VI.

Gottlobe ei tule vielä pitkiin aikoihin! Hangsteiner ei voi oikein

hyvin, sähköttää Hannu Stünzi, vaan toivottavasti hän muutaman päivän

perästä on jälleen terve. Kun vain kaunista säätä jatkuisi! Ilmassa

vallitsee loppusyksyn valtava, autuaallinen tyyneys. Vaikka tosin

yöt täällä vuorenhuipulla ovatkin aika kylmät ja talvea ennustavat

muuttolintujen äänet, tunkevat hiljaiseen observatooriini ovat

kumminkin päivät vielä ihania. Tummansininen taivas on kirkas ja

pilvetön aina Montblanc'ilk ja Grossglocknerille. Monte Visolle

saakka, päivänpaisteen mittarin vesikirkas lasipallo polttaa aamusta

iltaan alla olevalle paperille vuodenaikaan nähden harvinaisen

vahvan viirun, ilmapuntari ei liikahda, ja itätuuli leikiskelee

vain hiljaa tuulenmittarin kanssa, joka tuulta tavotellen kurottaa

metallikouraansa neljään eri suuntaan. Sää pysyy kauniina. Gottlobe

tulee siis!

Illan tullen valtaa minut aina halu jatkaa kertomustani, ja

syvennyttyäni siihen kerran en voi siitä niin helposti irtautua.

kirjoitan aina aamuyöhön saakka, ja ihmettelen kuinka tuoreina ja

elävinä nuoruudenmuistot ovat säilyneet mielessäni. Ihanan vanhan

laulun tavoin ne hivelevät sydäntäni!

Mutta on olentoja, joita kirjoittamisintoni ei miellytä. Näihin kuuluu

ensinnäkin herttainen toverini »Hiude», valkoinen koirani. Siihen

aikaan kuin Melchi Hangsteinerin talossa oleskellen vähitellen aloin

parata sääreni taittumisen jälkeen ja jälleen pääsin auringonpaisteessa

jaloittelemaan, ostin sen hiirenpyydyksiä myyskentelevältä

slovaakkilaiselta kulkukauppiaalta. Hiude seurasi minua vuorelle, ja

seitsemän vuoden aikana olemme jakaneet myötä- ja vastoinkäymiset.

Kun ruokavarastomme milloin kevään tullen ennen aikojaan alkoi lähetä

loppuaan, olemme yhdessä nähneet nälkää, kynttiläin loputtua olemme

pimeässä pitäneet toisillemme seuraa. Hiude ymmärtää ja käsittää

kaikki, ja myöskin noina synkkinä aikoina, kun lanka on ollut poikki,

on se ollut lohduttajani. Monenmoista on se jo saanut kokea, mutta ei

vain tätä ennen kylmäkiskoisuutta minun puoleltani. Mutta nyt, kun

panen tunnustukseni paperille! Ei sanaakaan, ei hyväilyä! Eilen illalla

se pani käpälänsä polvelleni ja sitten kirjoituskädelleni, koettaen

leikillisesti hampaillaan ottaa vihaamansa kynän kädestäni. »Pane

maata, Hiude!» tuli käsky. Totellessaan ynisten se loi surumielisesti

minuun ilmeikkään katseen, joka sanoi: »Oi, herra, mitä päähänpistoja

sinulla onkaan!» Hiude on nimittäin älykäs kuin ihminen. Vahinko vain

että sen kieli on kahlehdittu!

Samaten kuin Hiude surevat herransa välinpitämättömyyttä myöskin

»Jurri», siipirikko naakka, jonka kerran heittämällä halon

sain pelastetuksi ilmaan kohoovan haukan kynsistä, ja »Mii»,

alppipäästäinen, joka itsestään on tullut turviini ja viheltäessäni

kiiruhtaa kädelleni ottamaan pähkinänsydämen sormieni välistä.

Rakkaat murheelliset ystäväni, en voi teitä auttaa! Houkutellen

väikkyvät nuoruudenmuistot edessäni, Dugloreni huutaa hopeanheleällä,

suloisella äänellänsä: — Jost!

* * * * *

Isä oli vaellusretkeltään palatessaan niin hyvällä tuulella kuin hänen

äreällä luonnollansa oli mahdollista. Jälleennäkemisen kunniaksi

menimme sunnuntaina kirkkoon, kävimme äidin hiljaisella, kukilla

koristetulla haudalla, joimme majatalossa tuliaisia ja palasimme

jälleen kotiin syömään päivällistä, jonka muuan naapurivaimo meille

valmisti. Aterian edellä käyvällä lyhyellä loma-ajalla tarkasti isä

talon joka sopukan, nähdäksensä kuinka hyvässä kunnossa kaikki oli.

Kun hän makuusuojaani tullessaan huomasi Hannu Konrad Balmerin kuvan,

synkistyi hänen muotonsa suuttumuksesta. Viha ja epäluulo välkähti

hänen silmissään hänen kääntäessään ne minuun kuvasta, joka riippui

seinällä koulumestari Kasperin valmistamassa kauniissa kehyksessä.

Kiukkuisesti hän tiuskaisi:

— Mitä, mitä tämä merkitsee?

— Pidän tuosta miehestä, vastasin minä tyynesti ja miehekkäästi. —

Sinä tosin et ole koskaan kertonut minulle hänestä, vaan koulumestari

Kasperilta...

Isä ilmaisi liikkeellä ettei halunnut kuulla jatkoa.

— Huomaan salajuonia olevan tekeillä minun pettämisekseni, murisi hän

kalseasti ja tylysti. — Sinä pidät Balmerista — niin, niin, — ja hän

pitää sinusta!

Tähän hän keskeytti puheensa ja kiertokulkunsa. Mieli synkkänä menimme

nyt päivällistä syömään, mutta minä en voinut kestää tuota äänetöntä

epäsopua, vaan laskin lusikan pöydälle tinalautaseni viereen ja sanoin:

— Isä, olen jo saanut kyliäni tällaisesta elämästä. Eihän sinun

tarvitse ääneti niellä vihaasi. Olen jo siinä iässä että voit

keskustella kanssani.

— Vai niin, käytät heti tilaisuutta rikkoaksesi välimme, puuskui hän

nousten paikaltaan. —'Voithan lähteä heti huomispäivänä Hampuriin, jos

luulet menestyväsi maailmassa isäsi kirouksen seuraamana. Tietysti

koulumestari sinun tahdostasi kirjoitti ja kehui sinua. Mene vain

matkoihisi, heittiö!

— Isä, en tiedä lainkaan mitä koulumestari Kasper on kirjoittanut, ja

vielä vähemmin tiedän mistään pyynnöistä minun puoleltani, vastasin

kalpeana suuttumuksesta, hypäten pystyyn.

Silloin hän sentään hämmästyi, rykäisi sitten ja ärähti:

— Mutta minä tiedän!

— Sano, isä, mitä sitten on tapahtunut? pyysin kiihkeästi.

— No niin, sanoi hän hieman tyynemmin, — tahallani en ole kertonut

sinulle, että aina saapuessani tauluineni tuonne meren tienoille

toimitan Balmerille tiedon tulostani. Hän tulee silloin hetkeksi

majatalooni ja minun pitää kertoella hänelle Selmatt'ista ja

koulumestari Kasperista. Tuon kaiken teen varsinkin koulumestarin

mielihyviksi, hieman myös Balmerin takia. Mehän olemme kaikki kolme

entisiä koulutovereita. No, kun Balmer jälleen noin kaksi kuukautta

sitten tuli majataloon minua tervehtimään, kysyi hän heti: »Onko totta,

Klaus, että poikasi Jost on niin hyväpäinen nuorukainen?» Ja hän kertoi

koulumestarin kirjeestä ja sanoi sitten: »Lähetäpä poikasi minun

luokseni oppiin! Vaimonikin iloitsisi siitä!» Niin hän sanoi, ja nyt

tahtoin tietää, onko tuo tapahtunut sinun tahdostasi vai ei. Tuo kuva

herätti minussa epäilyksiä!

Hän silmäili minua epäluuloisesti ja lausui sitten:

— Jost, olen kerran kaikkiaan määrännyt sinut talonpojaksi. Ethän toki

lähde Balmerin tykö?

Kysyvä, läpitunkeva katse kohtasi minua.

Balmerin tuuma, että menisin Hampuriin, saattoi minut niin

hämmennyksiin, että mykistyin hetkeksi. »Oi, maailmaan, maailmaan!»

raikahti mielessäni riemuisasti. Mutta silloin kuvastuivat eteeni

Dugloren lempeät silmät, ja ojensin käteni isälle, joka jo

raivostuneena yritti kääntää minulle selkänsä.

— Lupaan nyt Jumalan edessä, isä, sanoin lujalla äänellä, — että

elämäni loppuun saakka pysyn selmattilaisena talonpoikana.

Vaieten puristimme toinen toisemme kättä ja katsoimme kauan kiinteästi

toisiamme silmiin. Vihdoin lausui isä:

— Jost, kovuuteni on tehnyt lapsuudenaikasi raskaaksi, mutta siitä on

ollut hyötyä, Luontosi on nyt taltutettu ja noudattaa järjen ääntä!

»Se ei ole kuritustesi ansio, vaan rakkauden, joka täyttää sydämeni»,

olin vähällä vastata, mutta huomasin liikutuksen kyyneleet isän

silmissä. Sovussa niin täydellisessä, ettei sellainen ollut vielä

konsanaan välillämme vallinnut, ryhdyimme jatkamaan keskeytynyttä

ateriaamme, ja isä lausui lempeästi, tyynnyttyään hieman

liikutuksestaan:

— Toivon, Jost, saavamme viettää yhdessä vielä monet ihanat vuodet.

Kauppamatkoja en enää lainkaan tee, sillä kymmenenä viime vuotena ovat

tulot tuosta toimesta huonontumistaan huonontuneet.

Käyden hetki hetkeltä yhä pirteämmäksi hän nyt alkoi puhua asiasta,

joka vuoden tai pari oli ollut hänen mieluisin keskustelualueensa,

nimittäin minun sittemmin tapahtuvasta naimisiinmenostani.

— Kaikki ei sentään vielä ole selvillä, Jost. Nyt tulevat vielä

naimisjutut. Niissä asioissa on jo moni saanut katua kauppojansa, mutta

toisaalta on totta, että »talo emännättä on kuin karja paimenetta!»

Ja sitten seurasi varovaisia viittauksia että minun pitäisi ottaa

vaimokseni se, jonka hän maan tytärten joukosta minulle kerran

valitsisi. Mutta se tuuma ei minua liioin viehättänyt.

— Isä, mitäs sanoisit, jos iskisin silmäni koulumestarin Dugloreen?

kysyin rohkeasti.

— Dugloreen — vai Dugloreen! sanoi hän miettiväisenä päätään

keinutellen. — Hitto tiesi mitä siihen sanoa. Hän on oiva tyttö,

mutta — hän teki liikkeitä kuin rahaa laskien — tässä suhteessa olisi

muistuttamisen varaa. Muutoin ei minulla ole mitään koulumestaria

tai hänen lastaan vastaan. Dugloren soitto tänä aamuna minua myöskin

miellytti. Katselehan nyt vielä kaksi tai kolme vuotta muita tyttöjä.

Ehkä löydät toisen, joka sinua miellyttää yhtä paljon kuin Duglore ja

on rikkaampi kuin hän. Mutta jos et sittenkään tahdo luopua Gloresta,

niin, olkoon menneeksi. Tytöstä ei voi sanoa pahaa sanaa, ja Kasper on

aina ollut uskollinen naapuri.

Olisin halunnut syleillä isää noiden sanojen takia, sillä ottaissani

Dugloren puheiksi olin pelännyt joutuvani kovaan kiistaan hänen

kanssaan, hänestä, kun muutoin raha ja omaisuus oli tärkeintä kaikesta.

Ja nyt hän olikin tuumani kuullessaan pysynyt tyynenä, olipa puolittain

antanut suostumuksensakin. Ja kun sitten iltapäivällä teimme pitkän

kävelymatkan vuoripeltojamme pitkin, ilmeni toki kerran hiljainen

tyytyväisyys hänen muutoin alati yrmeässä olennossaan.

Hiljaa ja rauhallisesti kului kevät, ja kesä saapui. Isä piti huolta

pelloista ja kylvöistä, minä kuljetin, Dugloren kanssa karjan Bodenin

laitumille. Väliin tuli isä sinne minua tervehtimään ja katsomaan

kuinka naudat menestyivät. Jos Duglore silloin sattui hänen tielleen,

sai tyttönen aina osakseen jonkun leikillisen ja suopean sanan,

jommoisia kyläläiset eivät liioin olleet tottuneet kuulemaan isän

huulilta. Se sai Dugloren silmät ilosta loistamaan, tuon tuostakin hän

salli minun salaa suuta suikata ja kuiskaili onnellisena: — Jost, rakas

Jost! — Ja minäkin luulin että Duglorelle, minulle ja isälle olisi

suotu vielä monen monta ihanaa vuotta.

Alku- ja keskikesän saimme riemuita sinisestä taivaasta,

päivänpaisteesta ja kukkien ihanuudesta. Bodenin laitumilla

kajahtelivat paimenten riemuäänet, Duglorekin joelsi aamusta iltaan

iloisesti kuin laululintunen, ja onneton ei ollut kukaan muu kuin

Melchi Hangsteiner, vuoriheinänniittäjä, joka kateellisena katseli

minua karsain silmin, hän kun varmaankin huomasi ettei hänen ollut

kilpailemista kanssani. Mutta elokuu toi mukanaan pitkällisiä,

kamaloita rajuilmoja. Salamat ja ukkoseniskut jyrähdyttelivät yhtä

mittaa vuoristoa, vedenpaisumusta muistuttavaa sadetta jatkui

päivämääriä, suoksi muuttuneita laidunmaita verhosi kylmänkostea sumu,

ja sen haihduttua näimme kuinka Feuersteinin kallioita alas syöksyi

ryöppypuroja kuin lumenlähtöaikoina. Sitten seurasi jälleen loppumaton

sade, mylvien juoksivat elukat häntä pystyssä laidunta pitkin tai

tunkeutuivat lähelle toisiaan vettä tippuvien kuusten suojaan, ja

monasti meidän oli vaikea pitää salamain säikyttelemiä laumojamme

koossa.

— Jost, jos et sinä olisi täällä, menehtyisin tänne, laski Duglore

surumielisenä leikkiä ja loi minuun melkein kateellisia silmäyksiä, kun

läksin viemään juustokuormaa Selmattiin.

Kylässä vallitsi huomattava levottomuus, ja koleata pilaa puhuen sanoi

isäni:

— Nyt kun taulukauppa ei kumminkaan enää kannata, romahtaa koko louhos

kokoon. Sieltä kuuluu suhinaa ja kumahduksia ja jyminää, ettei kukaan

enää uskalla mennä sisään. Voit olla iloissasi siitä, Jost, että

sinulla on älykäs isä, joka ajoissa hankki maata ja mantua. Talonpojan

ammatti vie nyt voiton taulukaupasta!

Mutta kun jälleen lähestyin Bodenin laitumia, muassani huolellisesti

suojeltu leipäkuorma, kiisi Duglore rankkasateessa minua vastaan,

miesten huopahattu päässä ja vanha sotamiehenviitta hartioillaan.

— Sinua tarvitaan, Jost, huusi hän huolestuneena. — Kaikki täällä

olevat miehet on kutsuttu työhön. Feuersteinin puolelle on muodostunut

halkeama, ja vuorelta tulviva vesi on saatava estetyksi siihen

virtaamasta.

Parinkymmenen miehen kanssa tein työtä koko yön lyhtyjen ja

päresoihtujen valossa. Mutta ei koko kyläkään olisi saanut veistetyksi

ja halkeaman poikki asetetuksi niin monta puukourua, että Feuersteinin

vesivirrat olisi saatu johdetuiksi sen ylitse. Se leveni ja piteni,

kokoonkutsuttu miehistö ei tainnut siihen mitään. Muutaman päivän

perästä oli se jo neljännestunnin kulkumatkan pituinen. Sen reunat

loittonivat toisistaan, taempi näytti kohoavan ylöspäin. Itse asiassa

lienee ollut niin, että etumaisen mukana Bodenin pengermä ja tämän

alla oleva Tafelvuori, mutta ihmiset ja eläimet eivät tunteneet tuota

hidasta vaipumista, jonka kumminkin voi huomata monesta ulkonaisesta

merkistä.

Kun aurinko pääsi pilkistämään esiin pilvien lomasta, tuli Duglore

juosten luokseni.

— Ajattele, huusi hän, — meidän majamme ovelta näkee Selmatt'in

kirkontornin kupukan, ja ennen sitä ei ole voinut nähdä. Tule

katsomaan itse! Olen niin kauheasti pelästyksissäni!

Dugloren havainto näyttäyti oikeaksi.

— Elä ole noin välinpitämätön, Jost, vaikeroi hän. — Eikö meidän

pitäisi karjoinemme palata Selmattiin?

— Mitäpä apua siitä olisi? vastasin minä. — Jos Tafelvuori syöksähtää

alas, olemme kylässä yhtä suuressa vaarassa kuin täälläkin.

Odottakaamme ensin tietoja Selmatt'ista.

Mutta kylästä palaavat miehet toivat uusia kauhunsanomia.

Kalliomöhkäle, niin suuri kuin vaatekaappi, oli lentänyt Tafelvuorelta

keskelle kylää ja tunkenut katon lävitse kirkkoon, missä se puoleksi

maahan uponneena vielä oli nähtävänä kastamiskiven vieressä. Kivi oli

näyttänyt ikäänkuin syöksähtävän esiin Tafelvuoren sisästä, ja sen

lentäessä kirkontornin ohitse olivat kellot ruvenneet viimassa soimaan:

ensin pienet vinheästi ja sitten yksin isokin kumealla äänellään. Tuo

itsestään alkanut kellonsointi oli pahanpäiväisesti pelästyttänyt

kyläläisiä, monet heistä olivat koonneet paraat tavaransa aikoen paeta

Zweibrückeniin, ja kaksi perhettä oli toteuttanutkin aikeensa. Mutta

toiset oli kunnallisneuvosto estänyt sitä tekemästä, rukoillen heitä

jäämään kylään, kunnes asiaa tutkimaan määrätyt piirineuvoston jäsenet

ja teknikot, jotka olivat matkalla Selmattiin, olisivat lausuneet

mielipiteensä. Heidän neuvonsa mukaan tultaisiin toimimaan, ja jos

todellinen vaara uhkaisi, muuttaisi koko kylän asujamisto pois,

mutta ei pitäisi omavaltaisilla päätöksillä hädän ja vaaran hetkenä

aikaansaada hajaannusta.

Nyt olivat piirineuvoston lähetit saapuneet. He kiinnittivät uhkaavan

halkeaman ylitse paperikaistaleita. Ne vetääntyivät yhä kireämmälle ja

katkesivat muutaman tunnin perästä. Vuori siirtyi siis edelleen, se

luisui, kuten asianymmärtävät tiesivät kertoa, sen perustuksena olevaa

vinoa liuskakivikerrosta alas. Ja neuvotteluista ei tahtonut tulla

loppua.

Mutta silloin tuli lohdutus niin tutkijakunnalle, kuin kyläläisillekin.

Feuerstein tuli jälleen sumusta esiin, ukkospäivinä sataneen lumen

hopeoimana. Tuo hyvien säiden enne kevensi raskaat mielet, tuuli,

joka oli alkanut puhaltaa idästä, karkotti yöllä sadepilvet, aurinko

loi valoaan yli likomärkien vuorten. — Vaara on nyt toistaiseksi

ohitse, sanottiin, — ja hyvien säiden vaikutuksesta vuoren luisuminen

vähitellen lakkaa. Jumalalle kiitos, voimme rauhassa viettää kiitos-,

katumus- ja rukouspäivää! — Sillä hurskaiden vuorelaisten suurin, pyhin

juhlapäivä lähestyi.

Pyhäpäivän aattona läksivät teknikot ja neuvoston jäsenet laaksostamme,

viettääkseen juhlaa omaistensa kanssa. He lupasivat vielä palata, ja

vuorelle ja kylään asetettiin muutamia miehiä vartijoiksi. Koulumestari

Kasper tuli luoksemme kertomaan mitä he olivat isäni kanssa päättäneet

karjan paimentamisesta juhlapäivänä.

— Jost, sanoi hän, — sinä menet aamulla isäsi kanssa kirkkoon. Sinä,

kääntyi hän Dugloren puoleen, — paimennat karjaa päivällisaikaan

saakka, sitten palaa Jost, ja sinä tulet kylään.

— Entä urkujensoitto? kysyi Duglore alla päin.

— Minä soitan aamujumalanpalveluksessa, sinä iltapäivällä, vastasi

koulumestari.

Duglore ei tosin ollut tyytyväinen tuohon ratkaisuun, mutta asia jäi

kumminkin sillensä. Varhaisen aamuhetken hohteessa hän saattoi minua

vielä kappaleen matkaa eikä tahtonut voida erota minusta.

— Minusta on kuin minulla olisi vielä jotain sanottavaa sinulle,

Jost, en tahtoisi näinä vaarallisina aikoina jäädä tänne ilman sinua,

virkahti hän hiljaa, vaivoin pidätellen kyyneleitään.

— Mutta lapsikulta, elä turhia huolehdi, vastasin minä. — Katsos,

millainen tyyni päivä tämä on!

— Otan virsikirjani ja laulan virsiä, lohdutteli Duglore itseään ja

lausui vihdoin jäähyväiset. Mutta viittoellen hän seisoi vielä pitkän

aikaa vuorenrinteellä. —

— En siis aio näinä vakavina ja huonoina aikoina ollenkaan lähteä sanoi

isä aamiaista syödessämme. — Muutoin ollaan kylän kohtaloon nähden jo

toivehikkaampia. Nuokin kaksi paennutta perhettä ovat palanneet.

Silloin alkoivat kirkonkellot soida, kutsuen jumalanpalvelukseen.

Vuoripolkuja ja kyläteitä pitkin virtaili tummapukuista kansaa

kirkkoa kohden: töykeitä selmattilaisia talonpoikia ja vuoripaimenia,

joihin eivät muut mahtisanat pystyneet kuin maan lakien ja uskonnon

salaisuuksien, vaimoja ja tyttösiä, virsikirja, nenäliina ja tuoksuva

yrtti kädessä. Lehmuksen alle kokoontuivat he vuorelta virtaavaan

päivänpaisteeseen, ja vähitellen alkoi kulkue tulvia sisään avoimesta

kirkonovesta. Kävelimme isän kanssa keskellä kansanjoukkoa puettuina

parhaisiin pyhäpukimiimme. Ylhäällä tornissa kaikuivat kellot.

Se oli hautajaissoittoa Selmatt'in kylälle.