Toisella puolen valkealta ja vihreältä hohtavaa, kohisevaa Selachia,
jonka ylitse suojuksella varustettu silta johti, kohosi jyrkkänä
Tafelvuori, vielä mahtavamman Feuersteinin mahtava etuvarustus.
Harmaana ja kolkkona yleni se siinä kuin puoleksirappeutunut
jättiläislinna vilja-, pellava- ja perunapeltojen keskeltä, jotka
päivänpaisteisilla paikoilla peittivät vuorenjuurta. Surkastuneita,
muodottomia kuusia ja mäntyjä vain kasvaa kitusteli sen haljenneita
kallioseinämiä pitkin. Vaan Feuersteinin puolessa korkeudessa katkesi
Tafelvuori, päättyen ylätasankoon. Tämän reunalta silmäilivät ruskeat
paimenmajat ja aitaukset kuin korkealta parvekkeelta tutusti ja
ystävällisesti alas laaksoon, hohtaen auringonpaisteessa jo aamulla,
kun kylä vielä lepäsi sinertävässä, viileässä varjossa. Siinä oli
Bodenin laidun, joka oli paras Selmatt'issa, ja koko kesän käyskenteli
siinä muhkeita karjalaumoja syötöllä.
Tafelvuoren takana, hieman laaksonpohjukkaan päin kohosi Feuersteinin
korkein huippu punertavine, jättiläisurkupillejä muistuttavine
kallioineen ylös taivaan siintävään korkeuteen. Siihen suuntasi aurinko
aamulla ensi säteensä, ja illoin se loi vielä laajalle valoansa, kun
muiden vuorien hohde jo oli sammunut. Satujen suosikki se myöskin
oli, ja hän ympäröi sitä kansan mielikuvituksessa melkein pyhä
salaperäisyys. Jo noihinkin aikoihin tapahtui joskus, että kesällä
tuli Selmatt'iin matkailijoita, jotka vietettyään illan majatalossa
yöllä nousivat vuorelle. Vaikkei sen huipulla silloin vielä ollut
havaintoasemaa, oli se kumminkin kansan keskuudessa laajalti tunnettu
sään ennustajaksi, eikä kukaan ryhtynyt ulkotöihin luomatta ensin
tutkivaa silmäystä ylös vuorelle. Minäkin opin jo lapsena tuntemaan
joukon säiden enteitä, jotka vuorokauden ja vuoden eri aikoina ovat
nähtävänä Feuersteinillä, nuo keveät, pitkähköt hopeaviirit, jotka
lähenevä länsituuli kiinnittää sen ylimpään kalliotorniin. Tiesin
harmajan hattaran, joka aamulla näkyi sen huipulla, mutta haihtui
auringossa, palaavan ukkospilvenä, joka singahutteli salamoita ylös
ja alas ja levitti yli koko vuoren oudon, kaamean valon. Ja kun
vuori peittyi mustiin, levottomiin pilviin, onkalot kumahtelivat ja
ukkosmyrsky mylvien kuin tuomiopäivän pasuunat sitä kierteli, tarkkasin
sitä jännityksessä silmin ja korvin.
Rakastin Feuersteiniä siksi että kanta-isämme Wildiwäldi oli ollut
kotoisin sen kukkuloilta, ja ikävöiden saada luoda silmäyksen
loitommalle maailmaan olisin halunnut kuten muukalaiset kiivetä sen
huipulle, mutta selmattilaiset pitivät hieman hassahtaneina niitä,
jotka olematta ammatiltaan vuoriheinänniittäjiä tai metsästäjiä
nousivat ylös vuorelle, eikä isäni olisi sallinut minun tehdä itseäni
syypääksi sellaiseen narrimaisuuteen.
Ylhäällä vuorella asusteli ihanuus, alhaalla laaksossa rumuus. Selachin
rannalla Tafelvuoren juurella seista törröttivät vuoresta murretut
harmaat liuskekivilevyt, siinä oli kasattuna louhoksesta kuljettua
murua, joka joen tulvillaan ollessa heitettiin sen vietäväksi, ja
varasto sileitä, mahtavia tukkeja, jotka oli uitettu jokea alas
kannatuspylväiksi louhokseen. Töryn keskellä muhkeili harmaansinisellä
tomulla peitettynä isolehtinen varsanjalka, jota ei voinut sietää sen
villavan tahmeuden takia, ja ukonhattu näytteli komeita teräksensinisiä
kukkaterttujansa. Säilytyspaikan taustassa ammotti kaksi kallioseinään
epätasaisesti hakattua aukkoa, suurempi ja pienempi, jotka johtivat
tuohon maanalaiseen louhokseen.
Kaatuukohan Tafelvuori todellakin kerran Selmatt'in kylän päälle, ja
mikä tulee silloin meidän kohtaloksemme? Kuunneltuani majatalossa
koulumestarin tyttären Dugloren kanssa miesten puheita en saanut
tuota kysymystä mielestäni. Väliin minusta tuntui toivottavalta
että niin tapahtuisi, väliin taas pidin sellaista toivomusta
rajattoman halpamaisena. Lukemattomia kertoja sain kammottavissa
yöllisissä yöllisissä unissa kokea tuon maanmullistuksen, ja aamulla
kiitin Jumalaa nähdessäni punanokkaisten alppivaristen lentävän
esiin männyistä ja kuusista, jotka yhä edelleen riippuivat kiinni
vuorenkallioseinässä.
Tuohon aika ajoin uudistuvaan toivomukseeni, että Tafelvuori hautaisi
alleen Selmatt'in asukkaineen päivineen, oli minulla erityiset syyt.
Sen saivat aina hereille ankarat kuritukset, joilla isäni Klaus tuon
tuostakin syystä tai syyttä minua kidutti, ja jotka olivat aina
odotettavissa hänen käytyään tarkastamassa ostamiaan peltoja ja niiden
rajapyykkejä. — Tämä on sitä varten, ettet konsanaan unohtaisi, minkä
rajojen sisällä sinun on pysyminen! hyvitteli hän minua, mutta usein
kyllä sain selkääni muutoinkin, ilman tuotakaan erityistä aihetta. —
Ihmisen sydämen aivoitus on paha hamasta lapsuudesta! lausui isä, ja
hänen lyöntinsä yllättivät minut odottamattomasti kuin rajuilma, joka
tulla suhahtaa vuorten takaa. — Elä pane tätä pahaksesi, Jost, sanoi
hän. — Me olemme vuoriväen sukua, ja suonissamme virtaa hurjaa verta,
jota ei ikinä voi kylläksi taltuttaa ja kurittaa!
Isäni mielestä oli nähtävästi odotettavissa vaaraa siitä että minä
kasvoin solakaksi ja notkeaksi poikaseksi ja että minulla tietämättäni
oli taito päästä jokaisen suosioon. Ei ollut tarpeen muuta kuin että
joku sanoi: — Sepä vasta on kaunis, näppärä ja teräväpäinen poika, tuo
teidän Jost! — ja heti odotti mieletön kuritus poikaa, joka ei ollut
tiennyt mitään pahaa aavistaa.
Mutta minä olin herkkä loukkauksille, ja nuo aiheettomat selkäsaunat
herättivät mielessäni salaista raivoa isääni kohtaan, ja rajattoman
närkästyksen vallassa huudahdin kerran:
— Isä, soisin että Tafelvuori kukistuisi ja surmaisi meidät molemmat!
Isän silmissä säihkyi vimma.
— Siinä sinun kelvottomuutesi tulee ilmi. Ja noiden kauniiden
peltojenkin soisit hukkuvan, jotka olen ostanut, — ostanut sinua varten
sinä hylkiö!
Ja hänen suunnattomilla nauloilla varustetut vuorikenkänsä veivät
minulta tajunnan. Alkaissani jälleen tointua huomasin äitini
voitelevan muhkujani ja haavojani, ja kun avasin silmäni, hän hyväili
ja suuteli minua. Hillittömästi kuin uutta elinvoimaa ahmiakseni
imeydyin kiinni hänen huuliinsa, sitten aloin haikeasti itkeä ja hän
teki samaten, ja kiihkeästi toisiamme syleillen vuodatimme nyt viljavia
kyyneleitä. — Äiti, kulta äiti, sinä, sinä olet hyvä! sopertelin yhtä
mittaa, voimatta ajatella mitään muuta. Upotin sormeni hänen niskaansa
ja painoin kasvoni hänen suortuviinsa, ja vähitellen nuo kyyneleet
ja hyväilyt tuottivat minulle hoivaa ja kevensivät mieleni. Luulen
tuonpäiväisistä kokemuksistani johtuvan, että henkistä tukea hakiessani
myöhemminkin aina olen pikemmin turvautunut naisiin kuin miehiin.
Isääni hävetti hieman huomatessaan että minua kylässä säälittiin, ja
vähitellen hän kuritukseen nähden kävi järkevämmäksi, varsinkin kun
hänen myöskin täytyi myöntää itselleen, että minä ikäisekseni olin
varsin toimelias ja ripeää poika. Mutta luonnollisesti minä en enää
voinut luottavaisesti häntä lähestyä enkä tuntea todellista rakkautta
häntä kohtaan, vaan iloitsin salaa, kun hän tarttui matkasauvaansa.
Kuten ennenkin hän läksi syksyllä kauppamatkalle, ja louhoksessa
pysyi kaikki ennallaan. Toisten poikien kansan käyskentelin hakemassa
liuskakivestä ha haikalanhampaita ja muita kivettymiä, jotka sitten
myytiin muutamasta lantista eräälle kulkukauppiaalle. Käytävistä ja
rotkoista loistivat työmiesten lamput, rattaat pyöriä ratisivat pitkin
maanalaisia sokkeloita, kosteilla, palaneelta haisevilla seinillä
mateli limaskaisia, kultapilkkuisia salamantereita, ja kesällä
tulvahti sieltä vastaan viileä, talvella kosteanlämmin ilma. Mutta
minua ei koskaan miellyttänyt oleskelu noissa synkissä, puisilla
pylväillä pönkitetyissä onkaloissa, ja katosta tipahtelevat ja seiniä
pitkin valuvat pisarat saattoivat mieleni alakuloiseksi. Minusta oli
kuin olisivat henget hiljaa itkeneet, ja kun jostakin kaukaisesta
sopukasta saapui korvaani salaperäinen ääni, ikäänkuin kivi olisi
huokaissut, silloin tuntui minusta louhos olevan vielä syvemmällä
maassa sijaitsevan helvetin esikartano. Ulos, ulos tuonne, missä
Luojan päivä paistaa! En voinut käsittää ihmisiä, jotka päivät pitkät
työskentelivät louhoksessa, ja päässäni pyöri ajatus: »Mitä houruja
ovatkaan selmattilaiset, kun kaivamistaan kaivavat itselleen hautaa!»
Mutta ikäänkuin olisi tehty yhteinen sopimus, ei kukaan enää maininnut
sanaakaan siitä, että louhoksesta voisi koitua kylälle vaaraa.
Mutta joskin ihmiset vaikenivat, niin puhui vuori, varoittivat henget
aika ajoin omalla kielellänsä. Ne voimat, jotka olivat pusertaneet
muinoisen merenpohjan mudan kaloineen ja simpukkoineen liuskakiveksi
ja voimakkain käsin kohottaneet nuo vaakasuorat kerrostumat kalteviin
asentoihin, samat voimat toimivat yhä edelleen! Holveissa, joihin
huolimattomat kaivosmiehet aikaisempina aikoina olivat jättäneet
liian ohuet kiviset kannatuspylväät ja seinät, taittui tuon
tuostakin puupönkkä, ikäänkuin satavuotinen vuorikuusi olisi ollut
tulitikku vain. Louhokseen ilmestyi lähteensuonia suonia ja purosia,
jotka salaperäisellä tavalla katosivat Feuersteiniltä tai Bodenin
pengermältä. Tarvittiin aina muutamia miehiä ohjaamassa niiden kulkua
töissänne. Mutta kuinka voisivat muutamat miehet ajan pitkään pitää
puoliaan vuorenhengille! Näkymätöinnä toimivat ne väsymättömästi.
Ne eivät vietä sunnuntaita, eivät nuku öisin. Niiden työpäivä
kestää iankaikkisesta iankaikkiseen, ja minkä ne ovat päättäneet,
se toteutuu, kun määrätty aika ja hetki on tullut. Se toteutuu,
toivoipa ajattelematon poikanen sitä tai ei, toteutuu mahtavasti,
säälimättömällä voimalla, valtavasti!
Mutta — mitäpä minä olisin huolehtinut louhoksen takia? Mietiskelyihin
vajotakseni olin vielä liian nuori, ja kernaammin kuin Tafelvuoreen
kiinnitin huomioni Feuersteiniin ja sen lukuisiin valoilmiöihin.
Sitäpaitsi toi nyt mieleeni uutta sisältöä tunne, joka melkein
tietämättäni versoi sydämessäni, rakkaus Dugloreen, koulumestarin
tyttäreen.
Hän oli siro ja kukoistava olento, joskin hieman terävähkö muodoiltaan.
Hänellä oli ruosteenruskea tukka, joka oli pehmeätä kuin silkki, ja
poskillaan muutamia pisamia, mutta ei sen useampia kuin että juuri
niiden takia paremmin huomasi kuinka hienot ja somat hänen kasvonsa
olivat. Mutta silmät oli hänellä niin suuret että väliin ei tullut
tarkanneeksi tuossa soikeassa muodossa mitään muuta kuin syvällisiä,
haaveksivia silmiä, joita tummat ripset varjostivat.
Mutta tuossa iässä ovat rakaudenilmaisut hieman omituiset — Voi kuinka
ruma sinä olet! sanoin minä Duglorelle. — Silmäsi ovat kuin kantaniekat
ja punatukkainenkin sinä olet!
Duglore rupesi itkemään ja tömisti maata pikku jaloillansa, kunnes
rukoilin:
— Glore, elä ole vihoissasi! Eihän tukkasi ole tulipunainen, vaan
ainoastaan hiukan punertava.
Ilman toistemme seuraa emme tulleet toimeen. Gloren herttaisessa
kodissa vietin lapsuuteni viehkeimmät päivät, ja jos luonnossani
oli, kuten isäni väitti, jotain hornasta kotoisin olevaa, joka
piti tukahdutettaman, niin ei se ainakaan koskaan ilmennyt lempeän
opettajani ja hänen suloisen tyttärensä seurassa. Koko perhe, isä,
äiti ja lapset, olivat hiljaisia, sydämellisiä kunnon ihmisiä, joiden
kanssa ollessa mielessä heräsi vain hyviä ja kauniita ajatuksia. Ja
lempi, joka yhdisti minut ja Dugloren, oli puhdas ja raikas kuin
vuorikukkasten herääminen lumipeitteen poistuessa.
Rakkaasta Duglorestani tahdon nyt kertoa.
* * * * *
Ei, kolmena iltana on kynäni saanut levätä.
Hannu Stünzi, nuori ystäväni Selmatt'ista, ja tohtori Wilhelm Gutleib,
St. Jakobin meteorologisen keskuslaitoksen apulaishoitaja, kävivät
täällä tarkastamassa asuntoani ja koneistoa. Lukuunottamatta paria
pientä vikaa, jotka ovat helposti korjattavissa, ovat maja ja nuo
parikymmentä konetta monenmoisine rataslaitoksineen, joiden avulla
ne itse merkitsevät minulle havaintonsa, kunnossa talvipalvelusta
varten. Muonavaraston täydentäminen on myöskin alkanut. Kahdeksan
kantomiestä on työssä. Neljä heistä kuljettaa kuormat Selmatt'ista
äkkijyrkänteelle saakka, toiset neljä kantavat tölkit, lippaat ja
laatikot ylös asuntooni. Hannu Stünzi on kuriirini. Tunnollisesti on
hän täyttänyt kaikki määräykseni. Noista sadoista esineistä, jotka
seitsenvuotisen kokemuksen perusteella tiedän tarpeellisiksi talven
varalta, ei puutu ainoatakaan. Enimmät niistä saa keskuslaitos korvata,
toiset kustannan itse. Yksinäisyydessä kaipaan monenmoisia mukavuuksia,
joihin olen tottunut liikuskellessani suuressa maailmassa. Kaikki on
saapunut! Uskollinen Hannu Stünzini ansaitsee kiitosta. Mutta tohtori
Gutleibin kanssa riitaannuin. Valitin ettei kesän kuluessa oltu
varustettu tuota Selmatt'in ja observatoorin välistä matkanpalaa, jossa
laviinit voivat katkaista sähkölangan, maanalaisella sähköjohdolla,
kuten meteorologisessa keskuslaitoksessa pyyntöni johdosta oli luvattu
tapahtuvaksi.
— Herrojen laakso-meteorologien pitäisi kerran saada kokea miltä tuntuu
olla täällä vankina lumen keskellä, kun lanka on poikki eikä saa mitään
tietoja ihmismaailmasta, murisin minä.
Olin kiukustunut, ja vaaleapartaista, punaposkista nuorta tohtoria
alkoi kammottaa. Hieroen silkkiliinalla silmälasejaan, joissa ei
ennestääkään ollut ainoatakaan tomuhiukkaa, hän sopersi vastaukseksi:
— Tehän tiedätte, herra Quifort, tehän tiedätte että keskuslaitoksessa
on otettu puheiksi meteorologisen laaksoaseman muuttaminen Selmatt'ista
Tuffwaldiin, vuoristosta tasangon puolelle. Siitä olisi monta etua.
Tuffwaldista vuoren huipulle johtava uusi matkailijatie helpottaisi
tuuman toteuttamista. Niin pian kuin kysymys laaksoaseman paikasta
on ratkaistu on uusi huolemme oleva varustaa observatori täysin
luotettavalla sähköjohdolla. Mutta siksi kun tuo asia on selvillä,
täytyy meidän pyytää teitä olemaan kärsivällinen, herra Quifort, —
toivottavasti tänä talvena...
— Ainoa sopiva paikka laaksoasemalle on Selmatt, keskeytin minä
tohtoria. — Jos sinne johtava tie ehkä lieneekin huonompi kuin
Tuffwaldin, niin on se sen sijaan, päivänpuolella ollen, keväällä
kolmea viikkoa aikaisemmin vapaa lumesta. Ja sitten on meillä
Selmatt'issa harvinaisen luotettava, kyvykäs ja toimeensa innostunut
asemanhoitaja. Näiden seikkojen perusteella pidän kysymystä
laaksoaseman muuttamisesta turhana virallisena viisasteluna.
Samassa Hannu Stünzi tuli observatooriin. Hän ehti vielä kuulla kehuvat
sanani, jotka kohottivat ilon punan hänen poskilleen.
Herra tohtori Wilhelm Gutleib, punaposkinen, lellimäinen kamarioppinut,
läksi seuraavana päivänä astelemaan Tuffwaldiin, nenällään tomusta
puhdistetut lasisilmät, yllään moitteeton päällystakki ja jalassa
hienot nahkasäärystimet. Meteorologisessa keskuslaitoksessa hän on
antava tiedon tekemästään havainnosta, että vuoriobservatoorin hoitaja
Leo Quifort on karkeapuheinen herrasmies. Saakoon tohtori lohdutusta,
mutta pidettäköön myös huolta siitä että lankani pysyy katkeamatta yli
talven.
Hannu Stünzi läksi vasta kolmantena päivänä auringonlaskun aikoina.
Hän on vaaleanverevä kuten tohtorikin, — mutta mikä erotus! Sen sijaan
kuin tohtorin valkoverisyydessä on jotain tavattoman äitelää, kesken
kehittymisen jäänyttä, suo sama ominaisuus Hannu Stünzille alkuperäisen
voiman leiman. Ja mikä tarmo ilmenee hänen otsakulmiensa rakenteessa!
Kuinka mieltävirkistävä on hänen silmiensä säihke! On kuin niistä
tulvisi esiin luovan hengen voimaa. Sen kyllä täysin käsitän, ettei
hänen toimintahaluansa voi tyydyttää kymmenkunnan lapsen opettaminen ja
meteorologisen haara-aseman hoitaminen!
Nyt olen perinpohjaisesti tutkinut nuorta ystävääni ja päässyt selville
siitä mitä hänen mielessänsä liikkuu. Hän on herttainen, kyvykäs
ihminen!
— Herra Quifort, jos voisin järjestää elämäni mieleni mukaan, tunnusti
hän minulle, — niin minusta tulisi neljästäkolmatta ikävuodestani
huolimatta jonkun polyteknillisen opiston oppilas. Tunnen että
insinöörintoimessa olisin oikealla alallani. Jos saisin antautua
sille uralle, työskentelisin väsymättömällä innolla saadakseni jotain
aikaan maan hyödyksi. Rakentaisin teitä vuorten ylitse, suojuksia
laviineja vastaan, vaimentaisin ryöppyvedet, murtaisin virtojemme
elävän voiman sähköksi, varustaisin kylämme valolla ja käyttövoimalla.
— jotain suurta tahtoisin tehdä kotimaani hyväksi. Mutta ei linnun
ole lentäminen korkeammalle siipikantoansa! Äitini on pikkukauppias
Gauenbergissa, ja töin tuskin hän jaksoi kouluttaa minut opettajaksikin.
Oli liikuttavaa kuuli hänen puhuvan toiveistaan, tuumistaan,
kunnianhimostaan. Pontevasti soinnahteli hänen värähtelevä äänensä, kun
hän ikäänkuin sisäisestä pakosta purki minulle sydämensä, vaikka hänen
sanansa olivatkin vaatimattomat, kuten sen, joka ei innostuksenkaan
hetkenä unohda käytettävinään olevien mahdollisuuksien niukkuutta.
Mutta niin voimakkaasti kuin hänen puheensa kiinnittikin mieltäni, en
vastannut siihen juuri paljoa, ja varmaankin hän tunsi pettymystä.
Ajatukseni harhailivat Gottloben tykönä, kuten aina ennenkin Hannu
Stünzin kanssa sattuessani yhteen. Nuo kaksi oivallista ihmislasta
ansaitsisivat kumpikin saada toisensa elämäntoverikseen. Uskollisempaa
suojelijaa kuin Hannu Stünzin ei Gottlobe voisi saada. Ja kuinkapa
sattuisikaan Selmatt'issa, tuossa yksinäisessä maailmankolkassa, hänen
tiellensä kukaan muu hänelle aviokumppaniksi sopiva, kuin Hannu?
Johdin puheen Gottlobeen. Jutellessamme kiintyivät Stünzin vilkkaat
silmät tavattoman tutkivalla katseella kasvoihini. Nähdessään että sen
huomasin hän kävi tulipunaiseksi. Mutta minä naurahtelin:
— Onko nenälläni kärpänen, vai haetteko kasvoiltani jälkiä tuosta
murhanteosta, josta ihmiset puhuvat?
Hän tunsi että hänen oli annettava jokin vastaus ja sopersi tuiki
hämillään, rohkeasti totuudessa pysyen:
— Huomasin juuri että teidän kasvonpiirteenne suuresti muistuttavat
Gottlobea. Hän on enemmän teidän näköisenne, kuin isänsä ja
sisarustansa.
Ihme oli etten kupertunut tuoliltani maahan kuullessani nuo sanat.
Mutta maailmaa kierrellessäni olen omistanut itselleni taidon pysyä
aina ällistymättä. Se oli onneksi tuona hetkenä. Veitikkamaisesti
nauraen käänsin tutkaimen häntä kohden:
— Tuo naamatieteellinen havaintonne on ilahduttava todiste
mielikuvituksenne voimakkuudesta, rakas herra Stünzi, mutta koska
Gottloben piirteet väikkyvät edessänne kaikkialla, yksin minun
rappeutuneilla kasvoillanikin, niin sallinette minunkin puolestani
tehdä huomion: te olette pahanpäiväisesti rakastunut tyttöön!
Nyt hän joutui kerrassaan hämmennyksiin.
— Rakkauteni on toivotonta, sanoi hän tuskaisesti ja synkästi, — vielä
toivottomampaa kuin insinööriksi tulemiseni. Tyytyisinkin olemaan
opettajana Selmatt'issa, jos vain tuo toinen toiveeni voisi toteutua.
Gottlobe on kyllä minulle suopea, mutta hänen isänsä, Hangsteiner,
vihaa minua kuin myyräsirkkaa, joka yrittelee hänen puutarhaansa. Ennen
sain kerran viikossa käydä heillä vierailulla ja laulaa Gottloben
kanssa muutaman laulun. Nyt se on lopussa. Hangsteiner on kieltänyt
minulta talonsa, miksi? Siksi! sanoi hän olkapäitään kohauttaen, kun
kysyin häneltä hänen ankaran kieltonsa syytä. Tuon miehen mieli on
epäluuloisuutta täynnänsä. Hän ei myöskään salli Gottloben tänä syksynä
tulla kanssani teitä tervehtimään.
Hannu Stünzin katse oli kerrassaan toivoton.
— Sallii kyllä, Gottloben pitää tulla tänne teidän kanssanne, vastasin
minä. — Lähetän mukananne Hangsteinerille kirjeen, jossa muistutan
häntä eräästä vanhasta lupauksesta.
Nyt oli nuori opettaja jälleen kovin ihmeissään.
Tiedän nyt siis että hän rakastaa Gottlobea, ja jos Gottlobe myöskin
rakastaa häntä, silloin...
Hannu Stünzin lähdettyä rakentelin koko illan tuulentupia noille
kahdelle ihmislapselle. Niin totta kuin olen Jost Wildi Selmatt'ista
ei minkään pidä heitä erottaman, jos he rakastavat toisiaan. Hannu
Stünzistä täytyy tulla insinööri ja Gottlobesta hänen vaimonsa. Minulla
on keinoja murtaa Hangsteinerin itsepintaisuus, antamiani lupauksia
rikkomatta.
Rakas Hannu Stünzini, sinulla on vaaralliset, uskomattoman tarkat
silmät! Mutta tutkistele vain ja sommittele huomiosi kokoon parhaan
kykysi mukaan, — et saa kumminkaan selville asioiden oikeata laitaa,
siksi monimutkaisia ovat ne ihmiskohtalot, jotka soisivat selvitystä.
Palaten noihin kohtaloihin ryhdyin kertomaan edeltäjästäsi Kasper
Imoberstegistä ja hänen lapsestaan Dugloresta.