IV.

Kasper Imobersteg, Vanhan Selmatt'in koulumestari, ei ollut tuollainen

terhakka olento kuin hänen seuraajansa Stünzi, vaan laviinit ja

ryöppyvedet saivat hänen puolestansa rauhassa kulkea kulkuansa.

Mutta hän oli hyvä, hurskas mies, joka liikaa ankaruutta käyttämättä

kasvatti meitä kylän nuorisoa kurissa ja kunnossa ja jakeli meille

opin alkeita. Kasvua oli hänen osakseen tullut harvinaisen runsaasti,

ja ainoa seikka, joka hänessä teki epämiellyttävän vaikutuksen, olivat

pitkät, hetkuvat raajat, jotka olivat antaneet aihetta väitteeseen

että koulumestari Kasper oikeastaan oli luotu räätäliksi. Mutta hänen

pienessä, laihassa, viisaassa päässään loistivat ruskeat, herttaiset

lapsensilmät, samanlaiset kuin Dugloren. Tuolla pitkällä miehellä

oli pieni, pyöreähkö vaimo, jonka käytöstapa oli niin hiljainen,

että heidän lapsilla siunatussa talossansa pikemmin huomasi hänen

henkisen johtonsa kuin ruumiillisen läsnäolonsa. Pysyen ruumiilliseen

kehitykseensä nähden pitkän isän ja pienen äidin keskivaiheilla

kasvoivat ja ylenivät lapset tavalliseen ihmiskokoon, ja suloisinna

kehkeytyi vanhin heistä Duglore, isänsä ja äitinsä silmäteränä.

— »Duglore» — mikä ihmeellinen nimi se onkaan? kysyin kerran

koulumestari Kasperilta. — Eihän sitä ole kalenterissakaan.

Hymyillen hän vastasi:

— Isäni, joka oli palvellut sotamiehenä Napoleonin joukoissa, antoi

sen nimen hänelle. Se merkitsee että hän on saavuttava kunniaa Jumalan

edessä.

Nyt tuo nimi miellytti minuakin.

Kotona yksinäisyys ahdisti mieltäni, ja kun olin syöttänyt, lypsänyt ja

juottanut lehmät, salli äitini, jonka sairaalloisuuden ja yskän takia

täytyi käydä varhain levolle, minun mennä viettämään illan opettajan

perheessä. Ja kun sitten eräänä keväänä, kohta isän palattua kotiin,

äitini elo hiljaa sammui, pidin seuraavana talvena koulumestarin

asuntoa kuin toisena kotinani. Olin neljäntoistavuotias äitini

kuollessa, ja Kasperin luona viettämäni illat väikkyvät mielessäni

herttaisena muistona.

Selmatt oli vajonnut lumeen, joka pöyheinä patjoina peitti katotkin,

kimaltaen talvi-illan tähtivalossa. Mutta muutamalla askeleella

pääsin koulutalon valoisaan, lämpimään ylishuoneeseen. Siellä istui

tuo seitsenhenkinen perhe puukehyksellä varustetun kivipöydän ääressä

illallisella. Tullessani sisään kajahti minulle vastaan Gloren heleä

nauru.

— Jost, tämä on kuorittu sinua varten!

Kädessänsä, joka valovirrassa kuulsi ruusunpunaisena, hän piti

kuorittua, höyryävää perunaa. Satuani kupin sinertävää kirnumaitoa,

jossa vielä uiskenteli muutama voipallero, ryhdyin syömään illallista

toistamiseen, ja tunsin itseni tuossa iloisessa perhepiirissä niin

turvalliseksi kuin lintu pesässään.

Vaatimattoman illallisen päätyttyä ryhtyi koulumestari Kasper, joka

oli sivuammateiltaan urkuri sunnuntaisin ja puuseppä arkipäivisin,

työhön höyläpenkkinsä ääressä, joka oli seinän vieressä tuossa avarassa

huoneessa. Saha sorahteli, höylä liukui: taltta heitteli lastuja.

Duglore ja minä olimme apuna työssä. Me liimailimme tai naulasimme

kokoon taulujen kehyksiä, joita koulumestari valmisteli hämmästyttävän

näppärästi. Harjoittaessaan tuota iltatoimiskeluaan hän joutui

kertomatuulelle ja risteili silloin kaikkia luonnonvaltakuntia.

Hänen mielijuttujaan olivat kertomukset Feuersteinillä asustaneesta

vuoriväestä.

— Vuorelaisnaiset, alkoi hän kertoa kasvot iloisina, — olivat niin

arkoja ja pelokkaita, että moni metsästäjä ehti ikäihmiseksi ennenkuin

hänen onnistui saada joku heistä käsiinsä. Kun tuollainen nainen

huomasi että hänen oli mahdoton enää paeta, kietoutui hän nilkkoihin

saakka ulottuvaan pikimustaan tukkaaansa kuin vaippaan ja kiertäytyi

sen sisässä kokoon siilin tavoin. Mutta jos metsästäjä tai paimen

otti tuon tukkapalleron mukaansa kotiin, silloin aukeni se hiukan,

sieltä näkyivät tuliset, säihkyvät villikissansilmät, ihanat kasvot,

hymyhuulet, punaiset kuin alppiruusunkukka, ja valkoiset kiiltävät

hampaat. Ja nyt alkoi tuo pikku olento hartaasti pyytää ja rukoilla,

että hänet päästettäisiin hetkiseksi päivänpaisteeseen. Mutta se oli

vain salajuoni. Heti aurinkoon päästyään hän kiiruhti kuin gemssi

vuoria kohden. Mutta jos hänen hymyilynsä ei auttanut, alkoi hän

itkeä niin haikeasti että ihmisten sydämet heltyivät. Jos hänen ei

sittenkään onnistunut päästä pakoon, rupesi hän raappimaan ja puremaan,

teki ilkivaltaa, kiipesi seiniä ylös ja kuoli kolmantena päivänä

raivohulluna. Vuoriväen laita oli näet niin, että pienet naiset olivat

rajumpia kuin suurikasvuiset miehet.

Ihastuneena kuunteli Duglore silmät säihkyvinä.

— Niin minäkin tekisin, jos joku kuljettaisi minut pois Selmatt'ista.

Potkisin ja huitoisin käsilläni, kiertyisin kokoon, rukoilisin armoa

ja purisin, huusi hän sormet koukussa kuin olisi aikonut kapeilla

kätösillään käydä vihollisen kimppuun, irvistellen ja koettaen näyttää

pelottavalta, — mikä yritys tosin ei täysin onnistunut, vaan vaikutti

mieltävirkistävän hullunkuriselta.

Kasper katsoi tuota lystikästä näkyä päätään hyväksyvästi nyökäytellen

ja mieli peräti tyytyväisenä. Tarttuessaan jälleen höylään hän lausui:

— Niin kyllä, Duglore, me olemme uskollisia, kuten tuo vuoriväki,

emmekä niiden tapaisia, jotka lähtevät tiehensä Selmatt'ista, kuten

rakas ystäväni, kuuluisa hampurilainen kauppaherra Hannu Konrad Balmer,

joka myöskin alkuaan on Selmatt'in poikia.

Tuo herätti uteliaisuuteni. Vaan Kasper joko ei sitä huomannut tai

kiinnitti toinen ajatus voimakkaammin hänen mieltänsä, sillä hän jatkoi:

— Kerran tosin minutkin valtasi kevytmielinen pyrkimys lähteä maailmaa

katselemaan. Kunnon isältäni, joka oli kuollut, oli minulle jäänyt

perinnöksi pieni pääoma, ja kesäloma oli juuri alkanut. Silloin tartuin

matkasauvaani ja aioin vaeltaa aina Reinin varrella sijaitsevaan

suureen ja kauniiseen Baselin kaupunkiin saakka. Mutta saavuttuani

Gauenburgiin kävin tervehtimässä vanhaa kelpo rouvaa, jonka luona olin

asunut kaksivuotisen seminaariaikani, ja lähtiessäni hänen luotansa

rauhallisten muistojen vallassa oli ilta jo käsissä. Silloin näin

muutamassa kellarikerroksessa vanhain kirjojen kaupan, jota siinä

ei ollut ennen ollut, ja kansilla nähtävänä olevat hinnat tuntuivat

minusta huokeilta. Kiipesin sitten ylös Gauenburgin linnaan. Sieltä

näin Selmatt'in punertavat vuoret. Silloin aloin miettiä mielessäni:

»Miksikä läksisin niin kauas pois Selmatt'ista? Näenhän jo tästäkin

palan lakeampia tienoita. Kirjoissa on kaikki kuvattu niin kauniisti.

Ja vanhat kirjat ovat usein arvokkaampia kuin uudet ja kalliimmat.

Ostan kirjoja ja jätän vaelluksen Reinille siksensä!» Palasin tuon

vanhan rouvan luo ja vietin yön huoneessa, jossa muinoin olin asunut.

Mutta aamulla olin vielä samaa mieltä kuin edellisenä iltana. Menin

siis puotiin ja ostin sieltä kaikenmoisia kirjoja, jotka katsoin

sopiviksi ja hyödyllisiksi vuorikylän koulumestarille: vanhan maamme

historian, yleisen historian, kasvi- ja eläinopin, kaikki neljä

opettavaisilla kuvilla varustetut -- sen lisäksi vielä kaikenmoisia

oivallisia ja huvittavia kirjoja, kaikkiaan ainakin neljä kantokuormaa.

Kirjoja tutkiessani unohtui maailmankaipuu, enkä sen koommin ole käynyt

Gauenburgissakann kuin yhden ainoan kerran. Se tapahtui silloin, kun

rautatie sieltä St. Jakobiin avattiin liikenteellä, ja silloin sain

nähdä mitä halusin: höyryveturin, joka puhkuen ja savua pursuten vetää

junaa, sekä luonnontieteellisen museon, jonka perustamista ystäväni

Hannu Konrad Balmer jalomielisesti on avustanut.

Kasperin hieman kuihtuneita kasvoja kirkasti sisäinen rauha.

Pyysin häntä kertomaan jotakin ystävästänsä, kauppaherra Hannu Konrad

Balmerista, josta en tiennyt mitään.

— Mutta isäsihän käy häntä tervehtimässä joka talvi, kun tulee

matkoillaan Pohjanmeren rantamille, sanoi Kasper hämmästyneenä.

— Hän ei kerro minulle koskaan mitään retkiltään, vastasin minä

alakuloisesti.

— Vai niin, mutta nuoruudenystävästämme hän sentään olisi voinut kertoa

sinulle, sanoi Kasper äänellä, jossa ilmeni soimaus isää kohtaan.

Odotin että hän nyt alkaisi kertoa itse, mutta samassa kukkui

seinäkello puoli kymmenen, ja se oli koulumestarin asunnossa merkki,

joka ehdottomasti velvoitti päättämään päivän työn. Voimakkaalla

puhalluksella puhdisti Kasper höylän, Fkehui tauluja saadun runsaasti

kehyksiin sekä lausui sitten. — Nyt ylistäkäämme Jumalaa! — Tuo

uudistui joka ilta. Sitten hän avasi harmoonin kannen, ojensi pitkät

käsivartensa ja sormensa koskettimia kohden ja pitkät säärensä kohden

polkimia, ja ilmoille kajahti etusoitto mahtavaan virteen:

»Ylistystä Luojan raikuu

Tähtinensä avaruus.

Hänen lemmestänsä lausuu

Kevään kukkasihanuus.

Kiitos Herran! Kiitos Herran!»

Ne perheenjäsenet, jotka vielä olivat valveilla, asettuivat

puolipiiriin hänen ympärilleen. Silloin seisoi Duglore aina niin, että

voi katsoa isäänsä silmiin, ja hartaan tunteellisina sekaantuivat

heidän äänensä toisiinsa. Kuin taivaasta leijaillut enkeli seisoi

solakka tyttönen siinä hiljaa vartaloaan huojutellen, ja hänen

hopeanheleä äänensä kajahteli soinnukkaana yli toisten. Huomaamattaan

hän löi ojennetulla etusormellaan hiljaa tahtia ja heilutteli päätänsä

kuin laulava lintunen, ja hänen katseessansa kuvastui elävä usko

Jumalaan.

Mutta seuraavana iltana kertoi koulumestari Kasper tauluja

valmistellessamme mahtavasta ystävästään Hannu Konrad Balmerista.

— Niin, hän oli toista laatua kuin me muut, sanoi hän vaatimattomasti. —

Vaikka hän oli vain selmattilainen, oli hänellä edellytyksiä menestyä

suuressa maailmassa. Istuimme samalla penkillä käydessämme seminaaria

Gauenburgissa. Mutta sen sijaan kuin meidän muiden täytyi koota kaikki

järkemme, voidaksemme työläästi seurata opetusta, oli oppiminen

hänelle leikkiä vain, ja vaikeimmatkin tehtävät hän suoritti ilman

päänvaivaa. »Mistä hän onkaan saanut nuo lahjansa?» me tuumiskelimme.

Mutta vaikka hän oli meitä kaikkia etevämpi tiedon ja taidon

ymmärryksen ja mielenkypsyyden puolesta, oli hän kuitenkin herttainen

ja avulias toveri, ja jos hän halusi meiltä jotakin palvelusta, oli

hänen hilpeässä hymyilyssään ja puheessaan jokin pakottava voima,

niin että kukin muitta mutkitta täytti hänen tahtonsa. Puheellaan ja

katseellaan hän piti meidät täydellisesti vallassaan. Silloin, vähän

ennen tutkintoa, sattui paha juttu. Konrad'Balmer ei ollut miellyttänyt

yksistään meitä tovereitaan, vaan myöskin erästä Gauenburgin

tyttöä, Berta Wegensteiniä. Tuon rakkausjutun takia hän joutui pois

seminaarista ja opettajanuralta. Tuo ripeä, uljas, uhkamielinen

nuorukainen läksi maailmoille, ja pitkiin aikoihin, varmaankin

kymmeneen vuoteen, ei kuultu mitään Hannu Konradista.

— Ja Berta Wegenstéinin hän tykkänään unohti! huudahti Duglore posket

hehkuvina, kun hänen isänsä nyt keskeytti kertomuksensa. — Mutta sepä

olisi ollut katalaa!

Innostuneena kuulemaan, mitä nyt seuraisi, unohti Duglore hetkiseksi

puitteiden liimaamisen. Mutta oiva koulumestari Kasper antoi meidän

odottaa ja höyläsi niin uutterasti, kuin ei enää olisi muistanut jatkoa

kertomukseensa, joka hänestä kaiketi alkoi tuntua sopimattomalta meidän

kuulla. Mutta pyyntöjemme ja rukoustemme hellyttämänä hän sentään

jälleen jatkoi:

— Tapahtumat kehittyivät todellakin ihmeellisellä tavalla. Siis —

Balmerista ei hänen pakonsa jälkeen pitkiin aikoihin kuultu mitään.

Mutta kun hänen äitinsä lepäsi kuolinvuoteellaan, silloin hän

palasi Selmattiin miehenä, josta jo kaukaa huomasi että hänellä oli

ollut menestystä ja että hän kuului maailman ylhäisiin ja rikkaisiin.

Pakonsa jälkeen Hannu Konrad oli ollut opissa eräässä kauppaliikkeessä

St. Jakobissa, sitten hän oli joutunut suuren hampurilaisen

kauppahuoneen palvelukseen.. Siinä toimessaan hän oli viettänyt kolme

vuotta Intiassa. Kun hän jälleen palasi Hampuriin, ihastui häneen hänen

isäntänsä tytär. Tämä ei suostunut menemään vaimoksi kenellekään muulle

kuin Hannu Konrad Balmerille, ja appi-isän kuoltua tuli Balmerista

itsestään mahtava kauppaherra, jonka laivat kyntelevät meriä.

— Tuo mies miellyttää minua, huudahdin innoissani. — Ja isä tuntee

hänet ja käy häntä tervehtimässä?

— Niin tekee, vakuutti koulumestari iloisen ylpeästi. — Menestys ei ole

tehnyt Hannu Konradin kopeaksi.

Mutta Duglore kohotti päätänsä katse hieman nuhtelevana ja lausui:

— Kuinka voit, isä, ylistellä häntä, vaikka hän unohti tuon

gauenburgilaisen tytön, joka kumminkin oli rakastanut häntä ennenkuin

hänen vaimonsa!

— No, mutta kuulepas nyt edelleen, tyynnytteli joulumestari lapsensa

viehkeätä mielenkiihkoa. — Jumala on sentään ihmeellisellä

johdatuksellaan kääntänyt kaikki parhain päin. Olen itse saanut seurata

tapausten kulkua. Kun Hannu Konrad rikkaana herrana tuli käymään.

Selmatt'issa, hän uudisti kanssani muinaisen ystävyydenliiton ja uskoi

minulle kaikenmoista, mitä hänen mielessänsä liikkui. Ja kerran hän

tuli iloisena luokseni. »Ajattelepas, Kasper», kertoi hän, »nyt olen

suorittanut vaikean tehtävän. Olen käynyt Gauenburgissa muinoisen

rakastettuni Berta Wegensteinin tykönä. Vaikka olen riistänyt häneltä

elämänonnen, on hän antanut minulle anteeksi!» Mutta kun sitten hänen

ensimäinen vaimonsa, jota hänen oli kiittäminen menestyksestään, kaksi

vuotta myöhemmin kuoli, ja yksi vuosi vielä oli mennyt menojaan,

silloin — kuulepas nyt, Duglore! — silloin hän tuli jälleen näille

seuduille kysymään nuoruutensa lemmityltä, tahtoisiko hän tulla hänen

ainoan lapsensa äidiksi, — ja tämä suostui. Mitäs nyt sanot? kysyi

Kasper, herttaisesti hymyillen.

— Minä en olisi hänestä sitten enää välittänyt! vastasi tyttö, häneksi

harvinaisen tuikeasti.

Lempeä Duglore oli ihastuttava ollessaan harmistuneena, ja

koulumestarin ja minun täytyi nauraa makeasti hänen viehkeälle

kiihtymykselleen.

Mutta Kasper tahtoi liittää kertomukseensa kauniin lopun. Kääntyen

minuun, jota se oli enemmän miellyttänyt, hän jatkoi:

— Nyt he elävät Hampurissa, mutta eivät loistossaan ja kunniassaan

kumminkaan unohda synnyinseutuaan. Kun Hannu Konrad Balmer viimeksi

kävi Selmatt'issa, tuntui hänestä kirkkoveisuumme hieman liian

koruttomalta. Silloin hän lahjoitti seurakunnalle urut. Tehän

tunnette tuon Selachin laaksossa asuvan Dietrich Hangsteinerin,

joka tukinuitolla ollessaan sai pahan vamman ja on ollut vuosikausia

vuoteen omana eikä voi lainkaan liikkua. Joka jouluksi Balmer lähettää

jotakin miesparalle ja hänen suurelle perheelleen. Ja kun täällä

meidän tienoillamme milloin ryhdytään johonkin hyvään ja hyödylliseen

yritykseen, ottaa hän siitä aina selkoa ja avustaa sitä runsain

käsin. Kun innokkaat luonnonystävät perustivat Gauenburgiin museon,

johon pantiin näytteille vuortemme kivi- ja kristallilajeja, kauniita

ja omituisia kivettymiä, tuurakaloja, juoksiaisia ja lentokaloja

louhoksestamme sekä vuoriston eläimiä, gemssi, karhu ja maakotka,

silloin halusi Balmer myöskin puolestansa rikastuttaa kokoelmia.

Egyptissä, Intiassa, Amerikassa olevien kauppa-asioitsijoidensa

välityksellä hän hankki vieraista maista nelijalkaisia eläimiä,

lintuja, käärmeitä, krokotiilejä ja kaloja ja lahjoitti ne

museolle, — nelijalkaiset kauneissa näytekaapeissa ja kalkkaro- ja

silmälasikäärmeen kirkkaissa lasiastioissa. — Niin, niin, ystäväni

Hannu Konrad Balmer! —

»Ystäväni!» Tuo kuului kuin sydämestä tuntevalta, puoleksi

tukahdutetulta ilohuudolta, eikä Kasper näyttänyt ikinä saavan

kylläkseen kehutuksi hampurilaisen kauppaherran ihmisrakkautta ja

ylevyyttä.

Hänen ihailunsa tarttui minuunkin.

— Hannu Konrad Balmer on minun mieleni mukainen mies ja olen vallan

ihastunut häneen, sanoin lämpimästi, enkä saanut päästäni tuota

kertomusta, kuinka muinoinen selmattilainen poika oli maailmassa

saavuttanut menestystä.

Mutta Duglore huomasi sen ja sanoi nyrpeissään.

— Nyt sinun silmäsi, Jost, näyttävät siltä kuin aikoisit itse lähteä

täältä tiehesi!

Siitä ei tosin vielä ollut pelkoa. Eihän isäni ottanut minua

mukaansa edes Gauenburgiin, missä olisin saanut nähdä tuon kauniin

luonnontieteellisen museon, ja ellei maailma pyrkinyt tutustumaan

minuun, niin ei ollut odotettavissa että minä saisin tutustua siihen.

Koulumestarin huvittavat kertomukset, joiden aineena vielä monasti

oli Hannu Konrad Balmer, auttoivat minua saamaan aikani kulumaan

pitkän talven kestäessä, ja vihdoin saapui kevät ja kesä vuorillemme,

ja Duglore ja minä paimentelimme taas vanhempiemme lehmiä Bodenin

laitumilla Tafelvuoren yläpuolella.

Silloin läksin kerran kenenkään tietämättä yöllä ihmisten nukkuessa

liikkeelle, ja maailmaa ikävöiden aloin kuutamossa kiivetä

Feuersteinille. Aamutuulen hiljaa puhaltaessa ehdin huipulle, ja mieli

täynnä nuoruuden tuskaa ja riemua seisoin siinä nousevan auringon

loisteessa, katsellen vuoria ja maita, joilta harmaa hämy poistui

suoden sijaa valolle, väreille, riemulle. Kaihoten aavistin ja tunsin

silloin, kuinka paljoa enemmän elämä voisi tarjota, kuin mitä se

Selmatt'issa soi minun osakseni.

Kuin olisin syntynyt auringon ja onnen lapseksi, jätti tuo valon

ja elämän näkemiselle omistettu hetkinen mieleeni ylevän kaihoisan

muiston. Mutta täysin hukkaan eletyiltä tuntuivat minusta päiväni

noihin aikoihin sentään ainoastaan silloin, kun en ollut saanut nähdä

Dugloren tummia silmiä ja ruosteenruskeita palmikoita, tuota suloiseen

kukoistukseen puhjennutta olentoa, jonka liikkeisiinkin lapsellisen

jyrkkyyden sijaan päivä päivältä tuli yhä enemmän viehättävää

naisellista sulavuutta. En tiennyt mikä sanomattoman onnellinen

poikanen isäni ankaruudesta huolimatta sentään olin elellessäni tuolla

kotikylässäni ja paimenmajassani, vaan minusta tuntui jonkin arvoiselta

ainoastaan se, mikä oli jotenkuten erikoista ja kuten salainen

käyntini Feuersteinillä toi vaihtelua hiljaiseen, rauhalliseen elämääni.

Siitäpä syystä muuan maailman tervehdys, joka Bodenin laitumella

Dugloren kanssa karjaa paimennellessamme tuli meitä hämmästyttämään,

antoi minulle melkein vuodeksi ajattelemisen ja haaveksimisen ainetta.