»Oon näkemään luotu!» Olen syntynyt toukokuussa, ja tullessani
maailmaan punoittivat Feuersteinin kalliot aamuruskon hohteessa.
Pikku poikana ollessani ei aurinko mielestäni voinut kyllin nopeasti
laskeutua kallioseinämää alas laaksoon, lämmittämään niittyjen
aamukasteen kostuttamia kylmiä jalkojani.
Synnyinpaikkani — nyt paljastan osan elämäni salaisuudesta — on
Selmatt, olen tuon laaksokylän lapsia. Ei kumminkaan mikään noista
taloista, joiden akkunoista iltaisin valontuike näkyy vuorelleni, ole
lapsuudenkotini. Suuremman, muinaisen Selmatt'in, jossa elelin lapsena
ja nuorukaisena, saavutti kaamea perikato. Muutoin ei minusta olisikaan
tullut seikkailijaa eikä vuorimajan asukasta, joka on siinä määrin
vieraantunut kotiseudustaan, että siellä on vain yksi ainoa asukas,
juuri tuo Melchi Hangsteiner, joka tietää kuka oikeastaan olen.
Siis en ole Leo Quifort. Se nimi on Meksikossa saatu. Olen Jost Wildi,
talollisen ja kivitaulukauppiaan Klaus Wildin ja hänen aviovaimonsa
Ottilia Rheinbergerin poika Selmatt'in kylästä.
Vaikka ainoastaan Feuersteinin kalliot ja rotkot, huiput ja harjat
erottavat Selmatt'in laakson viljavista ja tiheään asutuista kukkula-
ja järviseuduista, on se kumminkin varsin erillään muusta maailmasta
tuossa vuorten keskellä. Puolen päivänmatkaa kiertelee sinne johtava
tie Feuersteinin syrjähaaroja ja nousee sitten parin tunnin matkan
pituudelta kivisenä ja koleisena kohisevan vuorivirran Selachin rantaa
pitkin ylöspäin. Kauimpana laaksossa, siinä missä maidonkarvaisten
purojen tiet yhtyvät ja laakson kettujen ja vuorten gemssien polut
erkanevat, kohosivat mehevän nurmikentän ympäröiminä Selmatt'in talot
päivänpaahtamine leveine pärekattoineen, joille oli pantu kiviä
painoksi, ja muiden rakennusten keskeltä yleni valkoisena ja solakkana
punakattoinen kirkontorni.
Kotitaloni, joka sijaitsi aukean kentän varrella lähellä metsän
reunassa kohoavaa kirkkoa ja muurivihreän verhoamaa pappilaa, oli kylän
vanhimpia ja kauneimpia puutaloja. Sen kuistinkattoa kannattavassa
hirressä oli nähtävänä kirjoitus, joka varmaankin oli ollut siinä jo
kaksisataa vuotta.
»Minun on nyt talo tää,
Pian multa muille jää.
Silloin mun jo peittää multa, —
Hellyyttä siks' anon sulta!»
Siis oli minun esi-isieni joukossa ollut myöskin joku hellä- ja
vakavamielinen mies. Mutta kaikkein vanhimmat sukuamme koskevat
muistot liittyivät silmää kiinnittävään mahtavan suureen vaahteraan,
joka puolittain vihantana, puolittain jo lakastuneena kohosi talomme
edustalla olevalla kentällä, ja jonka kansa sanoi olevan yli tuhannen
vuotta vanhan.
— Noina kaukaisina aikoina, jolloin miehetkin käyttivät pukiminaan
hameita, kertoi kylän kunnianarvoinen koulumestari Kasper Imobersteg,
— eikä pyhä reformatsioni vielä ollut puhdistanut kristillistä uskoa,
asusteli Feuersteinin harjanteilla ja rotkoissa vuoriväkeä. He olivat
tulisia, mutta sorjia, kauniita olentoja. Miehet olivat kookkaita
ja väkeviä, naiset solakoita, sirorakenteisia ja somia, eivät juuri
suurempia kuin lapset, sekä niin arkoja ja ketteräjalkaisia, ettei
ihmisten usein onnistunut heitä nähdä. Mitä uskontoon tulee, olivat
vuorelaiset paatuneita pakanoita, jotka juhannuksen aikoina palvelivat
jumaliaan Feuersteinillä juhlimalla ja uhrivalkeita polttamalla.
Juhlien lopettajaisiksi he sitten tulivat miehet puettuina punaisiin
ja naiset valkoisiin hameisiin, joita eivät muulloin käyttäneet,
säkkipillien soidessa ja rumpujen päristessä alas Selmatt'in laaksoon,
missä karkeloivat tuon ison vaahteran alla auringon laskusta saakka
sen nousuun. Oikeuden tuohon ilonpitoon, jonka kestäessä kylässä ei
saanut soida ainoakaan kello, he olivat hankkineet itselleen kovana
rutonaikana, ilmaisemalla laakson asukkaille, että pukinjuuri on
tehoisa lääke mustaa surmaa vastaan. Mutta kun tuo pakanallinen meno ei
kelvannut Jumalalle, niin hän rankaisi vuorelaisia sillä, että heidän
keskuudessaan alkoi tulla puute naisista.
Nyt oli joukossa muuan nuori, kaunis mies nimeltä Wildiwäldi. Tämä oli
vaahteran alla karkeloitaessa jäänyt parittomaksi. Alakuloisena hän
liittyi kulkueeseen, joka auringon noustessa palasi kylästä vuorelle.
»Wildiwäldi», huusi hänelle akkunasta muuan selmattilainen tyttö,
joka oli noussut levolta muita varhemmin, »jos tahtoisit olla minun
Wildiwäldini, niin karkeloisin joka päivä kanssasi!»
Silloin Wildiwäldi erkani kulkueesta ja meni tytön tykö, ja kun tämä,
vaikka ei kuulunutkaan vuoriväkeen, oli siro ja suloinen olento, jäi
Wildiwäldi hänen luoksensa kylään. Vielä ikäihmisenäkin sanoi tuo
nainen, ettei koko maailmassa voinut olla toista niin herttaista miestä
kuin Wildiwäldi. Hänestä polveutuu Wildin suku.
Näin kertoi koulumestari Kasper Imobersteg. Sen lisäksi olin kuullut
muilta, että ne, jotka polveutuivat vuoriväestä, olivat tunnetut
erityisen kuumaverisiksi, vilkkaiksi ja lahjakkaiksi olennoiksi, ja
että sellaisiin sukuihin kuuluvat miehet helpommin kuin muut voittivat
tyttöjen suosion ja rakkauden, ja kaiken muistinaikani oli mieleni
täyttänyt salainen ylpeys siitä että olin Wildiwäldin jälkeläisiä.
Mutta isäni suonissa virtasi sukumme veri vain hitaasti ja hillitysti.
Niihin aikoihin, jolloin huomioni ensin kiintyi hänen olemassaoloonsa —
mikä lienee tapahtunut noin kolmannella vuodella ollessani —, oli hän
jo ehtinyt täysin tasaantua. Nuoruudessaan hän kuuluu olleen vuoriston
hurjimpia karkeloijia, mutta minä muistan hänet vain jörömäisenä
miehenä, joka oli minua kohtaan melkein säälimättömän ankara, ja
jonka mielen, niin kokokaan täytti pyrkimys hankkia rahaa ja tavaraa,
että sinne vain ani harvoin pääsi pujahtamaan jokin sydämellisempi,
hilpeämpi tunne. Siksi olin hyvilläni siitä, että hän, ollen
kulkukauppias, talvisin oli poissa kotoa äidin ja minun tyköäni.
Selmatt'in kivitaulut ja kivikynät olivat siihen aikaan tunnettuja
kautta maailman. Kullakin selmattilaisella kaupustelijalla oli
esi-isiltään peritty kaupustelu-alue, ja isälleni kuului sillä tavoin
Reinin rantaseutu aina Pohjanmerelle saakka. Tuskin oli lyhytolkinen,
kultainen vilja saatu leikatuksi vuoripelloilta sekä kuivatuksi
ja korjatuksi suojaan, kun jo tuli taulukaupan vuoro. Taulu- ja
kivikynäkuorma ladottiin hevosten selkään ja kuljetettiin laakson
päässä sijaitsevaan Zweibrückeniin, missä Selach laskee isompaan
vuorivirtaan Balgenachiin. Tyynesti ja huolellisesti valmistautui isä
koko talven kestävää kulkuretkeään varten. Lähdön edellä hänen jäykkä
mielensä suli, ja äiti ja minä saimme osaksemme jonkun lempeän sanan,
joka noiden ankarain huulten lausumana herttaisesti hiveli sydäntä.
Karkea ruskea sarkapuku, pyöreä, pitkäkarvainen, kiiltävä huopahattu,
punainen kaulaliina ja aimo nauloilla varustetut saappaat muodostivat
hänen vahvatekoiset matkatamineensa. Lisäksi varustautui hän vielä
rautakärkisellä ryhmysauvalla ja murmelinnahkaisella laukulla, joka
kiinnitettiin vyöhön. Hänen näennäisesti hidas kulkunsa oli itse
asiassa niin joutuisaa, että minun täytyi pysyä hänen rinnallansa, kun
hän milloin salli minun saattaa itseänsä Zweibrückeniin saakka. Se
tapahtui muutamia kertoja lapsuuteni aikana.
Kauppamatkoistaan isä ei kertonut minulle mitään. Minun ei pitänyt
ruveta ikävöimään maailmaan. Tuon tuostakin hän lausuikin minulle:
— Sinulla tulee olemaan paremmat päivät kuin minulla. Voit kaiken ikäsi
elellä talonpoikana Selmatt'in laaksossa!
Zweibrückenissä oltiin yötä. Seuraavana aamuna läksimme isän kanssa
tähtien vielä taivaalla loistaessa Balgenachin rantaan, missä nuo
selmattilaiset kauppatavarat olivat kasattuina ja lastattiin pitkiin
kapeisiin veneisiin, jotka kuormansa alla melkein upposivat kuohuvaan
virtaan. Siellä näki aina vain aivan uusia veneitä, sillä niitä, jotka
kuljetettiin virtoja alas, ei tuotu enää ylänkömaille takaisin, vaan
ne myytiin laivureille Kölnissä tai missä kaupungissa niiden lasti
milloinkin oli saatu myydyksi. Isä puristi luisevalla kädellänsä
kättäni niin kovasti, että olisin huutanut ääneen, jos olisin kehdannut.
— Jost, Jost, elä unohda rukoilla. Sano terveisiä äidille ja ole
hänelle kuuliainen. Käyttäydy hyvin, muutoin — kun palaan pääsiäiseksi
— — —
Uhkaava kädenliike täydensi hänen puheensa.
— Ja pysy terveenä, Jost!
Tuuheitten silmäripsien alta kohtasi minua tuikea katse. Tuon pikemmin
tarmokkaan kuin hellän hyvästelyn jälkeen isä hyppäsi johonkin veneistä.
Laivurit irroittivat ne, ja virta läksi niitä kuljettamaan. Ikäänkuin
lausuakseen hiljaisessa rukouksessa jäähyväiset kotiseudulle, seisoi
isä pää paljastettuna, ruskeat parrattomat kasvot käännettyinä
Sellmatt'in vuoria kohden. Virran nopeasti kiidättämien veneiden
yläpuolella hohtivat kaukaiset lumipeitteiset vuorenhuiput aamuruskossa.
Mutta minä katsoin herkeämättä alusten jälkeen tunteen vallassa, joka
melkein kohotti kyyneleet silmiini.
Olisin ylen kernaasti halunnut ruveta taulu- ja kivikynäkauppiaaksi
kuten isäni, mutta hän ei ottanut minua mukaansa edes Gauenburgiinkaan,
joka sijaitsee kahden tunnin matkan etäisyydessä Zweibrückenistä,
tasangon puolella. Enkä uskaltanut edes pyytääkään häntä sitä tekemään.
Kaukaisessa Reininmaakunnassa oli isäni nuorena ollessaan
tutustunut äitiini, Ottilia Rheinbergeriin, jonka yksinkertaisessa
talonpoikaiskodissa hän usein majaili. Mutta isäni vanhempien
talonpoikaisaivoihin oli piintynyt usko, että selmattilaiselle miehelle
voisi todellista avio-onnea valmistaa ainoastaan selmattilainen
nainen, eivätkä he tahtoneet kuulla puhuttavankaan poikansa
muukalaisesta morsiamesta. Mutta vanhempain itsepintaisuus saattoi
tuon tuimaluontoisen, tarmokkaan miehen sellaiseen raivoon, että
hän olisi tehnyt lopun elämästään ellei koulumestari Kasper olisi
väkisin riistänyt häneltä asetta kädestä. Rikkoen täydelleen suhteet
vanhempiinsa toi isä sitten rakastettunsa vaimonansa Selmatt'iin.
Äitini oli tosin hyvin herttainen nuori nainen, mutta kylässämme
ei kukaan muu kuin isäni ymmärtänyt hänen murrettansa, ja hän
puolestaan ei voinut oppia Sellmatt'in murretta kunnollisesti, ja
vuorikylässä myöskin hänen raikas, viehättävä naurunsa, jolla hän
aluksi oli voittanut ihmisten sydämet, menetti hopeanheleän sointinsa.
Ero kotiseudusta ja omaisista oli käynyt hänelle raskaaksi, hänen
vanhempansa olivat kuolleet hänen enää heitä näkemättään, taivaalle
kohoavat vuorenseinät, virtojen hurja kohina, selmattilaisten jäykkä,
yrmeä seurustelutapa ahdistivat tuon iloisempaan ympäristöön tottuneen
nuoren olennon mieltä, ja hän, jolla oli ollut niin hyvät aikeet,
niin luottavainen ja hilpeä mieli seuratessaan isääni jylhään, karuun
vuoristoon, huomasi aikaa myöten ettei hän ollut oikealla paikallaan
Selmattt'issa. Kyläläisten parissa, jotka tosin eivät olleet hänelle
vihamielisiä, mutta jotka eivät häntä lainkaan ymmärtäneetkään, hän
oli muukalainen, kodistaan eksynyt lapsi, pesästä pudonnut lintunen.
— Teenpä minä mitä tahansa, niin se selmattilaisten mielestä on
tyhmästi, sanoi hän hymyillen, mutta samalla kohosivat kyyneleet hänen
ilmeikkäisiin silmiinsä.
Varsinkin synkistyi äitini mieli talven kuluessa, jolloin laaksossamme
oltiin auringonpaistetta vailla. Martin päivästä kynttilänpäivään
ei aurinko enää jaksanut kohota vuorten harjojen yläpuolelle. Kun
sen jälleen onnistui ensimäisen kerran tehdä se, silloin se loi
kello yksitoista aamupäivällä katseensa Selmatt'in kirkon torniin
»kynttilämessuaukosta», suuresta kallioportista, jonka luonto itse oli
muovaellut metsän yläpuolelle vuoren harjaan. Heti kun tornin huipussa
oleva kuparinuppu alkoi sädehtiä, läksimme me lapset juoksemaan kylää
pitkin täyttä kurkkua huutaen: - Kynttilämessu, kynttilämessu — aurinko
on palannut! — ja kyläläiset avasivat arkkunsa ja säiliönsä ja kukin
antoi meille pari kourallista kuivatuita hedelmiä palkaksi ilosanomasta.
Silloin ei kukaan koko kylässä ollut niin onnellinen kuin äitini.
Hymyillen ihmeissään hän lausui:
— Siis tässäkin laaksossa toden totta vielä saa nähdä rakkaan auringon.
Jumalan kiitos!
Ja hän nousi rukkinsa äärestä, ja tuo ryhdikäs, keskikokoinen, sulavan
täyteläinen olento lähestyi huoneen matalia akkunoita silmäilläkseen
torninhuipussa nähtävää ihmettä. Ja kun sitten päivänpaiste tulvi
sisäänkin, kurotti hän kätensä kultaiseen väreilevään valovirtaan
ikäänkuin lämmitelläkseen. Katseeni hiveli hänen miellyttäviä
kasvojansa, joille terve puna ja vieno surumielisyys loivat samalla
vakavan ja viehkeän ilmeen.
Kärsimyksensä äiti salasi minulta ja muilta hiljaisella tavallaan, joka
niin hyvin soveltui hänen olentoonsa. Mutta minä olin ajattelematon
poikanulikka. — Jost, pyysi hän, — puhupas nyt vähän minun murrettani.
Pikku nallikkana sinä puhuit sitä niin somasti! — Vaan minun pisti
päähäni oikutella, ja uppiniskaisesti ja itsepintaisesti kieltäydyin
täyttämästä hänen pyyntönsä, eikä edes hänen mielipahaa ja pettymystä
ilmaiseva katseensa voinut minua taivuttaa.
Vaan kun hän kasvot kirkastuneina ja kokonaan muistojensa vallassa
rukkinsa ääressä kertoeli minulle lapsuudenkodistaan, silloin istuin
usein tuntimääriä hiljaa kuunnellen hänen edessään jakkaralla.
— Kalliolla Reinin rannalla kohoaa kirkon lähellä lehmusten varjossa
suippopäätyinen kotitaloni. Katolla on haikaralla pesänsä. Koivet
suorana, sammakko nokassaan tulee se lentäen virran ylitse poikiansa
ruokkimaan. Talon edustalla on lehtimaja, jota syksyisin koristavat
kullanhohtoiset viinirypäleet. Se oli meidän sisarusten lempipaikka,
siltä oli kaunein näköala Reinille päin. Virralla näkyy laivoja, suuria
ja pieniä, iloisesti lepattavine kirjavine lippuineen, veneet viiltävät
vesiä kuin joutsenet, ja juhlapukuiset ihmiset huutavat toisilleen
tervehdyksiä ja laulavat laulujaan, ja rantakalliot kaiuttelevat noita
huutoja ja säveleitä.
Näin jutteli äitini ja hänen kertomustensa avulla loin itselleni
viehkeitä kuvia noista kaukaisista tienoista, joista isä ei tahtonut
puhua kanssani, — kuvia, jotka eivät soveltuneet isän tuumiin, vaan
täyttivät vuorikylän talolliseksi määrätyn pojan mielen oudolla
kaiholla ja ikävöimisellä.
Mutta äitini tunsi itsensä Selmattt'issa onnettomaksi. Hiljaa,
valittamatta hän alistui kohtaloonsa, mutta hänen hilpeytensä oli
poissa, hänen täyteläinen vartalonsa kuihtui jo varhain, paksu
vaaleanruskea tukka oheni, ja verevien kasvojen ilme kävi väsyneeksi,
alakuloiseksi. Isäni mieli katkeroitui hänen nähdessään kuinka
vähäisessä määrässä kalsea todellisuus vastasi niitä vilpittömiä
toiveita, jotka olivat täyttäneet hänen sydämensä heidän levottomana
kihlausaikanansa, ja kuinka se näytti osoittavan hänen olleen väärässä
kieltäytyessään noudattamasta vanhempiensa tahtoa. Näin ollen hänestä
tuli äkämys, joka väliin myöskin teki vääryyttäkin äidille ja minulle.
Ei hän ymmärtänyt rakkaudella ja hyvyydellä saada äitiä iloisemmalle
tuulelle. Mutta kerran vuodessa hän setään valisti hänelle suuren ilon,
ja se tapahtui hänen palatessaan pääsiäiseksi kotiin kauppamatkoiltaan.
Silloin hän toi äidin veljiltä ja sisarilta terveisten ohella
kukansiemeniä, ja äiti kasvatti ruukuissa: akkunalaudoilla ja pienen
puutarhamme saroilla lyhyenä kesäaikana mitä muhkeimpia kultalakkoja ja
neilikoita, ruusuja ja esikköjä. Ja nuo herttaiset kasvatit tuottivat
hieman hoivaa »muukalaiselle», jonka sydän taisteli haikeaa taisteluaan
kattomme alla.
Kun jälleennäkemisen lyhytaikainen ilo oli haihtunut, kävi isä jälleen
hiljaiseksi ja äreäksi kuten ennenkin. Mutta ennen ryhtymistään
maatyöhön hän tiedusteli kylässä, olisiko ehkä kuolemantapauksen,
perinnönjaon tai jonkun muun seikan johdosta saatavana hyvällä paikalla
sijaitsevaa pelto- tai niittymaata, metsää tai karjalaidunta, ja jos
ostoon oli tilaisuutta, hankki hän kauppamatkoilla saamillaan rahoilla
päivänpaisteisia, hedelmällisiä maa-alueita, jommoisia Selmatt'in
kylässä oli niukanlaisesti.
Kerran hän jälleen oli saanut nuuskituksi ilmi erään ylängöllä
sijaitsevan peltotilkun, ja kaupat solmittiin kylän majatalossa.
Kun isäntä myöskin oi kylän leipuri, johon turvauduttiin omien
varastojen milloin loppuessa kesken, satuin minä tulemaan tuona
päivänä majataloon, Dugloren, koulumestarin tyttären kanssa. Hyvillään
kaupasta isä huusi meidät lapset luoksensa saamaan hiukan illallista.
Siinä istui pöydän ääressä harjakaisia juomassa joukko Selmatt'in
talonpoikia, mustat suippolakit päässä ja savuavat piiput suupielissä,
vilkkaasti ja innokkaasti keskustellen kylän asioista.
— Kuules, Klaus, sanoi muuan sukulaisemme, eräs vanha talonpoika,
hieman nyrpeissään isälleni, — miksi sinä oikeastaan vaanit maita ja
tiluksia kuin paholainen ihmissieluja? Haluaisi sitä väliin toinenkin
saada jotain, vaan silloin sinä aina jo olet ehtinyt iskeä siihen
kyntesi!
Isäni iski hänelle ylimielisesti silmää.
— Kas, serkku, vastasi hän hieman ivallisesti, — pari vuotta sitten
en olisi sitä vielä sanonut, mutta nyt, kun minulla jo alkaa olla
kylläksi maata ja mantua, voin ilmaista tuumani sinulle ja muille.
Selmatt'in taulu- ja kivikynäkauppa joutuu hunningolle! Muissakin
maissa on suuria liuskakivilouhimoita, ja muukalaiset kauppiaat
tunkeutuvat muitta mutkitta niille kauppa-alueille, jotka tähän saakka
ovat kuuluneet yksinomaan meille selmattilaisille. Ja tunnustaa täytyy,
että he samasta hinnasta kuin me myövät hienompaa, tasarakeisempaa
tavaraa. Niin menetämme me vanhimmat, luotettavimmat ostajat. Minulla
on Münsterin kaupungissa Westfalenissa, likimmittäin kaksituhatta
taulua myymättä. Jos voisimme löytää vuoristamme sellaisia kerroksia,
jommoisia meillä ennen oli, voisimme vielä ryhtyä kilpailemaan muiden
kaupitsijoiden kanssa, mutta hienompi liuskakivi on täällä lopussa, ja
kaupankäyntimme on kerjäläisen tointa. Ja nyt, serkku, seuraa selitys,
miksi viime tosina olen ostanut niin paljon maata. Täytyyhän pojallani
ja minulla olla jotain tointa, kun taulut ja kivikynät eivät enää lyö
leiville!
Isäni käänsi tarmokkaat kasvonsa puolelle ja toiselle, silmäillen
ovelan ja voitonriemuisen näköisenä talonpoikia, jotka olivat
kurottautuneet lähemmäksi häntä, kuullakseen. Pelästyksissään ja
avosuin he istuivat hetken vaieten. Dugloren isä, koulumestari Kasper,
tointui ensiksi.
— Jopa sinä pahoja ennustelet, Klaus, sanoi hän nuhtelevasti. —
Selmatt'in taulut ja kivikynät kelvannevat toki ihmisille niin kauan
kuin maailma pystyssä pysyy!
Mutta ei hänen puheensa kuulunut kovinkaan varmalta, ja isä nautti
silmät tiirolla toisten neuvottomuudesta, nämä kun kyllä aavistivat
tai tiesivät etteivät hänen arvelunsa taulukaupasta olleet tuulesta
temmattuja.
Tuo vanha sukulaisemme raapaisi päätänsä ja oli laskenut piippunsa
pöydälle.
— Hitto sentään, sanoi hän, — sehän olisi likimmittäin kuolemantuomio
meidän kylällemme. Meitä on täällä kaksisataa neljätoista asukasta,
mutta pelloistamme ja karjastamme eläisi tuskin puolikaan sataa. Jumala
armahtakoon, jos meidän käy kuten Klaus sanoo! Mutta en minä sitä
sentään voi uskoa!
— Uskokoon vain jokainen mitä tahtoo, vastasi isä kuivakiskoisesti.
Nyt alkoivat muut talonpojat puhua ja lausua ilmi arvelujansa. Mutta
siellä oli myöskin muuan julkea ja raaka nuorukainen, joka ei kuulunut
seurueeseen, vaan istui toisen pöydän ääressä pöyhkeänä kyynärpäihinsä
nojaten, edessään lasi paloviinaa. Hän huusi nyt lujalla ja räikeällä
äänellä talonpojille, jotka jälleen olivat vilkkaassa keskustelussa.
— Mitä te huolehditte pelloista, te selmattilaiset! Ei hätääkään!
Kerran syöksähtää kumminkin koko Tafelvuori teidän päällenne, ja siitä
saatte maata kylläksenne!
Ja hän säesti jumalatonta puhettansa remakalla naurulla.
— Mitä sanotkaan! huusivat talonpojat, ja nyrkit kohosivat.
Silloin nuorukainen tyhjensi lasinsa ja läksi tiehensä.
— Sehän oli vain tuo röyhkeä ilkiö, tuo kunnoton maankiertäjä! sanoivat
muutamat, mutta talonpoikain kauhusta kangistuneet kasvot olivat yhä
edelleen kuolonkalpeat, ja kaamea hiljaisuus vallitsi huoneessa. Mutta
keskustelun alettua jälleen lausui kunnankirjuri:
— Tosinhan tuo ennustelija on vain maankiertäjä, mutta sittenkin
pitäisi kunnankokouksessa kerran ottaa puheiksi, onko todella
pelättävissä että Tafelvuori käy kylälle vaaralliseksi. Tuo huhuhan on
kumminkin levinnyt varsin laajalle.
Siihen vastasi sukulaisemme, hurskaasti kohottaen katseensa ja
huokaisten:
— Minun mielestäni sen; mitä tänään olemme täällä kuulleet, pitäisi
kehottaa meitä ahkerammin käymään kirkossa. Hädässä ja vaarassa voi
Jumala yksin meitä auttaa!
— Niin kyllä, vastasi isäni miettiväisesti, — Jumala — ja tukevat
paalut! Meidän on tarkoin pidettävä silmällä vesisuonia Bodenin
pengermällä ja louhoksessa.
Vastaukseksi nyökäytti pari talonpoikaa päätänsä. Mutta
ravintolanisäntä, joka uhkeana ja hyvinvoipana seisoi vierasten edessä,
lausui väkinäisesti nauraen:
— No, tämäpä alkaa kuulua hauskalta! Siis meillä on parin vuoden
perästä liuskakivilouhos, josta ei kenellekään ole hyötyä, vaan
johon alinomaa täytyy asetella paksuja paaluja, ettei vuori kaatua
kellahtaisi kylän päälle!
Juttelusta ei tahtonut tulla loppua. Dugloren vieressä istuen tarkkasin
sitä silmin ja korvin. Mutta silloin huomasi isä, että vielä olin
siellä, ja sanoi tuikeasti:
— Ei poikanulikoiden tarvitse suotta istua ravintoloissa aikuisten
puheita kuuntelemassa!
Juoksin nopeasti tieheni ja kuun valaisemaa kylätietä kotiin päin, ja
Duglore seurasi minua. — Hyvä Jumala, kuinka minua pelottaa! kuiskasi
hän huoaisten hullunkurisen vanhamaisesti. Jäähyväisittä hän juoksi
kotiin äitinsä turviin.
Mutta minä en saanut mielestäni tuota mitä olin kuullut. Nyt tiesin
miksi isäni ei tahtonut että minusta tulisi kivikynä- ja taulukauppias,
vaan oli määrännyt minut talolliseksi, ja käsitin että hän oli älykäs
mies. Mutta tuo kaikki oli kumminkin vähäpätöistä sen kaamean ajatuksen
rinnalla, että Tafelvuoren liuskakivilouhos oli ainaisena vaarana
Selmatt'in kylälle. Tuo tieto saattoi tunnemaailmaani jotain uutta,
outoa, masentavaa. Lapsuuteni kokemuksista se kaiketi olikin enin
mieltäjärkyttävä.
Ei, syvemmin vielä vaikutti minuun pari vuotta myöhemmin äitini
kuolema. Jos hänen sielunsa elää jollakin kaukaisella, kirkkaalla
tähtösellä, niin vieköön hiljainen yö hänelle tervehdykseni: Äiti,
rakas äiti, kuinka kernaasti puhuisikaan poikasi nyt sinun kanssasi
kotiseutusi kieltä! Ja kotitalosi Reinin varrella, äiti rakas, sen olen
nähnyt!
Olen avannut akkunan. Yötuuli liikuttelee hiljaa tukkaani. Mutta
minusta on, kuin silittäisivät armaat kätöset hiljaa päätäni, —
äidinkädet!