Vanhemmilla on usein tapana opettaa lapsiaan aivan kuin koiria tekemään
kaikenlaisia pikkuisia temppuja. Jos Kiljusen herrasväki monessa
suhteessa erosi kaikista muista ihmisistä, niin tässä suhteessa he
ainakin olivat aivan samanlaisia. Heidän suurin ilonsa oli saada Plättä
päästelemään kaikenlaisia ääniä ja tekemään kaikenlaisia liikkeitä. On
aivan turhaa niitä selittää, sillä ne olivat juuri samoja, joita kaikki
pikkulapset tekevät vanhempiensa kehoituksesta.
Plättä oli hyvin oppivainen, siitä tuli oikein taitava. Juuri tämä
seikka herätti eräänä päivänä pojissa oivallisen tuuman. He eivät
olleet koskaan ennen nähneet pikkulapsia ja siis uskoivat, että heidän
sisarensa oli aivan merkillinen. Ja kun jokin olento oli merkillinen,
niin saattoi sen avulla ansaita rahaa.
Pojat päättivät lähteä Helsinkiin Plättää näyttämään.
Mutta kun he tiesivät, etteivät vanhempansa koskaan antaisi siihen
lupaa, päättivät he salavihkaa lähteä matkalle.
Eräänä päivänä sanoi Luru äidilleen:
-- Saammeko viedä Plätän leikkimään kanssamme?
-- Tietysti saatte, lausui äiti, joka muisti, miten hyvin pojat olivat
Plättää hoitaneet vanhempien poissaollessa.
Luru otti siis Plätän kainaloonsa ja läksi hänen kanssaan tallin
taakse. Täällä Mökö odotti häntä suuren kannellisen korin kanssa. Tähän
pantiin Plättä ja kansi sen päälle. Jotta lapsen olisi mukava korissa
olla, oli sinne pantu ruohoja.
-- Ja nyt asemalle! sanoi Luru.
-- Emme me jaksa roikottaa tätä lihaklönttiä sinne asti, sanoi Mökö.
Ottakaamme hevonen.
He ottivat hevosen tallista, nousivat sen selkään molemmat ja ottivat
korin syliinsä. Ja nyt lähdettiin täyttä laukkaa ajamaan.
Heidän saapuessaan lähelle asemaa sanoi Luru:
-- Kyllä ne arvaavat, että olemme tätä tietä menneet, ja tahtovat
pidättää meidät Lähdetäänkin maantietä myöten Helsinkiin koska meillä
kerran on hevonen.
-- Lähdetään vain, sanoi Mökö.
Ja he lähtivät.
Tällä välin oli äiti Kiljunen kaivannu Plättää ja etsi sitä kaikkialta.
He huutelivat, ei mistään kuulunut vastausta. He etsivät, missään ei
ollut poikia eikä Plättää.
Palvelijatar silloin sanoi nähneensä poikien ratsastaneen pois.
-- Meidän täytyy kiireimmän kautta lähteä asemalle! sanoi isä.
-- Mutta meillä ei ole hevosta, sanoi äiti.
Isä Kiljunen muisti entisaikaan suomalaisten ajaneen paljon härillä.
Heillä ei ollut härkää, mutta olihan lehmä.
Lehmä siis valjastettiin rattaitten eteen. Ja sitten lähdettiin.
Kun lehmä ensi kertaa oli tällaisessa hommassa, niin se ihmetteli
aluksi, vaikka ei olisi luullut Kiljusen herrasväen lehmän mitään
ihmettelevän. Mutta kyllä tämä lehmä oli kovin kummastunut. Ja kun
lehmä on kummastunut, niin ei koskaan voi tietää, mitä se tekee.
Eikä Kiljusen isä ja äiti myöskään edeltäpäin tienneet, mitä tapahtuisi
heille matkallaan asemalle.
Vähän matkaa lehmä juoksi maantietä pitkin, mutta sitten se arveli
tarvitsevansa ruokaa ja kun tien vieressä oli ruohoja, niin se meni
sinne, kärryt jäljessä tietysti ja kärryillä ihmiset. Vähän ajan päästä
he olivat ojassa kumossa. Lehmä vain seisoi ja ihmetteli, miksi ne
sinne menivät eivätkä pysyneet rattailla.
Kun jälleen oli päästy maantielle ja kuljettu parikymmentä metriä,
pysähtyi lehmä ihmettelemään erästä aidanseivästä eikä mitenkään
tahtonut mennä eteenpäin.
Äiti Kiljunen meni vetämään sitä sarvista ja isä lykkäsi rattaitten
perästä. Näin päästiin taas vähän matkaa.
Mutta vähän ajan päästä lehmä pysähtyi aivan kokonaan.
Molemmat Kiljuset miettivät, mitä he nyt tekevät. Äiti muisti silloin,
millä tavalla hän ennen oli saanut lehmän seuraamaan itseään. Hän otti
tien vierestä heinätukon ja pitäen sitä lehmän suun edessä sai tämän
heti lähtemään liikkeelle. Mutta kun lehmä koko ajan siinä astellessaan
söi, niin täytyi yhtä päätä myös koota heiniä. Jouduttaakseen matkaansa
sopivat Kiljuset asiasta siten, että isä keräili heiniä ja äiti piti
niitä lehmän suun edessä.
Ja tällä tavalla he pääsivät eteenpäin. Lehmä ei enää kertaakaan
pysähtynyt. Mutta matkaan asemalle, jonka he kävellen olisivat
suorittaneet kahdessa tunnissa, tarvittiin nyt kuusi tuntia.
Vihdoin viimein he saapuivat asemalle ja kiiruhtivat heti
asemapäälliköltä tiedustamaan, olivatko Mökö ja Luru Plätän kanssa
matkustaneet junalla jonnekinpäin. Kukaan ei ollut heitä nähnyt. Isä ja
äiti Kiljusen suru oli hyvin suuri. Asemapäällikkö silloin keksi
keinon. Hän sähkötti Helsinkiin ja sieltä sähkötettiin kaikille
asemille ja kaikille maan nimismiehille, että jos jossain näkyisi kaksi
hyvin puettua poikaa kuljettamassa pikkuista tyttöä, heidät otettaisiin
kiinni. Isä ja äiti Kiljunen olivat laatineet itse sähkösanoman. Heidän
mielestään ei mitenkään voinut sanoa heidän pojistaan, että ne olivat
roivisen näköisiä, ja siksi pantiin sähkösanomaan: kaksi hyvin puettua
poikaa.
Tämän toimitettuaan he rauhallisella mielellä alkoivat pyrkiä kotiaan
kohden. Kyllä Mökö ja Luru ehdottomasti jostakin saataisiin kiinni,
koska kaikkialle maassa oli lähetetty heistä tiedonanto.
Jos he hitaasti olivat päässeet asemalle, niin se oli vielä tulista
kiirettä verrattuna kotimatkaan. Lehmä ei enää välittänyt ruohosta,
vaan tahtoi itse käydä naukkailemassa. Ja se meni minne se itse halusi
ja viipyi niin kauan kuin se itse tahtoi. Se kääntyi joka tienhaarassa
ja meni joka polkua myöten. Sarvista vetämälläkään ei sitä saanut enää
menemään sinne minne herrasväki tahtoi. Lopulta Kiljuset nöyrinä
alistuivat seuraamaan lehmänsä oikkuja. He risteilivät kautta pitäjän
ja saapuivat viimein kotiin.
He olivat tarvinneet kotimatkaa varten viisi päivää. Se on ihan totta,
he tarvitsivat todellakin viisi päivää.
Tällä välin Mökö ja Luru ajoivat hevosen selässä Helsinkiä kohden.
Plättä keinui mukavasti korissa ja nukkui koko ajan.
Heidän ajaessaan erään Helsingin lähellä olevan aseman ohi katseli
asemapäällikkö, joka oli saanut tiedon karanneista pojista, pitkään
heihin, mutta kun Mökö ja Luru eivät olleet hyvin puettuja ja kun
missään ei näkynyt pikkuista tyttöä heidän mukanaan, ei hän näitä
pidättänyt.
Pojat tulivat Helsinkiin ja menivät heti paikalla hevosineen
Senaatintorille, joka oli heille hyvin tuttu entisistä seikkailuista.
Väkeä oli kokoontunut heidän seuraansa suuri määrä. Torille päästyään
asettuivat pojat yliopiston rappusille, ottivat Plätän korista ja
sanoivat ihmisille, että he näyttävät näille ihmelasta, joka tekee
kaikenlaisia temppuja.
Plättä oli oppinut nousemaan jaloilleen seisomaan ja tässä asennossa
notkistelemaan polviaan, nytkytellen ruumistaan.
Luru komensi:
-- Retku, Plättä!
Silloin Plättä alkoi ihmisten suureksi iloksi retkua.
Olihan jokainen nähnyt pikku lasten tekevän tällaista, mutta ei kukaan
vielä yliopiston portailla, sen vuoksi se herätti hyvin suurta
huomiota.
Toinen temppu oli se, johon Luru komensi Plätän sanomalla:
-- Ruiskuta, Plättä!
Tämän Plättä suoritti siten, että otti maitopullonsa, joka hänelle oli
otettu mukaan, ja heiluttaen sitä käsissään ruiskutti siitä ihmisten
päälle maitoa. Lähinnä olevat saivat maitoa päälleen ja nauroivat
toisten taputtaessa käsiään.
Katselijat seurasivat suurella ihastuksella Plätän esiintymistä. Kyllä
hän olikin kaunis, pyöreä kuin isänsä, pystynenäinen ja vääräsäärinen,
silmät kuin kaksi suurta nappia päässä. Muuan nainen kysyi:
-- Syökö se?
Hän tarjosi Plätälle vehnäleipää. Ja Plättä tietysti söi. Tämäkin
huvitti kaikkia, sillä eihän oltu nähty kenenkään syövän sellaisella
paikalla, kuin yliopiston portaat ovat.
Kun Plättä alkoi väsyä, sanoi Luru:
-- Huomenna kello seitsemän illalla me olemme taas täällä!
Silloin kaikki hurrasivat.
Yönsä viettivät lapset Kaisaniemessä, jossa he laskivat hevosensa
syömään nurmikolle, menivät keskellä lammikkoa olevaan joutsenien ja
ankkojen saareen lammen reunalla olevalla veneellä ja panivat siellä
lintujen suureksi harmiksi heidän joukkoonsa maata. Ihmisiä oli
kerääntynyt tavattoman suuri määrä lammen ympärille katsomaan näitä
merkillisiä lapsia.
Aamulla pojat miettivät, mistä he saisivat huoneuston, jossa voisivat
pitää näytöksiään, sillä he olivat huomanneet, että ulkoilmassa ei
kukaan maksanut heille mitään. Ja ansaitsemistahan varten he olivat
tulleet kaupunkiin.
Olihan Kansallisteatteri aivan lähellä. Siellähän he ennenkin olivat
olleet. He kävivät kysymässä, pääsisikö sinne näytäntöjä antamaan.
Heille vastattiin kieltävästi.
-- Ei kai auta mikään muu, kuin olla Senaatintorilla, sanoi Luru.
Illalla he olivat siellä taas. Aivan ensiksi ilmoitti Luru, että hän
oli aikonut mennä Kansallisteatteriin, mutta sitä ei hänelle oltu
annettu.
Tästä syntyi hirveä metakka. Joukossa oi muutamia kovin innostuneita.
He sanoivat että teatteri on rakennettu kansan varoilla ja siis sinne
täytyy jokaisen päästä. Ja riemukulussa vietiin Mökö, Luru ja Plättä
sinne, avattiin väkisin ovet ja näytäntö alkoi.
Ovella muutamat seisoivat kooten kymmenen penniä jokaiselta. Sinä
iltana annettiin yhteensä viisi näytäntöä, niin suuri oli uteliaiden
määrä.
Poliisit olivat koettaneet estää näytäntöjä, mutta Mökön ja Lurun
innokkaimmat kannattajat sanoivat, että se oli kansan tahto, joka
määräsi teatterin heidän näytäntöjään varten.
Seuraavana päivänä oli innostus niin suuri, että Mökön ja Lurun täytyi
antaa näytäntöjä jo aamupäivälläkin. Ja Plättä retkui ja ruiskutti. On
mahdotonta tarkkaan kuvata kaikkea sitä, mitä nämä näytännöt saivat
aikaan. Yhtenä seurauksena oli se, että kaikki kaupungin kaupat
suljettiin illalla jo kello seitsemältä [huomaa, että tämä tapahtui jo
ennen vapaussotaamme], jotta kauppa-apulaiset pääsisivät katsomaan
Plättää. Työväki, joka usein sai olla työssä jälkeen seitsemän eikä
siis päässyt näytäntöön, nosti hirveän metakan ja vaati, että heidän
työpäiväänsä on lyhennettävä. He asettivat jyrkän vaatimuksen
kahdeksantuntisesta työpäivästä, ja uhkaava paperi jätettiin
eduskuntaan, joka silloin oli koolla. Kun täällä sanottiin, etteivät he
nyt jouda päättämään asiaa, niin sanoi lähetystö, joka oli paperin
vienyt, että koko eduskunta oli vain yhtä retkua, joka nyki ja
hytkytti, mutta ei tehnyt mitään perusteellista työtä.
Ja maata uhattiin suurlakolla, ellei kansa pääse katsomaan Plätän
retkutusta.
Teatterin johtaja oli maalla. Hänelle oli ilmoitettu, miten teatteri
oli anastettu. Hän saapui kiireimmän kautta estämään näytäntöjä, mutta
kansa kantoi hänet käsillään teatterista pois, eikä hän uskaltanut
tehdä muuta kuin seisoa Rautatientorilla ja väännellä käsiään niin,
että nikamat natisivat.
Senaatti piti täysi-istunnon tämän asian vuoksi, mutta kukaan ei
uskaltanut ryhtyä estämään Kiljusen poikien näytäntöjä, koska se oli
kansan tahto.
Ihmisiä alkoi maalta tulla niin paljon näytäntöihin rautatietä myöten,
että kaikki rautatieläiset vaativat itselleen palkankorotusta, uhaten
muuten lopettaa liikenteen rautatiellä.
Eduskunta hätääntyi ja huomasi, että sen täytyy, voidakseen järjestää
kaikki asiat, olla koolla paljoa kauemmin kuin alkujaan oli määrätty.
Sen vuoksi kiireimmän kautta pidennettiin eduskunnan kokoontumisaikaa
kahdella kuukaudella. Ja kun eduskunnan jäsenet surusta ja murheesta
alkoivat laihtua, pyysivät he palkankorotusta valtiolta ja saivat sen.
Näiden näytäntöjen menestys riippui siitä, että ihmiset olivat
näkevinään Plätän esiintymisessä jotain hyvin syvällistä. Kun hän
retkui, niin se merkitsi eduskunnan työntekoa, kun hän ruiskutti, niin
se tarkoitti sanomalehtien tarpeetonta kirjoittelemista tärkeistä
asioista. Ja innostus nousi korkeimmilleen, kun pojat keksivät aivan
uuden tempun. Plätälle annettiin suuri kerä villalankaa. Se alkoi
purkaa sitä ja tätä tehdessään kietoutui itse siihen niin lujasti,
ettei lopulta voinut itseään edes liikuttaa. Ne, jotka pääsivät
purkamaan Plättää, saivat maksaa aivan eri maksun, ja niiden nimet
mainittiin aina seuraavana päivänä sanomalehdissä. Tätä lankoihin
takertumista sanottiin senaatin työksi, koska se aina sekaantui omiin
asioihinsa. Kun senaattorit saivat siitä kuulla, pyysivät he saada
erikoisen näytännön. Sellainen annettiin heille, ja he läksivät hyvin
alakuloisina pois teatterista.
Näin oli kulunut viisi päivää, ja kautta maan sanomalehdet kertoivat
näistä näytännöistä, ja mielet olivat hyvin kiihtyneet, sillä toiset
puolustivat näytäntöjä, toiset sanoivat, että ne pitää heti lopettaa.
Mutta ne, jotka koettivat estää, joutuivat uhkausten alaisiksi, ja
silloin he lakkasivat hommastaan.
Kiljusen isä ja äiti olivat tulleet lehmänsä ja rattaittensa kanssa
kotiin. Lehmä oli hyvissä voimissa, mutta rattaat olivat metsissä
ajellessa menneet aivan pilalle. Toisesta pyörästä ei ollut enää muuta
kuin pienat jäljellä.
Kotona he katsoivat sanomalehteen ja tunsivat heti kuvasta, joka oli
lehdissä, lapsensa.
He kiiruhtivat Helsinkiin, etsivät lapsensa ja veivät heidät kotiin.
Senaatin puheenjohtaja oli asemalla saattamassa, samoin suuri joukko
yhdistyksiä lippuineen.
Ja rahaa oli pojilla hyvin paljon mukanaan. Hevonen oli lihonut
kaupungin puistossa ja oli matkaansa kaikesta päättäen hyvin
tyytyväinen.
Mutta eduskunta oli säätänyt kahdeksantuntisen työpäivän kautta maan.
Sen oli Plätän retkutus saanut aikaan.