Eräänä kesäaamuna sanoi äiti Kiljunen pojilleen:
-- Isän ja minun täytyy lähteä koko päiväksi pois.
-- Menkää vain, sanoi Mökö.
-- Te saatte sillä aikaa hoitaa Plättää, jatkoi äiti.
-- Kyllä me hoidamme, sanoi Luru.
-- Olettehan te hyvin viisaita poikia, sanoi isä Kiljunen, kyllä te
aina osaatte yhden päivän hoitaa niin kilttiä lasta, kuin Plättä on.
-- Tottahan tuon osaa tehdä, sanoi Mökö. Antaa ruokaa sille, kun se
huutaa, ja panna se maata silloin, kun sen tulee uni.
-- Se on vielä niin pieni, ettei sen kanssa tarvitse edes leikkiäkään,
lisäsi Luru.
-- Jos jonnekin menette, niin sanokaa Miinalle, kyllä hän sillä aikaa
pitää Plätästä huolta.
Miina oli Kiljusen herrasväen palvelijatar.
Isä ja äiti Kiljunen läksivät tyytyväisinä pois, sillä he luottivat
aivan varmasti poikiinsa ja näiden suureen viisauteen.
He olivat jo täyttä touhua menneet hyvän matkaa, kun äiti äkkiä muisti
jotain.
-- Isä, sanoi hän, jos Plätälle tulee vahinko, niin mitä sitten?
-- Mikä vahinko? kysyi isä Kiljunen.
-- Sellainen jokapäiväinen vahinko, kuin lapsille tapahtuu aina.
-- Hoitakoot pojat senkin, lausui isä.
Mutta äiti kääntyi ympäri ja juoksi hirveällä touhulla kotiin.
-- Pojat, pojat, sanoi hän, muistakaa pitää Plättä aina kuivana.
-- Kyllä pidämme, sanoivat pojat.
Äiti kääntyi ympäri ja läksi menemään. Nyt hän oli aivan varma siitä,
että kaikki päättyy hyvin.
Vähän ajan päästä tuli Miina poikien luo.
-- Minun täytyisi mennä asialle koko päiväksi, sanoi hän. Hoitakaa
sillä aikaa Plättää hyvin.
-- Kyllä hoidamme, sanoi Luru.
-- Miina saa mennä rauhassa, lausui Mökö.
-- Pöydällä on teille ruokaa, sanoi Miina. Ja siellä on myös velliä
Plättää varten.
-- Kyllä me osaamme syödä ja syötämme Plättääkin, sanoi Luru.
Ja Miina läksi omille matkoilleen varmana siitä, että pojat suoriutuvat
aivan erinomaisesti tehtävästään.
Pojat ottivat tehtävänsä aivan vakavasti. He istuivat Plätän kehdon
ääressä ja puhelivat sen kanssa. Se tietää, että pojat puhuivat ja
heidän sisarensa plättäili.
-- Eihän tässä mitään vaivaa ole, sanoi Mökö. Lapsen hoitaminen on
hyvin helppoa tehtävää.
-- En minäkään ymmärrä, miksi vanhat ihmiset aina pitävät sellaista
uhoa lasten hoitamisesta, sanoi Luru.
He eivät tienneet vielä, mikä oli tulossa.
Pojat puhuivat ja Plättä vastaili omalla tavallaan. Äkkiä se tuli
vakavaksi eikä sanonut mitään, katsoi vain eteensä.
-- Mitähän se nyt ajattelee noin syvästi? sanoi Mökö.
-- Varmaankin tämän elämän monimutkaisuutta, sanoi Luru.
Samassa Mökö huusi:
-- Nyt minä tiedän, mitä se ajatteli. Katsohan tuonne.
Ja hän viittasi kehdon alle. Kehto oli juurikori, joka oli jalkojen
varassa. Luru katsoi sen alle.
-- Se tippuu! sanoi hän.
-- Niin, se tippuu!
Luru sieppasi sisarensa kehdosta ylös. Lapsi ja kehto olivat aivan
märät.
-- Miksi sinä et sanonut sellaista hiukan aikaisemmin? lausui Mökö
Plätälle.
-- Ehkä se tahtoo jatkaa, sanoi Luru.
Plättä vain plättäili.
-- Kysytään, lausui Mökö.
Hän kumartui sisarensa puoleen ja sanoi:
-- Tahdotko vielä mennä lilille?
Plättä, joka roikkui Lurun sylissä, nyökkäsi.
-- Se tahtoo. Tuo tänne astia, lausui Luru.
He koettivat saada Plättää istumaan tarkoitusta varten tuodulle
astialle, mutta tyttö ei mitenkään osannut istua siinä, ja kun Luru
jätti hänet vähäksi aikaa pitelemättä, kaatui hän astioineen päivineen.
-- Kyllä se on niin taitamaton, ettei uskoisi kenenkään tekevän tuolla
tavalla! sanoi Mökö kiukuissaan.
Luru oli nostanut Plätän pystyyn. Tämä oli pojan hommista niin
ihmeissään, ettei edes itkenyt.
-- Äiti sanoi, että meidän pitää pitää se kuivana, lausui Mökö.
-- Kuivaa sinä, minä pitelen, vastasi Luru.
Ja Mökö haki pyyheliinan, jolla hän kuivasi Plätän. Luru tarkasti
sisartaan.
-- Ei se ole vielä oikein kuiva. Tuo tänne palkeet, sanoi hän.
Talossa oli pienet käsipalkeet, joilla valkeata pesään tehtäessä
lietsottiin tulta. Mökö meni hakemaan palkeet. Plättä asetettiin
suulleen lattialle ja nyt pojat vuoron perään puhalsivat palkeilla
siihen ilmaa.
Plätästä oli tämä niin hauskaa, että se koko ajan nauraa kikatti.
Pojat ottivat märät vaatteet sisarensa yltä, tyhjensivät kehdon ja
veivät kaikki vaatteet pihalle auringonpaisteeseen kuivumaan. Mökö otti
päältään oman paitansa ja se pantiin Plätän ylle. Patjojen sijasta
otettiin äidin vuoteelta tyynyjä ja pantiin kehtoon.
Plättä näytti aivan tyytyväiseltä kaikkeen.
Poikien tuli nälkä. He menivät ruokasaliin syömään.
-- Täällä on velliä Plätälle, sanoi Luru. Vie sinä lautanen sille.
Mökö otti lautasen ja lusikan, nosti Plätän kehdossaan istumaan, pani
lautasen sen syliin ja lusikan sen käteen lausuen:
-- Syö nyt!
Ja Mökö jätti Plätän siihen palaten jatkamaan syömistään ruokasaliin.
Kun pojat sieltä tulivat katsomaan sisartaan, oli velli kaatunut Plätän
syliin ja se iloissaan pureskeli lusikkaa.
-- No, nyt se taas on sotkettu, sanoi Luru.
He ottivat paidan Plätän päältä pois, tyhjensivät taas kehdon ja veivät
kaikki vaatteet pihalle kuivumaan. Lurun paita pantiin nyt Plätän ylle
ja kehtoon pantiin kaikki tyynyt isän vuoteesta. Mutta nyt ei Plättä
ollutkaan tyytyväinen, vaan huusi.
-- Mitähän se nyt tahtoo? kysyi Luru.
-- Mitä sinä tahdot? kysyi Mökö kumartuen Plätän puoleen.
-- Puh, puh, vastasi Plättä.
-- Ahaa, sanoi Luru, se tahtoo taas tulla kuivatuksi palkeilla. Saamasi
pitää.
Tyttöä alettiin jälleen kuivata palkeilla. Mökö katseli tätä toimitusta
ja sanoi:
-- Eiköhän olisi ensin pitänyt pestä siitä velli pois, sanoi hän.
-- Eihän äitikään pese Plättää muuta kuin kaksi kertaa viikossa, sanoi
Luru. Ja eilen se pestiin. Antaa olla vain, kyllä velli kuivuu.
Ja velli kuivui kiinni Plätän ruumiiseen.
-- Mutta pitää kai sille antaa ruokaa yhtä kaikki, sanoi Mökö.
-- Annetaan vain, lausui Luru.
He noutivat ruokasalista ruokaa ja alkoivat syöttää Plättää. Mutta kun
ruokaa tippui Plätän rinnoille, keksivät pojat sen, että tyttö
nostettiin kehdon laidan nojaan sillä tavalla, jotta sen leuka oli
reunaa vasten. Mökö piteli sitä tässä asennossa, ja Luru pisteli ruokaa
suuhun.
-- Syö nyt, jotta tulet vahvaksi, sanoi Luru ja ajoi ruokaa yhtä mittaa
Plätän suuhun.
Ja Plättä söi niin, että oli viimein aivan sininen.
-- Ei siihen kai nyt enää mahdu enempää, sanoi Mökö.
-- Nyt se pitäisi nukuttaa, sanoi Mökö.
-- Minä tiedän siihen keinon, lausui Luru.
He veivät kehdon pihalle, panivat sen molempiin päihin nuoran ja näistä
asettivat kehdon riippumaan tikapuiden pienasta. Tässä he nyt
heiluttivat sisartaan. Mutta Plättä ei vain nukkunut. Se plättäili
iloissaan kehdossaan.
-- Emme me tässä koko päivää jouda heiluttamaan sitä, sanoi Mökö.
Pullakin saa jotain tehdä.
Pulla tuotiin, sen kaulaan pantiin nuora ja nuora sidottiin kehtoon
kiinni. Pulla ei pitänyt laisinkaan tästä hommasta ja hyppeli
vimmatusti, jolloin kehto joutui kovaan liikkeeseen.
-- Kyllä se nyt heiluu, sanoi Luru.
Ja tyytyväisinä läksivät pojat leikkimään.
Pulla haukkui vimmatusti ja tahtoi seurata heitä. Kun pojat olivat
kadonneet, jäi se istumaan kehdon alle.
Kylän koiria kulki ohitse, näkivät Pullan ja tulivat sitä tervehtimään.
Jostakin tuntemattomasta syystä syntyi silloin kova rähäkkä koirien
kanssa. Pulla koetti iskeä niihin hampaillaan, nämä hyökkäsivät Pullan
kimppuun, ja kohta olivat kaikki yhtenä keränä, jolloin kori tietysti
heilui aivan vimmatusti.
Pojat kuulivat tämän ja riensivät katsomaan. He saapuivat juuri
parahiksi näkemään, kuinka kehto kallistui aivan peloittavassa määrässä
ja Plättä alkoi painua sen toiselle laidalle. Samassa Pulla nykäisi, ja
pläiskis, putosi Plättä keskelle koiraparvea. Se moksahti erään suuren
villakoiran niskaan suulleen ja hädissään tarrasi sen tuuheaan turkkiin
kiinni.
Aijai, kuinka villakoira säikähtyi! Se oikein kiisi pakoon. Tietysti.
Plättä, jolla oli kovat kourat, piti kiinni koiran karvoista, jotta ei
putoaisi.
Ja koira meni eteenpäin ja Plättä sen selässä.
-- No, nyt juoksuun! huusi Luru.
Molemmat pojat kiitämään jäljestä. Kyllä se oli huimaa menoa, kun
Kiljusen pojat kerrankin juoksivat oikein täyttä totta. Koira meni
ulvoen aivan kuin hullu eteenpäin, pojat menivät, niin että kintut
vilisivät jäljestä. Koira hyppäsi aidan yli ja Plätän paita vain
hulmusi kun se keikahti kauniisti mennessään koiran selässä myöskin
aidan yli.
Tätä menoa jatkui kauan aikaa. Viimein löytyi Plättä keskeltä
lantatunkiota, jonne se oli pudonnut koiran selästä. Täällä se
tyytyväisenä istui. Mutta pojat eivät olleet tyytyväisiä nähdessään
sisarensa. Arvaahan sen, minkä näköinen oli sen paita, oikeastaan Lurun
paita, joka oli sen yllä, ja millainen se oli itse.
-- Ei se ole suinkaan kauniin näköinen, sanoi Luru ottaessaan Plätän
syliinsä.
-- Eikä hyvän hajuinen, sanoi Mökö.
-- Se ainakin on hyvä asia, sanoi Luru, ettei tässä tarvita palkeita.
Plättä on aivan kuiva.
He veivät sisarensa, josta ei enää voinut laisinkaan sanoa, minkä
värinen se oli, kehtoon. Varmuuden vuoksi he päästivät kehdon
tikapuista irti, sillä eihän tiennyt, mikä vaara voisi uhata sitä
jälleen, jos se siinä roikkuisi.
Plättä oli kaikesta tästä jo niin uupunut, että se nukkui aivan heti.
Väsyneitä olivat pojatkin juoksustaan ja menivät pitkälleen pihamaalle
ja nukkuivat. Pulla oli väsynyt sekin ja nukkui poikien viereen.
Talossa oli kaikki aivan hiljaista. Ja se oli kaikista merkillisintä,
sillä Kiljusen herrasväen asunnolla ei juuri koskaan ollut hiljaista.
Mutta kylläpä oli poikien herääminen sen sijaan sitä meluisempi. Oikein
Kiljusen herrasväen tavalliseen malliin oleva metakka seurasi tätä
hiljaisuutta. Ja tämä johtui seuraavasta seikasta. Plättä heräsi
ensimmäiseksi. Se kaatoi kehtonsa ja putosi maahan. Mutta kun se oli
terve ja roteva lapsi, niin ei se sanonut yhtään mitään, kierieli vain
vähän aikaa maassa ja sitten alkoi kontata eteenpäin.
Pihamaa oli hiukan viettävä ja Plättä vuoroin ryömi, vuoroin kieri sitä
myöten, kunnes tuli sen toiseen laitaan. Täällä oli suuri
muurahaiskeko.
Plättä oli utelias olento. Se näki joukon tuollaisia pikku eläviä ja
koetti saada niitä käsiinsä. Kun ne pakenivat, meni Plättä niiden
jäljestä ja joutui viimein aivan muurahaiskeon lähelle.
Muurahaiset ryntäsivät kilvan tytön kimppuun ja koettivat purra, mutta
minne ne olisivat purreet, kun Plättä oli aivan yltä yleensä liassa ja
lannassa, jotta siinä ei ollut yhtään tyhjää paikkaa.
Pesän kohta tuntui pehmoiselta ja Plättä kapusi sen päälle ja nousi
istumaan ihan keskelle kekoa. Ja tässä se nyt komeili aivan mustanaan
muurahaisista, joita kulki pitkin sen ruumista. Pojat heräsivät.
-- Missä on Plättä? sanoi Luru.
He katsoivat kehtoa kohden, se oli kumossa ja lapsi poissa. Nyt pojat
päästivät oikein Kiljusen poikain huudon. Ja sitten he alkoivat kiljua
niin että seutu kaikui:
-- Plättä! Plättä!
Kyllähän Plättä nimensä tunsi. Se nosti molemmat muurahaisista aivan
mustat kätensä ilmaan ja päästi hänkin puolestaan huudon.
-- Voi Pöllösen pöröpömppeli! huusi Luru. Tuolla Plättä on, keskellä
muurahaispesää!
-- Pian auttamaan, pian auttamaan! huusi Mökö.
Pojat ryntäsivät tulista vauhtia muurahaiskeon luo. Salaman nopeudella
he olivat ottaneet sisarensa sieltä pois ja Luru kantoi häntä sylissään
vähän matkaa.
Äkkiä hän huusi ja heitti Plätän Mökölle. Pian tämäkin huusi ja heitti
Plätän maahan.
Mitä oli tapahtunut?
Tietysti muurahaiset olivat pysytelleet kiinni Plätässä ja nyt ne
olivat siirtyneet Mököön ja Luruun.
Plättä istui maassa ja oikein hirnui ilosta katsellessaan veljiään. Hän
saikin nähdä Kiljusen poikain tekevän sellaisia temppuja, ettei kukaan
muu ole niitä nähnyt. Mökö hyppi kuin hullu ilmaan, kierieli maassa ja
huitoi ympärilleen. Luru väänteli itseään niin moneen mutkaan, ettei
aina tiennyt, oliko hän enää oikein entiseen tapaan pantu kokoon. He
koettivat sillä tavalla saada muurahaisia irtaantumaan itsestään. Mutta
eihän se auttanut, sillä muurahaiset olivat menneet vaatteiden sisään.
Nyt he alkoivat pistellä käsiään jokaisesta aukosta, mistä vain sopi,
housunlahkeista, hihojen suista, takin kauluksen välistä. Luru
varsinkin oli tässä suhteessa aivan erinomaisen taitava. Ja Plättä
katseli suurella ihastuksella tätä. Hän ei välittänyt muurahaisista
mitään, vaikka nämä olivat ryhtyneet rakentamaan uutta pesää itselleen
Plätän päähän ja kiireimmän kautta kuljettivat neulasia pitkin hänen
ruumistaan sinne.
Kun Mökö ja Luru eivät mitenkään saaneet muurahaisia lähtemään pois,
oli heidän pakko riisua kaikki vaatteet yltään ja siinä he nyt
tanssivat Plätän edessä aivan ilkialasti.
Kun he tällä tavalla olivat päässeet vapaiksi vaivoistaan, ryhtyivät he
ajattelemaan, millä keinoin he sisarensa puhdistaisivat noista pienistä
mustista elukoista.
Eivät he voineet ruveta nyppimään muurahaisia pois, sillä sehän olisi
kestänyt kauhean kauan. Mutta kyllä Kiljusen pojat aina keksivät
pulassa keinoja.
He veivät Plätän hiekkakuopalle. Väärin on sanoa, että he veivät, sillä
eivät he uskaltaneet ottaa häntä syliinsä, oikeammin on sanoa, että he
roikottivat, koska Mökö kantoi jaloista ja Luru käsistä.
Hiekkakuopalla he alkoivat sisartaan heitellä hiekalla. Eihän Plättä
tällä tavalla suinkaan tullut puhtaammaksi, mutta se seuraus siitä oli,
että muurahaiset ainakin katosivat kokonaan.
-- Kyllä sitä taitaa pitää varjella aivan yhtä päätä, sanoi Luru
veljelleen viedessään muurahaisista vapaan sisarensa kehtoon.
Ja he päättivät pitää tästälähin Plättää silmällä, jotta se ei pääsisi
minnekään karkaamaan.
Plättä istui vähän aikaa kehdossaan ja sitten se päästi oikein hirveän
äänen.
-- Mikähän sille nyt tuli? kysyi Luru.
-- Sen on kai taas nälkä, sanoi Mökö.
-- Tahdotko sinä namnam? kysyi Luru.
-- Plät, plät, vastasi Plättä.
-- Koetetaan, vastasi Mökö.
Ja nyt he jälleen syöttivät sisartaan, joka ahmi oikein suurella
nautinnolla. Syötyään vatsansa täyteen se meni pitkälleen ja nukkui.
Pojat istuivat kehdon luona ja vartioivat. Mutta aika kävi kovin
pitkäksi heille, sillä hehän olivat nuoria poikia, joiden teki mieli
puuhata ja hommata.
-- Ei meidän molempien tässä tarvitse olla, sanoi Luru. Istu sinä,
Mökö, ensin vähän aikaa täällä ja minä menen leikkimään yksinäni.
Ja Luru meni jättäen Mökön siihen.
Aika tuli kovin pitkäksi Mökölle. Hän nousi vähän ajan päästä
katsomaan, mitä veljensä teki. Hän piti samalla kuitenkin koko ajan
kehtoa silmällä.
Luru oli mennyt tallin luo veistämään itselleen tuulimyllyä. Mökö kävi
hänen luonaan ja vähän ajan päästä palasi kehdon luo. Plättä nukkui.
Hän palasi taas Lurun luo, viipyi hiukan kauemmin ja palasi taas
katsomaan Plättää.
Tällä tavalla hän teki pitkän ajan ja kerta kerralta hän viipyi yhä
kauemmin. Kun Luru oli saanut tuulimyllynsä valmiiksi, ei Mökö enää
muistanut Plättää laisinkaan.
Tänä hetkenä Plättä heräsi ja katosi.
Katoaminen tapahtui tällä tavalla. Plättä heräsi ja sen teki mieli
päästä kehdostaan pois. Kun se jo kerran oli kaatanut sen, ymmärsi se
nytkin, ettei tarvinnut mitään muuta tehdä kuin kumartua toiselle
laidalle, niin pääsi kehdosta pois. Se seisoi siis laitaa vasten ja
heilutti. Vähän ajan päästä oli kehto kumossa ja Plättä maassa
rämpimässä.
Kehto oli lähellä talon seinää, siinä oli kellarin ikkuna ja se oli
auki. Plättä meni tätä kohden. Ulkona oli kuuma, ikkunasta tuli viileä
ilma vastaan. Plättä meni ikkuna-aukkoon, ryömi yhä pitemmälle ja
putosi kellariin. Kaikeksi onneksi oli kellarin lattia hyvin lähellä ja
ikkunan alla sattui olemaan vanhoja olkia, joiden päälle Plättä putosi.
Se ihmetteli vähän aikaa olinpaikkaansa, alkoi sitten ryömiä eteenpäin
ja joutui keskelle perunakasaa. Oli kesä ja perunat olivat jo itäneet.
Plätän oli jälleen nälkä, se alkoi nyppiä perunoista ituja ja maistella
niitä.
Kaiken sen lisäksi, mitä Plätän ruumiissa jo entisestään oli, tuli nyt
vielä multaa. Hän oli nyt niin likainen, kuin yleensä voi ajatella
lapsen olevan. Tuskin kenenkään muun kuin Kiljusen lapsi voisikaan
tulla niin likaiseksi.
Mökö tuli katsomaan sisartaan. Kehto oli taas kumossa. Hän huusi Lurun
saapuville. Molemmat menivät muurahaispesälle. Eihän Plättä siellä
ollut. He katselivat ympärilleen, kiipesivät koivuunkin, joka kasvoi
keskellä pihamaata, arvellen Plätän kiivenneen sinne. Eihän Plättä
sielläkään ollut. He huutelivat niin kovaa kuin suinkin jaksoivat,
huusivat siksi, kunnes olivat aivan sinisiä. Ei kuulunut mitään
vastausta. Pojat seisoivat vähän aikaa katsoen toisiinsa aivan
kauhuissaan.
-- Tässä ei auta mikään muu kuin antaa Pullan etsiä, sanoi Luru.
Pulla tuotiin väkipakolla kehdon luo. Sen kuonon eteen pantiin Plätän
kehdossa olleita vaatteita. Hyi, kuinka Pulla aivasteli, arvaahan sen
kylläkin! Monen selityksen ja monen haistelemisen jälkeen se kai
viimein ymmärsi, mistä oli kysymys. Se haisteli maata ja meni kellarin
luukun kohdalle, kurkisti siitä sisään ja alkoi iloisesti haukkua.
Kellarista kuului Plätän kova kirkaisu.
Luru, joka oli laihempi, meni ikkunasta sisään, nosti sisarensa ylös,
ja Mökö vei hänet pihalle.
Ei tarvitse sanoakaan, että Plättä täältä tullessaan oli hyvin
likainen.
Pojat asettivat sen eteensä nurmelle istumaan ja katselivat vähän aikaa
aivan sanattomina sitä. Heidän oli vaikeaa käsittää, että lapsi voi
tulla näin likaiseksi.
-- Ei kai äiti ota Plättää mielellään vastaan tällaisena, sanoi viimein
Luru.
-- Ei kai, sanoi Mökö. Kai se olisi puhdistettava.
-- Mutta millä me puhdistamme?
Niinkuin sellaista olisi tarvinnut laisinkaan kysyä. Kyllähän Kiljusen
pojat aina keksivät keinoja.
Ja keino oli tämä. He laahasivat esiin talon paloruiskun, kantoivat sen
vettä täyteen. Mökö pumppusi ja Luru suuntasi letkun pään Plättää
kohden. Jotta suihku ei liian kipeästi koskisi siihen, pani hän
peukalonsa sen eteen, jolloin vesisade levisi.
Osaksi oli Plättä tästä mielissään, osaksi vihoissaan. Vuoroin se
nauraa kikatti, vuoroin parkui kiukusta. Mutta pojat eivät välittäneet
mistään.
Kun ruisku kymmenennen kerran oli täytetty ja tyhjennetty Plätän päälle
suihkuna, voi sanoa, että tyttö oli puhtaan näköinen. Kun se vielä oli
pyyheliinalla kuivattu ja varmuuden vuoksi palkeillakin sen päälle
puhallettu, arvelivat pojat sen nyt olevan jälleen ihmismäisessä
kunnossa.
He katselivat sisartaan vähän aikaa pää kallellaan.
-- Äiti panee aina kylvyn jälkeen perunajauhoja sen istuimen kohdalle,
sanoi Luru. Kai meidänkin pitää niin tehdä?
-- Tietysti, sanoi Mökö.
Hän kävi etsimässä perunajauhoja, pani niitä lautaselle, asetti Plätän
istumaan sen päälle, nosti sisarensa jälleen ylös, istutti uudelleen
sen. Hän olisi kai tätä hommaa uusinut vaikka kuinka monta kertaa,
ellei lautanen olisi mennyt rikki. Omasta vuoteestaan he etsivät
puhtaat patjat kehtoon, koristivat sen reunat kukkasilla, ja kun isä ja
äiti Kiljunen illalla tulivat kotiin ja näkivät Plätän nukkuvan
puhtaana ja rauhallisena kehdossaan, löi äiti kätensä yhteen ja sanoi:
-- Kyllä minun poikieni huostaan voi aina lapset uskoa! Ei kukaan hoida
niin hyvin kuin he.
Ja kai se niin on.