Plätän Helsingissä saavuttama maine oli niin suuri, että isä Kiljunen
sanoi:
-- Nyt meidän perheeseemme onkin tullut sellainen olento, että hän
tuottaa meille sekä rahaa että kunniaa.
-- Millä tavalla? kysyivät pojat.
-- Me perustamme kiertueen, vastasi isä.
-- Mikä se kiertue on? kysyi Luru.
-- Se on sellainen joukko ihmisiä, joka kiertää paikasta toiseen
näyttäen itseään jossain salissa ja saaden siitä rahaa.
-- Meidän matkamme Helsinkiin oli siis jonkinmoinen kiertue, sanoi
Mökö.
-- Oli kyllä muuten, mutta teillä ei ollut mitään näytelmäkappaletta.
Ja näytelmäkappale kuuluu kiertueen ohjelmaan. Minä kirjoitan
kappaleen, ja sitten me kaikki lähdemme.
Ja isä Kiljunen kirjoitti näytelmän, jossa oli neljä näytöstä ja viisi
henkilöä, jos Pullakin lasketaan joukkoon, sillä poikien vaatimuksesta
piti Pullan päästä mukaan. Tietysti isä Kiljunen tahtoi ottaa
ainoastaan oman perheensä mukaansa, koska hän pelkäsi vieraitten
helposti pilaavan kaiken.
Näytelmän nimi oli: "Löydetty lapsi eli Sydämiä kukkaisnurmella." Isä
Kiljunen oli nimittäin lukenut elokuvien ohjelmia sanomalehdistä ja
niissä oli jokaisella kappaleella kaksi nimeä. Näytelmän nimi "Löydetty
lapsi" kuvasi kyllä sisältöä, sillä kappaleessa pieni lapsi katosi joka
näytöksen alussa ja löydettiin sen lopussa. Tämä osa oli aiottu
Plätälle, joka siis näytelmän aikana katoaisi neljä kertaa ja
löydettäisiin neljä kertaa. Näytelmän toinen nimi "Sydämiä
kukkaisnurmella" ei laisinkaan sopinut näytelmän sisältöön, mutta eihän
se mitään merkinnyt.
-- Pääasia on, että näytelmän nimi vaikuttaa houkuttelevalta, sanoi isä
Kiljunen.
Näytelmä oli tietysti, koska isä Kiljunen sen oli kirjoittanut, hyvin
vilkas ja siinä juostiin ja huudettiin kovasti paljon. Ensimmäisessä
näytöksessä Plättä meni tyhjään tynnyriin ja oli siellä piilossa siksi,
kunnes Pulla haisteli hänen jälkensä ja viimein löysi sieltä hänet.
Toisessa näytöksessä Plättä kiipesi pesään ja putosi sieltä esiin vasta
silloin, kun pantiin pesään tuli. Kolmannessa näytöksessä hän meni
vesisaaviin ja oli sinne hukkua. Tämä tietysti oli vain olevinaan,
sillä saavi oli tyhjä, ei siinä ollut yhtään vettä. Neljännessä
näytöksessä tuli suuri lintu, joka otti Plätän siivilleen ja aikoi
hänet viedä ilmaan, mutta viimeisessä hetkessä toiset riensivät apuun
ja pelastivat lapsen.
Plätällä oli siis tässä näytelmässä paljon tehtävää. Eihän kenenkään
muun lapsi olisi oppinut niin nuorella iällä sellaista määrää
kaikenlaisia temppuja kuin Kiljusen Plättä.
Hän oli paljon oppivaisempi kuin Pulla, joka ei tahtonut mitenkään
ensimmäisessä näytöksessä tehdä oikein. Kun Plättä oli kiivennyt lautaa
myöten tynnyrin suulle ja siitä sitten pudotti itsensä sinne
asetettuihin pehkuihin ja Pulla tuli näyttämölle, niin tahtoi se aina
aivan heti mennä tynnyrin luo, vaikka näytelmän mukaan sen piti ensin
haistella pitkin näyttämöä ja etsiä joka paikasta muualta. Viisi päivää
saatiin Pullaa vitsa kädessä opettaa, ennen kuin se oikealla ajalla
tuli tynnyrin luo.
-- Muut kiertävät pitkin maata talvella, sanoi isä Kiljunen eräänä
päivänä, kun näytelmä oli valmiiksi harjoitettu. Me menemme kesällä,
sillä tarvitseehan ihmisten pitää hauskaa silloinkin.
He olivat päättäneet käydä melkein kaikissa Suomen kaupungeissa, ja
sanomalehtiin oli pantu suuria uutisia, joissa huomautettiin tästä
ihmeellisestä taidetilaisuudesta, joka oli valmistettu kansalle.
-- Alkakaamme maan sydämestä, sanoi isä Kiljunen.
Tämän tähden he ensimmäiseksi menivät Jyväskylään. Seminaarin
juhlasaliin oli valmistettu lava ja näyttämö, missä Kiljuset
esiintyivät. Kun herrasväki oli sinne saapunut aivan viime hetkessä,
eivät he ennättäneet tarkastaa kaikkia näyttämövehkeitä, ja sen vuoksi
tapahtuikin yhtä ja toista merkillistä. Ensimmäinen näytös ei tuottanut
muuta häiriötä kuin sen, että tynnyri, johon Plättä kiipesi, oli niin
ahdas, että kun hän pudotti itsensä sen ylälaidalta alas ja putosi
pehkuihin, ei hän päässytkään siellä kääntymään niinkuin piti, vaan jäi
päälleen pystyyn. Hänen kinttunsa räpyttelivät hyvin pahasti ilmassa.
Tiesi, miten hänen olisi käynyt, ellei muuan hyväsydäminen rouva olisi
tullut yleisön joukosta ja ottanut Plättää syliinsä saliin. Kiljuset
eivät tätä huomanneet laisinkaan. Kun siis tuli se hetki, jolloin
Plättä oli löydettävä tynnyristä, ei siellä ollutkaan ketään. Mutta
Pulla, joka aina oli viisas, osasi muuttaa näytelmän juonen tapausten
mukaan, se meni näyttämön reunalle ja alkoi siinä vimmatusti haukkua.
Toisessa näytöksessä, jossa Plätän piti mennä pesään, ei uunissa, joka
oli paperista maalattu, ollutkaan mitään pesän aukkoa. Mutta niin
kekseliäs oli Plättä, että hän tyrkkäsi päällään uuniin, se meni puhki
ja siitä Plättä meni sisään.
Kolmannen näytöksen saavi oli tuotu näyttämölle täynnä vettä, sillä isä
Kiljunen oli sanonut, että hän tarvitsee vesisaavin ja tietysti se
käsitettiin sillä tavalla, että siinä piti olla vettäkin. Kun Plättä
tuli sen reunalle, katseli hän ensin vettä vähän aikaa, kiipesi sitten
takaisin ja tarttui sen laitaan. Ja hän kaasi sen. Eihän tämä olisi
käynyt päinsä, ellei saavia olisi pantu pienen rahin päälle seisomaan.
Vesi meni kaikki yleisön puolelle ja siitä syntyi sellainen hälinä
vähäksi aikaa, että Kiljuset tulivat näyttämön takaa katsomaan, mitä
oli tapahtunut. Pian oli kaikki kunnossa, tyhjä saavi jälleen pystyssä
ja Plättä kiivennyt sinne.
Neljännessä näytöksessä esiintyi äiti Kiljunen lintuna. Hän oli ottanut
jalkaansa isä Kiljusen alushousut ja ylleen ihopaidan, ja siivet oli
tehty vanhan pöytäliinan kappaleista, jotka olivat kiinnitetyt
käsivarsiin ja siiven ruodot oli tehty kahden vanhan sateenvarjon
raudoista. Pyrstönä hänellä oli metson pyrstö, joka oli pantu kiinni
nuorilla hänen vyölleen. Hän muistutti aivan elävästi Gallen-Kallelan
maalaamaa Louhen kuvaa "Sammon ryöstössä". Hänen ilmestymisensä herätti
suurta ihastusta.
Seuraava kaupunki oli Vaasa. Lyseon rehtori ja yhteiskoulun johtajatar
olivat päättäneet, etteivät lapset saa mennä katsomaan Kiljusten
kiertuetta, joka antoi näytäntönsä kaupungin teatterihuoneella. Tämän
vuoksi naulasivat he katujen kulmiin suuret paperit, missä lapsia
kiellettiin menemästä teatteriin. Tietysti kaikki silloin menivät
sinne. Rehtori ja johtajatar asettuivat teatterihuoneen portaille
vahtiin molempien koulujen vahtimestarit mukanaan, kummallakin
hiilihanko kädessään. Johtajatar huusi niin, että hänen äänensä oli
aivan käheä ja silmälasit tipahtivat aina vähän väliä hänen nenältään.
Ja he saivat lapset estetyksi pääsemästä sisään.
Teatterissa oli isä Kiljunen tarkastanut, ettei mitään sellaisia
häiriöitä kuin Jyväskylässä enää tapahtuisi, ja näytäntö sujui sen
vuoksi aivan rauhallisesti siksi, kunnes päästiin viimeiseen
näytökseen. Muutamat lyseon alaluokan pojista olivat pujahtaneet
näyttämölle, sillä he tahtoivat ainakin nähdä Plätän. Ja silloin
parin pahankurisen pojan mieleen juolahti kostaa johtajalle ja
johtajattarelle. He sieppasivat Plätän syliinsä ja läksivät juoksemaan
karkuun.
Teatterin luota johtaa kaupungin halki Puistokatu. Tätä myöten pojat
alkoivat juosta huutaen teatterin lähellä oleville koululaisille:
-- Plättä on meillä!
Kaikki tietysti läksivät suurella riemulla jälestä. Johtaja kiljaisi
kauhusta, johtajatar oli pyörtyä. Molemmat menivät teatteriin ja
kiljuivat:
-- Plättä on varastettu!
Aijai, mikä metakka siitä syntyi. Näyttämöllä oli isä Kiljunen etsinyt
Plättää. Ja kun hän tämän kuuli, niin hän ryntäsi heti näyttämöltä
katsomoon ja siitä suoraa päätä kadulle. Äiti Kiljunen, joka oli jo
pukeutunut linnuksi, tuli hänen jäljestään. Nyt juostiin pitkin
puistokäytävää kirkon ohitse, Plättää kantavat pojat edellä, toiset
lapset heidän jäljestään ja sitten Kiljuset koko yleisön keralla.
Puistokadun keskellä on Topeliuksen kuvapatsas. Pojat kiipesivät sen
päälle ja asettivat Plätän istumaan setä Topeliuksen hartioille. Plättä
piti Topeliuksen kaulasta kiinni ja hirnui ilosta, sillä tämä oli kovin
hauskaa Plätän mielestä.
Kun äiti Kiljunen pääsi patsaan luo, oli hän niin hätääntynyt, ettei
hän ensin aluksi tiennyt, mitä hänen piti tehdä. Hän vain juoksi
patsaan ympäri leksuttaen siipiään ja kiljui. Pojat kiipesivät
patsaalle, ottivat Plätän alas ja nyt he kaikki palasivat
teatterihuoneelle.
Mutta yleisö ei enää tullutkaan sinne, sillä kaikki luulivat, että tämä
oli ollut viimeinen näytös. Seuraavana päivänä olivat lehdissä
arvostelut ja niissä sanottiin, että lyseon rehtori ja yhteiskoulun
johtajatar suorittivat tilapäiset osansa näytelmässä tavattoman
etevästi ja suurella antautumisella ja innostuksella.
Sitten Kiljuset tulivat Kokkolaan, missä näytäntö annettiin
yhteiskoulun juhlasalissa. Täällä Kiljuset näkivät kaupunkilaisten
noudattavan aivan samanlaista tapaa kadulla kävellessään kuin hekin.
Kukaan ei kävellyt nimittäin kaupungin pääkadun katukäytävillä vaan
aina keskellä katua.
Kiljuset olivat jo niin tottuneet näyttelemiseen, ettei esiintymisessä
tapahtunut mitään häiriötä. Ihastus olikin sen vuoksi tavattoman suuri.
Näytännön jälkeen muutamat pojat, jotka olivat kovasti rakastuneet
Plättään, tahtoivat, että hänelle oli osoitettava kunnioitusta aivan
samoin kuin suurille taiteilijoille osoitetaan. He vaativat siis, että
Plättä oli teatterista vietävä kotiin vaunuissa, joita ihmiset vetävät.
Ja vaunuja vetämään he tahtoivat asettaa opettajansa. Nämä hankasivat
kovasti vastaan ja sanoivat:
-- Tästähän tulee oikeaa plättäntuuta, emmekä me sellaiseen suostu!
Mutta erään tehtailijan pojat olivat kuulleet vanhempiensa sanovan,
että nykyään voi saada mitä tahansa, kun vain väittää, että se on
kansan tahto. He siis huusivat:
-- Opettajien täytyy! Se on kansan tahto!
Ja silloin heti opettajat suostuivat. Kun siis Kiljusen herrasväki meni
asemalle, se oli juhlallista. Edellä kulki Pulla, sitten vetivät
opettajat rattaita, joilla Plättä istui äitinsä sylissä. Kiljusen pojat
kävelivät rattaitten vieressä ja isä niiden takana. Kaikki koulun
partiopojat ja -tytöt muodostivat kunniakujan, käsissään pitkät kepit.
Raahessa, jonne Kiljusen herrasväki sitten saapui, olisi näytäntö
sujunut aivan erinomaisesti, ellei heti alussa olisi tapahtunut pientä
selkkausta. Ja sen sai Pulla aikaan. Kun Raahe on vanha merikaupunki,
haisee siellä kaikki mereltä, siis suolaiselta. Ja tästä hajusta ei
Pulla ensinkään pitänyt. Rakennuksessa, missä näytännöt annettiin, oli
vahtimestarina entinen merimies, josta ei suolainen haju ollut koskaan
lähtenyt. Pulla alkoi kiivaasti häntä haukkua. Mies suuttui ja potkaisi
Pullaa. Pulla suuttui vielä enemmän ja kävi hänen housunlahkeisiinsa
kiinni. Eihän vanhalla merimiehellä koskaan housut ole kiinni muuta
kuin vyöllä. Kun siis Pulla oikein kovasti kiskoi, luisuivat housut
vyön alta. Sitä on mahdotonta selittää, mutta se vain lopputulos oli,
että Pullalla oli vähän ajan päästä miehen housut suussaan ja läksi
niiden kera juoksemaan yleisön puolelle. Eihän kukaan mies voi olla
ilman housuja. Tämäkin läksi siis ottamaan niitä pois. Pulla juoksi
tuolien ja penkkien alitse ja mies hänen jäljestään. Kaikki koettivat
ottaa Pullaa kiinni, mutta se ei onnistunut. Se läksi ulos ja mies
hänen jäljestään. Mutta nyt täytyi jo näytännön alkaa. Isä Kiljunen ei
ensin tiennyt, miten ensimmäinen näytös esitettäisiin, kun Pulla oli
poissa, sillä Pullallahan oli siinä hyvin tärkeä osa, kun se haisteli,
missä Plättä oli. Lopulta isä pelasti näytelmän juonen, kulkien hän
vuorostaan nelinkontin pitkin maata ja haistellen.
Ja tultiin Ouluun. Työväentalo oli tungokseen asti täynnä väkeä ja
odotus sekä jännitys oli suuri. Kun Plättä ensimmäisessä näytöksessä
tuli näyttämölle ja alkoi kontata tynnyriä kohden, nousi hän
seisaalleen ja katseli yleisöön päin. Aivan eturivissä istui eräs vanha
koulunrehtori. Plättä tahtoi sanoa tälle jotain ystävällistä ja
osoittaen sormellaan häntä lausui:
-- Plut, plut!
Kaikki ihmiset kääntyivät rehtoriin päin ja nauroivat. Kaikki olisi
pysähtynyt tähän, ellei Plätän mieleen olisi juolahtanut ruveta
retkumaan. Hän siis seisoi paikallaan ja nytkytti ruumistaan ja nauroi.
Rehtori suuttui ja luuli Plätän jollain tavalla häpäisevän häntä, joka
oli entinen eduskuntalainen; hän nousi seisomaan ja piti oikein
kasvatusopillisen esitelmän Plätälle, johon tämä vastasi:
-- Plät, plät!
Yleisö luuli tämän kaiken kuuluvan näytelmään ja taputti hurjasti
käsiään.
Viimein Plättä kiipesi tynnyriin ja näytäntöä voitiin jatkaa. Mutta
neljännen näytöksen aikana, kun linnun piti riistää Plättä, tekikin
tämän äkkiä mieli päästä vanhan rehtorin luo. Hän läksi siis yleisön
puolelle. Äiti Kiljunen tulla haapparoi suurine siipineen näyttämölle
ja etsi Plättää.
-- Prää! huusi silloin Plättä, joka oli kiivennyt rehtorin polvelle.
Äiti Kiljunen ei ollut yhtä taitava kuin isä Kiljunen muuttamaan
kappaletta, sillä eihän hän sitä ollut kirjoittanutkaan, eikä siis
osannut panna omiaan siihen. Hän läksi yleisön puolelle. Muutamat pikku
tytöt, jotka istuivat lähellä, pelästyivät tätä suurta hirveää lintua
ja alkoivat parkua. Äiti Kiljunen koetti heitä rauhoittaa ja hyppeli
heidän edessään. Mutta siitä tytöt vielä enemmän alkoivat huutaa. He
pakenivat näyttämön puolelle. Pian olivat kaikki pienet lapset siellä,
ja äiti Kiljunen hyppeli yleisön puolella. Saatiinhan näytäntö viimein
loppumaan, vaikka ainoastaan sillä tavalla, että rehtori meni
näyttämölle ja piti sieltä oikein innostuttavan ja isänmaallisen
puheen. Mutta kun yleisö viimein läksi teatterista, ei se oikein ollut
selvillä siitä, miten näytelmä päättyy, kun sitä häiriöittä näytellään.
Näytännön jälkeen meni koko Kiljusen herrasväki katsomaan koskea. Isä
Kiljunen, jolla oli hyvin suuret ajatukset itsestään, ihmetteli sitä,
ettei koskea oltu pysäytetty hänen kunniakseen. Hänelle koetettiin
kyllä selittää, että se oli mahdotonta. Mutta isä Kiljunen ei sitä
uskonut, vaan sanoi:
-- Puhukaa mitä puhutte! Jos me Kiljuset asuisimme tässä kaupungissa,
niin ei meille mikään olisi mahdotonta!
Ja se koski kovasti pohjalaisten kunniaan, sillä he uskoivat voivansa
saada mitä tahansa aikaan.
Nukuttuaan yön hotellissa rautatieaseman lähellä he aamulla läksivät
etelää kohden ja tulivat Tampereelle. Kyllähän Kiljusen pojat tämän
kaupungin tunsivat, sillä täällähän he olivat vähän aikaa kouluakin
käyneet.
Tässä kaupungissa tapahtui jälleen näytännön aikana yhtä ja toista
huomattavaa. Joku pahankurinen mies alkoi heti ensimmäisen näytöksen
aikana matkia koiran haukuntaa Pullan tultua näyttämölle. Pulla höristi
korviaan ja ärähti vastaan. Mies haukkui yhä kiivaammin, ja kaikki
ihmiset nauroivat nähdessään, miten Pullan karvat kiukusta nousivat
pystyyn. Pulla ei enää muistanut laisinkaan osaansa näytelmässä, vaan
seisoi lavan etuosassa ja räkätti oikein voimainsa takaa. Ja koko
yleisö ryhtyi vuorostaan matkimaan koiran haukuntaa.
-- Tässähän menee kaikki aivan sekaisin, sanoi isä Kiljunen.
Hän tuli äidin ja poikien keralla näyttämölle ja koetti taltuttaa
Pullaa. Mutta se ei onnistunut. Pulla läksi juoksemaan pitkin näyttämöä
ja Kiljusen herrasväki jäljestä. Yleisö luuli tämän kuuluvan
kappaleeseen ja taputti ihastuneena käsiään. Tässä hötäkässä kaatui
tynnyri, jonka sisällä Plättä oli, ja alkoi vieriä yleisöön päin.
Näyttämön ja katsomon välillä oli syvennys orkesteria varten, ja kun
nyt ei soittokuntaa tarvittu, niin oli tämä aukko peitetty laudoilla.
Tynnyri vieri tämän laudoituksen päälle. Kiljusen herrasväki riensi
näyttämön puolelta pelastamaan Plättää, ja yleisön puolelta tulivat
monet samassa tarkoituksessa. Eihän laudoitus sellaista painoa
kestänyt, vaan se rusahti rikki, jolloin kaikki putosivat syvennykseen.
Tässä rymäkässä halkesivat isä Kiljusen housut takaosastaan. Kun Plättä
tynnyreineen oli saatu nostetuksi ylös, ja kaikki ihmiset olivat
kiivenneet jälleen paikoilleen, pyysi isä Kiljunen anteeksi näytännön
keskeyttämistä, sillä hänen täytyi ensin ommella housunsa. Mutta siihen
yleisö vastasi, että he tahtovat nähdä senkin toimituksen. Ja niin sai
isä Kiljunen mennä suulleen tynnyrin päälle ja äiti Kiljunen ompeli
siinä kaikkien nähden yleisön laulaessa "Hämäläisten laulua". Toinen ja
kolmas näytös kului seikkailuitta, mutta tultiin neljänteen näytökseen,
jossa äiti Kiljusen piti olla lintuna, ja siinä tapahtui jälleen
odottamattomia asioita. Kun Kiljuset nyt näyttelivät oikeassa
teatterissa, oli isä Kiljunen arvellut lisäävänsä vaikutusta
viimeisessä näytöksessä sillä, että äiti tulisi lentäen näyttämölle.
Tätä tarkoitusta varten pantiin kattoon köysi, joka sidottiin äidin
vyötäröille, ja kaksi vahvaa miestä oli näyttämön takana kiskomassa
häntä ilmaan.
-- Ylös! komensi isä Kiljunen.
Silloin miehet kiskaisivat, ja äiti Kiljunen lensi ilmaan. Mutta millä
tavalla! Nuora oli sidottu huonosti tai oli äiti Kiljusen ruumiin paino
aivan toisenlainen kuin muiden ihmisten, seuraus vain oli se, että hän
tuli roikkumaan pää alaspäin ja hädissään hän räpytteli siipiään ja
kiljui kauheasti.
Isä Kiljunen näki tämän, suuttui ja löi miehiä huutaen:
-- Senkin tyhmeliinit! Tapetut linnut pannaan roikkumaan pää alaspäin,
ei elävät!
Miehet säikähtivät ja päästivät köyden käsistään.
Roiskis! Samassa putosi äiti Kiljunen näyttämölle päälleen. Mutta
semmoisia ihmisiä Kiljuset olivat, ettei heille koskaan mitään vahinkoa
tapahtunut, ei nytkään. Äiti keikahti siitä istualleen ja sitten yhteen
kyytiin meni kaksi kertaa itsensä ympäri.
Muita onnettomuuksia ei tapahtunut, mutta riittihän sekin jo yhden
kaupungin osalle.
Tultuaan Turkuun joutuivat Kiljuset teatterilla kovan kurin alaiseksi.
Täällä oli vahtimestari, joka sanoi, että hän tietää kaikki asiat
paremmin kuin koskaan Kiljusen herrasväki. Kylläpä isä Kiljunen tästä
suuttui, sillä hänhän oli omasta mielestään maailman viisain mies.
Herrasväki piti neuvottelua ja päätti kostaa vahtimestarille.
Ensimmäiseksi toimi Plättä. Ollessaan näyttämöllä kappaleen alussa hän
huomasi vahtimestarin seisovan näyttämön sivulla katsomassa heitä.
Plättä, joka, niinkuin tiedämme, oli ikäänsä katsoen hyvin väkevä
lapsi, konttasi vahtimestarin luo, tarttui äkkiä tämän kinttuihin
kiinni ja samassa oli mies kumossa. Hän kaatui näyttämön puolelle
yleisön suureksi ihastukseksi, ja Plättä sai aivan myrskyiset
kättentaputukset osakseen, kun ennätti vahtimestarin maatessa
näyttämöllä kiivetä hänen selkäänsä ja nousten siinä seisomaan rupesi
retkumaan. Vahtimestari nousi, Plättä siirtyi pitkin hänen selkäänsä ja
tuli viimein hänen hartioilleen ja lopulta pään päälle yhä siinä
retkuen. Vahtimestari ei uskaltanut liikahtaa peläten Plätän putoavan.
Äkkiä Plättä tuli vakavaksi ja lakkasi retkumasta.
Mitä olikaan tapahtunut? Plättä oli kostanut. Vahtimestari oli lopulta
aivan märkä. Arvaahan, mistä hän oli vettä päähänsä saanut.
Toisen näytöksen aikana heräsi Plätässä ajatus, jonka hän toteuttikin.
Vahtimestarilla oli kihara tukka ja tämä viekoitteli kovasti Plättää,
joka hyvin mielellään tarttui ihmisten tukkaan. Kun siis Plättä meni
pesään ja vahtimestari oli mennyt pesän sisälle ottaakseen Plätän
vastaan, tarttui Plättä hänen tukkaansa ja oikein lujasti tarttuikin.
Kuului hirveä hätähuuto, sillä kiharatukkaisilla on aina kovin arka
päänahka, ja kun vielä Plättä oikein täydellä voimalla tarrasi, niin
tuntuihan se. Vahtimestari ei muistanut enää, missä hän olikaan, vaan
koetti irtaantua Plätästä, ja silloin kaatua romahti koko uuni
näyttämölle ja vahtimestari oli jälleen yleisön katseltavana. Tietysti
Kiljuset eivät rientäneet ollenkaan hänelle avuksi, vaan antoivat hänen
yksinään suoriutua Plätästä. Ja sepä oli vaikeaa. Plättä tarrasi yhä
lujemmin kiinni. Vahtimestari ravisti päätään, Plättä heilui. Hän
kiskoi Plättää alaspäin, mutta Plättä kirkaisi niin, että koko teatteri
kaikui. Ei vahtimestari olisi päässyt tästä takkiaisesta irti, ellei
hän olisi keksinyt erästä hyvin sukkelaa tuumaa. Hän meni erääseen
kohtaan näyttämöllä, jossa hän voi tarttua sähkölankoihin käsillään, ja
antoi virran kulkea läpi ruumiinsa.
Plättä tipahti aivan kuin omena puusta maahan saatuaan sähköiskun.
Kolmannen näytöksen aikana oli vahtimestari päättänyt kostaa Kiljusen
herrasväelle. Ja hän keksi oikein oivallisen tuuman. Kun tässä
näytöksessä piti olla vesisaavi, johon Plätän piti mennä, niin hän
laittoi saavin pohjaan reiän ja siihen kiinnitti permannon läpi
näyttämöllä olevan palopostin letkun. Ja sitten hän asettui seisomaan
palopostin viereen pitäen kättään vesijohdon hanassa. Hän hymyili,
aijai, kuinka vahingoniloisesti hän hymyili!
Mitään pahaa aavistamatta ryömi Plättä saaviin. Samassa väänsi
vahtimestari vesijohdon auki. Suuri suihku tuli äkkiä saavista ja nosti
mukanaan Plätän ilmaan. Ja tämän suihkun varassa Plättä pysyi kauan
aikaa korkealla. Mutta eihän äiti Kiljunen tällaista voinut katsella.
Hän ryntäsi näyttämölle, tarttui saavin pohjassa olevaan letkuun ja
suuntasi äkkiä suihkun vahingonilosta hymyilevää vahtimestaria kohden.
Vahtimestari koetti juosta pakoon, mutta aina vain paksu vesisuihku
osui häneen. Hän koetti juosta näyttämön poikki karkuun, mutta silloin
äiti suuntasi suihkun taas häneen, ja kun vahtimestari sattui olemaan
yleisön ja äiti Kiljusen välissä, meni suihku suoraan yleisöönkin.
Kylläpä siellä syntyi kirkuna ja parkuna, poru ja huuto, kun ihmiset
saivat täyden suihkun vasten kasvojaan. Äiti riensi katsomaan, mikä
hätä oli katsojien joukossa, pitäen letkun päätä kainalossaan.
-- Kääntäkää torvi toisaanne! huusivat ihmiset.
Äiti totteli ja nosti letkun päätä hiukan ylöspäin, ja silloin suihku
osui ensimmäisellä rivillä olevien päälle.
-- Ei saa tänne suihkuttaa! huusivat nämä.
Äiti nosti taas letkua ja silloin vesi meni toiselle riville.
Luru huomasi viimein, mistä vesi tuli letkuun, meni sulkemaan hanan ja
yleisö pääsi rauhoittumaan.
Vahtimestari oli karannut teatterista aivan kokonaan. Niin ainakin
luultiin, mutta se ei ollut totta, sillä hän oli mennyt keksimään uusia
keinoja kostaakseen. Ja viimeisessä näytöksessä hänen kostonsa
huomattiin.
Äiti Kiljunen tuli näyttämölle lintuna. Hän ei ollut enää tahtonut
mennä roikkumaan nuorasta vaan hyppeli pitkin maata. Ja hän hyppeli
tällä kertaa aivan tavattomasti. Vahtimestari oli nimittäin kaikessa
salaisuudessa mennyt äiti Kiljusen vaatteiden luo ja oli pistellyt
hänen pukuunsa kuuluvan pyrstön aivan täyteen pitkiä nuppineuloja.
Kun äiti Kiljunen siis hyppeli näyttämöllä yllään isä Kiljusen ohuet
alushousut, pistivät nämä nuppineulat oikein kovasti. Hän hyppäsi
korkealle, mutta mitä enemmän hän hyppi, sitä enemmän neulat pistivät
ja sitä enemmän hän taas hyppi. Yleisön mielestä se oli oikein korkeaa
taidetta, ja totta se olikin, sillä hän hyppi hyvin korkealle.
Ihmeellisimmän loikkauksen hän teki silloin, kun näytelmän mukaan isän
piti häätää lintu pois lyömällä tätä suurella luudalla, jolloin isä
Kiljunen läjäytti oikein voimansa takaa äiti Kiljusta pyrstöön.
Näytännöstä oli aivan eri mieliä kaupungissa. Valtuusto kokoontui ja
päätti, ettei Kiljusen herrasväkeä enää koskaan päästetä kaupunkiin,
mutta siitä taas toiset suuttuivat ja sulkivat valtuuston
istuntohuoneeseensa, josta he eivät päässeet pois, ennenkuin
Helsingistä kaksi senaattoria oli saapunut heidät vapauttamaan.
Hämeenlinnassa, jonne Kiljusen herrasväki tämän jälkeen saapui, oli
kaikki aivan rauhallista. Ei näytännön aikana tapahtunut mitään muuta
häiriötä, kuin että eräs vanha muija, joka oli teatterin siivooja,
tahtoi näytännön aikana mennä näyttämön läpi katsojien puolelle. Kun
näyttämölava oli korkealla, ei hän päässyt siitä hyppäämään alas; hän
istui sen vuoksi lavan reunalle ja alkoi siitä liukua, mutta Kiljusen
pojat riensivät auttamaan ja silloin sattuivat astumaan hänen
hameenliepeelleen, jolloin se jäi kiinni näyttämön lattiassa olevaan
naulaan. Kun siis muija hyppäsi alas, jäivätkin hameet ylös. Olipa
siinä hommaa, ennenkuin hänet oli päästetty vapaaksi.
Lahdessa oli koko työväenyhdistys ottamassa Kiljusia vastaan, sillä kun
Plätän retkumista pidettiin jonkinmoisena kuvana eduskunnan toiminnasta
ja lahtelaiset vihasivat eduskuntaa, niin päättivät he kunnioittaa tätä
perhettä ja valitsivat Plätän yhdistyksensä kunniajäseneksi. Tämän
vuoksi Plättä esiintyikin näytännössä suuri punainen nauha kaulassaan
ja punaiset nauhat tossuissaan. Näytelmän lopulla hän seisoi keskellä
näyttämöä retkuen ja heiluttaen pientä punaista lippua kädessään.
Mikkeli oli ainoa kaupunki, jossa ei tapahtunut yhtään mitään
erikoista, sillä eihän se ollut mitään merkillistä, että Luru ja Mökö
joutuivat riitaan keskenään ja jäivät näytännöstä pois, jolloin isä ja
äiti olisivat saaneet esittää heidänkin osansa. Koko näytelmän juoni
olisi ollut muutettava toiseksi, mutta isä Kiljunen löysi kaupungin
kadulta kaksi poikaa, jotka pahankurisuudessaan ehdottomasti
muistuttivat Mököä ja Lurua. Näiden kanssa pidettiin pieni harjoitus ja
selitettiin, mitä heidän piti tehdä. Pojat näyttivät hyvin oppivaisilta
ja isä oli tyytyväinen.
Kun Plättä ensimmäisessä näytöksessä oli mennyt tynnyriin, niin nämä
uudet näyttelijät menivät katsomaan häntä. Tynnyri olikin avonainen
molemmista päistä. Kun siis toinen poika kurkisti toisesta päästä ja
toinen toisesta, tarrasi Plättä kummankin tukkaan kiinni. Pojat
nousivat säikähtyneinä pystyyn, jolloin yleisö sai nähdä merkillisen
näyn, tynnyrin, joka käveli neljällä jalalla.
Nämä pojat karkasivat näytännöstä kokonaan pois. Kaikeksi onneksi
olivat Mökö ja Luru sillä välin sopineet keskenään ja palasivat,
jolloin heidän avullaan voitiin jatkaa näytäntöä. Tosin muutamat
sellaiset, jotka eivät oikein tunteneet Kiljusten perhesuhteita,
uskoivat, että heillä olikin yhteensä neljä poikaa ja että Mikkelissä
oli Plättä repinyt kahdelta pään irti ruumiista. Mutta he olivat tyhmiä
ihmisiä, jotka eivät tienneet, etteivät Kiljuset sentään voi niin
suuria ihmeitä tehdä, että repisivät päät irti toisiltaan.
Kuopiossa, jossa pojat hyvin tunnettiin, oli heidän sinne päivällä
saapuessaan suuret urheilujuhlat Väinölänniemen urheilukentällä. Kun
teatteri, missä näytäntö annettiin, oli myös Väinölänniemellä, niin
menivät Kiljuset ensin katsomaan kilpailuja. Tällöin he ottivat
innoissaan niihin osaa. Luru voitti kaikki kilpailijat sadan metrin
juoksussa, sillä kyllähän Kiljusen pojat juosta osaavat. Mökö voitti
taas kahdensadan metrin juoksussa. Äiti Kiljunen otti osaa naisten
kilpajuoksuun ja herätti huomiota uudella juoksutavalla. Hän nimittäin
nosti hameensa polviin asti ja sitten puoliksi juoksi, puoliksi hyppeli
eteenpäin. Kuopion Reipas päättikin ottaa tämän uuden juoksutavan heti
ohjelmistoonsa. Isä Kiljunen otti osaa painiin, mutta joutui aina
alakynteen, vaikka hän koetti kamppaamalla kaataa vastustajansa. Plätän
kunniaksi järjestettiin sylivauvojen konttaus-kilpailu, jolloin Plättä
meni kuin mato eteenpäin.
Kun siis illalla tuli näytäntö, oli väkeä teatterihuoneella aivan
tungokseen asti. Näytäntö oli oikeastaan Kiljusten juhlimista, sillä
savolaiset rakastavat juhlimista. Ensimmäisen näytöksen aikana tuli
valtuusto torvisoittokunnan kanssa lavalle. Plättä rupesi tietysti
retkumaan soiton tahdin mukaan, ja tämä nauratti niin kovasti
soittajia, että lopulta ei kukaan muu enää saanut ääntä torvestaan kuin
suurimman torven soittaja, sillä hän oli vanha mies, jolla oli monta
lasta, eikä hän siis vähääkään hämmästynyt Plätän retkumista. Kun torvi
sanoi aina vähän päästä kumealla äänellä: Puh, puh! niin Plättä siihen
väliin aina sanoi: Plät!
Toisen näytöksen aikana tulivat urheilijat ja heittivät Kiljusia
ilmaan. Kolmannen näytöksen aikana kävi suometarlainen lähetystö ja
neljännen näytöksen aikana nuorsuomalainen, jolloin äiti Kiljunen
lintupuvussaan tuli heidän erikoisen juhlimisensa esineeksi.
Laivalla he täältä läksivät Savonlinnaan. Kun siellä on kylpylaitos ja
siis paljon ulkomaalaisia, päättivät Kiljuset antaa näytännön
kylpylaitoksen juhlasalissa.
Kaupungissa oli paljon venäläisiä ja nämä pitivät aivan tavatonta iloa
näytännössä, vaikka he eivät ymmärtäneet yhtään mitään Kiljusten
sanoista. He antoivat uudet nimet koko herrasväelle, nimittäin
Skrikunoffit, Pullaa he kutsuivat Bablushkaksi, Plättä, Mökö ja Luru
saivat pitää omat nimensä. Venäläisten kunniaksi isä Kiljunen järjesti
kappaleeseensa venäläisen tanssin. Ja kun venäläiset osaavat tanssissa
aivan kovasti hyppiä, niin arvaahan sen, että Kiljusten esitys
miellytti heitä tavattomasti. Kaikki nauroivat niin paljon, että
seuraavana päivänä moni oli kipeä pelkästä naurusta ja ylilääkärillä
oli paljon työtä heitä hoidellessaan.
Vilkkaitten ihmisten seurassa ei tietysti Kiljusille voinut tapahtua
mitään odottamatonta, mutta toisin kävi heidän tultuaan Sortavalaan.
Kun näytäntö oli annettava kaupungintalolla, niin ilmoitti se herra,
joka omisti kaupungin sähkölaitoksen, ettei hän anna sellaiselle
roskajoukolle, kuin Kiljuset ovat, mitään valaistusta.
-- Mekö roskajoukko! huudahti isä Kiljunen.
Ja hän suuttui niin, että tuli aivan punaiseksi. Ja sitten hän meni
tapaamaan tuota herraa, joka omisti sähkölaitoksen.
Sähkötehdas oli sillä puolen kaupunkia, jota sanotaan Kymöläksi ja
jonne kaupungista päästään kapeaa puusiltaa myöten. Keskellä tätä
siltaa Kiljuset tapasivat sähkölaitoksen omistajan.
-- Saammeko sähköä vai emmekö? sanoi isä Kiljunen tiukasti.
-- Ette saa, kun minä kerran olen kieltänyt, vastasi toinen. Ja kun
minä sanon ei, niin se on ei!
Silloin äiti Kiljunen suuttui vuorostaan ja löi tätä herraa korvalle.
Herra katsoi pitkään tähän laihaan naiseen ja ihmetteli, mihin paikkaan
hän tätä vuorostaan löisi. Mutta ennenkuin hän ennätti sitä tehdä, oli
äiti Kiljunen lyönyt jo toisen kerran. Herra horjahti kaidepuuta
vasten, niin ankara oli lyönti, mutta samassa hän oli tarrannut äiti
Kiljuseen kiinni ja molemmat menivät niin että molskahti veteen. Isä
Kiljunen hyppäsi heti jäljestä pelastamaan vaimoansa. Mökö ja Luru
hyppäsivät pelastamaan vanhempansa. Ihmisiä oli juossut suuret määrät
sillalle katsomaan tätä metakkaa. Kun he kaikki nojasivat kaidepuuta
vasten, niin ei se kestänytkään, vanha ja mädäntynyt kun oli, sellaista
painoa, vaan irtaantui ja neljäkymmentäyhdeksän -- niitä oli
neljäkymmentäyhdeksän tarkkaan laskettuna -- putosi veteen. Loiskahdus
oli niin kova, että se kuului kautta kaupungin, ja ihmisiä riensi
suuret määrät katsomaan, mikä oli hätänä.
Olipa vedessä metakka. Äiti Kiljunen ei nimittäin vähääkään välittänyt
siitä, että hän oli vedessä, vaan täälläkin hän jatkoi tuon herran
kanssa tappeluaan. He menivät aina tuon tuostakin veden alle aivan
huppuun, nousivat taas purskuen pinnalle ja katosivat uudelleen. Pari
kertaa äiti Kiljunen iski niin kovalla vauhdilla juuri kun toinen
sukelsi veden alle, että hän teki oikein komean mukkelismakkeliksen
vedessä. Tietysti toiset veteen pudonneet koettivat erottaa näitä
tappelevia, mutta joutuivat siinä samassa yhteiseen metakkaan. Lopulta
vesi aivan kiehui. Ja sellainen kohina siinä oli, että kalat
pelästyivät, eikä sen jälkeen ole siitä lahdesta saatu muuta kuin aivan
pikkuisia kaloja, kaikki suuret karkasivat ainiaaksi sieltä pois.
Lopulta kaupunkilaiset tulivat veneillä ja kokosivat ihmiset vedestä
pois. Kun oli päästy rannalle, kysyi äiti Kiljunen sähkölaitoksen
omistajalta oikein kiukkuisella äänellä:
-- Saammeko sähköä vai emmekö saa?
-- Vaikka juhlavalaistuksen, vastasi herra.
Ja sanansa hän pitikin. Koko kaupungintalo loisti illalla täydessä
kirkkaudessa. Isä Kiljunen piti velvollisuutenaan ensin pitää puheen
yleisölle. Se oli hyvin lyhyt ja kuului näin:
-- On sanottu, että kansan tahto saa aikaan mitä tahansa, mutta se on
väärä lause. Kansan tahdon yläpuolella on Kiljusen herrasväen tahto!
Ja silloin kaikki hurrasivat.
Mutta kun sana tuli Joensuuhun, että Kiljusen herrasväen piti tulla
sinne, niin valtasi kaupungin asukkaat aivan täydellinen kauhu. He
huusivat, etteivät he millään muotoa tahdo sellaista joukkoa sinne
ollenkaan. Kun isä Kiljuselle tämä kerrottiin, vastasi hän ylpeästi:
-- Jääkööt sitten omaan pimeyteensä!
Ja joensuulaiset saivat olla näkemättä Kiljusen herrasväen
näyttelemistä.
Jos joensuulaiset olivat olleet tyhmiä eivätkä olleet käsittäneet, mitä
suurta taidetta heille tarjottiin, niin kyllä viipurilaiset sen sijaan
tämän arvon täydelleen tajusivat. He tajusivat kunnian, mikä Kiljusten
tulon kautta tuli kaupungin osaksi, mutta myös vaaran. Hovioikeus,
jolla oli ollut paljon vaikeita asioita selvitettävänä, tuli joukolla
asemalle, sillä he tahtoivat nähdä sen olennon, joka osasi kietoa
itsensä lankoihin ja niistä sitten jälleen päästä vapaaksi. He olivat
kuulleet Plätän esiintymisestä Helsingissä ja uskoivat, että
näytelmässä esiintyisi tuo sama kohta. Kaupungin sotaväki oli aseissa
ja Kolikkoinmäen kanuunat käännetyt kaupunkia kohden. Teatterin pihalla
odotti palokunta aivan valmiina ruiskuineen ja tikapuineen.
Teatterissa juhlittiin Kiljusia yhtämittaisella laululla. Kun Plättä
nousi tynnyristä, niin laulettiin "Herää Suomi". Ja kun yleisö oli
laulanut:
-- Herää Suomi, niin loppuu yö, nouse jo pois jalopeura!
Silloin Plättä hihkaisi ilosta ja laulu meni kaikilla odottamatta
hiukan viistoon.
Pulla luuli jalopeuralla tarkoitettavan häntä ja oli hyvin ylpeä, mutta
siinä se oli aivan väärässä, sillä ei kukaan ajatellut nyt Pullaa.
Kun Plättä toisessa näytöksessä meni pesään, lauloi yleisö? Syttynyt on
sota julma!
Kolmannessa näytöksessä vesisaavi sai yleisön laulamaan:
-- Kuss' aallot Laatokan vuorihin lyö!
Mutta kun viimeinen näytös tuli, jossa äiti Kiljunen lintuna tahtoi
ryöstää Plätän, niin ei innostuksella ollut enää mitään rajoja, kaikki
huusivat:
-- Plättä on meidän kauppamme, jonka Pietari tahtoo anastaa!
Lähtö kotia kohden oli suurenmoinen. Asemalla oli tungokseen asti väkeä
ja kaikki hurrasivat.
Matkalla isä Kiljunen pidätti junan jokaisella asemalla ja pysäkillä
ottaakseen vastaan lähetystöt, jotka saapuivat Kiljusia tervehtimään.
Kun he, junan viivyttyä kahdeksan tuntia yli määräajan matkallaan,
viimein saapuivat kotiasemalleen, sanoi isä Kiljunen:
-- Nyt me olemme saaneet nähdä, että me olemme oikea kuva tästä
kansasta. Paljon touhua, hyvin paljon touhua. Siksi meistä pidetään.
Mutta viisaat sanoivat, että hänen olisi pitänyt lisätä:
-- Paljon touhua ja suurta itserakkautta! Paljon touhua ja vähän
tulosta!
Mutta sellaista ei isä Kiljunen osannut ajatellakaan. Hän oli hyvin
tyytyväinen, kun näyttelijät pyysivät senaatilta apurahaa, voidakseen
tehdä näytelmätaiteellisia tutkimuksia Kiljusen herrasväen johdolla.
Vähitellen ihmiset unohtivat Kiljuset ja heidän näytäntönsä, mutta
eduskunta sai pitää heistä muistona nimen: Retkulaiset! Ja tätä nimeä
käytettiin aina silloin, kun he touhusivat turhaan ja retkuivat
asioissa samalla kohtaa pääsemättä koskaan sen pitemmälle.