Mietin juuri millä sanoin kuvaisin kauheata hetkeä, jolloin tuho
tapasi kotikyläni. Silloin alkoi sähkölennätinkone naksuttaa.
Iloisesti ilmoitti minulle Hannu Stünzi tuovansa huomenna Gottloben
luokseni. Onnen ja riemun vallassa keskeytin kertomukseni. Lepo
on minua virkistänyt. Muistelmieni kirjoittaminen kysyy voimiani,
ja minun täytyy varoa etten täytä virkavelvollisuuksiani vain
observatoorini itsetoimivien koneiden tavoin. Aamusta iltaan näet
yhtä mittaa mietiskelen, kuinka päivätyöni päätyttyä ryhdyn jatkamaan
elämäntarinaani, ja kuinka vain saisin sen puetuksi ymmärrettäviin
sanoihin. Koko mieleni, kaikki ajatukseni ja tunteeni ovat kiintyneet
tuohon tehtävään, jonka itse olen itselleni määrännyt. Tämä tuumiskelu
ja ajatusten ponnistelu on auttanut minut kestämään raskaat päivät,
jolloin odottelin Gottlobea turhaan, hän kun Melchi Hangsteinerin
hitaan parantumisen takia ei päässyt tulemaan.
Mutta nyt sain viettää lemmikkini ja Hannu Stünzin kanssa kaksi ihanaa
päivää!
Viileänä, päivänpaisteisena aamuhetkenä nousin huipulle, muka
korjatakseni muka jotakin tuulenmittarin rataslaitoksessa. Jo paljon
ennen oikeata aikaa tähystelin turhaan, eikö alkaisi näkyä laaksosta
päin lähenevää ihmisparia. Kellon lähetessä kymmentä raikahti
Hiuteen iloinen haukunta. Sen tarkkaan korvaan lienee sattunut Hannu
Stünzin riemukas huudahdus. Vihdoinkin he ilmestyivät kallionkyljen
takaa näkyviin. Gottlobe, jolla oli yllään lyhyeksi sonnustettu
harmaansininen villapuku, oli reippain, notkein neitonen, mikä ikinä on
Feuersteinille kavunnut. Hänen käyntinsä, hänen kiipeämisensä kalliota
ylös, nuortea vartalo, joka selkärepun taakan alla jänteänä yhä
suorenee, joustavat liikkeet vuorisauvaa käsitellessä, — tuo kaikki oli
viehättävää katsella!
— Herra Quifort! huusi hän lähestyen minua kevein askelin, ja päästäen
riemuhuudon, joka ilmaisi hänen tulisen luonnonlaatunsa, hän lensi
opettajan edellä luokseni ja ojensi minulle molemmat kätensä. Kun minä
kohteliaana vanhana herrana autoin häntä päästämään repun selästään,
hän nauroi viehättävän suloisesti ja raikkaasti sekä virkkoi:
— Tätä kohteliaisuutta en toden totta ansaitse. Te tietysti oikeastaan
ajattelette että olen kelvoton olento, kun tulen nyt vasta!
Käyden sitten vakavammaksi hän jatkoi:
— Mutta en todellakaan ole voinut tulla aikaisemmin, sillä isä oli
niin sairas. Mutta kuinka nyt iloitsenkaan! Olen kiihkeästi ikävöinyt
luoksenne. Lupa ei ollut helposti saatavissa. Isä on aina ollut hieman
itsepintainen, ja hän murisi ja harmitteli yhtä mittaa kirjeenne takia.
Mutta mitäpä isän tahdosta, rasavillin mieli vuorille palaa!
Ja jälleen raikahti hilpeä nuoruudenilo ilmoille. Olisin varmaankin
pusertanut lemmikkini syliini ja suudellut häntä, ellei Hannu Stünzi
juuri samassa olisi tullut luoksemme tervehtiäkseen.
Tarjosin nuorille matkasta nälistyneille vierailleni observatoorissa
aamiaista. Heidän ruokahalunsa oli omiansa ilahduttamaan minua. Kun
palasin varastohuoneesta täyttämästä uudelleen lautasta, jolla oli
ilmassa kuivattua lihaa läpikuultaviksi viiluiksi leikattuna, oli
pöydälleni ilmestynyt Gottloben repusta mitä ihanin kimppu kukkasia:
sametinruskeita esikkojä, astereita, reseedoja ja tulipunaisia, suuria
neilikoita, jommoisia äitini muinoin kasvatti akkunallaan. Akkunoitani
koristivat köynnökset metsäin ja ketojen syystuotteita. Tuoksuvain
sinimarjaisten oratuomenoksain keskellä punoittivat sorvaripaatsaman
kodat ja karkiaistertut, ja kuusen lehvien ja kypsäin käpyjen rinnalla
hohteli hopeakurho vienoin loistein. Luonnon ylenpalttisuus ympäröi
minua kalliollani, joka ei tuota ainoatakaan siemenjyvää.
— Mutta hyvät ystävät, eihän tänään ole syntymäpäiväni, huudahdin
riemastuneena, nähdessäni tuon komeuden.
Iloinen nauru kajahti minulle vastaan.
— Mutta sensijaan valitettavasti erojuhla, sanoi Hannu Stünzi. — Olemme
tulleet toivottamaan teille hyvää talvea tänne vuorellanne. Tosin minä
puolestani sentään tulen viettämään uudenvuodenjuhlaa kanssanne, ellei
tie ole kerrassaan ummessa.
- Minä sitävastoin lausun jo nyt toivomukseni, sanoi Gottlobe
leikillisesti, mutta lämpöisen sydämellisesti. - Kaikkea hyvää,
kaikkea mikä sydäntä ilahduttaa ja mieltä ylentää toivotan teille
uudeksi vuodeksi! Lisäksi on minulla vielä toivomus, että te meitä
muistelisitte, kuten me teitä yhäti ja aina muistelemme.
Vaatimattoman aamiaisen jälkeen ryhdyimme tarkastamaan observatooria,
joka kolmin matalin kerroksin ulkonee suojaavasta kalliosta.
Meteorologisessa työhuoneessa selitti Hannu seuralaiselleen noiden
graafisten koneiden toimintaa, jotka rataslaitosten avulla vetävät
piirtimillään lieriöille ja levyille viivoja, osoittamaan ilman lämpö-
ja kosteusmäärää sekä painetta, tuulen suuntaa ja voimaa vuoden joka
päivänä, tuntina ja minuuttina. Gottlobe osoitti suurta mielenkiintoa
katsellessaan koneita, jotka yhdessä tieteellisen kirjaston kanssa
täyttävät alikerran, mutta yhä suurempaa tullessaan keskikerroksessa
sijaitsevaan vierashuoneeseeni, jossa minulla on joukko muistoja
menneiltä ajoilta, kuten piirustuksia, pieniä maalauksia, kaikenmoisia
vieraista maista tuotuja esineitä sekä kaunokirjallinen kirjastoni.
— Ja nämä ihanat maisemat te olette nähnyt kaikki tyynni ja tuollaisia
ihmisiä, joilla on niin oudot kasvot ja niin kirjavat puvut? kysyi hän
silmät säihkyvinä.
Mutta kun sitten avasin oven makuuhuoneeseeni, jossa on vuode
Hannullekin, ja hän siellä näki yksinkertaisen valokuvan, joka esittää
hänen äitiänsä nuorena, silloin hän vaikeni. Vasta hetken kuluttua hän
lausui hartaan sydämellisesti:
— Äitini kiintyi myöskin hyvin teihin sinä aikana Kuin olitte meillä
sairaana, herra Quifort.
Hämmästyksissään jäi hän sitten katsomaa erästä öljymaalausta.
— Tuo naisenkuva on varmaankin vain maalaajan mielikuvituksen tuote,
hän lausui epäilevästi, — noin runsaasti ei kauneutta ja hyvyyttä voi
tulisi yhden ainoan osaksi.
— Kyllä sentään, hymyilin minä muistojen herättämän mielenliikutuksen
vallassa, — tuo kuva on itse asiassa erittäin hyvin luonnistunut.
Naisen nimi oli Abigail Dare, ja hän oli minulle rakas ystävätär.
Gottlobe ja Hannu näyttivät olevan hieman ihmeissään, mutta minä vein
vieraani nopeasti ylimpään kerrokseen.
— Tässä huoneessa ei ole muuta kuin arkkuja, jotka sisältävät
kaikenmoista ajan pitkään kokoontunutta tavaraa, sanoin minä, — mutta
täällä, Gottlobe, on sinulle varattu huone.
— Kuinka sievästi se on sisustettu, huudahti hän. — Tämä kuva esittää
Selmatt'ia ennen vuorenvierrosta?
Minä nyökäytin päätäni, mutta Hannulla oli paljon juteltavaa tuosta
piirustuksesta.
— Kaikkein ihmeellisintä on, naurahteli Gottlobe iloisesti,
päätettyämme kiertokulkumme, — ettei teidän vuoritalossanne juuri
ollenkaan kaipaa naisen järjestävää kättä. Kaikki on somasti oikealla
paikallaan.
— Niin, ei sitä suotta olla vanhapoika, ilakoin minä.
Observatoorista menimme hilpeästi jutellen ulos vuorenhuipulla
kirkkaaseen päivänpaisteeseen, ihailemaan valoisaa, avaraa maailmaa.
Nurmikolla istuen esittivät vieraani useita lauluja. Mutta päivällisen
jälkeen Hannu Stünzi osoitti herttaista hienotunteisuutta, josta olin
hänelle kiitollinen. Sanoen haluavansa käyttää hyväkseen muutamain
häntä huvittavain luonnontutkimusten tekoon kaunista säätä, jota
marraskuu alkajaisikseen tarjosi, hän läksi pitkälle kävelyretkelle
vuoristoon, ja tuon tekosyyn avulla hän sai sopivalla tavalla minut
jätetyksi Gottloben kanssa kahden. Nyt voimme vapaasti jutella
kaikenmoisista asioista. Eiköhän Gottlobe olisi mieluummin mennyt
Hannun mukaan? Ei, kernaasti hän jäi minunkin luokseni. Keskustelumme
johti Hannu itse tolalle, sillä kaukaa läpi hiljaisen vuoriston kajahti
hänen soinnukas, täyteläinen tenorinsa:
»Sä kirkas, armas tähdyt! Oi!
En saavuttaa Sua konsaan voi!»
Gottlobe kuunteli haaveisiin vaipuneena. Tuona hetkenä hän muistutti
minua Dugloresta, leikkitoveristani, nuoruuteni morsiosta, mutta hänen
palmikkonsa eivät ole ruosteen-, vaan kastanjanruskeat, ja hänessä
voi huomata nuorteaan naisellisuuteen sulauneena vuorelaissyntyperän
jälkiä. Hänen katseensa on vilkas, hänen kasvojensa kauneus on tuota
henkevää laatua, joka kuvastaa mielen lämpöä, voimaa ja jäntevyyttä, ja
hänen liikkeensä ilmaisevat tulista luonnonlaatua. Haluaisin nähdä tuon
nuoren, ihanan ihmislapsen, kun hänen sisin olentonsa rakkauden onnessa
herää täyteen eloon.
Niin, niin, Hannu Stünzi, ken saa herättää, mitä tuolla mielessä
uinailee, ja Gottlobea rakastaa, se on toden totta onnellinen mies!
Kun Gottlobe huomasi kuinka ajatukseni olivat; kohdistuneet hänen
olentoonsa, kohosi hänen kasvoillensa helakka puna.
— Eikö totta, tuo tähdyt, josta Hannu laulaa, olet; sinä, lapseni?
sanoin hymyillen, saattaen hänet siten yhä enemmän hämilleen.
— Siitä ei koidu onnea hänelle eikä minulle, sanoi hän, luoden
katseensa maahan. — Minun on sääli Hannu Stünziä, hänen elämänsä
Selmatt'issa ei ole suinkaan hauskaa, ja talonpojat loukkaavat häntä
tylyllä ylpeydellään. Teidän ystävyytenne, herra Quifort, on hänen
ainoa ilonsa.
Hiljaa ja vienosti hän sen lausui värähtelevällä äänellä.
— No, mutta isä Hangsteiner on varmaankin hänelle suosiollinen? kysyin
minä, muka tietämättömänä.
— Hän! huudahti Gottlobe. — Hänhän on opettajalle pahin kaikista ja
nimittää häntä aina vain Nälkälän herraksi, ja nytkin hän keksi jos i
mitä verukkeita estääksensä meitä yhdessä tulemasta Feuersteinille.
Minun täytyi juhlallisesti luvata ja vakuuttaa, että keskustelisin
opettajan kanssa vain aivan jokapäiväisistä asioista.
— No, oletko myöskin pitänyt lupauksesi? kysyin minä.
Hän nyökäytti päätään, hymyili ja sopersi:
— Enhän minä toki voi muitta mutkitta sanoa Hannu Stünzille — — —
Hän jätti lauseen kesken, hänen huulensa vavahtelivat avuttomasti itkun
ja naurun vaiheilla.
— Et voi sanoa Hannu Stünzille että häntä rakastat, täydensin
minä hänen katkonaisen lauseensa. — Sitä sinä tarkoitat, lapseni.
Rakastatkos sinä sitten todella häntä niin kiihkeästi?
Punastuen hän nyökkäsi vaieten ja synkkänä.
— Jo pitkät ajat, huudahti hän sitten silmät säihkyvinä, — on hän ollut
ajatusteni ainaisena esineenä. Senkin asian takia tulin luoksenne,
herra Quifort. Kuolintautiaan poteissaan teroitti äitini mieleeni,
etten saisi tehdä mitään elämänkohtaloani ratkaisevaa päätöstä, en
mennä kihloihin neuvottelematta teidän kanssanne. Äitini piti teistä
paljon ja luotti suuresti elämänkokemukseenne, jotavastoin hän tiesi
isästä, että hän usein on hieman ahdasmielinen ja itsepintainen. Mutta
auttaa ette tekään minua voi, sen käsitän.
Hänen tummien silmiensä säihky sammui, hänen katseensa kävi synkän
toivottomaksi. Mutta minä en kyennyt puhumaan, sillä tuo, mitä hän
sanoi äidistään, järkytti mieltäni.
— Nyt siellä on muuan nuori zweibrückeniläinen karjakauppias Böhninger,
joka tuon tuostakin ilmestyy meille, kevensi Gottlobe sydäntään. —
Tuohon mieheen on isä silmittömästi ihastunut, ja nyt he yhdessä
kuiskivat ja tuumivat, kuinka mainiosti soveltuisi että tuo nuorukainen
ottaisi minut vaimokseen ja tulisi meille kotivävyksi, ja isän toimeksi
jäisi vain ylin valvonta. Mutta minä en pidä Böhningeristä. Ehkä hän
on hyvinkin kunnollinen ja toimelias mies, mutta niin suloiseksi kuin
hän koettaakin tekeytyä, pilkistää sivistymätön karjakauppias kumminkin
alinomaa esiin. Mieluummin kuin hänet otan, menen palvelijaksi St.
Jakobiin ja odotan Hannu Stünziä, jonka Jumala hyvyydessään toki
kerran auttanee parempaan toimeentuloon. Nyt ei hänen käy rakkautta
ajatteleminenkaan. Opettajana Selmatt'issa! Ei siinä toimessa liioin
avioliittoa rakenneta.
Alakuloisena hän vaikeni ja painoi päänsä alas, koettaen salata
esiinpyrkivää kyyneltulvaa.
Tartuin hänen käteensä ja lausuin vakavasti:
— Ei, lapseni, elä tee itseäsi vikapääksi siihen kuolemansyntiin, että
pelkuruudesta tai ollaksesi; isälle mieliksi ottaisit miehen, jota et
rakasta. Et saa sallia itseäsi elävältä haudata! Et äitisikään tähden!
Kyynelsilmin hän katsoi minuun, kiitollisena saamastaan tuesta..
— Mutta minä muistelen sitä, Gottlobe, jatkoin minä, — kuinka autoit
minua kestämään nuo vaikeat päivät, jolloin muukalaisena makasin teidän
kattonne alla sääri taittuneena ja mieli epätoivon vallassa. Muistelen
kuinka viattomalla juttelullasi ja iloisella leikillisyydelläsi saatoit
minut jälleen kiintymään elämään aikana, jolloin olisin ollut valmis
heittämään sen luotani. Kiitokseksi siitä, lapseni, tahdon nyt tulla
rakkaudellenne avuksi. Vain kevääseen saakka vielä, Gottlobe!
Hämmästynyt, lämmin katse kohtasi minua tytön tummain silmäripsien
alta. Hänen povensa kohoili, vaan hän ei saanut sanaakaan esiin.
Ryhdyin jälleen puhumaan:
— Hannu Stünzi on minulle rakas, kuin olisi hän oma poikani, eikä hän
saa jäädä Selmattiin laimenemaan ja veltostumaan. Tunnen hänen suuret
luonnonlahjansa ja tahdon että hän pääsee toimeen, joka suo tyydytystä
hänen taipumuksillensa ja ylevälle mielellensä. Hänestä pitää tulla
insinööri, niin että hän voi ryhtyä maan parasta tarkoittaviin
yrityksiin. Mutta sitä ennen hän ilmestyy kosijana isä Hangsteinerin
eteen, ja sinusta tulee hänen onnellinen nuori vaimonsa. Mitä minä teen
rikkauksillani? Minulla ei ole koko maailmassa muita kuin te. Minä
avaan Hannulle tien, määrään hänen käytettäväkseen pääoman, jolla hän
voi kehittää nuoret voimansa.
Voimatta täysin käsittää puhettani todeksi, kuunteli Gottlobe minua
kuin lapsi, jolle kerrotaan kaunista satua. Mutta vähitellen hänen
silmänsä alkoivat huikeasti säihkyä. Vavisten ilosta hän tarttui
käteeni ja painoi sen tulisesti viattomille huulillensa.
— Mistä tulee kaikki tämä hyvyys? sopersi hän.
— Siitä että olen hyvälle äidillesi ikuisessa kiitollisuudenvelassa,
huudahdin syvästi liikutettuna, ja riemumielin olisin sanonut hänelle
enemmänkin, ellei se olisi ollut vastoin valaani. Mutta suutelin häntä
otsalle ja suulle, kuten isä suutelee lastansa. Käsi kädessä istuimme
sitten, Gottlobe hehkuvin poskin, ja Valkoisten vuorten ympäröiminä
puhuimme vielä Monenmoista, joka on liian pyhää tähän paperille
Pantavaksi.
Sitten palasi Hannu Stünzi pitkältä kävelyretkeltään. Hän huomasi
heti että jotain erikoista oli tapahtunut ja katsoi vuoroin minuun,
vuoroin Gottlobeen, joka ei voinut salata sydämensä riemua. Vietimme
virkistävän, suloisen illan, ja esitin rakkaille nuorille ystävilleni
pyynnön että he sinuttelisivat minua ja toisiaan, mutta hankalasti
se nyt aluksi luisui heidän huuliltansa. Toistensa suhteen he
laskeutuessaan iltapäivän auringonpaisteessa alas laaksoon helpommin
siihen tottunevat. Olisipa tuo jo ihme kerrassaan, jos nuo nuoruutensa
voimassa ja kukoistuksessa upeilevat ihmislapset eivät paljastaisi
toisillensa sydäntänsä. Keskustellessani Hannun kanssa kahden kesken
yllytin häntä siihen. Leikkiä lasketellen tuumailin, että eihän hän
toki palaisi laaksoon saamatta aimo muiskua Gottlobelta. Sehän ei
voinut tulla kysymykseenkään.
Hän rimpuili kuin hauki koukussa.
— Teet kuin Mefisto, huusi hän, joka loitsi aina kernaimmin ihmisten
eteen sen, joka tuottaa heille tuskaa siksi etteivät voi sitä saada!
Mutta juttelin hänelle rahasta, jonka omistaminen ei erityisistä syistä
ei tuottanut minulle iloa, vaan jonka keväällä olin laskeva hänen
käteensä, että hän sen avulla muodostaisi elämänsä mielensä mukaan.
Tietysti hän luotani lähtiessään oli suloisen, huumaavan hämmästyksen
vallassa.
Nyt he toki puhunevat suunsa puhtaaksi. Toive ja rakkaus murtavat auki
nuoren ystäväni vahvan hammasvarustuksen.
Mutta ympärilläni komeilivat kukat ja hohtavat hedelmät, leijailee
muisto noista kahdesta ihmislapsesta, joihin olen kiintynyt syvimmillä
sydänjuurillani. En enää pelkää talvea, ja käteni kiitää keveämmin
yli synkkäin lehtien, joita minun on kirjoittaminen. Hyvät haltijat
suojaavat sitä miestä, joka sai loitsia iloa noiden nuorten mieliin.
Nyt on sielujen päivä. Nuoruudessani en tiennyt mitään tästä
syvämielisestä juhlasta, mutta maailmaa kierrellessäni olen tullut
sen tuntemaan. Vietän sitä tänään, muistelemalla kotikyläni Selmatt'in
häviötä ja sinun kaameaa kuolinhetkeäsi, oi isäni, sekä noita monia
vainajia, jotka nuoruuteni päivinä kuuluivat eläväisten joukkoon.