Oleskellessamme Dugloren kanssa kesäisin paimenina Bodenin pengermällä,
haimme alituisesti toistemme seuraa, ja kepposten keksimisessä,
leikillisessä juttelussa kuluivat nuo ihanat päivät. Mutta väliin
kävimme sentään molemmat äänettömiksi. Kun vain tiesin Dugloren olevan
läheisyydessäni, olin tyytyväinen, ja usein voin tuntimääriä levätä
ruohostossa kyynärpäihin nojaten pää kätten varassa ja katse tähdättynä
hänen ohitsensa Feuersteinin kiviseinien muodostamiin urkupilleihin
ja kirkkoihin. Kuin joukko valkoisia pilvekkeitä vaelsi Selmatt'in
lammaspaimenen lauma ruohopeitteisiä paikkoja hakien vuorenrinnettä
pitkin, tai kiipeilivät kallioseinämillä Selmatt'in köyhimmät
vuoriheinää niitellen ja heitellen saamiaan heinätukkoja penkereeltä
toiselle. Ja jos ei siellä milloin näkynytkään kesätoimissaan
puuhailevia ihmisiä, niin liikuskelivat ainakin gemssiparvet ruskeina
varjoina kallioilla ruokaa hakien, ja petolinnut kiertelivät rääkkyen
ratojansa. Mutta silmäni olivat paljosta näkemisestä ja katselemisesta
käyneet niin tarkoiksi, ettei minulta jäänyt huomaamatta mikään, mikä
vuorella tapahtui, ei edes murmelieläin, joka jossakin kaukana asettui
istumaan takajalkojansa varaan.
— Voi kuinka ikävä toveri sinä olet! huudahti Duglore, joka istui
vieressäni kukkivien alppiruusuvarpujen keskellä ja juuri oli taitavin
sormin sitonut seppeleen vaaleankultaisista alppiesikoista. — Pidätkö
tästä seppeleestä?
Loin siihen silmäyksen, mutta en liikahtanut paikaltani.
Hieman harmistuneena hän heitti seppeleen kauas luotansa ja huusi
epätoivoisena levollisuudestani:
— Jost, mitä ajatuksia sinun päässäsi liikkuukaan! Tuo ainainen
mietiskely on kauheata. Tuollaisia olivat varmaankin nuo muinoisajan
pakanat, nuo vuorelaiset, jotka Jumala on tuhonnut.
Hänen puheensa sai minut nauramaan, mieleni vilkastui ja aloin
viirusilmin katsella jouten istuvaa tyttöä.
— Nyt sinun silmäsi ovat aivan kuin pakanan, sanoi hän, ja ikäänkuin
hänen olisi täytynyt suojella itseään katseeltani hän kohotti ruskean
käsivartensa kasvoilleen, joilla hieno sametinpuna ja raitis päivetys
viehkeästi yhtyivät.
- Mutta katsos, huusi hän, - tuolla tulee Melchi vuoripolkua alas! Nyt
on leikki ja pila lopussa, nyt meidän täytyy olla ihmisiksi!
Keveästi ja sirosti kuin gemssi hän hypähti seisoalleen, ja pojalle,
joka tallusti eteenpäin kantaen kuormallista vuoriheinää, kajahti
vastaan tervehdykseksi joellus, joka Dugloren suusta soinnahti lienteänä
kuin virsi.
Minä en puolestani siihen aikaan pitänyt nuoresta Melchi
Hangsteinerista enemmän kuin nyt vanhasta. Mutta kuten nyt oli hän
silloinkin kunnioitusta ansaitseva ihminen, ja Duglore osoitti
hänelle sentähden aina erityistä ystävyyttä. Hänen isänsä oli tuo
Selachin laaksossa asuva tukinuittaja-parka, joka oli pudonnut niin
pahasti kallioseinää pitkin virtaan, että hänen jo monta vuotta oli
täytynyt selkärampana maata vuoteessa, ja Melchi teki työtä ja raatoi
uutterammin kuin kukaan aikuinenkaan koko Selmatt'issa, ettei tuon
ison perheen tarvitsisi turvautua muiden apuun. Kaikki pitivät poikaa
suuressa arvossa hänen työteliäisyytensä takia, ja minä myöskin, mutta
lapsuudestamme saakka kestänyt molemminpuolinen vastenmielisyys ei
ollut vuosien kuluessa suinkaan vähennyt, kun Melchi, kuten varmasti
olin vakuutettu, rakasti Duglorea yhtä hartaasti kuin minäkin, vaikka
hän vaatimatonna ja arkana salasi tunteensa, kun ei kumminkaan pystynyt
kilpailemaan ylvään Jost Wildin kanssa.
Tuo tukeva, kömpelöliikkeinen poika, joka oli minua yhden vuoden ja
Duglorea kaksi vuotta vanhempi, astua luntusti kesäpäivän helteessä
vuoritietä pitkin ja heitti meidän luokse saavuttuaan heitti raskaan
heinätaakkansa maahan, työnsi niskaan liinaisen huppukauluksen, pyyhki
käsivarrellaan hien ja heinätomun kasvoistaan ja istui lepäämään, yhä
vielä huohottaen rasituksesta.
— Teillä kahdella on hyvät päivät, läähätti hän, ei muuta tekemistä
kuin pitää karjaa hiukan silmällä. Mukavaa elämää kuin raatiherroilla!
— Ja sinä, Melchi, sinä rasittaudut liiaksi tuollaisilla mielettömän
raskailla kuormilla. Tuo kantamuksesihan painaa pari sataa naulaa!
Tuo puhe ei nyt enää kuulunut veitikkamaiselta kuten Dugloren äskeinen
joellus, vaan siinä ilmeni harrasta myötätuntoa. Kehuminen pani
voimakkaan pojan leveän suun vetääntymään suopeaan hymyyn, mikä hymy
oli ainoa kauneuden vivahdus hänen rumassa, jo hieman vanhahkolta
näyttävässä naamassaan, jota pisamat peittivät niin paksulti kuin
niitä olisi luotu siihen laastilapiolla. Juttelimme nyt heinänteosta
ja karjasta, jonka läkkikellojen rauhallinen kalkahtelu tuon tuostakin
kuului läpi hiljaisuuden, ja järkevänä kuten aina kolmen kesken
ollessamme koetti Duglore innokkaalla keskustelulla salata, että piti
enemmän minusta kuin Melchi'stä.
— Katsokaa, huusi hän, — eikös tuo pilvi ole kuin äksyilevä
päistärikkö, jonka selässä istuu ratsastaja, liehuva musta viitta
yllään!
Ja hän osoitti notkealla kädellään musta- ja valkoreunaisia
hopeapilviä, jotka hiljalleen vaeltelivat vuorenhuippujen
yläpuolella.
Me Molemmat pojat katsoimme hänen osoittamaansa suuntaan. Mutta unohdin
tarkata pilveä, sillä huomioni kiintyi paljon ihmeellisempään
esineeseen, joka komeana liikkui hiljaa eteenpäin sinitaivaalla. Duglore
huomasi sen myöskin ja huusi:
Mikä ihme. Mikä ihme!
Tuo ihme oli himmeästi loistava, kullanvälkkyvä pallo, joka kuun
suuruisena leijaili kynttilämessuaukon yläpuolella. Hitaasti ja
juhlallisesti se laskeutui alaspäin, katosi ilta-auringossa hohtavien
pilvien taakse, tuli jälleen näkyviin niiden alapuolella, jatkoi taas
matkaansa kirkkaalla taivaalla ja vaipui aina alemmas — alemmas.
— Minä en näe mitään! sanoi Melchi hieman toivotonna, voimatta
käsittää hämmästystämme ja ihmettelyämme. Vihdoin onnistui minun saada
hänen katseensa ohjatuksi iltaruskossa vienosti punertavaan palloon.
Nähdessään sen hän hypähti pystyyn ja huusi käsivarret levällään:
— Rukoilkaamme! Kuu putoo taivaalta. Se on maailmanlopun alku!
Kuullessaan nuo sanat Duglore loi minuun hätääntyneen katseen.
— Jost, Jost, minuakin alkaa pelottaa, huokaili hän. — Jumalani, jos ei
kuu enää valaisekaan yöllä maailmaa. Tahtoisin kuulla mitä isä tästä
sanoo!
Avutonna kuin hätyytetty, pakoon pyrkivä otus katsoi hän minuun.
Niin, mitähän Kasper siitä sanoisi? Kuin lumottuna katsoin taivaan
sineen katoavaa hohtavaa ilmiötä. Onko se kuu vai eikö se ole? Tuosta
kultaisesta pallosta riippui vielä jotakin kuunsyrjän näköistä,
jota eivät minunkaan tarkat silmäni voineet selvästi erottaa. Mutta
kultapallokin pieneni pienenemistään eikä ollut enää päätä suurempi,
sitten vain nyrkin kokoinen, ja se laskeutui yhä nopeammin. Hetkisen
se lepäsi kynttilämessuaukon takana kaukaisella päivänpaisteisella
kalliohuipulla ja katosi sitten näkyvistä kuin laskeva taivaankappale.
Turhaan tuijotin hopeisiin pilviin ja sineen, taivaalla ei näkynyt enää
tavallista enempää.
Duglore ja Melchi päästivät helpotuksen huokauksen.
— Kuu ei räjähtänyt rikki kuten pelkäsin, sanoi Melchi riemuissaan. —
Olemme yhä edelleen hengissä, mutta kestämäämme tuskaa emme hevillä
unohda!
Samassa hän nosti selkäänsä kuorman, jonka taakse melkein hävisi
näkyvistä, ja läksi hoippuilemaan laaksoa kohden.
Tuo loistava taivaanpallo, joka oli nähty muiltakin tienoon vuorilta,
antoi taikauskoisille ihmisille äärettömän runsaasti puheenainetta.
Mutta kun koulumestari Kasper tuli luonamme käymään, lausui hän ilmi
omat ajatuksensa asiasta.
— Jost, sanoi hän, juhlallisesti kohottaen keskisormensa, — se
oli varmaankin vain Ranskasta tänne lentänyt turhuuden tekele.
Ranskalaisten noiden levottomain sielujen, pitää aina puuhata
jotain erikoista. Siksi ovat he myöskin keksineet mongolfiäärit eli
ilmalaivat. Tuo, minkä näitte, oli varmaankin ilmalaiva. Siihen kuuluu
suunnattoman suuri, silkkikankaasta valmistettu pyöreä säkki, jonka
alle kiinnitetyssä pienessä veneessä valkea palaa. Niin lentää tuo
kummitus kauas yli maiden ja jos ken tahtoo tehdä syntiä Jumalaa ja
itseään vastaan, voi hän istua valkean viereen veneeseen ja kulkea
halki ilmojen. Mutta sellaista tekevät vain kaikkein katalimmat
ihmiset, ja ilmassa he helposti tulevat raivohulluiksi, niin että
joko itse sytyttävät laivan tuleen tai huimauksissa hyppäävät alas ja
murskaantuvat kuoliaaksi.
- Emme me nähneet tulta emmekä ihmisiä, vaan ainoastaan pallon alla
sirpinmuotoisen esineen, joka tosin ehkä olisi voinut olla vene.
Silloin laahasi Kasper tullessaan seuraavan kerran meitä tervehtimään
mukanaan suuren kirjan ja näytti minulle eräällä sen loppulehtiä olevaa
ilmapallon kuvaa, jonka alla oli kirjoitus: »Pilâtre de Rozier ja
markiisi d'Arlande nousevat 28:na päivänä lokakuuta 1783 Muetten linnan
luona lähellä Pariisia mongolfiäärillä ilmaan.» Kiihkeästi tutkin nyt
kuvaa ja siihen kuuluvaa selitystä ja innokkaasti myönnytellen sanoin
koulumestarille:
— Nyt minäkin olen vakuutettu että tuo näkemämme pallo oli ilmalaiva.
Tahtoisin vain tietää oliko veneessä ihmisiä ja missä se laskeutui
maahan.
Mutta Kasper vastasi, silmät ilosta loistavina:
— Enkös ollut silloin aikoinaan oikeassa, kun sensijaan että olisin
tehnyt vaivaloisen ja kalliin matkan Baseliin, ostin Gauenburgista
kirjoja, joista saa hyödyllistä opetusta ja selitystä niin monenmoisiin
seikkoihin.
Duglorekin sekaantui puheeseen.
— Oi Jost, sanoi hän huolestuneella ja lempeän varoittavalla äänellä,
— mitä sinä välität maailman turhasta touhusta ja sen levottomista
puuhista? Mitäpä se meihin koskee, minne tuo pallo jatkoi kulkuaan?
Varmaankin se on saavuttanut matkansa päämäärän.
Koulumestari Kasper nyökkäsi myöntävästi, mutta minä vastasin nauraen:
— Kyllä se minuun koskee! Mahtanee olla ihanaa kuin taivaassa, kun
saa tuolla tavoin ilmassa purjehtia yli kylien, järvien ja vuorten.
Tahtoisin Skerran tehdä sellaisen matkan noin salaa kenenkään tietämättä
kuten retkeni Feuerstemille tuona aamuna, jolloin sinä, Duglore,
tapasit karjani kaitsijatta.
Kauhistuneena kuuntelivat koulumestari ja Duglore rohkeata puhettani.
Jos hartioihini äkkiä olisi kasvanut siivet ja olisin kotkan tavoin
kohonnut ilmoille, ei heidän hämmästyksensä ja pelästyksensä olisi
voinut olla suurempi.
— Jost, Jost, huusi Kasper tyrmistyneenä, — niin kauheita ajatuksia
sinulla on, eikä isäsi kuritus ole saanut niitä hengiltä!
Huomasin nyt että puheeni saattoi minut tuntumaan kammottavalta
noista ihmisistä, joita rakastin enin kaikista. Mutta en voinut
kestää heidän äänetöntä paheksumistaan, ja niin koetin kesän kuluessa
hiljaisella, lempeällä käytöksellä voittaa jälleen Dugloren ja hänen
isänsä luottamuksen. Mutta talvi ehti jo tulla, tuo ihana talvi, joka
oli viimeinen Selmatt'issa kotoisessa piirissä viettämämme, ennenkuin
nyreys, joka aiheutui noista nuoruudenkaihoa ja mielenkiihkeyttä
ilmaisevista sanoistani, oli haihtunut, ja suloinen sopu yhdisti
Kasperin, Dugloren ja minut.
Kun kerran taas tulin Kasperin asuntoon ottaakseni osaa taulujen
valmisteluun, huusi Duglore:
— Nyt me tiedämme milloin ja missä tuo ilmapallon matka päättyi!
Arvaapas miten sen kävi!
— Mistäpä minä sen tietäisin, vastasin välinpitämättömästi, salaten
jännitykseni.
Silloin Duglore pani eteeni Gauenburgissa ilmestyvän, tienoillamme
laajalti levinneen kansantajuisen kalenterin, ja katselimme sitä
yhdessä. Siinä kerrottiin ettei ilmapallossa, joka oli vuoristossa
herättänyt hätää ja tuskaa, ollut lainkaan ollut ihmisiä, vaan oli se
päässyt karkuun eräältä ranskalaiselta sotaväenosastolta, ja kirjassa
oli nähtävänä kuva siitä, kuinka metsästäjät löysivät haljenneen
kummituspallon riekaleet laaksonpohjukasta, kuivuneen kuusen oksiin
takertuneina.
Pettymyksen tunne täytti mieleni, enkä halunnut enää kuulla puhuttavan
koko ilmapallosta. Mutta Duglore ja hänen isänsä hymyilivät sälää
huomatessaan ettei minulla enää ollut mitään sanottavaa tuonnoisen
ihastukseni esineestä.
Samassa kalenterissa oli myöskin koulumestari Kasperin mahtavan
ystävän Hannu Konrad Balmerin kuva, ja mainittiin hän siinä »maamme
huomattavien miesten» joukossa. Kasper ei saanut kylläkseen ihailluksi
tuota kuvaa, ja hänen silmänsä loistivat ilosta hänen sitä minulle
näyttäessään. Minusta nuo piirteet eivät kuvastaneet sellaista
ylenpalttista ihmisrakkautta kuin Kasper oli kehunut ystävänsä
mielen uhkuvan. Pikemmin näytti kauppaherra valkoisen poskiparran
reunustamista kasvoistaan ja tuikeakatseisista silmistään päättäen
olevan mies, joka halusi lausua koko maailmalle: »Minä tiedän kuka
minä olen. Minä pystyn kaikkeen! Minulla on valta kaikkeen! Ken
uskaltaa minua vastustaa?» Mutta omituista! Noiden kasvojen ylpeä
ja säälimättömän tarmokas ilme viehätti minua enemmän kuin jos
niillä olisi kuvastunut enkelinhyvyys! Usein mietin mielessäni:
»Jospa vain voisi tulla tuollaiseksi mieheksi kuin Hannu Konrad
Balmer!» Kun koulumestari vielä noina päivinä sai Balmerilta lyhyen,
mutta herttaisen kirjeen, oli tuon vaatimattoman olennon onni ja
ihastus rajaton. Parina iltana sai nyt höylä levätä, ja hän sepusti
mainehikkaalle nuoruudentoverilleen kirjeen, joka oli ainakin
kymmenenkertaa niin pitkä kuin hänen saamansa.
— Jost, olen tässä kirjoittanut sinustakin, hymyili hän sulkiessaan
suurella huolella ja puuhalla kynttilän ääressä kirjeensä sinetillä. —
Teidän täytyy. Hannu Konradin kanssa tutustua toisiinne!
Kahdesta kalenterista hän leikkasi ystävänsä kuvan, kiinnitti sen
kovalle valkoiselle paperille ja varusti sen lasilla ja kukkamaalauksin
koristetulla upealla kehyksellä, jonka vertaista ei vielä konsanaan
ennen ollut hänen kädestään lähtenyt. Toisen kuvan hän pani omaan
huoneeseensa, toisen hän lahjoitti minulle ja oli hyvillään, kun
kerroin ripustaneeni sen huoneeni seinälle.
Hauskat jutteluillat saattoivat talven kulumaan nopeasti. Kasperin
älykkäät kasvot loistivat ilosta, ensiksi Balmerin kirjeen ja sitten
melkoisen korukehystilauksen johdosta jonka hän oli saanut. Koko
innollaan hän nyt ryhtyi työhön, ja virttä vihellellen hän nyt kuin
taiteilija konsanaan maalaili vihreille kivitaulunpuitteille kirjavia
koristeita. Siinä versoi, hieman jäykkänä tosin, vuorikasvillisuutemme:
päiväkukan kultakupukat kapeiden valkoisten kukkalehtisten
reunustamina, ripsukoristeinen alppikello, pyöreähkönaamainen orvokki,
punakeltaisine silmää, nenää ja suuta muistuttavine pilkkuineen.
Milloin hän tahtoi panna kaikkein parastaan, hän yhdisti vielä kukat
köynnöksellä ja asetteli sitä pitkin keltasirkkuja ja muita lintuja,
jotka siinä istuskellessaan nokallaan järjestivät höyheniään. Toisin
kerroin hän oli kukkiin nähden säästäväisempi ja maalaili sananlaskuja
ja mietelauseita:
»Hiljaa hyvä työ tuleepi,
Ajatellen aivan kaunis!»
Ja hän oli vakuutettu ettei hänen uuttera työnsä menisi hukkaan,
vaan että nuo elämänviisautta uhkuvat lauseet helpottaisivat jonkun
nuoren ihmislapsen maallista vaellusta, sikäli kuin hyvät opetukset
ja perusohjeet yleensä voivat auttaa meitä ihmisiä välttämään
kompastuskiviä.
Mutta Duglore, talon aarre, alkoi päivä päivältä viehättää minua aina
enemmin. Oli kuin hänen suloiset soleat kasvonsa, tummat silmänsä,
ruskea kullankimmeltävä tukkansa olisivat kirkastaneet koko talon,
luoneet sinne puhtauden ja ilon päivänpaistetta. Vaikka hän oli hento
kuin alppikellonen, auttoi hän kumminkin toimeliaasti pientä hiljaista
äitiänsä, hoiteli ympärillään pyöriviä, apua anelevia sisaruksiansa
hellästi ja kärsivällisesti kuin olisi ollut heidän toinen äitinsä, ja
mihin hän ikinä ryhtyi ja mitä hän tekikään, kaikki hän suoritti yhtä
taitavasti ja vikkelästi. Mutta viehättävin hän minusta oli aina illoin
kiitosvirttä laulettaessa, kun hänen ihana äänensä raikahteli yli
maiden hartaana ja riemukkaana, ikäänkuin hän olisi ylistänyt Jumalaa
jostakin erityisestä suuresta armosta.
En ollut erityisesti huomannut hänen käyttävän Aikaansa soiton
oppimiseen, vaan ikäänkuin soittotaito olisi ollut hänessä
synnynnäistä, hänestä kehittyi tässä suhteessa kylän taituri. Tuon
tuostakin hän soitti isänsä asemesta kirkossa urkuja ja istui sitten
saarnan aikana nöyränä soittokoneensa läheisyydessä lehterillä,
nuoruuden ja viehkeyden edustajana talonpoikain keskellä, joiden naamat
olivat kuin kivestä veistetyt. Mutta seurakuntalaiset tuumiskelivat:
— Hänen soittonsa kajahtaa pyhemmältä kuin koulumestarin itsensä. On
kuin hänen kätensä herättäisivät urkupillit eloon ja ne alkaisivat
itsestään ylistää Herraa!
Varsinkin Kasperia tuo kehuminen ilahdutti suuresti.
— Jos Duglore asuisi kaupungissa, niin hänestä ehkä tulisi kuuluisa
taiteilija, joka voisi soitollaan ja laulullaan ylentää lukuisain
ihmisjoukkojen mieltä, sanoi hän juhlallisesti. — Mutta onhan tuo ansio
sekin, että hän pystyy liikuttamaan töykeiden selmattilaisten sydäntä
ja herättämään heissä hartautta. Niin he kumminkin tuntevat Jumalan
hengen läsnäoloa!
»Niin kylä!» ajattelin, mutta minua harmitti kirkkonaapurini Melchi
Hangsteiner, joka paikaltamme kuorissa koko jumalanpalveluksen ajan
kuin loihdittuna ja lumottuna tuijotti vedensinisillä, keltaisten
ripsien ja kulmakarvojen varjostamilla silmillään Dugloreen, joka siinä
lehterillä oli jokaisen katseltavana.
Eräänä sunnuntaina kevään saapuessa herätti Melchi ja hänen
silminnähtävä ihailunsa mielessäni niin kiihkeätä suuttumusta, että
se jäi sinne kytemään pariksi päiväksi. »Eihän hän vain kuvitelle»,
murisin minä, »että hänen toiveensa vielä joskus tulisivat toteutumaan.»
Silloin havaitsin kirkkotarhan luona olevalla niityllä keveäpukuisen
olennon ja kevättuulessa ja päivänpaisteessa kimmeltävän
ruosteenruskean tukan. Duglore levitti vaatteita nuoralle kuivamaan, ja
huomatessaan minut kylätiellä hän huusi:
— Jost, voisit auttaa minua kiinnittämällä nuoran tuonne kauemmaksi
puihin.
Kiiruhdin hänen luoksensa. En tiedä itsekään, mikä minun oikein tuli,
vaan kun Duglore juuri nousi varpailleen ja kurotetuin käsivarsin
kiinnitti hohtavan valkeata vaatekappaletta puristimella nuoraan,
kiedoin käteni hänen notkean, hennon vartalonsa ympärille.
— Kirkkoherra näkee, rukoili Duglore pelästyneenä, — kuolleet ovat niin
lähellä!
— Mitä siitä, vastasin minä kiihtyvin mielin, — tahdon nyt sinua
hyväillä ja suudella!
Hän ponnisti vastaan, mutta hänen vastarinnastaan vain yllyin
rohkeammaksi. Kiihkeydellä, jommoista en ollut ennen tuntenut ja joka
minua samalla viehätti ja pelästytti, tein lopun hänen vastustelustaan.
— Duglore, liikahdapas, jos voit! huusin puristaen tuon nuoruuden
hempeyttä uhkuvan olennon vasten rintaani. Hän ei vastannut mitään, vaan
puri vihastuneena hammasta. Mutta nyt teki hän kiivaan päänliikkeen ja
hänen pitkä, paksu, ruosteenruskea tukkansa valahti irti, hiipaisten
kasvojani, jotka olin painanut häntä kohden. Siitä hulmahtava vieno
tuoksu huumasi minut. Pusersin kasvoni hänen kaulansa ja paulaliivinsä
väliin, ja kuohuvat tunteeni purkaantuivat tulisiin suuteloihin.
Vihdoin päästin tuon hervaantuneen tyttösen irti — ja jäin itse
ihmettelemään hurjaa tekoani.
Duglore ei puhunut sanaakaan, ei itkenyt. Kuin murtuneena ja tiedotonna
hän nojasi aitaan pauloittaen liiviänsä vavahtelevin sormin.
Hänen kuolonkalpeat kasvonsa, joita hartioille valuneet suortuvat
varjostivat, olivat kuin riutuneen näköiset. Avoauki tuijottavissa
silmissä kuvastui polttava tuska, suru, haikea kuin kuolema.
Tuskallinen katumus, kiihkeä huoli tytön takia sekaantui mielessäni
rajun, nuorekkaan voimanpurkauksen jättämään hurmaavaan tunteeseen, —
minun täytyi sanoa jotain, tehdä jotain. Lempeydellä niin hellällä,
etten sellaista olisi tiennyt itseltäni odottaakaan, kohotin tyttösen
riipuksissa olevan pään pystyyn. Kuin uneksivana hän mukautui vienoon
hyväilyyni ja nojautui nyt puoleksi minuun silmät suljettuina.
— Duglore, kuiskasin minä pyyhkäisten suortuvat hänen kalpeilta
kasvoiltaan, — minähän lemmin sinua koko sydämestäni, Duglore, — ja
sinusta pitää kerran tulla vaimoni.
Silloin hän avasi tummat silmänsä kuin heräten tuskallisesta unesta,
katsahti minuun, hymyili vavahtelevin huulin ja alkoi sitten, tullen
täysin tajuihinsa.
— Oi, Jost, sopersi hän, — kuinka hyvin nyt puhuit! Enhän muutoin olit
voinut kestää sitä häpeätä, johon olit minut saattanut. Selachiin minun
olisi täytynyt heittäytyä! — Tämäpä vasta on outoa oloa!
Ja nauraen ja itkien hän nyt alkoi soperrella lapsellisen herttaisia,
lemmekkäitä sanoja.
— Oi sinua, hurjaa poikaa! Olenhan jo aikoja sitten havainnut luontosi
kiihkeyden! Silloinkin kun puhuit ilmapallosta, tuosta onnettomasta
tekeleestä! Ja muulloinkin, usein muulloinkin! Mutta nyt kun sanot
rakastavasi minua, niin minä myöskin rakastan sinua. Olenhan aina
sinua rakastanutkin, vaan nyt rakastan vielä enemmin! Rakastan sinua
iankaikkisesti!
Nyt hän ei enää muistanut että kirkkoherra voisi meidät nähdä ja että
kuolleet olivat lähellä.
Tuosta ihanasta kevätpäivästä saakka olimme salakihloissa. Duglore
iloitsi nuoresta rakkaudestamme kuin Jumalalta saamastaan kalliista
aarteesta. Entistäänkin hartaampana kohosi kiitoslaulu illoin hänen
huuliltaan, ja valtavasti tulkitsivat myös urut hänen sydämensä riemua.
Koko hänen olentonsa henki ylevää, neitseellistä arvokkuutta, joka
piti tulisen, kiihkeän luontoni kurissa ja esti minua enää toiste
kohtelemasta häntä säädyttömällä tavalla. Rakkauteni avulla tukahdutin
myöskin maailmankaipuuni. Isäni tahdon mukaisesti aioin viettää elämäni
tyynenä ja rauhallisena talonpokana Selmatt'in laaksossa, enkä tiennyt
että avaruudessa liitelevä ilmapallo voi muuttaa ihmiskohtalon.