälleen Zweibrückeniin
ja toivomme silloin saavamme suostumuksenne. On melkein mahdotonta että
kukaan voisi teille tarjota miellyttävämmän kodin kuin me.
Aviopari läksi pois, ja Zweibrückenin kirkkoherra koetti lempeästi
taivuttaa Duglorea suostumaan tuohon ehdotukseen.
— Minun nähdäkseni, sanoi hän hellän houkutteevalla äänellä, — olisi
kiitollisena tartuttava rakkaaseen käteen, jonka Jumala tueksi tarjoaa.
Mutta tyttö vaikeni itsepintaisesti, tykkänään murheensa vallassa.
Vasta kirkkoherrankin mentyä tuli tuohon puoleksi kivettyneeseen
olentoon hiukan eloa, ja hänen kyyneltyneiden silmiensä katse vilkastui.
— Jost, sanoi hän väräjävin äänin, — käsitänhän minäkin että vaikka
tosin mieluummin lepäisinkin vanhempiemme tykönä haudassa, meidän
kumminkin on jatkaminen elämistä ja jollakin tavoin järjestettävä
olosuhteemme. Mutta elkäämme erotko toisistamme tässä haikeassa
surussamme, Jost! Minulla on muuan tuuma, ja minusta on kuin oma rakas
isäni olisi unessa sen mieleeni johdattanut. Kertokaamme kirkkoherralle
että olemme kihloissa ja pyytäkäämme että hän piakkoin vihkii meidät,
vaikka olemmekin maantapaan katsoen hiukan nuorenlaiset avioliittoa
solmimaan. Sitten lähdemme jälleen Selmatt'in laaksoon ja rakennamme
lähelle vanhaa kotiamme niillä varoilla, jotka piirineuvosto meille
antaa kertyneistä apurahoista, talon taikka vain vaatimattoman majasen
kauniille päivänpaisteiselle paikalle, ja elämme rauhaisaa ja hiljaista
elämää siellä vanhempiemme hautojen läheisyydessä. Bodenin laiduntahan
ei enää ole, mutta kynttilämessun puolella, on vielä muutamia pieniä
laidunalueita, jotka kyllä elättävät pari lehmää. Minusta tämän tuuman
toteutuminen olisi parasta mitä voisimme toivoa.
Hänen kalpeilla kasvoillaan näkyi vihdoin jälleen kuin vieno ilonhohde,
mutta toivoa heräsi hänen surujen synkistämässä mielessänsä. Hellästi
hän tavotti käsiäni.
Mutta en voinut auttaa Duglorea.
— Tuo tuumasi tuntuu minusta kyllä ylevän rohkealta, lausuin hänelle,
— mutta minulla ei ole niin paljon uskallusta kuin sinulla. Minua yhä
vielä pöyristyttää, kun vain katsahdankaan Selmatt'in laaksoon päin.
Jos minun täytyisi elää siellä, voimatta konsanaan vapautua noista
kammottavista muistoista, niin en ikinä enää näkisi onnellista hetkeä,
tulisin synkkämieliseksi, mielipuoleksi! Kerran käyn vielä Selmatt'in
laaksossa. Tahdon rukoilla siellä vanhempieni ja sinun omaistesi
puolesta, sitten tapahtukoon siellä mitä tahansa, — minä en voi, rakas
Duglore, perustaa uutta kotia tuolle kauhujen paikalle!
Hän ei enää yrittänytkään taivuttamaan mieltäni, mutta hänen kärsiviltä
kasvoiltaan sammui toivon säde. Mykistyneenä suruunsa hän tuijotti
eteensä kuin lapsi, jonka lempilintu makaa kuolleena häkissään. Eikä
edes hänen ehdotuksensa, että koettaisimme päästä palvelukseen samaan
paikkaan, minua liioin miellyttänyt. Minäkö, Jost Wildi, rengiksi!
Ja Duglore palvelustytöksi! Ylpeyteni heräsi jälleen. Ei myöskään
ilmestynyt ketään, joka olisi ollut halukas ottamaan meidät molemmat
palvelukseensa. Mutta kun eräs tasangolla asuva suurtilallinen, joka
oli käynyt Selmatt'in laaksossa, tarjosi minulle edullista paikkaa
luonansa ja puhui hevosista ja rattaista, jotka saisin huostaani,
heräsi minussa halu suostua hänen ehdotukseensa. Neuvoin Duglorea
puolestaan käyttämään hyväkseen Z'bindenin perheen tarjousta,
huomauttaen että hän siten myöskin voisi oppia kaikenmoista, josta
olisi hyötyä perustaessamme sittemmin oman kodin. Hänen oli vaikea tehdä
päätös, olihan kaikki vielä niin epävarmaa eikä kysymys paikastani
suurtilallisen tykönä myöskään vielä lopullisesti ratkaistu. Silloin
tuli vanha kirkkoherra ilmoittamaan minulle:
— Jost Wildi, piirikunnanesimies haluaa tavata teitä. Hän kehottaa
teitä saapumaan huomenna, Gauenburgiin piirikunnanneuvoston taloon.
Puoli kahdeksan lähtee Zweibrückenin lähetti kaupunkiin. Silloin voitte
matkustaa hänen kanssaan.
Katsahdimme Dugloren kanssa häneen suuresti ihmeissämme.
— Mitähän asiaa hänellä on minulle? sanoin minä.
— Sitä en tiedä, vastasi kirkkoherra. — Tuo kehotus tuli kirjeessä,
jossa piirikunnanesimies kirjoittaa Selmatt'issa toimeenpantavasta
suuresta surujuhlasta. Tulkaa mukaani pappilaan! Ehkä siellä olisi
lahjoitettujen vaatteiden joukossa jokin puku, joka sopisi ja
soveltuisi teille paremmin kuin tuo, joka teillä nyt on yllänne.
Kirkkaana syysaamuna ajoimme Balgenachin rantaa pitkin kohden
Gauenburgia. Rattailla ajaminen, jota en ollut ennen koettanut, oli
minusta hauskaa, pukuni miellytti minua, ja kun tornit alkoivat näkyä
kaupungista, jota koko lapsuuteni ajan olin ikävöinyt nähdä, silloin
tuntui minusta kuin olisi mielenahdistus, joka oli vaivannut minua
tuosta kauheasta päivästä saakka, vähitellen ruvennut väistymään,
suoden sijaa uudelleen heräävälle elämänhalulle. Ja tieto että minun
nyt oli esiinnyttävä piirikuntamme mahtavimman miehen edessä, saattoi
minut juhlalliselle mielelle. Mitähän varten hän oli kutsuttanut minut
luoksensa?
Katsellessani vielä ympärilleni virkarakennuksen porrashuoneessa ja
eteisessä, joissa riippui vanhoja miestenkuvia ja aseita, lähestyi
minua viraston palvelija, jolla oli pieni hopeinen kilpi rintaansa
kiinnitettynä.
— Olette varmaankin Jost Wildi Selmatt'ista, sanoi hän, — seuratkaa
minua!
Seuraavana hetkenä seisoin jo vanhoilla kuvilla ja akkunamaalauksilla
koristetussa huoneessa piirikunnanesimiehen edessä.
— Terve tultua, herra Wildi!
Matalalla mutta soinnukkaalla äänellä lausui tuon kookas, roteva
vanha herra, joka minusta muistutti koulumestari Kasperin kuvaamista
sotasankareista. Ei ihme että hän oli piirikuntamme johtomies! Luoden
minuun tarmokkaan, levollisen katseensa hän silmäili minua kiireestä
kantapäähän, hyväntahtoinen ilme kasvoillaan. — Vuoristomme kasvattamaa
lujaa ainesta! hymyili hän herttaisesti.
Maailman tapoihin tottumaton kun olin, olin varsin ihmeissäni
nähdessäni miehen, jonka koko olento minussa herätti mitä hartainta
kunnioitusta, puhuvan ja esiintyvän noin tuttavallisesti.
— Minulle tuottaa tyydytystä, sanoi hän arvokkaan sydämellisesti, —
että saan toivehikkaalle selmattilaiselle nuorukaiselle lausua ilmi
syvän surun, jota minun, kuten kaikkein kansalaistemme mielessä on
herättänyt noiden kunnon vuoristolaisten turma!
Ja huomaamattani hän sai minut johdetuksi keskusteluun vuoren
suistumasta ja aikaisemmista elämänvaiheistani. Tuon tuostakin hän
nyökäytti päätään ja lopuksi hän kysyi:
— Lienettehän kuullut puhuttavan muinoisesta selmattilaisesta, herra
Hannu Konrad Balmerista? Tässä on häneltä kirje, joka koskee teitä!
Hän ojensi minulle kirjeen. Mutta huomatessaan etten oikein saanut
selkoa tuosta epäselvästä käsialasta hän otti sen takaisin ja sanoi:
— Luen sen teille! »Rakas ystävä!» kirjoittaa herra Balmer minulle.
»Vihdoinkin olen saanut lähempiä tietoja Selmatt'in perikadosta.
Sanoista ei ole apua, vaan tarvitaan tositointa! Eloon jääneille
tarjoan niin suuren lainan, kuin katsot suotavaksi. Tuota haudasta
esiinkaivettua Jost Wildiä kohtaan tunnen myötätuntoa. Koulumestari
Imobersteg ylisti viimetalvisissa kirjeissään pilviin saakka hänen
luonnonlahjojaan. Kutsuhan hänet koetteeksi luoksesi. Jos hän
miellyttää sinua, niin sano hänelle, että ottaisin hänet kernaasti
luokseni Hampuriin, tehdäkseni hänen tulevaisuutensa hyväksi mitä vain
voin. Jos hän suostuu tulemaan, teen hänestä miehen, joka tuottaa
kotiseudullemme kunniaa.» Vakavasti jatkoi piirikunnanesimies:
— Tämä lyhyt keskustelu on tuottanut minulle vakaumuksen että
voitte rohjeta käyttää hyväksenne ystäväni jalomielistä tarjousta.
Te olette tuota oivallista, lujaa ainesta, josta elämä valmistaa
tarmokkaat miehensä, ja olen sitä mieltä ettei suinkaan ole katsottava
vahingoksi maallemme, jos sillä on rajojemme ulkopuolella kansalaisia,
jotka kykenevät kunnostautumaan. Päinvastoin ovat he erityisenä
ylpeydenaiheenamme. Mutta mitäs te itse sanotte herra Balmerin
ehdotuksesta?
— Minun täytyy ensin miettiä asiaa, vastasin rehellisesti.
Tuo kuivahko vastaukseni saattoi hänet sydämellisesti nauramaan.
— No hyvä, tehkää niin, mutta toivon saavani muutaman päivän perästä
vastauksenne! Nyt minulla tosin ei ole aikaa jatkaa keskusteluamme,
mutta tehkää hyvin ja tulkaa meille päivälliselle. Vaimoni iloitsee
saadessaan tutustua teihin, sekä siksi että olette kylänne perikadosta
pelastunut henkilö, että myös sen takia että te luultavasti
tulette lähtemään herra Balmerin luo. Vaimoni ja rouva Balmer ovat
nimittäin ystävykset. Te ette ole vielä nähnyt Balmerin lahjoittamia
näytekaappeja luonnontieteellisessä museossa? No hyvä, menette nyt
niitä katsomaan. Lähetän jonkun ohjaamaan teitä sinne ja sitten
päivälliselle minun asuntooni.
Palatessani Zweibrückeniin oli sydämeni tulvillaan iloa tuosta
herttaisesta vastaanotosta, piirikunnanesimiehen ja hänen puolisonsa
ylevästä hyvyydestä. Edessäni väikkyivät muistot luonnontieteellisestä
museosta, jonka nyt vihdoinkin odottamattomasti olin saanut nähdä,
Balmerin kirje soi korvissani, ja minun oli sekä omituisen hyvä että
paha olla. Lapsuudestani saakka kehittymään pyrkineet elinvoimat
virkosivat jälleen toimintaan. Ihanan ylevässä mielentilassa tajusin
äkkiä, mikä sanomattoman suuri Jumalan lahja elämä kumminkin on. Miksi
en nyt, kun kotini kumminkin oli haudattuna, läksisi ulos maailmaan,
joka houkutteli minua niin ystävällisesti ja niin suurenmoisilla
lupauksilla! Koko olentoni kaihosi kehittymistä ja edistymistä!
Mutta entä Duglore? Sydäntäni vihloeli, tuskalliset ajatukset
täyttivät mieleni, rakkaus taisteli kiihkeätä taistelua elämän- ja
maailmankaipuuta vastaan.
Ihmeekseni tapasin matkan varrella vähän ennen Zweibrückeniin tuloani
tuttavan, Melchi Hangsteinerin.
— Mistä sinä tulet? kysyin minä.
Hänen pisamanaamalleen levisi ovelan tyytyväinen ilme, kun hän vastasi:
— Myöskin Gauenburgista! Talonpoika, joka halusi ottaa sinut
palvelukseensa, kuljetti kotiin nuo kuusi nautaa, jotka hän on ostanut
Zweibrückenin lähellä olevilta laitumilta, niin autoin häntä saamaan
ne Gauenburgiin ja junaan. Hän oli suutuksissaan pitkällisestä
tuumimisestasi ja sanoi ettet ymmärrä panna arvoa hänen edulliseen
tarjoukseensa ja kysyi, haluaisinko minä tulla hänen palvelukseensa.
Minä lupasin mennä.
— Onnea siis, Melchi! vastasin huolettomasti. Mutta sydämessäni olin
pahoillani tuosta ratkaisusta. Levottomin mielin tajusin, kuinka se
pakotti minut Hannu Konrad Balmerin turviin.
Dugloren on varmaankin myös täytynyt tänään tehdä päätöksensä, kertoi
Melchi edelleen, — kaupunkiin mennessäni tuli tuo hagebachilainen
tehtailija rouvineen minulle vastaan. He ajoivat laaksoon päin.
Juttelimme vielä kaikenmoisista vähäpätöisistä asioista ja erosimme
kylään saapuessamme. Mutta mitä enemmän lähestyin talonpoikaistaloa,
jossa asuimme Dugloren kanssa, sitä raskaammaksi kävi mieleni.
Löysin kihlattuni istumassa syysillan nihkeässä lämmössä puiden
suojaamalla penkillä talon edustalla. Hän tuijotti kädet ristissä
eteensä, ajatuksiinsa vaipuneena. Nähtyään minut hän tuli minua vastaan
väsyneesti ja alakuloisesti.
— Jumalan kiitos että tulet, Jost, sanoi hän, — neuvo mitä minun on
tehtävä. Herra ja rouva Z'binden tahtovat vielä tänään saada minulta
varman vastauksen. Ja mitä uutisia tuot Gauenburgista?
Istuuduin hänen viereensä, mutta en uskaltanut kertoa Hannu Konrad
Balmerista.
— Jost, elä salaa minulta mitään, se on kauheata! pyysi hän.
Silloin kerroin hänelle nopeasti mielenliikutuksen vallassa mitä olin
Gauenburgissa saanut kuulla, mutta en sanallakaan sanonut, mitä itse
siitä ajattelin. Hetken hän kuunteli silmät maahan luotuina minua
levollisesti, mutta äkkiä hän kietoi kätensä kaulaani.
— Oi Jost, sinä tahtoisit lähteä! tunki kuiskaus esiin hänen povestaan.
— Et voi sitä salata. Balmer tahtoo ottaa sinut minulta, ja hän kykenee
kiehtomaan mielesi, sen muistan Selmatt'in ajoilta. Mutta minä en anna
sinua, en anna!
Kiihkeästi takertui hän käsivarteeni. — Jost, rakas Jost! äännähti hän.
— Rakastanhan sinua enemmän kuin omaa henkeäni, kuiskasin hänelle
hellästi, — olet minun Dugloreni ja minä olen sinun Jostisi, olinpa
vaikka maailman toisessa ääressä. Ei kukaan voi ottaa minua sinulta, ei
Hampurissa eikä muualla!
— Niin, sinun Dugloresi! lausui hän hitaasti.
— Mutta noilla muukalaisilla tytöillä on myöskin silmät, ja he näkevät
mitä minäkin. Kuten olet kaunein poika täällä vuoristossa, niin tulet
olemaan siellä merenrannallakin. Ja sinun naurusi ja juttelusi ja
haaveilemisesi miellyttää tyttöjä siellä, kuten minuakin. He näkevät
silmiesi tumman säihkyn, ja heidän täytyy vastoin tahtoaankin lähetä
sinua kuten hyttyset valkeata. Ja sitten tulee päivä, jolloin sinä et
enää ole minun Jostini, enkä minä enää voi olla sinun Dugloresi. Mutta
se sinun tulee tietää, rakas Jost, että mitä he sinulle sanonevatkaan,
niin et koskaan löydä ketään, joka rakastaisi sinua hellemmin kuin
minä, — Jost — et löydä uskollisempaa sydäntä!
Kiihkeinä pulppusivat puheet hänen huuliltaan. Nyt hän vaikeni.
Eteenpäin kumartuneena, käsivarret polvien nojassa hän siinä istui,
ja mailleen pienevä aurinko vuodatti valoaan hänen palmikoilleen ja
otsalleen, kulmakarvoilleen ja ripseilleen, kiharoiden varjostamille
hienoisille kasvoille, leualle, aulalle. Mutta hänen huulensa
vavahtelivat tuskasta, ja surupuku saattoi hänet näyttämään niin
juhlalliselta, että minut valtasi kuin pyhä kunnioitus häntä
kohtaan. Hänen kärsimyksensä nähdessäni olin valmis luopumaan
tulevaisuudenunelmistani.
Silloin kohotti hän katseensa minuun. — Elä katso minuun niin synkästi,
Jost, sanoi hän.
— No hyvä, Duglore, en lähde Hampuriin! sanoin minä tehden väkivaltaa
itselleni, ja ihmettelin itse, kuinka kylmänä, katkerana ja tuikeana
tuo lupaus tuli huuliltani!
Duglore vavahti. Kuin haavoitettu otus hän hypähti pystyyn, mutta
vaipui penkille takaisin. Seurasi kolea, mieltä ahdistava äänettömyys.
Sitten tuli Dugloren värähteleviltä huulilta melkein soinniton kehotus:
— Jost, mene vain Hampuriin! Ehkä kadotan sinut, — mutta sinun
kadottaminen ei ole läheskään niin kauheata kuin jos vielä kerran
puhuisit minulle tuohon tapaan, joka saattaa sydämeni jähmettymään.
Kadottaminen ei ole sen katkerampaa, kuin jos minun täytyisi kestää
soimauksesi että olen asettunut onnesi tielle, — kuin jos minun ehkä
täytyisi itseäni siitä soimata, — mene vain, Jost!
Viimeinen kehotus kajahti sanomattoman lempeältä ja hellältä, mutta
myös rajattoman surulliselta.
»Ei, Duglore, jään luoksesi!» olisin halunnut huudahtaa. Mutta silloin
kuului tieltä askeleita. Kalpeana asteli Duglore horjuen rouva
Z'bindenia vastaan ja ojensi hänelle molemmat kätensä.
— Tulen luoksenne Hagenachiin ja tahdon olla ahkera, uskollinen kelpo
tyttärenne! sanoi hän hiljaa, mutta kuultavasti.
Nöyränä kuin palvelija hän seisoi siinä hämärissä vavisten. Mutta rouva
Z'binden, joka aavisti mikä taistelu hänen povessaan riehui, sulki
hänet äidillisesti syliinsä ja suuteli hänen otsaansa.
— Duglore, sanoi hän, — nyt olet meidän lapsemme, meidän rakas lapsemme!
Koetin uskotella itselleni että Duglore oli itse ratkaissut meidän
molempain kohtalon, mutta mieleni pysyi haikeana ja synkkänä. Emme sinä
iltana enää jatkaneet keskusteluamme. Suutelolla vain vavahtavin huulin
ilmaisimme että rakastimme toisiamme, joskin tuotimme toisillemme
tuskaa.
Koko yön taistelin, voitolle pääsemättä. Maailmankaipuu syöpyi
huumaavan myrkyn tavoin yhä syvemmälle sydämeeni, ja minusta tuntui
että tallaisin jalkoihini sen, mikä minussa oli parasta, menettäisin
paratiisin, jos en noudattaisi Hannu Konrad Balmerin kutsua. Mutta
aamulla olin entistä epävarmempi. Sitä enemmän hämmästyin, kun kalpea
Duglore herttaisesti toivotti minulle hyvää huomenta ja alkoi puhua
lähdöstäni Hampuriin, tosin hieman alakuloisesti, vaan kumminkin
tyynesti, kuin päätetystä asiasta ikään.
— Millaiseksi arvelet olosi muodostuvan tuolla kaukaisessa vieraassa
kaupungissa, Jost? kysyi hän aamiaista syödessämme. — Milloinkas sinua
jälleen saadaan nähdä täällä kotipuolella?
Tiesin kuinka hänen täytyi hillitä tunteitaan noin puhuessaan, ja olin
liikutettu siitä että hän teki ratkaisun minulle niin helpoksi.
— Arvelen, sanoin hitaasti, — että tarvitsen noin kolme vuotta
oppiaikaa. Nuo vuodet vietän kovassa työssä, että opin oikein paljon.
Sitten tulen jälleen kotiin ja Gauenburgissa tai jollakin muulla
miellyttävällä paikkakunnalla perustamme, Duglore, oman liikkeen, ja
sinä olet sillävälin myöskin Z'bindenin perheessä oppinut kaikenmoista,
joka voi sulostuttaa elämäämme. Sittenhän ainakin asumme ihmisten
keskuudessa, emmekä yksinäisessä laaksossa, jossa meitä ympäröisivät
vain kaameat muistot, ja elämämme kuluisi sisällyksettömänä ja
alakuloisesti päivästä toiseen.
Otin kädestä Duglorea, joka kuunteli vaieten, ja lausuin:
— Oikeastaanhan minut on tälle uralle ohjannut sinun oma isäsi.
Muistatko hänen kirjettään?
— Muistan, sanoi hän levollisesti. — Ja kun tämä tulee isävainajani
kädestä, ja sinunkin isäsi kehotti sinua lähtemään Hampuriin, on minun
helpompi siihen tyytyä. Rakkaiden vainajiemme tahdon noudattamisesta
täytyy koitua siunausta, ja millaiseksi kohtalomme muodostuneekin,
niin voimme kumminkin heihin vedoten puolustaa päätöstämme Jumalan ja
ihmisten edessä. Se selveni minulle tänä yönä kiihkeässä rukouksessa
— ja samaten moni muukin seikka. Tiedän ettet voi tehdä toisin, Jost!
Se on sinulla luonnossa! Se, joka sinut täältä vie avaraan maailmaan,
se on juuri se, jota sinussa niin sanomattomasti rakastan, — uljas,
miehekäs rohkeutesi! Niin sallin sinun siis Jumalan nimessä lähteä ja
rukoilen Jumalalta voimaa kestää eronajan!
Hän katsoi minuun vakavasti ja rauhallisesti. Sydämeni läpi kävi
ajatus: »Olen mieletön, kun lähden pois tämän tytön tyköä. Mitään
ihanampaa, jalompaa ja parempaa kuin Duglore en löydä koko avarasta
maailmasta.» Hänen epäitsekäs rakkautensa täytti mieleni ihailulla. »Ja
jos lähdet», varoitti omatuntoni, »niin ei Duglorelle kumminkaan saa
julkisesti eikä salaa tapahtua mitään vääryyttä.»
Nyt keskeytin vaitiolon:
— Duglore, kirjoitan sinulle joka viikko kaikesta mitä teen ja
ajattelen.
Hänen silmistään loisti ilo ja kiitollisuus.
— Oi rakas Jost, sanoi hän, — niin, kirjoittaa sinun pitää. En ollut
lainkaan sitä ajatellut. Minä vastaan aina oikein pitkälti. Silloinhan
on kuin puhelisimme keskenämme. Kaikki voi sentään vielä päättyä hyvin!
— Ja mitä noihin muukalaisiin naisiin tulee, kuiskasi hän hiljaa ja
hellästi, — niin elä koskaan unohda, ettei kukaan rakastaisi sinua niin
kuin minä, ettei ole olemassa uskollisempaa sydäntä!
— Oi Duglore, sopersin minä, — sehän on tulikirjaimilla sydämeeni
uurrettu!
Kiihkeällä suutelolla suljin hänen huulensa. Käsi kädessä vaieten
katsoimme syyspäivän kirkkauteen ja tunsimme sydämissämme tuon ihmeen,
että kaksi ihmislasta rakastaa toisiansa kaikkein sydämellisimmin ja
hartaimmin silloin kuin ero on edessä.
* * * * *
Kuinka iloitsenkaan siitä, että nuo rakkaani, Gottlobe ja Hannu,
ehtivät käydä luonani! Hienoja valkoisia lumihiudepilviä leijailee
lännessä, vuoret verhoutuvat, ilmapuntarin elohopeapatsas laskee
nopeasti. Pian koristaa valkoinen säihkyvä kruunu Feuersteiniäni!