Iltahohde kirkastaa vuoret, ja aurinko vaipuu hehkuvana kiekkona
kaukaisten läntisten huippujen taakse. Hopeisena välkkyy järvi, häipyen
vitkalleen sinertävään hämyyn. Sen rannoilla on tänään ollut puuhaa ja
iloa, sillä viininkorjuu on nyt alkanut.
Pitkän aikaa katselin kaukoputkellani tuota muurahaishyöriskelyä,
hilpeän ahkeria työväkiparvia. Nyt ovat työntekijät jo majoissansa.
Kuin kiiltomadot tuikahtavat valopilkut sieltä täältä esiin. Tuolla,
jossa niitä näkyy tiheämmässä, ovat kylät, ja kaukana järven päässä,
missä niistä muodostuu kokonainen valovirta, on suuri St. Jakobin
kaupunki. Nyt varmaankin iltakellot soivat lepoon vaipuvalle
maailmalle. Tänne yksinäisyyteeni ei tunge ainoakaan, ei ainoakaan
ääni. Vuorellani vallitsee täydellinen ja rajaton hiljaisuus.
Olen Feuersteinin ilmahavaintoaseman hoitaja, enkä ole riippuvainen
tuolla alhaalla elettävästä elämästä. Jos kuuluisin niihin onnettomiin,
jotka eivät tule toimeen ihmisseuratta, niin en olisi asettunut asumaan
tänne vuorelle. Mutta tunnen ihmiset ja ihmiselämän paremmin kuin moni
muu, enkä enää halua takaisin tuohon touhuun. Ne, joiden palveluksessa
olen, voivat olla varmat etten karkaa täältä tieheni. Tähän
asuinpaikkaan kiinnittää minut toimi, jonka olen ottanut hoitaakseni ja
joka on minulle rakas, sekä ontuva jalkani, jota vihaan.
Seitsemän vuotta siitä nyt on, kun asetuin tänne erakoksi, sääreni
vasta puolittain paranneena. Tuo päivä ei ollut helppo, ja haikealta
tuntui yksinäisyys ensi aluksi. Usein ikävöin maailmaan takaisin niin
tuikeasti, että olisin halunnut huutaa tuskani ilmoille. Kiusaaja
tuli tyköni ja lausui: »Heittäy alas täältä harjalta, ja minä vien
sinut maailmankaupunkeihin, jotka tenhoavina uhkuvat valoa, elämää ja
rakkautta! Sana vain ja sinä käyskentelet Via Toledolla Napolin yön
huumeessa, vain sana, ja edessäsi on Pariisi lemmenleikkeineen, sana
taas, ja olet jälleen Kairossa pashojen ja beiein seurassa, ihailevia
naisia ympärilläsi. 'Kotka!' he sinulle kuiskailevat, ja hymyilysi
kiehtoo heidän mielensä ja saattaa heidät hetkeksi hairahtamaan pois
hyveen polulta.»
»Kiusaaja, sinä petät!» huusin vavisten muistojen vallassa. »Voitko
antaa minulle jälleen Abigailini, vaimoni, ihanimman, suloisimman
olennon, joka konsanaan on maan päällä vaeltanut?» — »Hän oli
katalimpia katalimmista!» pilkkasi paholainen irvisuin. Loin tuiman
katseen hänen vahingonilosta loistaviin silmiinsä. »Anna hänen levätä
sinisen meren rannalla sypressien varjossa, — levätä syntiänsä
muistellen!» ilkkui hän. Mutta ankara katseeni saattoi hänet vavahtaen
vaikenemaan. Silmäilin ontuvaa jalkaani. Ei, niiden, jotka ovat nähneet
minut reippaana, onnellisena, miehuudenvoimaa uhkuvana, niiden ei pidä
nyt nähdä minua säälittävänä raajarikkona. En halua enää kohottaa
huulilleni pikareita, jotka kylläni saaneena olen heittänyt luotani.
Raju sydän on kesyttynyt, maailmankaipuu tyyntynyt.
Nyt vain, syysauringon kullatessa vuorten huiput säteillään, käy
mieleni jälleen levottomaksi ja synkäksi. Sen valtaa tunne, että tätä
loistoa ja hohdetta, tätä luonnon lepoa ja autuaallista rauhaa, sen
viehättävän raikasta lepoiltaa seuraa talvi, vuoriston valkoinen,
säälimätön, taipumaton talvi, käsittämättömän syvä hiljaisuus, joka
myrkyn tavoin jäytää elämän ydintä. Sydämeni arastelee pitkällistä,
toivotonta äänettömyyttä, joka nyt alkaa tehdä tuloaan!
Kuinka voin kestää syksystä kevääseen jatkuvaa mieltälannistavaa
yksinäisyyttä? Kuinka selviän hengissä tuosta lumisesta
äänettömyydestä? Kas siinä kysymys!
Niinä talvina, jotka jo olen viettänyt täällä vuorellani, olen kyhännyt
kokoon kaikenmoisia ilmatieteellisiä kirjoitelmia. Olen sitten aina
lähettänyt ne St. Jakobin meteorologiseen keskuslaitokseen, ja
sitten ne on aina painettu, ja parin asiantuntijan kehuttua niitä
ansiokkaiksi ovat ne hukkuneet kirjastojen äärettömiin kaappeihin.
Noista yrityksistä olen nyt saanut kylläni. Hiirten kesyttäminen
olisi kiitollisempaa tehtävää. Mutta tämän talven varalta on
minulla mielessäni muuan tuuma, joka minusta käy päivä päivältä yhä
houkuttelevammaksi, jopa alkaa minua viehättää salaperäisellä voimalla.
Etten tulisi raivohulluksi tai menehtyisi tähän kuolemanhiljaisuuteen,
aion kirjoittaa elämäntarinani, luoda katsauksen menneisyyteeni,
selittää miten minusta, näiden tienoiden hiljaisesta poikasesta,
luontoni ja ulkonaisten olojen vaikutuksesta voi tulla seikkaileva,
maita kiertelevä Ahasverus, ja miten lopuksi jouduin erakoksi tänne
vuorelle.
Mutta rohkenenko luottaa siihen, että pystyn kirjoittamaan tuollaisen
kirjan? — Miksikä en! Minulla on jotain sanottavaa, — siinä pääasia!
Ja kenelle sitten? Itselleni! Tahdon tehdä tiliä itselleni, mutta
en noille, jotka asustavat tuolla alhaalla. Ajatelkoot he minusta
mitä vain haluavat! Feuersteinin ympäristön talonpojat ja paimenet
nimittävät minua yksinkertaisesti »meksikkolaiseksi». Mutta huolimatta
pinnalla olevasta ulkomaalaisuudesta, joka maailmaa matkaillessani
ajan pitkään on ehtinyt minuun tarttua, he tuntevat että olen alkuaan
tämän maan asukkaita, syntyäni heidän heimolaisensa. Sen perusteella
he keksivät ja laativat juttujansa. He kertovat jokaiselle, joka vain
haluaa kuunnella, minun elelevän täällä yläilmoissa maailmasta erilläni
yksinäisessä toimessani sovittaakseni äkkipikaisuudessa tekemäni
rikoksen, jota maallisen oikeuden käsi ei ole ulottunut rankaisemaan.
He sanovat että olen syntyisin tästä vuoriseudusta ja että olen muinoin
nuorena erään tytön takia kylätanssiaisissa pistänyt kuoliaaksi
toivehikkaan naapurinpojan sekä sitten, päästäkseni rangaistuksesta,
paennut meren toiselle puolen ja palannut tänne vuosien kuluttua,
otettuani uuden nimen.
Tuo ei ole totta, en ole murhaaja enkä kullankaivaja. Sen verran vain
on heidän puheessaan perää, että olen tästä maasta syntyisin ja olen
saanut nimen Leo Quifort meren tuolla puolen. En halua kumminkaan
todistaa kansan keksimää murhajuttua perättömäksi, siksi että se suojaa
elämäni todellista salaisuutta, ja tämän pakottaa ehkä pyhä vala
minut ottamaan mukaani hautaan, etten ylösnousemispäivänä esiintyisi
lupauksen rikkojana ja kunnottomana olentona puhdasmielisen vainajan
edessä.
Mutta vaikka käteni eivät olekaan verellä tahratut, sekaantuu kumminkin
yöllisiin uniini haavojen ja arpien poltetta. Olen nauttinut nuoruuden
ja elämän ylitsevuotavista maljoista, eikä olemassaolon ylevistä ja
syvällisistä arvoituksista yksikään ole niin kauan ja niin valtavasti
kiinnittänyt mieltäni kuin tuo ihmeistä ihmeellisin: naisen rakkaus!
Miesten olennosta olen aina pian päässyt selville, — naisista en!
Olen hairahdellut ja kärsinyt, muutoin en olisikaan myrskylintu,
seikkailija, joka ei enää omista edes isänsä rehellistä nimeä. Mutta
vielä enemmän ovat ne kärsineet, jotka ovat minua rakastaneet, —
Duglore ja Abigail! Pelkään käteni, jota taivaan rajuilmat eivät
ole panneet vavahtelemaan, vapisevan ja arastelevan, kun sen on
kirjoitettava elämäni synkimmät lehdet. Ja kumminkaan ei luku
rakkaudesta vieläkään ole loppunut!
Puhtain, viimeinen rakkauteni oli nimittäin syynä siihen, että asetuin
erakoksi tänne vuorelle. Kun ajattelen sinua, Gottlobe, tunnen etten
harjaantuvista viiksistäni huolimatta kumminkaan vielä ole vanhus, vaan
että povessani sykkii tulinen sydän, joka yhä vielä voi uhkua rakkautta
kuten nuoruuteni päivinä. Ei tosin riipukaan iästä tuo, että minusta
väliin tuntuu kuin olisin vanha mies, vaan se tunne johtuu kokemuksien
runsaudesta.
Seitsemän vuotta oli viime kesänä kulunut siitä, kun tämän seudun
asukkaat löysivät minut tältä vuoreltani rinta korisevana, jalka
pirstoontuneena maassa makaamassa. Olin sitten pitkät ajat vuoteen
omana talollisen Melchi Hangsteinerin talossa Selmatt'issa, tuntien
katkeraa kiukkua kipujen ja raajarikkoisuuteni takia. Silloin tuli ujo,
suloinen, kolmentoistavuotias Gottlobe luokseni. Luoden minuun sydäntä
hivelevän katseen, hän pani vuoteelleni kimpun aitaruusuja, ikäänkuin
heräävän lemmen osoitteeksi. Tartuin hänen arkaan, ruskeaan kätöseensä,
jonka hän epäröiden oli minulle ojentanut, ja kiihkeästi tarkastelin
hänen tummia silmiään ja hienoja kasvonpiirteitään. »Hän se on, hän se
on!» sanoi minulle pyhä tunne, ja kyyneleet kohosivat silmiini. Aluksi
hän pelästyi valtavaa mielenliikutustani, mutta pian arkuus poistui, ja
yhä luottavaisempana kiintyi hänen lämmin, lempeä katseensa vieraaseen,
heikkoon potilaaseen. Tuo katse ja hänen vakavan viehkeä juttelunsa
auttoivat minua kestämään tuikeat tuskani ja vuodattivat hoivaa
runneltuun rintaani. Kiihkeä toivottomuuteni hälveni, ja minustakin
tuli lauhkea lapsukainen, jonka mielen täytti kiitollisuus Jumalaa
kohtaan.
Muuta en nyt enää vaadi elämältä, kuin että Gottlobeni tulee
onnelliseksi!
Olinhan tosin jo saanut kylläni maailmasta, mutta kumminkin lienee
etupäässä kiitollisuus taivasta kohtaan siitä, että se oli suonut
osakseni vielä kerran rakkautta, aiheuttanut päätökseni asettua
Feuersteinin observatoorin hoitajaksi, kun sen ensimäinen hoitaja
oli joutunut kauhealla ukkosilmalla salaman uhriksi. Gottlobe käy
tuon tuostakin täällä isällistä ystäväänsä tervehtimässä. Kahtena
kesänä vain minun on täytynyt olla häntä näkemättä. Silloin hän
oleskeli St. Jakobin kaupungissa, jonne Hangsteiner hartaan pyyntöni
johdosta oli lähettänyt hänet, että tuo ujo luonnonlapsi saisi oppia
jotakin uutta ja perehtyisi ihmismaailmaan. Hän palasi sieltä yhtä
raikasmielisenä kuin oli lähtenytkin, mutta entistään viehkeämpänä. Nyt
hän on kaksikymmenvuotias. Hänen tummat, säihkyvät, pitkäin ripsien
varjostamat silmänsä kuvastavat herkkää ja ylevää mieltä. Hänessä ei
ole mitään yrmeän talonpoikaisjörön Hangsteinerin kaltaista, vaan hän
muistuttaa varsin paljon hienoista äitiänsä Duglorea.
Gottlobe, lapsukaiseni, ikävöin sinua! Varmaankin tuotat minulle iloa
ohjaamalla syksyn viimeisinä päivinä keveät, leijailevat askeleesi
tänne vuorelleni. Naurusi ja heleät laulusi kajahtelevat jälleen
erakkomajassani, ja me juttelemme taas kuten ennenkin. Ja vaikka
sitten lähdetkin pois, en enää pelkää talvea. Rohkeasti taistelen
yksinäisyyden peikkoja vastaan, kunnes kevät jälleen palaa kukkineen ja
linnunlauluineen. Kirjoittelen elämäntarinaani ja niin kuluu aikani.
Selmatt'in nuori opettaja Hannu Stünzi tuo Gottoben tänne luokseni.
Kunnon poika, tuo Hannu Stünzi!
Ikävöiden noita kahta rakasta ihmislasta nousin asumuksestani, joka
on rakennettu puoleksi kallionkyljen varaan ja puoleksi sen sisään,
tuulenmittarimajaan johtavaa maanalaista porraskäytävää pitkin
ylös vuoren huipulle. Memnoninpatsaan tavoin soinnahteli siellä
trigonometrisen signaalin rautapyramidi iltatuulessa. Kääntäen selkäni
suurelle, avaralle maailmalle, joka päivällä pohjoista taivaanrantaa
myöten siintävänä esiintyy katseilleni kukkuloineen ja järvineen,
hedelmällisine maisemineen, kylineen ja kauppaloineen ja illoin
verhoutuu tuhanten maallisten tähtösien koristamaan vaippaan, tuijotin
Feuersteiniltä alas vuorten väliseen synkkään laaksoon. Kolme,
neljä valopilkkua loisti minulle sieltä vastaan pimeästä. Siinä oli
Selmatt'in kylä!
Kolmessa tunnissa voisi tervejalkainen ihminen hyvällä säällä laskeutua
alas tuonne laaksoon. Mutta mitäpä se minuun koskee? Minä en lähde
laaksoon, vaan elän ja kuolen täällä vuorellani. Vievätkö ihmiset
sitten minut tuonne alas vai valmistavatko minulle haudan Feuersteinin
kallioihin, se on yhdentekevää. Noina kaukaisina aikoina, jolloin tämä
kansa vielä kunnioitti jumaliaan uhritulilla, oli tämä vuorenhuippu
pyhäkkö, missä heidän pappinsa polttivat uhrivalkeita. Tuhannessa
vuodessa ei sen pyhyys liene ehtinyt niin haihtua ettei minua voisi
tänne haudata.
Selmatt'ista nousevat kävelyyn tottuneet ihmiset, kuten opettaja ja
Gottlobeni, helposti neljässä tunnissa tänne ylös.
Hannu Stünzi on todella teräväpäinen nuori mies. Hänellä on herkkä
mieli ja paljon tuumia ja ajatuksia, ja varmaankin hän saisi
suuria aikaan ellei vaatimaton asema ja köyhyys olisi esteenä.
Opettajatoimensa ohella hän myöskin hoitaa Selmatt'in postia ja
sähkölennätinlaitosta sekä tämän vuoriobservatoorin yhteydessä
olevaa laaksoasemaa, ja hän on myöskin minun varusmestarini sekä
Gottloben ohella ainoa olento, joka uskollisesti pitää huolta minusta
ja on minuun sydämellisesti kiintynyt. Kun laviinit toissa talvena
katkaisivat sähkölangan Selmatt'in ja minun välilläni, ken silloin
jo parin päivän perästä henkensä kaupalla ja voimansa äärimmilleen
ponnistaen kiipesi Jumalan ja ihmisten hylkäämän raukan luo myrskyssä
vonkuvalle vuorenhuipulle? Hän, nuori sankarini, Hannu Stünzini!
Hän toi minulle uudenvuodentervehdyksen Gottlobelta sekä viestejä
maailmasta, kirjeitä ja sanomalehtiä. Sepä tuotti iloa! Sitä hyvää
työtä en ikinä unohda!
Mutta aika lystikäs hän on, tuo kunnon Hannu! Hänen tarmokas katseensa
kysyy: »Mikä eriskummainen mies te olettekaan, kun teille tulee
niin kaukaisista maista ja niin oudoilla kielillä sepustettuja
kirjoitelmia?» Mutta hänen huulensa eivät lausu julki tuota kysymystä.
Hänen vaatimattomuutensa vetää vertoja hänen rohkeudellensa. Olen
myöskin kuullut Gottlobelta hänen aina puolustavan minua noita verta
tihkuvia epäluuloja vastaan, joita kansa on keksinyt salaperäisen
menneisyyteni selvitykseksi. Mutta tietysti hänkin koettaa saada
ratkaistuksi arvoituksen, johon syntyperäni kätkeytyy. Olen vakuutettu
hänen alinomaa mietiskelevän, kuka oikein olen, mutta hän tekee sen
uskollisella ja vilpittömällä mielellä ja antamatta talonpoikain
keksimäin juttujen vaikuttaa järkevään arvosteluunsa. Ja kuinka
herttaista onkaan tuo, että hän salaperäisyydestäni huolimatta milloin
tahansa syöksyisi tuleen tai lumivyöryyn minun takiani. »Herra Leo
Quifort!» Hänen ilmeikkäät kasvonsa suorastaan kirkastuvat hänen
lausuessaan nimeni!
Rakas utelias Hannu Stünzini, Selmatt'in opettaja! Sinun tarvitsisi
vain mennä koulutalostasi vastapäätä olevaan taloon, jossa Gottlobe
asuu, ja talonpoika Melchior Hangsteiner voisi sanoa sinulle kuka minä
olen. Mutta tuo yksinkertainen, lujaluontoinen mies ei puhuisi, hän
olisi vaiti kuin vuorenseinä, eikä mikään mahti saisi häntä ilmaisemaan
tuota seikkaa, joka saattaisi hänen elämänsä rauhan vaaraan. Minunkin
täytyy olla vaiti Melchi Hangsteinerin takia. En rakasta tuota miestä,
vaan vihaan häntä, mutta olen antanut hänen vaimovainajallensa,
Gottloben kovaa kokeneelle äidille, pyhän lupauksen etten saata
sekasortoa hänen kattonsa alle, en syökse häntä onnettomuuteen. Mutta
on sittenkin olemassa kaksikin mahdollisuutta että nämä lehdet, joille
kirjoitan tunnustukseni, kerran joutuvat sinun käsiisi, Hannu Stünzi,
ja paljastavat sinulle olentoni salaisuuden. Toinen mahdollisuus on
se, että kuolema saavuttaa Melchi Hangsteinerin ennenkuin minut.
Silloin saisin puhua vapaasti, — mutta jumalatonta olisi, jos sen takia
toivoisin hänen eroavan elämästä ennen minua. Toinen mahdollisuus
on se, että annan nämä lehtiset sinetillä suljettuna viranomaisten
huostaan, määräten ne jätettäväksi sinulle meidän molempain,
Hangsteinerin ja minun, muutettua toiseen maailmaan. Sinulle haluaisin
paljastaa elämäni!
Ei, näiden lehtisten kohtalosta en voi päättää mitään ennenkuin ne ovat
täyteen kirjoitetut. Nyt tahdon vain kirjoittaa, kirjoittaa! Mutta
keskiyö on jo käsissä, komeana kaäreilee hiljainen tähtitaivas yli
vuorten, enkä henno kutsua vainajia esiin haudoistansa, en sinua, äiti,
enkä sinua, isä, — en Duglore-parkaa enkä ihanaa Abigailia, elämäni
taruolentoa, joka lepää meren rannalla sypressien varjossa! Levätkää
vainajat, levätkää eläväiset!
Kaikille, jotka elävät ja hengittävät, ja ennen kaikkia
sydänkäpysellensä Gottlobelle toivottaa ihania unia Jost Wildi, vuoren
erakko!
»Oon näkemään luotu!
Siks' torninen tää
Mull' tyyssijaks' suotu.
Oi, ihana ain
On maailma aava
Täält' katsellen vain!»