1903-1905.
Maanpakolaisena. Bobrikoffin ja Plehwen murha. Asema Venäjällä.
Järjestelmä lievenee. 1904 vuoden valtiopäivät. Maasta karkotettujen
paluu. Suurlakko. Marraskuun-julistuskirja, laillisuus palautettu.
Maanpakolaisuutensa aikana Mechelin, samaten kuin useimmat hänen
onnettomuustoverinsakin, oleskeli enimmäkseen Tukholmassa. Hänen
maanpakonsa katkeruutta kuitenkin lievensi se seikka, että hänen
puolisonsa ja tyttärensä lähtivät hänen luokseen lohdutukseksi ja
avuksi, mikä olikin sitä tarpeellisempaa, kun tuohon aikaan alkoi
ilmetä arveluttavia oireita, että hänen terveytensä oli pilalla. Hänen
oli muun muassa kestettävä vaikea leikkaus, joka pelasti hänen
henkensä.
Tukholmassa oleskeleville maanpakolaisille osotettiin ruotsalaisten
taholta monin tavoin myötätuntoa ja ystävällisyyttä. Professori
_K. Warburgin_ antaman tiedon mukaan oli Mechelin usein Tukholmassa
toimivan "Idun"-seuran vieraana ja nähtiin hänet aina siellä, missä
hänen vanhalla ystävällään Harald Wieselgrenillä oli paikkansa, ja
heidän kuultiin vilkkaasti, usein leikillisesti keskustelevan. Tuon
tuostaan kokoontuivat maanpakolaisetkin yhteiseen seurusteluun,
toisinaan jonkin isänmaallisen muiston johdosta, esimerkiksi
Runeberginpäivänä 1904. Mechelin, joka aikaisemmin erinäisissä
tilaisuuksissa oli päässyt kuningas Oskarin puheille ja silloin saanut
ystävällisen kehotuksen uudistaa käyntinsä sekä kerran oli kuninkaalta
itseltään saanut hänen muotokuvansakin omakätisine nimikirjoituksineen,
katsoi helposti käsitettäväin arkaluontoisten syiden estävän häntä
karkoitusaikana käymästä vierailulla.
Tietenkin kiinnittivät Suomen valtiolliset kysymykset maanpakolaisten
mieltä. Kun Venäjän keisari puolisoineen syksyllä 1903 pitemmän aikaa
oleskeli Hessenin Darmstadtissa, päättivät karkoitetut antaa keisarille
kirjelmän, jossa esiintuotiin Suomessa noudatetun hallitusjärjestelmän
vahingolliset seuraukset ja sen muutoksen suotavuus. Kolmimiehinen
lähetystö matkusti Darmstadtiin viemään kirjelmää, josta ei kuitenkaan
ollut toivottua tulosta. Tietysti eivät kirjelmän allekirjoittajat
itsekään uskoneet yrityksestään olevan mitään välitöntä seurausta,
mutta he olivat kuitenkin katsoneet velvollisuudekseen tehdä
voitavansa. [Tästä käynnistä Plehwen luona katso "Murrosajoilta" vihot
III ja IV s. 169 ja seur.]
Jo ennen maasta karkoitustaan oli Mechelin alkanut kirjoittaa teosta,
jonka hän valmisti Tukholmassa ja joka ilmestyi 1903. Sillä on nimenä
"_Suomen itsehallinto ja perustuslait_", ja siinä arvostellaan Pietarin
yliopiston entisen professorin _N.D. Sergejeffskin_ v. 1902
julkaisemaa, Suomen kysymystä käsittelevää lentokirjasta. Mechelinin
arvostelu on oikeastaan tarkoitettu venäläisten luettavaksi, mutta
julkaistiin myös ruotsiksi ja suomeksi. Kun Sergejeffski oli
oikeusoppinut, olisi sopinut odottaa hänen teoksensa olevan
sisällykseltään asiallisen, mutta, niinkuin Mechelin kohta kohdalta
osottaa, näin ei läheskään ole laita. Päinvastoin on Sergejeffskin
kirjasen ominaisuutena sama tietojen epäluotettavuus, sama käsityksen
kierous ja puolueellisuus kuin muidenkin venäläiseltä taholta maatamme
vastaan suunnattujen hyökkäysten. Erään lainoppineen auktoriteettimme,
vapaaherra R.A. Wreden, arvostelun mukaan on Mechelinin puheenalainen
teos "hänen loistavimpia iskujaan Suomen oikeustaistelussa" [R.A.
Wrede, Muistopuhe Mechelinistä pidetty Suomen Tiedeseuran vuosijuhlassa
toukokuun 25 p:nä 1914. s. 11.] Erittäin selvästi osotetaan tässä
teoksessa, ettei Venäjän kiihkokansalliselta ja virkavaltaiselta
taholta valtiosääntöämme vastaan suunnattu kumouspolitiikka suinkaan
ole ollut Venäjän todellisten etujen vaatima. Puolustautumisemme näiltä
hyökkäyksiltä ei, niinkuin on väitetty, ole johtunut vihamielisyydestä
Venäjää kohtaan, vaan on "velvollisuus omaa maatamme ja niitä
sukupolvia kohtaan, jotka vastedes elävät tässä maassa ja jatkavat
Suomen kansan rauhallista sivistystyötä".
Vastamainittu, Darmstadtissa hallitsijalle annettu kirjelmä oli muun
muassa viitannut erääseen Venäjän sisäasiainministerin, Suomen
ministerivaltiosihteerin v. Plehwen laatimaan, useissa Europan
sanomalehdissä julkaistuun kirjoitukseen, jossa hän oli koettanut
puolustaa Venäjän Suomi-politiikkaa. Lähimpänä aiheena Plehwen
kirjoitukseen oli, että englantilainen rauhanystävä Stead
aikakauslehdessään Review of reviews oli tehnyt Plehwelle mainittua
sekä Englannissa että muissa maissa paheksumista herättänyttä
politiikkaa koskevan välikysymyksen. Plehwen vastauksen sisällys
saattoi Mechelinin laatimaan ja julkaisemaan "Herr von Plehwe och den
finska frågan" nimisen kirjasen, joka ensin ilmestyi 1903 vuoden
lopussa ranskaksi kirjoitussarjana "L'Indépendence belge" lehdessä, ja
ruotsiksi käännettynä 1904. Mechelin osottaa Plehwen puhuneen
joutavia esimerkiksi selittäessään, että Venäjän hallitusta oli sen
Suomi-politiikassa ohjannut pyrkimys "sovitella yhteen valtakunnan
yhteisiä kohtaloita ohjaavaa itsevaltiutta ja paikallisen itsehallinnon
periaatteita, vakavammin rajoittamatta jälkimäisen oikeutta". Ikäänkuin
itsevaltius olisi sovitettavissa sellaiseen itsehallinto-oikeuteen kuin
Suomella on, jonka päätunnusmerkkinä on, ettei lakeja voida säätää
Suomen kansan omain edustajain antamatta siihen suostumustaan! Ja
ikäänkuin eivät Suomen itsehallinnon periaatteiden rajoitukset olisi
olleet "vakavinta" laatua!
Kotimaassa kiertelevän huhun johdosta, että karkoitetut olivat
muuttaneet valtiollista kantaansa ja aikoivat armahdustietä anoa saada
palata, laadittiin ja levitettiin heidän allekirjoittamansa selitys,
että he laittomuusjärjestelmään nähden edelleenkin pitivät passiivista
vastarintaa ainoana Suomen kansalaisille oikeana periaatteena.
Tukholmassa oleskellessaan Mechelin eräiden venäläisten
vapaudentaistelijain kehotuksesta laati ehdotuksen Venäjän
valtiosäännöksi. Tämä ehdotus, jonka on katsottu osottavan melko
tarkkaa Venäjän olojen tuntemusta, lienee muun muassa sisältänyt
säännöksiä erinäisille valtakunnan osille myönnettävästä
itsehallinnosta, joka ei kuitenkaan olisi loukannut valtakunnan
yhtenäisyyttä.
Sanomalehtiemme selostelussa eräästä herra _Menstschikoffin_ teoksesta,
joka käsitteli Venäjän salaista poliisilaitosta Europassa, on mainittu,
että Tukholmassa toimiva "suomenmaalainen santarmisto" v. 1903 oli
antanut tiedon että sikäläiset karkoitetut suomalaiset olivat
muodostaneet "keskuksen", joka oli päättänyt "olla arastelematta
valtiollista murhaakaan" ja perustaa kaiken toivonsa Venäjän
kumouspuolueeseen, sekä että tämän keskuksen johtajana oli itse
Mechelin. Itse pitää Menstschikoff täydellä syyllä mielettömänä tätä
Mechelinin laittamista terroristipäälliköksi. Todella mikään ei ollut
sen vieraampaa koko hänen olemukselleen. Hän vihasi väkivallantekoja.
Sen vuoksi hän ei ollut myötätuntoinen sille äärimäisiä keinoja
kannattavalle suunnalle, jota Suomessa ajoi "aktivistien" nimellä
kulkeva ryhmä ja jonka tarkoitusperiä tarkemmin selitettiin syksyllä
1904 täällä levitetyssä julistuksessa. Vastamainittu, Venäjän salaista
poliisilaitosta käsittelevä teos sisältää muun muassa Venäjän
poliisiosaston ulkomaisen toimiston päällikön _Ratajeffin_
kertomuksen siitä "Venäjän kumouksellisten ja vastustusryhmäin
neuvottelukokouksesta, joka Suomen vastustuspuolueen eräiden jäsenten
toimesta pidettiin Parisissa syyskuun 30--lokakuun 8 p:nä 1904 ja jossa
keskusteltiin yhteisistä vastustustoiminnan keinoista". Ratajeffin
väitteen mukaan olisi tämä kokous pidetty Mechelinin luona. Herra
Menstschikoff sanoo tätä väitettä "ilmeiseksi valheeksi". Eikä voi
epäilläkään että näin on laita. Vaikka Mechelin siihen aikaan lieneekin
ollut Parisissa ja jonkin verran ottanut osaa mainittuihin
keskusteluihin, on hänen toimintansa siinä varmasti tarkoittanut estää
Suomen sekottamista kumoushankkeisiin. Suomelle oli tarpeen säilyttää
ja, missä sitä oli loukattu, saattaa entiselleen laillinen järjestys;
siksi ei sen tullut itsensä antautua vallankumouksen tielle. On
kieltämätöntä, että Mechelin oli "hallituksen vastustajia", mutta
meikäläisissä oloissa oli hallituksen vastustaja "kumouksellisen"
vastakohta; pikemmin on hallituksen kantaa pidettävä kumouksellisena,
s.o. yhteiskuntajärjestystä kumoavana.
Mechelinin kantaa kuvaava on eräässä venäläisessä lehdessä julkaistu
kuvaus, jonka laatija muiden mukana sattui olemaan hänen seurassaan,
kun Tukholmaan saapui sanoma Helsingissä tapahtuneesta Bobrikoffin
murhasta. Uutinen herätti hämmästystä ja Mechelin tiedusteli
puhelimitse asiata tarkemmin ystävältään, Ruotsin ulkoasiain
ministeriltä. Ministeri totesi asianlaidan, ja kyynelsilmin Mechelin
lausui: "Kas siinä, mihinkä on saatettu Suomi, joka tähän asti ei ole
mitään tiennyt hirmutöistä ja verestä."
Kotimaan oloissa kuitenkin tapahtui 1904 vuoden kuluessa käänne.
Venäjän-Japanin sota syttyi, ja sen tapahtumat vahvistivat Venäjän
hallituksenvastaista liikettä. Helsingissä Bobrikoff sai Schaumanin
kädestä surmansa kesäkuun 16 p:nä, Pietarissa kaatui Plehwe muutamaa
viikkoa myöhemmin. Uusi kenraalikuvernööri, ruhtinas Obolenski, joka
syyskesällä saapui Helsinkiin, asettui Pietarista saamainsa
vaihtelevain vaikutelmain johdosta epävarmalle ja horjuvalle kannalle.
Hän ei osottautunut aivan kuuroksi kehotuksille noudattamaan
sävyisämpää politiikkaa kuin edeltäjänsä. Sanomalehdistön sortoa
lievennettiin jonkin verran. Syyskesällä julkaistiin käsky
lakimääräisten valtiopäiväin kutsumisesta koolle joulukuussa.
Marraskuun 1 p:nä 1904 asetettiin Pietarissa komitea, puheenjohtajana
todellinen salaneuvos Tagantseff sekä jäseninä 6 venäläistä ja 6
suomalaista, valmistelemaan kysymystä valtakunnanlainsäädännön ja
Suomen erikoisen lainsäädännön välisten rajain määräämisestä. Eräät
komitean venäläiset jäsenet eivät olleet aivan taipumattomia osittain
suostumaan suomalaisten vaatimuksiin. Ennen pitkää ilmeni kuitenkin
komitean venäläisen ja suomalaisen ryhmän välillä, varsinkin
sotilaskysymyksessä, mielipiteiden eriäväisyyksiä, jotka eivät olleet
soviteltavissa, minkä tähden keskustelut jäivät tuloksettomiksi.
Joulukuun 2 p:nä, valtiopäiväin ollessa ovella, sisälsi Helsingissä
ilmestyvä virallinen lehti tiedonannon, että Hänen Majesteettinsa oli
suvainnut sallia niiden maasta karkotettujen, jotka laillisessa
järjestyksessä oli valittu valtiopäivämiehiksi tahi olivat
aatelissukujen päämiehiä, palata kotimaahan. Kun Mechelin kuului
jälkimäiseen ryhmään, palasi hän muutamain muiden karkotettujen kera
Helsinkiin, missä joulukuun 5 p:nä yleisö riemuiten tervehti heidän
paluutaan. Juhlallinen vastaanotto tapahtui säätytalolla ja illemmällä
pidettiin seurahuoneella juhla, jossa Suomen kansalaisten ilontunteet
sekä tunnustus ja ihailu niitä kohtaan, jotka horjumatta olivat
kärsineet isänmaan puolesta, monella tavoin purkautuivat ilmoille.
Seuraavan vuoden alussa saivat muutkin karkoitetut palata. Mechelin,
jolta, niinkuin jo mainittiin, oli maanpakoon joutuessaan laittomasti
riistetty hänelle entisenä senaattorina tuleva eläke, katsoi, kuten
muutkin saman kohtelun alaisiksi joutuneet, olevansa oikeutettu
vaatimaan sitä takaisin. Ei tietysti ole epäilemistäkään, että tässä
Mechelinin luontoiselle, milloinkaan omaa voittoa pyytämättömälle
miehelle, oli määräävänä vaikuttimena laittoman teon poistamisen halu
eikä suinkaan oma etu.
Valtiopäivillä, jotka avattiin joulukuun 9 p:nä, Mechelin taaskin tuli
johtavaan asemaan. Hänet valittiin puhemiesneuvoston jäseneksi sekä
valtio-, erityisen valitus- ja toimitusvaliokunnan puheenjohtajaksi.
Näiden valtiopäiväin tärkein tulos oli laillisten olojen täydellistä
palauttamista tarkoittava n.s. "suuri anomus". Sitä käsiteltiin
erityisessä valitusvaliokunnassa, jossa sen laatiminen oli
pääasiallisesti Mechelinin toimena. Valtiosäädyt hyväksyivät sen
yksimielisesti vuoden viimeisenä päivänä. Anomuksessa lausuttiin muun
muassa: "Maassa jossa, niinkuin Suomessa, sukupolvi toisensa jälkeen on
kasvanut ja elänyt siinä tietoisuudessa, että laki on sekä valtiovallan
että yksityisten yhteiskunnan jäsenten toiminnan ohjeena, tuntuu aivan
kuin perinjuuriselta yhteiskunnan mullistamiselta, kun hallitus, jonka
tärkeimpänä tehtävänä tulisi olla lakien voimassa pitäminen, itse
järkyttää laillista järjestystä. Vuonna 1899 alkaneen hallitussuunnan
onnettomat vaikutukset ovat näyttäytyneet monin tavoin sekä
yhteiskunnallisessa toiminnassa että yksityiselämän eri aloilla. Suomen
kansa on joutunut pelottavan ankaraan velvollisuuksien ristiriitaan. Ja
järjestelmän seurauksena on ollut: yleinen epävarmuus kalliisiin
personallisiin oikeuksiin nähden, hyvän hallinnon höltyminen ja
turmeltuminen, aiheellinen pelko että lainkäyttökin, tämä yhteiskunnan
tehtävistä vanhin ja ensimäinen, on saava pahan vamman, kova
omantunnon tuska useilla niillä, jotka ovat luettavat yhteiskunnan
kunnioitettavimpiin aineksiin, joko he sitten ovat saattaneet äänensä
kuuluviin tahi kärsineet hiljaisuudessa; sekä toisaalla leviämistään
leviävä siveellinen rappeutuminen ja turmelus sekä onnenonginta, jotka
ovat päässeet rehottamaan kovan ahdistuksen vallitessa toisissa
piireissä; rikosten lisääntyminen paikkakunnilla, missä poliisivoimaa
on tuntuvasti enennetty sekä selvästi havaittava lain ja oikeuden
kunnioituksen väheneminen." -- Anomus päättyy lyhyeen selontekoon
niistä toimenpiteistä, jotka olivat tarpeen laillisen järjestyksen
palauttamiseksi, ja pontena on alamainen anomus, että näihin
toimenpiteisiin ryhdyttäisiin.
Valtiopäivämiesten yksityisessä kokouksessa tehdyn päätöksen mukaisesti
kävi Mechelin professori Otto Donnerin ja pankinjohtaja Felix Heikelin
kera tammikuulla 1905 Pietarissa ruhtinas Obolenskin puheilla
koettamassa hankkia suotuisaa vastausta "suureen anomukseen". Mechelin
antoi omasta ja molempain toveriensa puolesta ruhtinaalle kirjelmän,
jossa huomautettiin valtiosäätyjen lausumain toivomusten osin
olevan sellaisia, jotka kävi nopein toimenpitein välittömästi
toteuttaminen, osin sellaisia, joiden toteuttaminen kysyi aikaa. Suomen
asevelvollisuuskysymys oli ratkaistava aikaa kysyvän lainsäädännön
avulla, mutta ennenkuin tämä työ ehdittäisiin suorittaa, olisi 1901
vuoden laittoman asevelvollisuusasetuksen sovelluttaminen
lakkautettava. Sillä välin voisi Suomi, niinkuin silloinen
vanhasuomalainen senaatti oli ehdottanut, suorittaa vuotuisen
rahamäärän, esimerkiksi kymmenen miljoonaa markkaa vuosittain,
edellyttäen että valtiopäivät siihen suostuisivat. 1903 vuoden
diktatuuriasetus ja muut lainvastaiset väliaikaiset säädökset kävisi
heti kumoaminen. Kysymys, miten lakeja oli oikeudenmukaisesti
säädettävä asioista, jotka koskivat sekä Suomen että keisarikunnan
etuja, joka kysymys oli käsiteltävänä Tagantseffin komiteassa, vaati
aikaa ja oli huolellisesti valmisteltava, Suomenkin oikeutta huomioon
ottaen.
Venäjän ministeriä Witteäkin kävi Mechelin puhuttelemassa näistä
asioista. Kävi ilmi, ettei Venäjän päätösvaltaisissa piireissä oltu
aivan taipumattomia asevelvollisuuskysymyksen ratkaisuun tahi asetuksen
sovelluttamisen lykkäykseen Suomen myöntämää rahallista korvausta
vastaan. Meillä katsottiin perustuslaillisissa piireissä tämän
ehdotuksen ansaitsevan harkintaa; rahallinen korvaus oli valtiosäätyjen
kuitenkin myönnettävä vain lähimmäksi varainhoitokaudeksi, ollen
vastaisten valtiopäiväin asia uudistaa suostunta olosuhteiden mukaan.
Näistä asioista neuvoteltaessa Venäjän pääkaupungissa, missä Mechelin
kävi useita kertoja, oli ruhtinas Obolenski muun muassa vaatinut, että
Suomen viranomaisten olisi Venäjälle luovutettava jälkimäisestä maasta
Suomeen saapuneet valtiolliset rikoksentekijät. Mechelin ja Donner
olivat käydessään ruhtinaan puheilla tähän vastanneet, että tässäkin
kohden tulisi Suomen voimassa olevia lakeja siellä noudattaa ja että,
jos mainituissa laeissa sellainen luovuttaminen oli säädetty, sitä oli
noudatettava. He eivät tahtoneet kieltää, että maamme viranomaisilla
todella eräin ehdoin oli sellainen velvollisuus. Kun tämä tuli
tunnetuksi, tehtiin Suomen aktivistipuolueen äänenkannattajassa
"Frihet"-lehdessä ja sosialistisissa julkaisuissa hyökkäyksiä
Mecheliniä ja Donneria vastaan, jotka muka kokonaan olivat kieltäneet
meidän ja Venäjän vapaustaistelijain yhteiset edut. Perustuslailliset
lakimiehemme, jotka ottivat kysymyksen perinpohjaisen harkinnan
alaiseksi, pitivät sitä vastoin mainittujen molempain herrain lausuntoa
oikeana. Oma lakimme ja valtiollinen asemamme keisarikuntaan nähden
ovat sellaiset, että henkilöt, jotka jälkimäisessä maassa tekevät
sikäläisten lakien vastaisia tekoja, eivät saa päästä keisarikunnan
lainkäytön ulottuvista lähtemällä Suomeen. Valtiolliset rikokset eivät
ole tästä poikkeuksena. [Vrt. R. Hermanson, "Synpunkter i Frågan om
ryska undersåtars utlämnande genom finska myndigheter åt ryska".]
Useiden kansalaisten allekirjoittama vastalause Mecheliniä ja Donneria
vastaan tehtyihin hyökkäyksiin julkaistiin sanomalehdissä. Katsomatta
siihen, ettei Suomen kansan suinkaan tarvinnut tunnustaa olevansa
yhteisvastuullinen kaikenmoisten venäläisten anarkististen
kumouksellisten kanssa, joiden tekoja kaikkien sivistyskansain
oikeustajunnan täytyi paheksua, ei sekään seikka, että Venäjän
silloisen valtiojärjestyksen mukaan törkeiksi rikoksiksi katsottiin
erinäisiä tekoja, joita länsimaisen oikeuskatsantotavan mukaan olisi
arvosteltu lievemmin tahi kenties ei olisi pidetty ensinkään
rikollisina, voinut vaikuttaa kysymykseen lainopilliselta kannalta
katsottuna. Ja niin kauan kuin me itse keisarikunnan vallanpitäjiltä
vakaasti vaadimme oikeusjärjestyksemme tunnustamista, tulisi tietysti
meidän itsemmekin tarkoin noudattaa sitä silloinkin, kun se velvoitti
meitä suostumaan Venäjän viranomaisten vaatimuksiin.
Maaliskuun 29 päivän illalla levisi Helsingissä sanoma, että "suureen
anomukseen" oli osittain suostuttu esittelyssä, joka ei ollut
tapahtunut tavallisessa järjestyksessä, vaan neuvottelukokouksessa,
johon otti osaa sekä venäläisiä että suomalaisia jäseniä. 1901 vuoden
asevelvollisuuslain sovelluttaminen oli toistaiseksi lakkautettu ja
1905 vuoden kutsunnat peruutettu sekä tuomarien virasta erottamista
koskeva asetus kumottu; muita kohtia ei vielä ollut ratkaistu, mutta
toivottiin esittelyä jatkuvan.
Samaan aikaan annettiin valtiopäiville hallituksen esitys
kymmenen miljoonan markan suorittamisesta vuosittain Venäjän
valtakunnanrahastoon avustukseksi sotilaallisiin tarkoituksiin.
Valtiopäivät katsoivat olevan myöntäminen tämän suostunnan, kuitenkin
vain vuodeksi.
Näiden valtiopäiväin käsiteltäviksi annettuja asioita oli hallituksen
esitys porvaris- ja talonpoikaissäädyn äänioikeuden laajentamisesta.
Perustuslakivaliokunta oli laatinut ehdotuksen mainittujen säätyjen
äänioikeuden laajentamiseksi esityksessä ehdotettua tuntuvasti
enemmäksi, äänioikeuden myöntämiseksi naisille y.m., mutta
perustuslaillisella taholla oltiin sitä mieltä, että niin kauan kuin
laillisia oloja ei ollut täydellisesti palautettu, puuttui säännöllisen
valtiopäivätyön edellytyksiä eikä valtiosäätyjen sentähden tulisi tehdä
lopullisia päätöksiä. Vaalioikeuden uudistuskysymys jäi valtiosäädyiltä
sen vuoksi loppuun käsittelemättä, mikä muutamilla tahoilla, varsinkin
yhteiskunnan syvissä riveissä, herätti suurta tyytymättömyyttä.
Valtiosäädyt päättivät, koska täydellistä vastausta laillisuuden
palauttamista koskevaan anomukseen ei ollut saapunut, anoa
valtiopäiväin lykkäämistä syksyyn, ja Mechelin laati tämän sisältöisen
kirjelmän luonnoksen. Mutta vastauksen sijasta tuli äkkiä ja
odottamatta sanoma, että valtiopäivät oli päätettävä huhtikuun 15 p:nä,
joten äänioikeuden uudistuskysymyksen loppuun käsitteleminen, vaikka
valtiosäädyt olisivat sen tahtoneetkin käsitellä, oli käynyt
mahdottomaksi. Ennen hajaantumistaan antoivat valtiosäädyt adressin,
jossa pyydettiin laillisuuden täydellistä palauttamista suuren
anomuksen mukaisesti.
Aatelin perustuslaillisten huhtikuun 16 p:nä seurahuoneella
toimeenpanemissa yhteisissä erojaispäivällisissä, joissa säädyn jäsenet
olivat miltei täysilukuisina saapuvilla, julkilausui vapaaherra Kr. von
Alfthan säätyveljien kiitollisuuden ja ystävyyden tunteet Mecheliniä
kohtaan. Tämä vastasi liikutettuna esittämällä eläköönhuudon Suomelle
ja selitti oivallisessa puheessa sitä kantaa, jolle meidän
oikeustaistelussamme oli asetuttava.
Ennen valtiopäivämiesten hajaantumista asettivat perustuslailliset
ryhmät, ruotsalainen ja nuorsuomalainen, valtuuskunnan, jonka jäsenet
valittiin kaikista neljästä säädystä, yhtä monta kumpaisestakin
kieliryhmästä, seuraaviin valtiopäiviin asti tarkkaavaisesti seuraamaan
valtiollisia tapahtumia ja ryhtymään olojen vaatimiin toimenpiteisiin.
Mechelin valittiin valtuuskunnan puheenjohtajaksi, Donner
varapuheenjohtajaksi.
Valtuuskunta, joka keskuudestaan asetti pienemmän toimikunnan, piti
lukuisia kokouksia ja koetti parhaansa mukaan täyttää tehtävänsä. Se
pani muun muassa toimeen suuren kansalaiskokouksen palokunnantalolla
syyskuun 13 p:nä. Tässä tilaisuudessa oli aikomus keskustella useita
tärkeitä, lähinnä seuraavain valtiopäiväin käsiteltäviä asioita
sisältävästä ohjelmasta. Nämä kysymykset koskivat laillisen
järjestyksen palauttamista, venäjän kielen poistamista Suomen
hallinnosta, asevelvollisuusasiaa, elokuun 6/19 p:nä 1905 annettua
keisarillista julistuskirjaa neuvoa-antavan valtakunnanduuman
perustamisesta Venäjälle, johonka Suomikin ottaisi osaa
valitsemalla edustajia, sekä vihdoin äänioikeuden laajentamista
valtiopäivämiesvaaleissa ja laajaa eduskuntalaitoksen uudistusta.
Kokouksessa oli saapuvilla lukuisa joukko henkilöitä kumpaakin
sukupuolta; lukumäärä lienee lähennellyt tuhatta. Kokouksen avasi
Mechelin tekemällä selkoa tilanteen vaatimuksista. Hän huomautti, että
yhteinen työ maamme loukatun valtiosäännön suojelemiseksi oli
yhdistänyt eri puolueryhmät perustuslailliseksi puolueeksi, ja että v.
1904 kokoontuneiden valtiopäiväin tunnuslauseena oli ollut: lain voima
on palautettava. Hän huomautti yksimielisyyden tarpeellisuutta, vaikka
tunnustikin, että "luja yhteenliittyminen oikeutemme suojaksi ei vaadi
luopumaan eriävistä mielipiteistä sisäisissä kysymyksissämme. Mitä
vaaditaan, on että puolueriidat heitetään sikseen, kunnes maamme
oikeusasema Venäjään nähden on turvattu v. 1809 vahvistettujen
periaatteiden mukaisesti." Mechelinin puheen päätyttyä alkoi kokouksen
ohjelmaan otettujen kysymysten käsittely, professori Setälä
puheenjohtajana. Mutta niistä oli ehditty käsitellä ainoastaan osa,
kun saapui poliiseja, jotka ilmoittivat, että kokouksen oli
kenraalikuvernöörin käskystä heti hajaannuttava. Kun kokous
yksityisluontoisena katsoi olevansa laillisesti luvallinen, kieltäytyi
se noudattamasta käskyä, mutta joukko sotamiehiä kivääreihin
kiinnitettyine pistimineen marssi saliin ja karkoitti yleisön. Ennen
kokouksen hajoamista ehti Mechelin kuitenkin ehdottaa, että
annettaisiin kokouksen toimikunnan tehtäväksi panna vastalause
tapahtunutta väkivallantekoa vastaan, jota ehdotusta tervehdittiin
yleisellä hyväksymisellä. Vastalause laadittiin sittemmin ja annettiin
prokuraattorille. [Katso tästä tarkemmin "Murrosajoilta" VII siv. 80 ja
seur.]
* * * * *
Ainoastaan muutamaa viikkoa myöhemmin tapahtui Venäjällä
valtiojärjestyksen mullistus. Japanin sodan vastoinkäymisten johdosta
oli valtiollinen kiihtymys levinnyt koko valtakuntaan. Semstvojen
jäsenet ja muut kansalaiset pitivät kokouksia, joissa vaadittiin
kansalaisvapauden turvaamista ja kansanedustuslaitoksen käytäntöön
ottamista. Talonpoikais- ja työläismellakoita ja lakkoja sattui
useilla paikkakunnilla, Mustanmeren sotalaivoissa pantiin toimeen
sotilaskapinoita. Hallitus päätti tehdä myönnytyksiä ja antoi elokuun
19 p:nä julistuskirjan valtakunnanduuman kokoonkutsumisesta, jonka
toimivalta kuitenkin olisi oleva vain neuvoa-antavaa laatua.
Mutta tämä ei tyydyttänyt vapaamielisiä; vaadittiin pitemmälle
meneviä myönnytyksiä ja levottomuudet kävivät yhä laajemmiksi ja
voimakkaammiksi. Yleisten lakkojen johdosta keskeytyi lokakuun lopulla
1905 liikenne Venäjän rautateillä, pääkaupungissa lopetettiin kaikki
tehdastyö, yleiset laitokset lakkasivat toimimasta ja valta oli
siirtymäisillään hallituksen käsistä jonkinlaiselle sosialistien ja
muiden kumouspuolueiden jäsenistä muodostetulle neuvostolle.
Sanoma näistä tapahtumista herätti tietenkin Suomessa mitä suurinta
hämmästystä ja nousi kysymys, miten meidän itsemme olisi meneteltävä.
Kaupunkilais- ja maalaistyöväestön keskuudessa olivat sosialistiset
aatteet lähinnä edellisinä vuosina levinneet odottamattoman nopeasti ja
laajalle, ja tällä taholla haaveiltiin Suomen yhteiskunnallisten olojen
kumousta sosialistiseen suuntaan Venäjällä odotettavana olevan
samanlaisen kumouksen yhteydessä. Perustuslailliset, jotka eivät
antautuneet tällaisiin haaveiluihin, arvelivat ajan otolliseksi
jyrkästi kansanvaltaiseen suuntaan käyville valtiollisille
uudistuksille. Mutta miten aikaansaada ne? Kumoustietäkö vai vanhain
perustuslakiemme osottamin lainsäädäntökeinoin? Siitä eivät puolueet
olleet yksimielisiä. Perustuslaillisten lähimpänä silmämääränä oli
laillisen järjestyksen palauttaminen.
Sunnuntaina lokakuun 29 p:nä piti perustuslaillinen säätyvaltuuskunta
kaupunginvaltuuston kokoussalissa Helsingin raatihuoneella kokouksen,
johon muutamia muitakin henkilöitä kutsuttuina otti osaa. Mechelin
johti kokouksessa puhetta. Päätettiin panna toimeen yleinen
kansalaiskokous, jonka hyväksyttäväksi esitettäisiin, että
hallitukselta vaaditaan laillisuuden palauttamista, nykyisen kotimaisen
hallitushenkilökunnan poistamista ja toisten, kansan luottamusta
nauttivain miesten nimittämistä heidän tilalleen sekä valtiopäiväin
mahdollisimman pikaista koolle kutsumista. Eräs kokouksen
osanottajista, sosialistijohtaja ja kaupunginvaltuusmies, puuseppä
Perttilä, vaati perustuslaillisten ja pääkaupungin järjestyneen
työväestön ryhtymistä yhteistoimintaan. Tähän suostuen päätti kokous
asettaa 8-miehisen valtuuskunnan, jonka tuli toimia yhteisesti yhtä
monen työväestön valitseman valtuutetun kanssa.
Maanantaina lokakuun 30 p:nä annettiin Pietarissa se
keisarillinen julistuskirja, jolla Venäjän valtiomuoto muutettiin
perustuslailliseksi. Valtakunnanduuma, jolla ei olisi vain
neuvonanto-oikeutta, vaan päätösvalta lainsäädäntöasioissa,
kutsuttaisiin koolle ja väestölle suotaisiin kansalaisvapauden
järkkymättömät perusteet henkilökohtaisen loukkaamattomuuden
periaatteen mukaisesti sekä omantunnon-, sanan-, kokoontumis- ja
yhdistymisvapaus.
Samana päivänä puhkesi meillä n.k. "suurlakko". Työväestön Helsingin
rautatientorilla tekemän päätöksen mukaisesti keskeytettiin kaikki työ
eri aloilla, rautatieliikenne lakkasi, tehtaat, ravintolat ja myymälät,
ruokatavarakauppoja lukuun ottamatta, suljettiin. Sanomalehdet eivät
ilmestyneet, pimeys vallitsi illoin kaupungin kaduilla. Ylioppilaat ja
polyteknikot tekivät opintolakon, luennot ja harjoitukset keskeytettiin
opettajain suostumuksella, samaten kouluopetus. Lakkasivatpa posti ja
poliisilaitoskin toimimasta. Työväestön asettama keskuslakkokomitea
otti huolekseen poliisin tehtävät ja valvoi lakon noudattamista
kansalliskaartin, n.s. "punakaartin" avulla. Ylioppilaat ja
polyteknikot puolestaan järjestivät eri suojeluskunnan, joka, niinkuin
tunnettu, ei ollut parhaissa väleissä kansalliskaartin kanssa. Ei vain
pääkaupungissa, vaan useilla muillakin paikkakunnilla maassamme
pidettiin valtiollisia kokouksia, pantiin toimeen lakkoja ja
keskeytettiin yhteiskunnan säännöllinen elämä.
Tällä välin perustuslaillinen säätyvaltuuskunta jatkoi toimintaansa
laillisuuden palauttamiseksi. Lokakuun 31 p:nä pidettiin
palokunnantalolla valtuuskunnan päätöksen mukaisesti suuri
kansalaiskokous, jossa hyväksyttiin valtuuskunnan laatiman ehdotuksen
mukainen ohjelma, minkä jälkeen lähetystö pantiin sitä viemään
kenraalikuvernöörille. Työväen taholta saapui toinen lähetystö. Suuria
väkijoukkoja kokoontui kenraalikuvernöörintalon edustalle, ja niille
annettiin tieto vanhansuomalaisen senaatin erosta, jota tämä jo lakon
alkamispäivänä oli päättänyt pyytää, koska oli havainnut, ettei sillä
enää ollut laajain kansankerrosten luottamusta. Se oli samalla
päättänyt tehdä alistuksen laillisten olojen palauttamisesta ja
valtiopäiväin koolle kutsumisesta.
Samana iltana kokoontui kenraalikuvernöörin luokse hänen pyynnöstään
sekä perustuslaillisen valtuuskunnan edustajia: Mechelin, R.A. Wrede,
O. Donner, J. Grotenfelt, että vanhansuomalaisen puolueen edustajia:
J.R. Danielson, H. Gebhard ja K.A. Brander. Ruhtinas Obolenski
ilmoittaa Hänen Majesteettinsa olevan taipuvaisen suostumaan Suomen
kansan valtiollisiin toivomuksiin ja kehottaa läsnäolevia lausumaan
mielensä siitä, mitä olisi anottava. Mechelin esittää anottavaksi:
perustuslainmukaisen järjestyksen täydellistä palauttamista
valtiosäätyjen joulukuun 31 p:nä 1904 tekemän anomuksen mukaisesti;
ylimääräisten valtiopäiväin koolle kutsumista joksikin päiväksi
joulukuussa; yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden periaatteelle
rakentuvaa eduskuntalaitoksen uudistusta tarkoittavan hallituksen
esityksen antamista ylimääräisille valtiopäiville; valtiopäiväin
oikeuttamista tarkastamaan hallituksen jäsenten virkatoimien
laillisuutta; perustuslakien kehittämistä sananvapauden,
kokoontumis- ja yhdistymisvapauden säätämällä. Mechelinin ehdotusta
kannattivat muut perustuslaillisen ryhmän läsnäolevat jäsenet.
Danielsonkin lausui, että hänen puolueensa kiitollisena ottaisi vastaan
sen sisältöisen julistuskirjan. Jonkin aikaa keskusteltua lausui
kenraalikuvernööri pitävänsä tuollaisen julistuskirjan aikaansaamista
mahdollisena ja pyysi saada hyvissä ajoin seuraavana päivänä
kirjallisesti laadittuina julistuskirjassa mainittavat toivomukset sekä
ilmoitti senaatinkin paraikaa valmistelevan julistuskirjan ehdotusta.
Seurasi sitten kysymys senaatin vastaisesta kokoonpanosta;
kenraalikuvernööri arveli nykyisten senaattorien voivan toistaiseksi
jäädä paikalleen. Vanhatsuomalaiset lausuivat haluavansa
kokoomusministeristöä, mutta tätä vastustettiin perustuslaillisten
taholta ja vaadittiin senaattia kokoonpantavaksi yksinomaan
perustuslaillisista. Neuvottelu päättyi vasta puolen yön aikaan.
Jo seuraavana aamuna oli Mechelinillä valmiina julistuskirjan luonnos,
jonka valtuuskunta, sittenkun ensin J. Grotenfelt ja sen jälkeen muut
jäsenet olivat sen tarkastaneet, eräin muutoksin hyväksyi. Samaten
tarkastettiin ja hyväksyttiin Mechelinin laatima valtiopäiväkutsun
luonnos, joka sisälsi, että eduskuntalaitoksen uudistusta koskeva
esitys oli annettava valtiopäiväin käsiteltäväksi, sekä ehdotus
käskykirjeeksi, jonka mukaan laittomuusaikana nimitettyjen venäläisten
virkamiesten sijaan nimitettäisiin kotimaisia miehiä. Samana päivänä
veivät Mechelin, Wrede ja Donner ehdotukset kenraalikuvernöörille,
jonka luona ne kohta kohdalta tarkastettiin. Obolenski teki
vastaväitteitä, varsinkin kesäkuun 20 p:nä 1900 annetun, venäjänkielen
käyttämistä virastoissa koskevan julistuskirjan kumoamiseen nähden. Hän
ei kuitenkaan ollut itsepäinen, vaan lupasi toimittaa perille
perustuslaillisten julistuskirjan ehdotuksen samalla kuin senaatinkin
ehdotuksen sekä lausui pitävänsä edellistä parempana. Molemmat olivat
tosin pääkohdiltaan samansuuntaiset, mutta erosivat toisistaan
siinä, että edellinen erinäisissä kohdin esitti tarkemmin
määriteltyjä vaatimuksia; niinpä se esimerkiksi vaati 1901 vuoden
asevelvollisuuslain täydellistä kumoamista, jota vastoin senaatti vain
oli ehdottanut sen soveltamisen lakkautettavaksi. Eduskuntalaitosta
koskevassa kysymyksessä oli senaatti vain ehdottanut uudistettavaksi
hallituksen esityksen äänioikeuden laajentamisesta porvaris- ja
talonpoikaissäädyn vaaleissa. Seuraavana päivänä, marraskuun 2:sena,
saapuivat Mechelin ja Grotenfelt uudestaan kenraalikuvernöörin luo,
joka heidän läsnäollessaan antoi luotsipäällikölle, kenraalimajuri
N. Sjömanille käskyn viedä perustuslaillisten ehdotuksen sekä
kenraalikuvernöörin puoltavan lausunnon korkean-asianomaiseen paikkaan.
Valtuuskunta lähetti puolestaan kaksi henkilöä Pietariin hankkimaan
valtiosihteeristöstä varmuutta siitä, että ehdotus todellakin
esitettiin semmoisena kuin valtuuskunta sen oli hyväksynyt.
Marraskuun 2 p:nä lähti kenraali Sjöman "Eläköön" laivalla matkaan.
Muuan huhu, joka perustuslaillisissa piireissä herätti levottomuutta,
tiesi kertoa joidenkuiden yltiöpäiden aikovan estää höyrylaivaa
lähtemästä, koska olivat saaneet kuulla eräiden vanhan senaatin
jäsenten aikovan siinä matkustaa sekä arvelivat sen olevan ehdottomasti
estettävä. Pian kuitenkin kuultiin Eläköön laivan lähteneen satamasta
ja alottaneen matkansa. Julistuskirjan ehdotus toimitettiin perille ja
käsiteltiin Pietarhovin keisarillisessa palatsissa tapahtuneessa
esittelyssä, jota kesti k:lo 8:sta i.p. marraskuun 3 p:nä seuraavaan
aamuun k:lo 3. Venäläiset ministerit, kreivi Witte etusijassa,
puolsivat ehdotusta pääkohdiltaan ja hallitsija hyväksyi
julistuskirjan, kuitenkin eräiltä harvalukuisilta kohdin muutettuna,
minkä jälkeen se allekirjoitettiin k:lo 2 aamulla. Muutoksista
pidettiin vain yhtä mainittavammin tärkeänä. Perustuslaillisten
ehdotuksessa oli nimittäin ollut määräys, että 1899 vuoden
helmikuun-julistuskirjan säätämät perussäännökset oli kumottu, jota
vastoin vahvistettu julistuskirja sääsi, että niiden soveltaminen oli
keskeytettävä siksi, kunnes siinä mainitut asiat oli lainsäädäntötoimin
järjestetty. Kun suomalaisella taholla kuitenkin edellytettiin
"lainsäädäntötoimen" käyvän perustuslaillista tietä, ei tämä muutos,
tultuaan maassamme tunnetuksi, herättänyt sanottavaa levottomuutta.
Julistuskirja venäjän kielen käytäntöön ottamisesta virastoissa oli
poistettu niiden asetusten joukosta, jotka julistettiin heti
kumotuiksi, mutta sen kävi lukeminen niihin perustuslainvastaisiin
asetuksiin, joiden tarkastamisesta senaatin oli tehtävä ehdotus.
Eläköön laiva palasi viivyttelemättä tuoden julistuskirjan ja
valtiopäiväkutsun Helsinkiin, jonne se saapui marraskuun 4:ntenä
iltapäivällä ja missä sen tuomat uutiset herättivät suurta riemua.
Mechelin ja Wrede sekä Danielson ynnä muutamat muut henkilöt saivat
kutsun saapua k:lo 9 illalla kenraalikuvernöörin turvapaikkaan,
venäläiseen sotalaivaan Slavaan, missä hän saattoi asiakirjain
sisällyksen kutsuttujen tiedoksi. Samalla hän kuitenkin lausui
ihmettelynsä ja pahoittelunsa sen nurjamielisyyden johdosta, jota hän
luuli havainneensa suomalaisissa vallitsevan venäläisiä kohtaan ja jota
hänen ylhäisyytensä sanoi lakon aikana itsekin kokeneensa. Mechelin
vastasi tähän sujuvalla ranskan kielellä pitämässään puheessa, ettei
nurjaa mieltä vallinnut Suomessa Venäjän kansaa kohtaan, mutta että
erään Venäjän puolueen lakiamme ja oikeuttamme vastaan tekemät
hyökkäykset olivat loukanneet suomalaisten arimpia tunteita. Puhuja
lausui olevansa varma siitä, että mielten katkeruus oli häviävä
säännöllisten olojen palauduttua. Lopuksi hän muutamin sanoin kiitti
kenraalikuvernööriä hänen avustuksestaan julistuskirjan
aikaansaamisessa.
Ainoat maassamme, jotka eivät olleet aivan tyytyväisiä julistuskirjaan,
olivat sosiaalidemokraatit, jotka olivat haaveilleet maamme sisäisten
olojen kumouksellista muutosta. Lakkopäivinä oli perustuslaillisella
taholla pyritty yksimielisyyteen sosiaalidemokraattien kanssa, mutta
heidän ja perustuslaillisen säätyvaltuuskunnan väliset neuvottelut
eivät olleet menestyneet. Sosiaalidemokraatit vastustivat valtiopäiväin
koolle kutsumista, koska eivät uskoneet niiden suostuvan semmoiseen
eduskuntalaitoksen uudistukseen, jota he halusivat, ja vaativat sen
sijaan yleisillä vaaleilla valitun, "perustuslakia säätävän
kansalliskokouksen" kutsumista koolle uudistusta toteuttamaan. Olipa
työväki hairahtunut rautatientorilla valitsemaan "väliaikaisen
hallituksenkin", suostuen kumminkin siihen, että vaalin saisi alistaa
hallitsijan vahvistettavaksi. Puoluejohto oli uskotellut työväelle,
että vallankumous oli Venäjällä päässyt täydellisesti voitolle, että
tasavalta jo oli julistettu, ja kaikki tiedot, joita heille yritettiin
antaa todellisesta asiaintilasta, leimattiin julkeiksi valheiksi.
Todellisuudessa oli lakko Pietarissa päättynyt marraskuun 3 p:nä ja
kumousliike oli jo asettumassa. Maamme perustuslailliset, jotka olivat
asettuneet laillisuuden eikä vallankumouksen kannalle ja katsoivat
maamme laillisten olojen palautuessa ja valtiopäiväin kokoontuessa
käsittelemään eduskuntalaitoksen uudistusta saavuttaneen sen, mikä
tällä kertaa oli saavutettavissa, paheksuivat sosialistien liiallisia
vaatimuksia. Säätyvaltuuskunta teki voitavansa tutustuttaakseen yleisöä
julistuskirjan sisällykseen, jonka olemassaolonkin sosialistiset
lakonjohtajat aluksi itsepintaisesti kielsivät. Vähitellen he kuitenkin
menettivät työläispiirienkin kannatuksen ja pakotettiin taipumaan.
Marraskuun 5 p:nä julkaisi säätyvaltuuskunta kehotuksen yleisölle
mielten rauhoittamiseksi. Seuraavana päivänä lakko päättyi ja elämä
palautui säännölliselle tolalleen. Illalla, kaupungin ollessa yltänään
juhlavalaistuksessa, kokoontui joukko valtuuskunnan kutsusta Helsinkiin
saapuneita entisiä valtiopäivämiehiä säätytalolle, missä Mechelin
lausui läsnäolijat tervetulleiksi ja kehotti heitä tilanteen johdosta
antamaan julistuksen Suomen kansalle. Tähän suostuttiin ja valiokunta
asetettiin laatimaan julistusta Mechelinin tervehdyspuheessaan
lausumain perusaatteiden mukaisesti. Tehtiin kaksi ehdotusta, joista
toinen, herra V.T. Rosenqvistin laatima, pääasiassa saavutti
valiokunnan ja sittemmin kokoontuneiden valtiopäivämiesten
hyväksymisen, minkä jälkeen julistus marraskuun 8 p:nä saatettiin
yleisön tietoon. Siinä huomautettiin, että Suomen kansan
valtiopäiväinsä kautta esittämä toivomus lailliseen järjestykseen
palautumisesta oli toteutunut. "Luodessamme katseemme menneisiin
vuosiin emme voi olla muistelematta niitä monia hetkiä, jolloin
kansamme on ollut kadottamaisillaan kaiken toivon oikeutemme takaisin
saamisesta; ja tätä muistellessamme me myös tunnemme, että on olemassa
korkeampia voimia kansojen kohtaloita ohjaamassa. -- -- Kun ne, jotka
muodostavat perustuslaillisen puolueen, nyt hartaasti toivovat saavansa
palata rauhalliseen työhön kansamme menestyksen hyväksi, elähyttää
heitä tässä vilpitön halu yksimielisen yhteistoiminnan aikaansaamiseksi
ojentaa veljenkäsi jokaiselle samaan päämäärään pyrkivälle ja harras
toivomus että tässä vapauden ja edistyksen hyväksi tehtävässä työssä
maamme kaikki kansalaiset saisivat seistä rinnatusten yhdenvertaisina.
Nykyhetki kehottaa tähän ja tuleva aika on varmasti siitä kypsyttävä
runsaan sadon kansallemme ja isänmaallemme." -- Julistuksen olivat
allekirjoittaneet: "Yleiseen kokoukseen lukuisasti kokoontuneet
perustuslailliset entiset valtiopäivämiehet."
Lähinnä edellisinä päivinä oli ollut tarjona vaara, että jokin väestön
ajattelematon teko olisi aiheuttanut venäläisen sotaväen aseellisen
sekaantumisen siitä johtuvine verenvuodatuksineen ja muine maallemme
vahingollisine, arvaamattomine seurauksineen. Ettei näin käynyt, johtui
epäilemättä pääasiallisesti siitä, että perustuslaillisilla silloin
vallitsevissa poikkeusoloissa oli tarpeeksi tyyneyttä ja mielenmalttia
tyytyäkseen niihin kohtuullisiin vaatimuksiin, joita meillä oli
laillinen oikeus esittää sekä jotka hallitsija ja hänen neuvonantajansa
voivat hyväksyä. Mechelinille, jolla tähän aikaan oli huomattavin sija
perustuslaillisessa puolueessa, tulee suuri ansio maamme kohtalon
silloisesta onnellisesta käänteestä. "Marraskuun-julistuskirja" tiesi
Suomelle siirtymistä pimeydestä valkeuteen, raskaiden koettelemusten
ajasta lupaavien toiveiden aikaan. Totta on, että tuo valoisa aika
valitettavasti oli lyhyt, mutta silti ei se mies ansaitse vähemmän
kiitosta, joka olennaisesti on aikaansaanut tuon käänteen ja siten
antanut historiallisen esikuvan, josta kenties vastedeskin on oleva
maallemme hyötyä.