Kun Kiljusen pojat, lihava ja mulkosilmäinen Mökö sekä laiha ja
terävänenäinen Luru, saapuivat joululomalle kotiin, oli isä heitä
asemalla vastassa. Hän rykäisi pojilleen pari kertaa ja sanoi sitten
niin juhlallisesti, kuin ainoastaan sellainen monissa merkillisissä
vaiheissa ollut mies kuin isä Kiljunen saattaa:
-- Rakkaat poikani, minulla on teille molemmille ilmoitettavana suuri
uutinen! Teillä on nyt sisar.
Pojat päästivät sellaisen hurraahuudon, että pari asemalla
seisoskellutta koiraa lähti häntä koipien välissä kiireesti karkuun ja
veturinkuljettaja säikähdyksissään pani sellaisen höyryn veturiin, että
koko juna lähti niin äkkiä liikkeelle, jotta monet junassa seisoneet
putosivat istualleen.
Mökö ja Luru uskoivat, että he olivat saaneet sisaren, joka oli aivan
heidän ikäisensä. Kummalliselta se kuuluu, mutta ihan totta se on, että
Kiljusen pojat eivät koskaan olleet nähneet pikku lasta. Kyllä tämän
seikan ymmärtää, kun ajattelee, millaisia nämä pojat olivat. Missä
tahansa he liikkuivatkin, niin syntyi aina hirveä metakka ja hälinä, ja
arvaahan, että äidit aina kiireimmän kautta veivät juuri pienet lapset
turvaan, jotta ne eivät joutuisi metakassa tallattaviksi.
Luru nykäisi Mököä ja kuiskasi, jotta isä ei kuulisi, he olivat
nimittäin koulussa oppineet jo kuiskaamaankin:
-- Tietysti me sitä vedämme palmikosta!
Kiljusen poikien mielestä oli palmikosta nykiminen tytöille jotain
hyvin hauskaa.
Arvaahan, kuinka pojat hämmästyivät nähdessään uuden sisarensa.
Eiväthän he olleet kuvitelleetkaan, että se olisi sellainen.
-- Eihän se ole mikään tyttö, huudahti Mökö. Sehän on lihakäärö.
-- Oikea kretliininen lihaklöntti! sanoi Luru.
-- Se on kaunis tyttö, sanoi äiti Kiljunen, ja sen nimi on Olga
Vilhelmiina.
Pojat eivät sanoneet mitään, vaan menivät pois.
-- Ja tuollaista ne sitten sanovat tytöksi, arveli Mökö. Emme me siitä
huoli.
-- Annetaan sen mennä sinne, mistä se on tuotukin, tuumi Luru.
Seuraavana päivänä he kuitenkin päättivät ottaa selkoa siitä, mikä tuo
uusi elävä oikeastaan oli. He hiipivät siihen huoneeseen, missä
sisarensa oli, ja kun ei ketään ollut läsnä, rupesivat katselemaan
sitä. Tyttö makasi vasussaan ja räpytteli silmiään.
-- Osaa se ainakin silmää iskeä, sanoi Luru.
-- Ehkä se puhuukin, tuumi Mökö.
Hän kumartui vauvan puoleen ja kysyi:
-- Mikä sinun nimesi on?
Lapsi ei hiiskunut.
-- Se taitaa olla mykkä, tuumi Mökö.
-- Tai ehkä se on kuuro, arveli Luru.
Hän kumartui lapsen puoleen ja huusi niinkuin vain Kiljusen poika osaa
huutaa:
-- Puhu nyt jotain! Halloo!
Eihän tyttö puhunut, mutta kyllä se äänen päästi, ja se olikin
sellainen ääni, että siitä jo huomasi sen kuuluvan Kiljusen sukuun.
Isä ja äiti ryntäsivät saapuville, ja pojat katsoivat viisaimmaksi
livistää pakoon.
Pikku sisareensa he lähemmin tutustuivat vasta kesäkuun alussa, jolloin
olivat palanneet koulusta kesälomalle. Kaupungissa he eivät olleet
juuri milloinkaan muistelleet vauvaa, sillä eihän siitä ollut
leikkitoveriksi ja eihän se osannut puhuakaan. Mutta kylläpä sisar pian
näytti, että hän osaa leikkiä ja leikkiä niin, että se tuntuu.
Tämä poikien lähempi tutustuminen sisareensa tapahtui seuraavalla
tavalla.
Kotiin tultuaan menivät pojat katsomaan sisartaan nähdäkseen oliko se
yhtään muuttunut. Siitä oli sininen väri kadonnut ja se jo heilutti
käsiään ja päästeli ääniä. Useimmin se sanoi: Plät, plät! Se oli sitä
merkillistä kieltä, jota lapset aina puhuvat ja jota vain äidit
ymmärtävät.
-- Mikäs Plättä sinä olet? kysyi silloin Mökö.
-- Plät, plät, vastasi vauva hymyillen, sillä se jo osasi hymyilläkin.
Ja tästä hetkestä alkaen rupesivat pojat kutsumaan sisartaan Plätäksi,
ja niin tekivät pian muutkin.
Kun Plättä ojenteli käsiään, kysyi Mökö, mitä se oikeastaan tahtoi, ja
silloin äiti selitti, että se halusi tarttua Mökön tukkaan kiinni. Mökö
ei ollut kaupungissa viitsinyt mennä parturille tukkaansa
leikkuuttamaan, vaan oli se haapparollaan sinne ja tänne.
-- Kumarruhan alemmaksi, jotta se saa ottaa tukastasi kiinni, sanoi
äiti.
Ja Mökö kumartui.
Plättä päästi oikein ilohuudon ja samassa sen pienet kädet olivat
tarranneet veljensä tukkaan ja tarranneet oikein lujasti. Mökö
parkaisi. Totta kai hän parkaisi, kun Plättä kiskoi oikein vimmatusti.
Se oli perinpohjaista tukistamista.
Äiti nauroi ja Luru nauroi, mutta Mökö ei suinkaan nauranut, hän vain
parkui. Ja Plättä kiljui ilosta.
-- Päästä irti, senkin krapu! huusi Mökö.
Plättä ei päästänyt.
Mökö oikaisi vartalonsa saadakseen siten Plätän lopettamaan
tukistamisen.
Mutta ei vaan Kiljusen Plättä sillä tavalla päästänyt otettaan. Se piti
kiinni, piti oikein lujasti. Ja kun Mökö oikaisi itsensä, niin seurasi
Plättä mukana. Siinä se nyt roikkui pitäen pienillä käsillään kiinni
veljensä tukasta.
Äiti koetti irroittaa sen käsiä. Plättä huusi kiukusta. Mökö koetti
ravistaa sitä irti, Plättä oikein vinkaisi suuttumuksesta. Ja se ei
hellittänyt. Eipä ollut Mökö eläissään vielä saanut sellaista
tukkapöllyä.
Koko perhe melusi. Isä ja äiti huusivat, Mökö kiljui tuskasta, Plättä
vinkui ja Luru nauroi, sillä hän ei mitenkään surrut sitä, että
veljensä sai tukkapöllyä.
Ei tiedä, kuinka kauan Plättä tässä olisi roikkunut, ellei äiti olisi
tarttunut Plätän jalkoihin ja kiskonut toisaanne, Mökön kiskoessa
toisaanne. Ja silloin oli Plätän viimein pakko hellittää. Mutta kyllä
se oli niin kiukkuinen, että kesti kauan, ennenkuin äiti sai sen
rauhoittumaan.
Nyt kihelmöitsi Mökön pää, kyllä sen arvaa, kun sillä tavalla oli
tukistettu. Hän meni kiiruimman kautta kaivolle ja antoi siellä Lurun
kaataa pari sangollista vettä päähänsä. Siitä tuska hiukan väheni.
-- Se on ihan hengenvaarallinen, sanoi Mökö. Minä menen ja leikkuutan
tukkani.
-- Niin minäkin teen, sanoi Luru.
Hän ymmärsi aivan hyvin, että muuten hänkin joutuu jonakin hetkenä
samaan kidutukseen.
Pojat tiesivät, että parin kilometrin päässä oli kauppiaalla
tukanleikkauskone. He menivät kiireimmän kautta tämän luo, ja Mökö
sanoi:
-- Nyt pitää leikata tukka ihan nahkaa myöten!
Ja kyllä poikien tukka leikattiinkin niin tarkoin, että pää oli ihan
puli. Mökö muistutti nyt ihan isäänsä, jonka pää oli kalju.
Vahingoniloisina pojat tulivat kotiin ja menivät heti Plätän luo.
-- Koetahan nyt, jos osaat ottaa kiinni, sanoi Mökö kumartuen sisarensa
puoleen.
Tämä ojensi heti kätensä, mutta ei saanut mistään kiinni. Ja koko ajan
se päästeli sellaisia pikkuisia kiukun vingahduksia.
-- Annahan minunkin koettaa, sanoi Luru.
Hän kumartui puolestaan Plätän puoleen, ja tämä etsi käsillään jotain
tukkoa, josta olisi voinut pitää kiinni, mutta ei löytänyt, vaikka
kuinka olisi hakenut. Ja se oli kovasti pahalla tuulella.
Äkkiä se sieppasi Lurun nenästä kiinni. Lurullahan oli pitkä nenä,
aivan kuin äidillään. Mutta Plättä ei saanut varmasti kiinni, jonka
vuoksi Luru pelastui.
-- Hyvä oli, ettei saanut kiinni, sanoi hän, sillä kyllä kai minä
olisin saanut oikein pitkän kärsän, kun se siitä olisi roikkunut ja
riippunut.
-- Tehdään sille kiusaa, sanoi Mökö. Rasvaa nenäsi ja anna sen sitten
koettaa ottaa siitä kiinni.
Tuuma oli Lurun mielestä aivan verraton. Hän meni kiireimmän kautta
keittiöön, otti sieltä voita ja sillä voiteli nenänsä.
-- Koetahan nyt, sanoi hän tyytyväisenä ja kumartui Plätän puoleen.
Plättä ojensi kätensä ja tarttui Lurun kovasti ulkonevaan nenään. Se
sieppasi siitä kiinni, mutta sormet liukuivat. Se ärähti pahasti,
yritti taas, mutta ei nytkään onnistunut.
-- Koeta vain, et sinä siitä kiinni saa, lausui Luru hyvillään.
Samassa olikin Plättä löytänyt toiset kohdat, mihin voi tarttua kiinni.
Ne olivat Lurun korvat.
Ja nyt se piti niistä kiinni aivan vimmatusti, piti koko voimallaan. Ja
varmuuden vuoksi se vielä koetti ottaa suuhunsa Lurun nenää.
Kyllähän jokainen huutaa, kun korvista revitään, ja Plättä ei suinkaan
hellästi pidellyt Lurun kuulolaitoksia.
Luru säikähtyi niin, että meni selälleen kumoon ja Plättä putosi hänen
päälleen. Ja siinä se nyt kiskoi veljeään korvista, kiskoi niin, ettei
kiukkuisin opettajakaan voi sen pahemmin tehdä.
Ja kun äiti koetti kiskoa sitä pois, niin se teki vain Lurun korviin
yhä kipeämpää. Ja kun kiskaistiin, niin huusi Luru tuskasta ja Plättä
kiukusta, sillä se ei olisi tahtonut päästää otettaan.
Eikä se päästänyt. Täytyi se jättää siihen, ja kun ei kukaan enää
vastustanut, niin päästi se viimein otteensa, jolloin Luru korvat aivan
tulipunaisina nousi ylös, äidin ottaessa lapsen syliinsä.
-- Siitä taisi tulla oikein uusi Kullervo, sanoi Mökö.
-- Kullervo repi ainoastaan kapalonsa rikki, sanoi Luru, mutta tämä
repii vielä kerran aivan varmasti meidät rikki.
-- Plättä ei ole paha, se on oikein kiltti tyttö, sanoi äiti. Pankaahan
sormenne sen suuhun, niin näette, kuinka se sitä imee.
-- Minä en anna sille sormiani, sanoi Mökö. Se puree.
-- Ei sillä ole vielä hampaita, sanoi äiti.
Mökö uskoi äitiään ja pisti sormensa Plätän suuhun. Tämä rupesi sitä
imemään ja nukkui siihen.
-- Taitaa siitä tulla kerran oikea ihminen, sanoi Luru.
Siinä hän oli oikeassa. Kyllä siitä tuli ihminen. Mutta millainen, sen
pojat pian saivat nähdä, kun joutuivat sen kanssa enemmän tekemisiin.