Selmatt'issa vietettiin siis kiitos-, katumus- ja rukouspäivää.
Tummapukuinen, mieltäjärkyttävän vakava kansanjoukko oli täyttänyt
kirkon aina viimeiseen paikkaan asti. Kastamiskivellä oli nähtävänä
kuusi hohtavan kirkasta tinaista ehtoollistuoppia sekä vanhat
hopealla sijaillut ehtoolliskalkit ja niiden edessä tinalautasilla
pyhä leipä. Mutta kastamiskiven vieressä, puoleksi maahan uponneena,
törrötti kaameana ja outona, uhkaavana enteenä, tuo Tafelvuorelta
syöksähtänyt kallionlohkare, joka oli niin suuri, ettei sitä ollut
voitu toimittaa pois, ja katossa nähtävä hätäpikaa suoritettu paikkaus
osoitti, mistä kohden se oli murtautunut sisään. Talonpoikamainen pappi
oli jo päättänyt jykevän saarnansa ja seurakunta noussut seisomaan
nauttiaksensa pyhää ehtoollista, ja läpi kirkon kajahti Kasperin soiton
säestämänä harras, lohdullinen virsi:
»Sä huomaan heitä taivaan
Sun elos', murheesi!
Ain Luoja isän armaan
Sua mielin holhoovi!»
Veisuun aikana kiertelivät kalkit kirkonhoitajien kuljettamina kädestä
käteen. Se, jonka vuoro kulloinkin tuli, keskeytti veisuunsa ja otti
kolmeen kertaan aimo kulauksen. Luulen että minulla juuri oli yksi
kalkeista kädessäni, kun kirkonovesta syöksi sisään vaimo, joka odotti
lasta ja siksi ei ollut tullut ottamaan osaa jumalanpalvelukseen.
Lujalla äänellä hän huusi:
— Te miehet ja naiset, Tafelvuoren takaa kohoaa savua ja tomua ilmaan
ja sieltä sinkoilee kiviä ja kallionlohkareita!
Virrenveisuu katkesi. Kasvot kalpeina, mutta kumminkin juhlallisessa
järjestyksessä tulivat seurakuntalaiset, papin lausuessa siunauksen,
ulos kirkosta, ja vaimot, joista monet huutelivat lapsiaan,
nyyhkyttelivät ja vaikeroivat. Mutta kirkkaasti paistoi aurinko
kirkkotarhan haudoille ja kentällä kasvavan vanhan vaahteran jo
hieman kellahtaville lehdille. Himmentymättömänä ja selväpiirteisenä
aina Feuersteinin punertavaa huippua myöten kohosi vuoristo siinä
sinitaivasta kohden. Ei mitään vaaraa nähtävänä!
Mutta kas! Tafelvuoren rinnettä alas vyöryi multaa ja
kallionlohkareita, pariin kertaan kuului sieltä kuin kiväärinlaukaus,
sitten seurasi kumeaa jyminää, ja kun Tafelvuori vaikeni, kohisi kaiku
kirkontakaista rinnettä pitkin, ikäänkuin myrsky olisi kiitänyt kautta
vuorimetsän.
Kirkkokentällä seisoi joukko miehiä.
— Kirkon taakse metsään! huusi joku, ja jo nähtiin muutamain kiitävän
metsän reunaan ulottuvaa jyrkkää nurmikenttää ylös.
Silloin tuli uusi kivivyöry ja räjähdys, mutta vielä ei ollut ainoakaan
kivi lentänyt Selachin yli kylään.
Mutta vuorimetsästä lehahtivat varikset vaakkuen ylös ilmaan. Tumma
lintuparvi lensi kylää kohden levottomassa lennossa, kuin olisi myrsky
ilmoja myllertänyt, kohosi väliin siintävään korkeuteen ja laskeutui
sitten taas alas liki kattoja, kiersi kiertämistään laaksonpohjukkaa
uskaltamatta laskeutua lepoon. Äkkiä valtasi levottomuus muutkin
eläimet. Koirat ulvoivat kuono taivasta kohden, nuo muutamat naudat,
jotka oli pidetty kylässä, ammuivat pitkään, vaikeroiden, vuohi, joka
jollakin tavoin oli päässyt irti, tunkeutui vavisten meidän miesten
keskelle.
— Katsokaa, katsokaa, huusi isäni, — lehmät kiiruhtavat täyttä vauhtia
Tafelvuorta alas kylää kohden ja lentävät pelästyksissään kuperkeikkaa
toistensa ylitse!
Ja eläinten tuska tarttui kaameana miestenkin mieliin.
— Duglore! Duglore! huusi koulumestari Kasper sydäntäsärkevällä
äänellä, kasvot tuskan väänteissä.
— Minä lähden Dugloren luo, huudahdin minä tarmokkaasti.
Mutta isä sanoi minulle tuikeasti:
— Jost, sinä jäät luokseni, — ei, juokse tuonne metsään, Jost.
Hän itse kiiruhti taloomme, varmaankin pelastaakseen joitakin
arvoesineitä. Käsiään väännellen hoiperteli koulumestarikin pois. —
Duglore! Duglore! kuulin hänen vielä äännähtelevän. Halusin kiiruhtaa
Dugloren luokse Bodenin laitumille, mutta samalla minusta tuntui
että minun oli odottaminen isää ja että minun piti seurata ihmisiä,
jotka pakenivat nurmikenttää ylös metsää kohden, kaikki vielä
tummissa kirkkopuvuissaan. Mutta kun minulle esiintyi nuo kolme
eri mahdollisuutta, jäin tietämättäni seisomaan ypö yksin kentälle
kotitaloni ja vaahteran välille. Huomasin kuinka Tafelvuorelta kuuluva
ryske yhä vahveni. Ilma oli vielä aivan kirkas ja näin että vuori
vavahteli. Kuin kokoonrymähtämäisillään oleva jättiläisseinä se
lähestyi kylää, ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin. — Vuori, vuori!
kajahti kuin yhdestä suusta pakenevien haikea hätähuuto. Kirkossa löi
kello yksitoista, mutta kuulin ainoastaan kuusi lyöntiä. Talomme ovelta
huusi isä: — Jost, Jost! — sitten minusta tuntui kuin jokin repäisisi
minut palasiksi. Minä kaaduin. Mutta kaatuessani näin vielä kuinka
syöksyvän vuoren takaa kohosi ilmaan savu- tai tomupilviä, kuinka
hurja ilmanpyörre taittoi mahtavan vaahteran ja kaatoi sen kumoon.
Jäin sen suunnattoman latvan alle, oksat löivät minua kuin raipat,
ja tukahduttavaa tomua tuprusi päälleni niiden välitse. Puun päälle
romahteli jotakin, varmaankin ensiksi talomme katto, ja sitten seurasi
ryskettä ja pauketta, kumahduksia ja jyrähdyksiä.
Noin monta eri huomiota — ja kaikki parissa silmänräpäyksessä!
Luultavasti kadotin sitten tajuntani. Muⁱstan vain sitten ajatelleeni
että ympärilläni oli kovin hiljaista ja että kasvoni kirvelivät
lyönneistä, jotka olin saanut puun kaatuessa. Kohottaessani kättäni
ylöspäin kohtasin pehmeitä lehtiä. Silloin keskeytti huokailu ja
vaikeroiminen hiljaisuuden.
— Isä, isä, huusin minä.
— Jost, poikaparka, onko sinulla tuskia? kysyi hän vaivaloisesti
hengittäen.
Äänen soinnista huomasin ettei hän ollut kaukana.
— Ei, vastasin minä, — mutta kuinka on sinun laitasi?
— Puunoksa tai hirsi painaa sydäntäni, en voi liikuttaa muuta kuin
jalkojani. Luulen että tuho on saavuttanut koko kylän ihmisineen ja
eläimineen. Ja jos sinä pelastuisitkin täältä hengissä, Jost, niin en
minä enää voi sinua auttaa. On sittenkin parasta, että menet Hannu
Konrad Balmerin tykö. Minun täytyy kuolla. Oi Jumalani, Jumalani!
Isän kangerreleva, vaivaloinen puhe muuttui korisevaksi rukoiluksi.
Koetin haparoiden ja ryömien muutamia askeleita latvan alatse päästä
hänen lähellensä, ja oksien ja lehvien välitse tavotin toki edes hänen
kätensä. Hän tarttui käteeni, mutta ei puhunut enää. Hetken kuluttua
huoaisten hän viimeisen kerran päästi käteni. Ympärilläni vallitsi
kaamea hiljaisuus. — Isä! isä! huusin minä. Mutta en saanut vastausta.
Hän oli kuollut!
Mutta hiljaisuuden keskeytti outo ääni, josta aluksi en lainkaan
käsittänyt, mikä sen mahtoi synnyttää. Korlotusta! Kammottavana se
läheni lähenemistään. Nyt arvasin, — syöksähtänyt vuori oli ajanut
Selachin veden yli äyräitten! Hukkuminen, hukkuminen uhkasi minua!
Poistuin kuolleen luota, ja kopeloituani puun oksia, loukaten useita
kertoja milloin käsiäni, milloin päätäni, löysin paikan, jossa voin
nousta pystyyn. Nyt pyrin ylöspäin, nousin oksalle ja kiipesin
sitä pitkin. Mutta pian kohtasin tielläni jotakin, joka ei antanut
perään. Se oli katto hirsineen ja päreineen. Vihdoin löysin sopivan
suojapaikan puun paksujen oksien muodostamassa soppelossa. Kädet
oksain ympärille kiedottuina istuin siinä. Tuon tuostakin pelästytti
minua kohoavan veden synnyttämä salaperäinen ääni. Se oli saavuttanut
jo kengänkärkeni, ja kuolemanpelko valtasi sydämeni. Yläpuolellani
liikahteli maa huokaillen, kuin se olisi antamaisillaan perään
rusentavalle painolle, täyttääksensä ahtaan hautakammion, jossa minä
vielä elin. Mutta vähitellen lakkasivat nuo äänet kuulumasta; eikä vesi
enää noussut. Vallitsi niin syvä hiljaisuus että voin kuulla kelloni
naksutuksen taskustani. Hain tulitikkuja, katsoakseni kelloa, mutta en
löytänyt. En tiennyt oliko vuoren syöksähtämisestä kulunut paljon vai
vähän aikaa, paistoiko ylhäällä maailmassa aurinko, vai valaisiko sitä
öinen tähtitaivas.
Tuo mielikuva herätti nuorekkaan elämishaluni kiihkeään voimaan.
— Valoa, valoa, valoa! huutelin ummehtuneen, kylmänkostean ilman
täyttämässä haudassani, mutta muuta valoa ei silmiini saapunut kuin se,
joka levisi punaisista, sinisistä, vihreistä ja keltaisista renkaista,
millä mielikuvitukseni täytti pimeyden. Minut valtasi kouristusitku,
enkä tiennyt surinko omaa toivottomuttani vaiko isäni kuolemaa vai
Duglorea, joka varmaan myöskin oli jossakin kallioiden alla surmattuna,
vai kotikyläni kamalaa perikatoa! Jospa vain olisin kuten isäni lyhyen
kamppailun jälkeen saanut erota elämästä! Mitähän saisinkaan vielä
kärsiä?
Aloin lukea ulkoa rukouksia ja virsiä mitä vain osasin, muistelin
kaikkia, jotka olivat olleet minulle rakkaita, ja varsinkin
kohdistuivat ajatukseni hellästi ja hartaasti Dugloreen. Ehdittyäni
noiden ajatusten loppuun otin lehtiä vaahterasta, joka oli niin
tehokkaasti minua suojellut, pusersin ne kokoon ja pureksin niitä, ja
niiden karvas maku virkisti minua. Vähitellen hämärtyivät ajatukseni,
ja painautuneena oksaa vastaan nukahdin hetkiseksi. Niin luulen
ainakin. Noiden tuskallisten hetkien kokemukset ovat nimittäin osaksi
haihtuneet muististani ja kuvastuvat vain unennäön tavoin mieleeni
niille suotuisina hetkinä.
Herättyäni panin kelloni vasten korvaani. Se ei käynyt enää! Siis oli
jo toinen päivä. Vedin sen, että sen naksutus tuon tuostakin voisi
minua muistuttaa elämästä, ja kun epämukava asentoni tuotti minulle
tuskia, ojensin jalkani alas, tutkien miten veden laita oli. Selach
lienee löytänyt toisen väylän, vesi oli poissa. Minua vaivasi nälkä
ja polttava jano. Kostutin kieltäni kosteilla lehdillä, ja hain
taskuistani leivänmuruja, jolloin sain käteeni veitseni. Tuo löytö
ilahdutti minua, tietämättäni tarkoin mistä syystä. Liikutellakseni
jäykistyneitä jäseniäni sekä poistaakseni viluntunteen ja synkät,
epätoivoiset ajatukset, leikkasin puusta oksia ja silvoin ne pimeässä
pieniksi paloiksi. Sitä kesti varmaankin tuntimääriä. Kirkkotakkini
napitkin uhrasin tuolle leikkelemisinnolleni, jota minun ehkä on
kiittämien järkeni säilymisestä. Vihdoin aloin veitseni terällä
kaivella kosteata maata, sillä jotakuinkin niillä paikoin, missä olin,
kulki tien alatse kivilaatoilla peitetty viemärioja. Päähäni tuli
mieletön ajatus, että voisin pelastua tuota vesijohtoa myöten. Mutta
veitsenterä taittui kiveen, joka sattui sen tielle.
Toivotonna kurjuudessani tyrskähdin hillittömään itkuun. Mutta
— korvaani tunki ääni, joka tuntui tulevan ylhäältä ja oli kuin
halkeavan puun kitinää. Kuulin metalliaseen synnyttämiä heleitä iskuja,
jotka seurasivat toisiaan kolmeneljännestahtilajissa, muistuttaen
riihenpuintia. Siinä oli varmasti ihmiskäsi mukana! Kiihkeä toivo
täytti mieleni, ryömin tuota väliin vaikenevaa, väliin uudistuvaa
ääntä kohden, sain haparoivaan käteeni ympyriäisen rautaisen esineen,
päästään umpinaisen ja suippenevan putken, jonka aukko oli sivulla.
Vapisevin sormin nakutin veitsentyngällä torvea, ja kas! sain pari
heleätä lyöntiä vastaukseksi. Kuin äärettömästä etäisyydestä tunki
hautaani ihmisääni:
— Kuka te olette?
— Jost Wildi.
— Kuka?
— Jost Wildi!
— Oletteko te kirkossa?
— En, vaahteran alla.
— Oletteko yksin?
— Isäni on täällä lähellä kuolleena.
— Onkohan kirkossa vielä ihmisiä?
— Ei ainoatakaan!
Ihmisääniä! Oi tuota ihanaa musiikkia!
— Vielä vähän kärsivällisyyttä, kuului taas kuiskaus. — Kaivamme teidät
esiin. Pankaa kätenne putken alle. Tiputamme teille paloviinaa. — Vielä
kerran!
Keskustelua jatkui vielä hetken aikaa. Sain tietää että kaikkiaan
oli pelastunut ainoastaan kaksikymmentäkolme selmattilaista, niiden
joukossa Duglore. Muut olivat kuolleet, tai ei heistä tiedetty mitään.
Niin oli myöskin Kasperin ja hänen muun perheensä laita.
— Siis kärsivällisyyttä vain, huusi joku, — vedämme putken takaisin.
Työnnämme sen vielä muissa paikoin maahan.
He kaivavat minut esiin! Tuo raikui kuin riemulaulu mielessäni, ja
hetken pysyin virkeässä jännityksessä. Hartaan kiitollisena ajattelin
zweibrückeniläistä seppää, joka puoli vuosisataa sitten, veljensä
jouduttua laviinin uhriksi, oli valmistanut tuon putken ja lahjoittanut
sen kunnalle. Kenties ei sen avulla ollut vielä koskaan löydetty ketään
lumeen vajonnutta, mutta minut, minut se pelastaisi! Ja Duglore eli
myös!
Oi, kuinka hitaasti, vitkastellen hetket vierivät! Olo vankilassani
alkoi jälleen tuntua kammottavan tukalalta. Vaivuin kuumehoureisiin,
näin kultaisen ilmapallon leijailevan taivaalla kynttilämessuaukon
yläpuolella — se lensi kohden kallioseinää — Duglore syöksi siitä alas
ja vaikeroi verta vuotavana kuilun syvyydessä. — Säpsähtäen huudahdin:
— Olen menettänyt järkeni! Mielikuvitusta se vain on, että tuolta
ylhäältä puhelivat kanssani. He eivät kaiva minua täältä ilmoille.
Olen unohdettu.
Huikeassa sekasotkussa seurasivat nyt muistot ja päähänpistot toisiaan
aivoissani.
Silloin kuulin selvästi kuokaniskuja ja lapion raappinaa ylhäältä.
Vaahteran latvaa peittävä katto heitettiin hajalle. Valoa! Pikemmin
kuolleena kuin elävänä palasin maailmaan, ja vasta hetken kuluttua
huomasin ettei Selmatt'in kylän harmaansinistä hautapaikkaa valaissut
aurinko, vaan lempeä kuutamo. Ei huomioni oikein kiintynyt niihinkään,
jotka ojensivat minulle kätensä vastaan, ei pelastajieni onnellisiin
kasvoihin. Kun isäni esiinkaivettu ruumis kannettiin ohitseni, ei se
tehnyt mitään vaikutusta mieleeni. Kysymyksiin en antanut vastausta.
Minusta tuntui että olin houkkio, joka ei tiennyt nauraako vai itkeä,
ja muutkin ihmiset tuntuivat minusta mielettömiltä enkä käsittänyt
heidän puuhiansa.
Niin kerrassaan järkytetty oli mieleni! Luulen että tietämättäni
haeksin Duglorea. Tapasin hänet Zweibrückenissä, mutta saavuinko
sinne vielä samana yönä vai vasta päivänvalossa kolmantena aamuna
vuorensyöksähtämisestä, ja yksinkö vai muiden seurassa, se on haihtunut
muististani. Vasta muutaman päivän perästä voin jälleen tuntea surua ja
iloa, mutta minusta oli kuin en koskaan enää voisi nauraa, vaan minun
täytyisi viettää koko elämäni ainaisessa pelossa ja vavistuksessa.
Duglore seisoi vieressäni tummapukuisena, surun ja kärsimysten
kalventamana ja varjomaisena kuin haamu. Hänen hennot sormensa
puristivat kättäni, hän kohotti kyynelten himmentämät silmänsä
puoleeni ja puhui murheen murtamana vapisevalla äänellä:
— Jost, he ovat kuolleet kaikki tyynni, isä, äiti ja sisarukseni. Nyt
minulla ei ole koko maailmassa ketään muuta kuin sinä!
Ensi kerran nyt jälleen voin tajuta jotakin täysin selvästi. Hellästi
syleilin nyyhkyttävää tyttöä lausuen hänelle:
— Niin, Glore, pysykäämme uskollisina rakkaudellemme ja tukekaamme
toinen toistamme!