1898-1903.
Routavuodet. Ylimääräiset valtiopäivät 1899. Helmikuunjulistuskirja,
kansanadressi. Mechelinin valtiollisia julkaisuja. Hänen
kuusikymmenvuotispäivänsä. 1900 vuoden valtiopäivät. Uusia
laittomuuksia. Maastakarkoitus.
Venäjän sotilasvaltaisten piirien pyrkimyksiä Suomen sotalaitoksen
täydelliseksi yhdistämiseksi Venäjän sotalaitokseen jatkui
keskeytymättä, ja kenraali Kuropatkinin onnistui, v. 1898
sotaministeriksi tultuaan, hankkia suostumus näihin vaatimuksiin.
Keisarikunnan pääesikuntaan asetettiin komitea, kenraali Dandeville
puheenjohtajana, joka laati yllämainittuun suuntaan käyvän ehdotuksen
Suomen uudeksi asevelvollisuuslaiksi. Heinäkuussa 1898 julkaistiin
käsky Suomen ylimääräisten valtiopäiväin kutsumisesta asiaa
käsittelemään.
Siten alotettu valtiollinen suunta saattoi kenraali v. Daehnin
pyytämään eroa ministerivaltiosihteerinvirastaan. Hän näyttää tähän
virkaan tullessaan olleen verraten vähän perehtynyt Suomen
valtio-oikeudelliseen järjestykseen, mutta oli vähitellen ja varsinkin
Bungen komitean jäsenenä tarkemmin siihen tutustunut ja ruvennut sen
puolustajaksi. Hänen virasta eroamistaan pidettiin sen vuoksi syyllä
arveluttavana oireena. Todellisuudessa oli hänen vaikutusvaltansa
Suomen asioihin vähenemistään vähentynyt ja viime aikoina ollut
varsin mitätön. Kenraaliluutnantti Victor Procopé määrättiin
virkaatoimittavaksi ministerivaltiosihteeriksi.
Elokuussa 1898 nimitettiin kenraali Nikolai Bobrikoff Suomen
kenraalikuvernööriksi. Nimitystä seurasi kaikkein korkein käskykirje,
jossa ilmilausuttiin keisarin luottamus, että vastanimitettyä uusien
tehtäväinsä täyttämisessä ohjaisi pyrkimys johdonmukaisesti juurruttaa
paikallisen väestön tietoisuuteen, miten tärkeä Suomen menestykselle
oli sen läheinen yhdistyminen kaikkien uskollisten alamaisten yhteiseen
isänmaahan. Kohta Helsinkiin tultuaan lokakuussa piti Bobrikoff
vastaanottoon kutsutuille senaattoreille ja muille ylemmille
virkamiehille puheen, jossa hän huomautti, miten tässä maassa
valitettavasti oli päässyt leviämään väärä käsitys niistä perusteista,
joille Suomen suhde keisarikuntaan rakentui, ja miten tämän käsityksen
vahingollisesta vaikutuksesta muutamat suomalaiset eivät olleet
suhtautuneet kyllin myötätuntoisesti niihin toimenpiteisiin, joihin oli
ryhdytty Suomea Venäjän vallan muihin osiin yhdistävien siteiden
lujittamiseksi. Tulisihan jokaisessa suomalaisessa, jolle isänmaan edut
ovat kalliit, pyrkimyksen Venäjän yhteyteen aina olla luonnollinen
tunne.
Mitä tarkoitusperiä uusi kenraalikuvernööri aikoi maassamme ajaa, oli
niinmuodoin alun pitäen selvää, ja tunnettuahan onkin, että hän koko
virka-aikansa tavattomalla tarmolla toimi niiden toteuttamiseksi.
Ylimääräisten valtiopäiväin kokoontuessa tammikuussa 1899 annettiin
niille esityksiä, joiden tarkoituksena ei ainoastaan ollut
yhdenmukaisuuden aikaansaaminen Venäjän ja Suomen sotalaitosta
koskeviin säädöksiin, vaan Suomen erikoisen sotaväen täydellinen
lakkauttaminen ja yhdistäminen Venäjän sotalaitokseen sekä Suomen
sotilasrasituksen tuntuva lisääminen, minkä ohessa valtiopäiviltä olisi
riistettävä päätösvalta sotalaitosta koskevissa kysymyksissä. Nämä
esitykset annettiin valtiosäädyille ainoastaan "lausunnon" saamista
varten, josta sitten venäläisten viranomaisten oli annettava
lausuntonsa, ennenkuin Hänen Majesteettinsa tekisi päätöksensä.
Valtiopäiväin jatkuessa annettiin vielä n.s. "tasoitusesityksiä",
joiden mukaan vuosittain sotapalvelukseen otettava Suomen
asevelvollisten määrä oli oleva yhtä monta prosenttia maamme
väkiluvusta kuin samana vuonna Venäjällä palvelukseen kutsuttu määrä,
ja ylijäämä, Suomen armeijan miehistön tarpeen täytyttyä, pantava
palvelemaan venäläisissä joukoissa. Valtiosäädyt lähettivät
kaikki esitykset kahteen valiokuntaan: lakivaliokuntaan ja
asevelvollisuusvaliokuntaan valmisteltaviksi sekä perustuslailliselta
että asialliselta kannalta. Lakivaliokuntaan valittiin puheenjohtajaksi
professori R. Hermanson, asevelvollisuusvaliokuntaan Mechelin.
Ennenkuin valiokunnat kuitenkaan olivat ehtineet antaa mietintönsä,
yllätti valtiopäivät ja maamme helmikuun 15 p:nä 1899 annettu
julistuskirja. Pietarissa kokoontuneen salaisen neuvottelukunnan
laatimana, jossa oli puheenjohtajana suuriruhtinas Mikael
Nikolajevitsch ja jäseninä m.m. Venäjän taantumuksen johtomies, pyhän
synoodin yliprokuraattori Pobedonostseff, Bobrikoff, Plehwe y.m. sekä
ainoana suomalaisena jäsenenä virkaatoimittava ministerivaltiosihteeri
Procopé ja pöytäkirjanpitäjänä tunnettu suomisyöjä eversti Borodkin,
vahvisti julistuskirja siihen liitetyissä "perussäännöksissä" niiden
asiain lainsäädäntöjärjestyksen, jotka koskivat koko valtakunnan etuja,
Suomi siihen luettuna. Tämä "valtakunnanlainsäädäntöjärjestys" oli
laadittu tavalla, joka ei ottanut huomioon Suomen monasti taattuja ja
vakuutettuja oikeuksia suuriruhtinaanmaata koskevain lakien
säätämistapaan nähden. Valtiopäiväin lainsäädäntöoikeus muutamissa
Suomea koskevissa tärkeissä kysymyksissä oli muunnettu pelkäksi
"lausuntojen" antamisoikeudeksi.
Kun julistuskirja helmikuun 16 p:nä tuli yleisesti tunnetuksi
Helsingissä ja sanoma siitä ennen pitkää levisi kautta koko maan,
herätti se kaikkialla hämmästystä ja syvää surua. Kansalaiskokous,
johon saapui runsaasti osanottajia, pidettiin Ateneumissa, mistä
lähetystöjä lähetettiin senaattorien luokse kehottamaan heitä olemaan
julkaisematta julistuskirjaa, mikä kuitenkin, niinkuin tunnettu,
enemmistöpäätöksen nojalla toimitettiin. Senaattori Enebergin laatima,
julistuskirjan perustuslainvastaisuutta selvittelevä alistus, jonka
senaatti samalla teki hallitsijalle, ei, niinkuin tunnettu, vienyt
mihinkään tulokseen, enempää kuin prokuraattori Söderhjelmin erikseen
esittämä vastalausekaan.
Kenraali Procopé, joka neuvottelukunnassa turhaan oli vastustanut
enemmistöä, oli kutsunut Mechelinin Pietariin ja siellä, vaitiolon
ehdolla, hänelle ilmoittanut odotettavana olevasta julistuskirjasta.
Eräillä tahoilla Mecheliniä jälestäpäin moitittiin siitä, ettei hän
heti ollut kertonut tietoa muille, jotta siten olisi voitu ryhtyä
ehkäiseviin toimenpiteisiin; meidän nähdäksemme ilman riittävää
aihetta, sillä Mecheliniä sitoi vaitiololupauksensa ja, vaikka uutinen
olisikin tullut tunnetuksi Helsingin yksityisissä piireissä muutamaa
päivää aikaisemmin, olisi tämä tuskin voinut vaikuttaa asian
kulkuun. Sitä vastoin Mechelin otti osaa valtiopäivien salaisissa
säätyistunnoissa helmikuun 21 p:nä yksimielisesti tehtyyn päätökseen,
jonka mukaan hallitsijalle lähetettäisiin lakivaliokunnan laatima
alistus, jossa lausuttiin, että helmikuun julistuskirjalla ei voinut
olla lain voimaa Suomessa. Mutta yhtä vähän kuin senaatin alistukseen
pantiin tähänkään huomiota korkeimmassa paikassa, missä maamarsaikka ja
puhemiehet, jotka olivat lähteneet alistusta viemään, eivät päässeet
hallitsijan puheille. Päätettiin panna toimeen kansanadressi, komitea
asetettiin asiaa ajamaan, ja kun oli koottu yli puolen miljoonan
allekirjoitusta, lähti adressia Pietariin viemään 500-miehinen
joukkolähetystö. Mutta ei sitäkään otettu vastaan.
Pääasiallinen työ oli näillä valtiopäivillä enimmältä keskittynyt
valiokuntiin. Asevelvollisuusvaliokunnan antama mietintö oli
suurimmaksi osaksi Mechelinin työtä. Mietinnössä ehdotettiin, että
valtiosäädyt suostuisivat erinäisiin asevelvollisuuslain muutoksiin,
joiden mukaan Suomen vakinaista sotaväkeä tuntuvasti vahvistettaisiin
niin lukumäärän kuin sotakuntoisuuden puolesta sekä sen tehtäviä
valtakunnan puolustukseen nähden laajennettaisiin. Siihenastinen
rauhanaikainen määrä, 5,600 miestä, korotettaisiin vähitellen 12,000
mieheen, reservi muutettaisiin enemmän Venäjällä noudatetun
järjestelmän mukaiseksi ja nostoväen ikärajaa korotettaisiin. Niinikään
olisi myönnyttävä siihen, että suomalaisia joukkoja sodan aikana saisi,
mikäli niitä ei tarvittu puolustustoimeen Suomessa, käyttää maamme
rajojen ulkopuolellakin valtakunnan puolustukseen. Mutta samalla olisi
valtiosäätyjen lausuttava, etteivät ne voineet hyväksyä esityksiä,
koska ne tiesivät Suomen perustuslaillisen oikeusjärjestyksen
loukkaamista. Lakivaliokunta omaksui mietinnössään aivan saman
käsityksen esitysten laittomuudesta kuin asevelvollisuusvaliokuntakin
ja perusteli sitä seikkaperäisesti. Aatelissa, porvaris- ja
talonpoikaissäädyssä vaativat jyrkän kannan edustajat että, koska
helmikuun 15 p:n julistuskirja olennaisesti oli järkyttänyt
asevelvollisuuskysymyksen laillisen käsittelyn edellytyksiä,
valtiosäätyjen ei tulisi ensinkään käydä esityksiä asiallisesti
käsittelemään. Tätä vastusti Mechelin; käytännöllisenä valtiomiehenä
hän tahtoi, että säädyt, mikäli oikeusperustelut sallivat, ottaisivat
huomioon tosiolotkin ja mitä kohtuudella meiltä voitiin vaatia
suhteessamme Venäjään. Ja häneen yhtyi kaikissa säädyissä suuri
enemmistö.
Mietintöä aatelissa käsiteltäessä Mechelin alotti keskustelun
pitkähköllä lausunnolla. "Molemmat nyt käsiteltävinä olevat mietinnöt",
hän lausui, "ovat, niinkuin jokainen on voinut havaita, mitä
läheisimmässä yhteydessä keskenään. Lakivaliokunta on selvitellyt niitä
syvälle valtiosääntöömme, Suomen valtiolliseen asemaan käyviä
loukkauksia, joita armollisten esitysten ehdotukset tietävät.
Asevelvollisuusvaliokunta on, tähän arvosteluun yhtyen, useissa
yksityiskohdissa lähemmin sitä täydentänyt ja tähän perustanut sen
ajatuksen julkilausumisen, etteivät Suomen valtiosäädyt Suomen kansan
edustajina voi hyväksyä näitä ehdotuksia. Ja kun armollisten esitysten
ehdotukset eivät ainoastaan tarkoita asevelvollisuuslaitoksen
uudistusta, vaan sen lisäksi ajavat valtiollisia tarkoitusperiä
sekä kun nämä tarkoitusperät ovat ilmenneet helmikuun 3/15 p:n
keisarillisessa julistuskirjassakin, on lakivaliokunta, niinkuin
asianmukaista onkin ollut, ottanut tarkastaakseen tätä julistuskirjaa
ja sen johdosta ehdottanut huomiota ansaitsevan lausunnon."
"On edellytettävissä, että armollisten esitysten ja niihin liittyvien
asiakirjain laatijat selittävät tämän arvostelun sekä esitysten
epäämisehdotuksen ja julistuskirjaa koskevan lausunnon ehdotuksen
ilmaisevan vastustushenkeä. Ja ne vaikutusvaltaiset henkilöt, joiden
toiminta viime aikoina on tarkoittanut turmion tuottamista Suomelle,
yhtyvät epäilemättä moittien sellaiseen lausuntoon. Mutta meidän
toimintatapaamme ei voi määrätä sen moitteen pelko, jota ehkä saamme
osaksemme vastustajiltamme, joille perustuslaillinen Suomen
suuriruhtinaanmaa on pelkkä hallinnollinen rajamaa tai enintään
kenraalikuvernöörikunta, niinkuin hävitystyön uusin oppisana kuuluu, ja
jotka tuskin pitänevät Suomen kansaa muuna kuin Venäjän armeijan
täydentämisaineksena."
"Meidän ei muutoin suinkaan tarvitse kieltää, että näiden mietintöjen
henki on vastustava. Voimmepa avoimesti myöntää, että ne ovat
läpi läpeensä vastalause sitä suuntaa vastaan, johon Venäjän
Suomi-politiikkaa on tahdottu ohjata. Mutta me voimme samalla käsi
sydämellä vakuuttaa että, jos Suomen valtiosäädyt pääasiassa tekevät
päätöksensä näiden mietintöjen mukaisesti, ne menettelevät täysin
lojaalisesti hallitsijaa kohtaan. Menettelemme täysin lojaalisesti, jos
teemme päätöksemme tunnontarkasti harkittuamme, mitä oikeus ja
velvollisuus vaativat, ja avomielisesti esitämme päätöstemme
perustelut. Sitä paitsi ei asevelvollisuusvaliokunta ole ehdottanut
vain esitysten epäämistä. Valiokunta on lisäksi tehnyt Suomen
asevelvollisuuslaitoksen tärkeätä uudistusta tarkoittavan
ehdotuksen. Omasta puolestani olen varmasti vakuutettu että, jos
valtiosäädyt pääkohdiltaan hyväksyvät tämän asevelvollisuuslaitoksen
uudistusehdotuksen, siitä syntyisi asetus, joka turvaisi hallitsijan
oikeuden samassa määrin kuin ne Suomenkin edut, joita tämä kysymys
koskee. Sillä todellisuudessa on tämän ehdotuksen tarkoituksena Suomen
sotavoiman tuntuva vahvistaminen sekä lukumäärän että sotakuntoisuuden
puolesta ja sotaväkemme laajempain velvollisuuksien nimenomainen
tunnustaminen valtakunnan puolustukseen nähden."
"Jos Hänen Keisarillinen Majesteettinsa vahvistaisi tämän laatuisen
asetusehdotuksen ja jos lakivaliokunnan helmikuunjulistuskirjan
johdosta laatima lausunto otettaisiin armollisesti huomioon, niin
Venäjän ja Suomen keskinäiset suhteet palautuisivat säännölliselle ja
luonnolliselle pohjalle. Turvallisena säilyttäessään oikeutensa voisi
kansamme taas luottavaisesti työskennellä vastaisen kehityksensä
hyväksi. Tosin kysyisi lisääntynyt puolustustaakka tuntuvia varoja ja
voimia, mutta tätä taakkaa kantaisi kansamme mielellään tietäessään
valtiollisen asemamme turvatuksi. Ja varmaa on, että suomalaiset
sotajoukot, säilyttäessään kansallisen luonteensa, pyrkisivät
kunnostautumaan hallitsijan palveluksessa ja osottamaan kansansa
horjumatonta uskollisuutta ja velvollisuudentuntoa."
"Onko ajateltavissakaan, että tällainen asiaintila tuottaisi Venäjälle
mitään vahinkoa? Voiko Venäjän suurvaltapolitiikalle olla haittaa
siitä, että Suomen laitokset, jotka eivät milloinkaan ole aiheuttaneet
kansainvälisiä selkkauksia, saavat edelleen säilyä niiden juhlallisten
lupausten ja vakuutusten mukaisesti, jotka Suomen kansalle v. 1809
annettiin ikuisiksi ajoiksi? Onko ajateltavissa, että Venäjän kansa,
joka luonteeltaan on hyvänsuopaa ja aulista, voisi katsoa kärsineensä
vääryyttä sen johdosta, että Suomen kansa saa säilyttää sen
yhteiskuntajärjestyksen, johon se on tottunut ja joka on sen
menestyksen ehto? Varmaan ei kukaan tässä maassa eikä liioin kukaan
venäläinenkään, jonka mieli on herkkä oikeuden ja ihmisyyden
vaatimuksille, voi näihin kysymyksiin vastata muuta kuin ehdottoman
ei."
"Mutta ne, jotka nyt määräävät asiain kulun, näyttävät tahtovan maalata
toisenlaisen kuvan historian taululle. He tahtovat manata näkyville
synkän kuvan kansasta, joka on oikeuksiensa puolesta huolissaan ja
pelkää kansallisuutensa tukahutettavan eikä voi toivoa turvallista
huomispäivää. He eivät, nuo miehet, ensinkään ota lukuun sitä, ettei
Suomen kansa milloinkaan ole vilpillisillä vehkeilyillä eikä
yhteiskuntajärjestystä häiritsemällä antanut aihetta tuollaiseen
vainoomiseen. He niinikään unohtavat kokonaan valtioviisauden ja
oikeudentunnon alkeet."
"Ne tunteet, jotka meissä heräävät havaitessamme ja älytessämme
tämän laatuiset aikeet, eivät saa meitä houkutelluiksi tyynesti
ja asiallisesti, niinkuin Suomen valtiopäivät aina ovat
menetelleet, harkitsemasta esillä olevia asioita. Mutta asiaintila
vaatii, ettei valtiosäätyjen vastauksessa ainoastaan käsitellä
asevelvollisuuslaitoksen uudistusta, vaan myös esitetään täydellinen
selvitys perustuslaillisista, loukkaamattomista oikeuksistamme."
"Voimme käsittää että siltä, joka hallitsee suunnatonta Venäjän
valtakuntaa, ei aina voi riittää aikaa Suomen asiain tarkkaan
tutkimiseen, ja että sen johdosta väärinkäsityksiä voi syntyä ja
sellaisia neuvoja päästä kuuluville, joita toisenlaiset tarkoitusperät
kuin hallitsijan omat armolliset aikeet ovat aiheuttaneet. Senpä vuoksi
on valtiosäädyillä sitä enemmän syytä koettaa nyt saada täysi selvyys
niihin tärkeihin kysymyksiin, joiden varassa maamme menestys on, emmekä
me voi lakata toivomasta, että hallitsijan mieli on oleva avoin Suomen
kansan äänelle, kun emme pyydä muuta kuin lakiemme pyhyyden
säilyttämistä ja samalla ilmoitamme olevamme halukkaat kantamaan
entistä suuremman taakan puolustuksen hyväksi."
Molempain valiokuntain mietinnöt saavuttivat kaikissa pääkohdissaan
valtiopäiväin hyväksymisen, joiden toukokuun 27:ntenä päivätty
vastauskirjelmä, jonka oli laatinut toimitusvaliokunta, jossa Mechelin
niinikään oli puheenjohtajana, kertasi mietintöjen pääsisällyksen.
Valtiosäädyt lausuivat katsovansa "korkeampaan maailmanjärjestykseen
perustuvaksi velvollisuudekseen pitää kiinni siitä laista ja
oikeudesta, joka vuonna 1809 on juhlallisesti vakuutettu Suomen
kansalle järkäyttämättömästi säilytettäväksi". Perusteellisesti ja
laajasti esitettiin syyt, miksi valtiosäädyt eivät olleet voineet
hyväksyä esityksiä, ja kumottiin venäläiseltä taholta tehdyt väitteet
sekä selvitettiin ne väärinkäsitykset, joihin nuo väitteet osittain
perustuivat, muun muassa sotaministeri Miljutinin aiheeton arvelu, että
1878 vuoden asevelvollisuuslaki olisi ollut vain "väliaikainen",
kymmeneksi vuodeksi voimaan saatettu laki. Tätä oli väitetty sen
johdosta, että 1878 vuoden valtiosäätyjen vastauksessa lausuttiin, että
säätyjen hyväksymään lakiin kävisi tekeminen muutoksia kymmenen
vuoden kuluttua tahi aikaisemmin, jos kokemus osottaisi lain olevan
joiltakin kohdin puutteellinen. Mutta tietenkin valtiosäädyt olivat
edellyttäneet jokaisen muutoksen tehtäväksi perustuslain mukaisella
tavalla, hallitsijan ja valtiosäätyjen yhtäpitävällä päätöksellä.
Samalla vastauskirjelmä sisälsi ilmoituksen, että valtiopäivät
puolestaan olivat hyväksyneet ehdotuksen asetukseksi erinäisten
asevelvollisuuslain säännösten muuttamisesta, joten valtiopäivät olivat
ottaneet huomioon keisarillisten esitysten tarkoituksen tuntuvasti
laajentaa Suomen asevelvollisuutta.
Tämä valtiosäätyjen yritys laillista tietä ratkaista riidanalainen
asevelvollisuuskysymys ei, niinkuin tunnettu, johtanut toivottuun
tulokseen, vaikka senaattikin yhtyi valtiosäätyihin.
Valtiopäiväin päättyessä pitivät säädyt toukokuun 27 p:nä laki- ja
asevelvollisuusvaliokunnan jäsenille juhlapäivälliset seurahuoneella
kiitollisuuden osotukseksi näiden suorittamasta työstä. Vastaukseksi
tervehdyspuheisiin lausui Mechelin tässä tilaisuudessa muun muassa:
"Lain tulee syntyä laillisella tavalla. Itse lainsäädännölläkin on
sääntönsä, jotka sitä sitovat, muutoin se vie mielivaltaan. Me olemme
nyt lausuneet tämän totuuden julki kaitselmukselle, hallitsijalle, koko
Europalle. Suomessa ei tunnusteta laiksi muuta kuin se, mikä on
syntynyt oikeudenmukaisesti, valtiosäännön määräämässä järjestyksessä.
Siinä ovat sen tien merkkikivet, jonka me olemme kulkeneet tätä
raskasta työtä suorittaessamme."
"Näitä merkkikiviä ei voida milloinkaan sysätä syrjään. Niissä on sitä
paitsi jotakin, jota emme vielä nimenomaan ole julkilausuneet,
nimittäin: käskyjä voidaan antaa, ne voivat tuottaa meille kärsimyksiä,
ne voivat tuoda meille synkkiä päiviä, mutta ei ole olemassa sitä
mahtia, joka voi pakottaa meitä pitämään oikeana sitä, mikä meidän
mielestämme on väärää..."
"Luulen meidän kaikkien voivan erota näiltä valtiopäiviltä tietoisina
siitä, että olemme tehneet mitä omatuntomme vaatii ja että olemme
pitäneet kiinni maamme oikeudesta. Sen vuoksi katsomme tulevaisuutta,
emme huolettomina siitä mitä sen helmassa on, mutta varmoina siitä,
että voimme kestää tuli mitä tuli. Ja aatostemme tutkistellessa
tulevaisuutta emme näköpiirin tuolla puolen voi kuvitella tätä Suomen
kansaa, jonka sivistyksen perustus laskettiin jo 600 vuotta takaperin,
kansana, jonka mahtikäsky kykenisi hävittämään. Ei, katseemme eteen
astuu tämä kansa muuttumattomana, samana kuin se on ollut menneinä
aikoina, samana kuin tänä päivänä, vaeltaen tietään tahtomatta tehdä
muille vääryyttä, tahtomatta näkyä tahi loistaa maailmassa, mutta
vaatien, että se tunnustetaan rehelliseksi, suoraksi kansaksi, joka
sekin tahtoo työskennellä ihmisyyden, kristinuskon ja sivistyksen
voiton puolesta. Tästä vaatimattomasta ja kuitenkin jalosta päämäärästä
emme milloinkaan luovu, ja vaikka ajan kokemusten johdosta joltakin
kohden muutamme sitä ohjelmaa, joka vuodesta 1863 lähtien on ollut
tarmokkaan työmme ohjeena, niin tehkäämme se sikäli, että vieläkin
enemmän kuin tähän asti koetamme rakentaa kulttuurimme kaikilla
inhimillisen toiminnan aloilla lujaksi, korkeaksi ja eläväksi. Silloin
koittaa kyllä aikanansa päivä, jolloin kansamme saa viettää todellisia
juhlahetkiä -- kun kansamme olemassaolon yleiset, valtiolliset
edellytykset antavat uutta tukea tulevaisuuden työlle. Silloin saamme
taas elää hallitsijan ja kansan keskinäisen sopusoinnun hetkiä."
Jotta ulkomaillakin käsitettäisiin alkaneen valtiollisen ristiriidan
merkitys ja kansamme asema siinä, toimitettiin valtiopäivien
vastauskirjelmästä saksan-, ranskan- ja englanninkielinen käännös.
Saksalaisen, Leipzigissä v. 1900 ilmestyneen käännöksen teki tunnettu
historiantutkija Fritz Arnheim, varustaen sen opastavalla
alkulauseella. Näitä käännöksiä sekä niiden julkaisemista ja
levittämistä toimittamaan asetettiin erityinen toimikunta Mechelinin
johdolla. Ettei sivistysmaissa suinkaan oltu välinpitämättömiä maamme
kohtalosta, sen oli loistavasti osottanut se eri kansojen edustajain
lähetystö, joka kesäkuun lopulla v. 1899 lähti Venäjän pääkaupunkiin
viemään keisarille Suomen puolesta puhuvia, 1,050 tieteen,
kirjallisuuden ja taiteen alalla tunnetun miehen allekirjoittamia
adresseja. Lähetystö, joka ei päässyt keisarin puheille, saapui
Helsinkiin heinäkuun 3 p:nä, missä sen kunniaksi pidettiin
Kaivohuoneella juhla lukuisain kansalaisten läsnäollessa. Lähtiessään
kaupungista saivat lähetystön jäsenet osakseen väestön innokkaita
suosionosotuksia.
Näinä huolestuttavina aikoina pidettiin lukuisia yksityisiä kokouksia,
joissa neuvoteltiin tilanteen vaatimuksista. Tuskinpa tarvinnee
mainita, että Mechelin näissä kokouksissa ja niiden päätöksiä
tehtäessä oli tarmokkaimmin toimivia voimia. Hän oli kieltämättä se,
jonka neuvoja mieluimmin ja suurimmalla luottamuksella kuunneltiin;
ne olivat aina selviä, käytännöllisiä ja järkeviä, osottamatta
vähääkään kiihtymystä, mutta samalla niistä ilmeni lujuutta ja
lämmintä isänmaanrakkautta. Ateneumissa huhtikuun 7:nä 1899
pidetyssä kokouksessa päätettiin perustaa yhdistys levittämään
kansalaissivistystä kansan keskuuteen, jonka yhdistyksen
sääntöehdotuksen Mechelin oli laatinut. Lupaa ei myönnetty yhdistyksen
perustamiseen. Mutta sen sijaan perustettiin jonkin aikaa myöhemmin
vieläkin toimessa oleva "Martta"-yhdistys, jonka toiminta hyödyllisten
tietojen ja taitojen antamiseksi työväenluokan naisille on saanut
osakseen yleistä tunnustusta.
Näihin aikoihin oli Mechelin laajassa kirjeenvaihdossa henkilöiden
kanssa, joiden katsottiin yhteiskunnallisen asemansa johdosta voivan
vaikuttaa hallituksen politiikkaan Suomelle suotuisaan suuntaan ja
joiden arveltiin olevan sellaiseen toimintaan suostuvaisia, minkä
ohessa hän henkilökohtaisesti neuvotteli heidän kanssaan ja teki
samassa tarkoituksessa matkoja. Vastaisten aikojen asiana on kuitenkin
tehdä tarkempaa selkoa tästä Mechelinin isänmaallisen elämäntyön
puolesta.
Vuonna 1899 ilmestyi Helsingissä teos "Isänmaan puolesta", joka sisälsi
muutamain kotimaisten kirjailijain lausuntoja silloisten olojemme
johdosta. Joukossa on Mecheliniltäkin kirjoitelma "Valtiollisia
aforismeja". Siinä tulee julki hänelle ominainen valtiollinen
ihanteellisuus, joka ei kuitenkaan himmentänyt hänen käytännöllistä
tarkkanäköisyyttään valtiomiehenä. Todellisen valtiotaidon
tehtävä on, hän lausuu, lujalla kädellä pitää olemassa olevaa
yhteiskuntajärjestystä voimassa sekä sen ohessa tarmokkaasti edistää
oikeuden ja kulttuurin kehitystä. Ihanteita ei tosivaltiomieheltä saa
puuttua.
Helmikuun-julistuskirjan johdosta oli Pietarissa ilmestynyt virallinen
ranskankielinen kirjanen: _Le manifeste impériale du 3 février 1899 et
la Finlande_, joka lienee laadittu Pobedonostseffin ohjauksella ja
jonka tarkoituksena oli puolustaa mainittua hallituksen toimenpidettä.
Sitä ei päästetty julkisuuteen, mutta se lähetettiin Venäjän
muissa maissa olevien lähetystöjen henkilökunnalle, jotta tällä
olisi käytettävänään todistuskappaleita puolustaessaan Venäjän
Suomi-politiikkaa. Mechelin laati tähän vastaukseksi toisen kirjasen
"_Réponse à la brochure officielle 'le manifeste imperiale_'", joka ei
sekään ollut kirjakaupoissa saatavana, vaan lähetettiin niille, joille
edellä mainittu kirjanen oli toimitettu, sekä lisäksi joillekin muille.
Kohta kohdalta siinä kumotaan virallisen kirjasen väitteet ja näytetään
sen olevan täynnä perusteettomia väitteitä ja ilmeisiä valheita.
Julistuskirjan antamisen selitettiin siinä käyneen tarpeelliseksi
sen vastustuksen johdosta, jota asevelvollisuusasiasta annetut
keisarilliset esitykset olivat kohdanneet valtiopäivillä. Tähän
Mechelin huomauttaa, etteivät valtiopäivät julistuskirjaa annettaessa
vielä olleet ehtineet käsitellä esityksiä, ja että valiokunnat tuskin
olivat ehtineet alottaa työnsä, kun Pietarissa asetettiin komitea
julistuskirjaa laatimaan. Ei siis valtiopäiväin "vastustus"
voinut olla julistuskirjan aiheuttajana. Virallisessa kirjasessa
toistetaan edellä mainittu typerä lause, että 1878 vuoden
asevelvollisuuslaki oli laadintaan vain "väliaikainen", mikä väite
tietenkin oli helposti kumottavissa. Mechelin osottaa uuden
"valtakuntalainsäädäntöjärjestyksen" tarpeettomaksi, sillä jo v:sta
1826 lähtien oli säädettynä, missä järjestyksessä oli valmisteltava
lakeja keisarikuntaa ja Suomea yhteisesti koskevista asioista. Siinä
oli tiedusteltava sekä venäläisten että suomalaisten viranomaisten
mieltä, mutta tietysti Suomen valtiopäiväin lainsäädäntöoikeuskin
tunnustettava niissä tapauksissa, joissa se oli olemassa. Kokemus on
osottanut, ettei tämä järjestys ole estänyt ryhtymästä valtakunnan
etujen vaatimiin lainsäädäntötoimenpiteisiin. Ja vaikka tämä järjestys
kaipaisikin muutoksia ja lisäyksiä, olisi ne tehtävä Suomen
perustuslakeja rikkomatta, jos juhlallisesti annetun keisarinsanan ja
vakuutusten katsotaan jotakin merkitsevän. Nämä rikkomalla on
helmikuun-julistuskirja saanut aikaan valtiokaappauksen. --
Kumoamattomasti todistelevana ja tarkoin asiallisena on kirjanen
oivallinen -- tekijänsä parhaita.
Isänmaallisella toiminnallaan oli Mechelin saavuttanut koko maansa
yleisen kunnioituksen, mutta sitä vastoin kenraalikuvernöörissä
herättänyt suurta nurjamielisyyttä. Mechelinin syksyllä 1899 tehtyä
matkan Hämeenlinnaan katsoi kenraali Bobrikoff tarpeelliseksi vaatia
sikäläiseltä kuvernööriltä selitystä, oliko senaattori Mechelinin
kunniaksi todella pantu toimeen kansalaispäivälliset, soihtukulkue sekä
ruotsalaisessa klubissa juhla, niinkuin santarmisto oli ilmoittanut.
Selvisi kuitenkin, ettei minkäänlaisia kansalaispäivällisiä ollut
pidetty, sitä vähemmän kun Mechelin oli vasta iltajunassa saapunut
kaupunkiin, että soihtukulkue tosin oli toimeenpantu, mutta että
ruotsalaisessa klubissa järjestetty juhla oli ollut vain kolmen ystävän
yksityiset iltakutsut Mechelinille.
Marraskuun 24 p:nä 1899 täyttäessään kuusikymmentä vuotta tuli Mechelin
suuremmoisten kunnianosotusten esineeksi. Hänen luonaan kävi
kunniatervehdyksellä lukuisia lähetystöjä, monelta taholta saapui
adresseja ja sähkösanomia, tulkiten juhlapäivän viettäjälle
kansalaisten kiitollisuutta ja ihailua hänen maansa hyväksi
suorittamansa työn johdosta. Vapaaherra S.W. v. Troil, saman vuoden
valtiopäiväin maamarsalkka, saapui erään lähetystön johtajana tuoden
yli kuudensadan kansalaisen allekirjoittaman adressin, jossa julki
lausuttiin kiitos Mechelinin isänmaallisesta työstä. Samalla
ojennettiin hänelle himmeästä kullasta tehty, kuvanveistäjä V.
Vallgrenin muovailema muistoraha, jonka etupuolella oli päivän sankarin
profilikuva ja selkäpuolella oikeuden jumalatarta esittävä naisolento
ojennetuin käsin suojelemassa Suomen vaakunakilpeä, sekä sanat: _jus
patriae sanctum servat sollertia constans_ (pettämätön taito valvoo
isänmaan pyhää oikeutta). Helsingin kaupunginvaltuuston lähetystö
julkitoi valtuuston varapuheenjohtajan Kasten Antellin kautta
kiitollisuutensa siitä, mitä Mechelin, joka nyt luopui puheenjohtajan
toimesta, oli siinä saanut aikaan sekä pyysi saada maalauttaa hänen
muotokuvansa kaunistamaan valtuuston kokoussalia. Tämän muotokuvan teki
Albert Edelfelt. Juhlapäivänä istuttivat ystävät Eläintarhaan nuoren
tammen ja sen juurelle laskettiin vaskinen lipas, jossa oli yli 600:n
henkilön allekirjoittama, pergamentille piirretty kirjoitus "Mechelinin
kansalais- ja valtiollisen toiminnan muistoksi". Toimituksessa, joka
suoritettiin vinhan lumimyrskyn riehuessa, puhui kuvanveistäjä Walter
Runeberg kunniavieraalle. Illalla kokoonnuttiin Helsingin
seurahuoneelle juhlaan, jossa puhujat sekä suomeksi että ruotsiksi
tulkitsivat kansalaisten tunteita. Professori J.W. Runeberg piti
ruotsinkielisen, tohtori J.A. Lyly, Viipurin Sanomain päätoimittaja,
suomenkielisen juhlapuheen, jossa jälkimäinen kaunopuheisesti
huomautti, että maamme suomenkielinenkin väestö oli havahtunut näkemään
Mechelinin ansiot.
Marraskuun 24 p:n vastaisena yönä k:lo 12 oli Mecheliniä käynyt
laululla tervehtimässä lauluseura M.M. Kenraalikuvernööri Bobrikoff,
joka karsain silmin katseli Mechelinille osotettua kunnioitusta, vaati
tämän johdosta pääkaupungin poliisiviranomaisilta selitystä, oliko
todella 40-miehinen kuoro tervehtinyt herra Mecheliniä laululla --
vieläpä sydänyöllä Helsingin kadulla, ja miksei poliisi niin ollen
ollut ryhtynyt toimenpiteisiin sellaisen yleistä järjestystä ja rauhaa
häiritsevän teon estämiseksi?
Bobrikoff muutoin jatkoi ja kovensi tänne tuomaansa
hallitusjärjestelmää. Sanomalehdistöä vainottiin, sensuuria
kovennettiin äärimmilleen ja lukuisia sanomalehtiä lakkautettiin,
toisia määräajaksi, toisia ainaiseksi. Yhdistymisvapautta rajoitettiin,
jota vastoin keisarikunnasta saapuneet kulkukauppiaat saivat joukottain
kulkea maaseudulla kiihoittamassa maalaisväestön köyhää osaa
saarnaamalla maan riistämistä nykyisiltä omistajiltaan ja jakamista
tilattomille. Lukuisia santarmeja tuotettiin maahamme ja nämä
vakoilivat ja antoivat milloin minkin verran vääriä ilmoituksia
viranomaisille, aikaansaaden siten maassamme epäjärjestystä ja
levottomuutta.
Elokuun lopussa nimitettiin W. von Plehwe virkaatoimittavaksi Suomen
ministerivaltiosihteeriksi -- semmoisenaan laiton toimenpide, koska
tuon suomalaisen viran haltijana laillisesti voi olla vain Suomen
kansalainen. Eräällä taholla heräsi ajatus, että olisi -- tehosi
minkä tehosi -- koetettava yksityisesti puhua järkeä Plehwelle
Suomen kysymyksestä. Hän oli ainakin tunnettu sivistyneeksi ja
laajatietoiseksi mieheksi, joka, mikäli kerrottiin, oli lausunut
haluavansa tarkemmin tutustua Suomen sisäisiin oloihin. Muuan
Pietarissa oleva suomalainen virkamies oli sitä varten antanut hänelle
Mechelinin Marquardsenin käsikirjaan laatiman esityksen Suomen
valtio-oikeudesta. Mechelin halusi itse tehdä yrityksen ja lähti
joulukuun 7 p:nä Venäjän pääkaupunkiin, missä hänellä oli pitkä
keskustelu Plehwen kanssa täkäläisestä valtiollisesta asemasta.
Mechelinin tällöin Plehwestä saama vaikutelma ei ollut ehdottomasti
epämieluinen: Plehwe oli ainakin "halunnut kuulla". Mechelin laati
tähän aikaan samasta asiasta useita selontekoja, joista ainakin osa
lienee päässyt päätösvaltaiseen paikkaan. Plehwe kuitenkin pian osotti
aivan turhiksi ne eräillä tahoilla olleet toiveet, että hänet kenties
voisi taivuttaa toimimaan kenraalikuvernöörin kannasta poikkeavaan
suuntaan Suomen kysymyksessä. Vaikkei hän personallisesti olisi
ollutkaan siihen taipumaton, ei hän kuitenkaan ollut halukas panemaan
omaa asemaansa vaaranalaiseksi koettaakseen saada valtiollista suuntaa
muutetuksi. Hän oli byrokraattiluonne, joka kuuliaisesti alistui
vallitsevaa järjestelmää palvelemaan.
Tammikuussa 1900 avatuilla lakimääräisillä valtiopäivillä oli Mechelin
puhemiesneuvoston sekä valtio- ja tarkastusvaliokunnan jäsenenä.
Eräiden muiden ritariston ja aatelin jäsenten kera hän ehdotti
lähetettäväksi hallitsijalle alamaisen anomuksen, että Hänen
Majesteettinsa suvaitsisi ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin, jottei
Suomen sisäistä hallintoa johdettaisi suuntaan, joka oli vastoin maan
lakeja ja niitä periaatteita, joita siihen asti oli maassamme
noudatettu yhteiskuntajärjestyksen turvaamiseen sekä kansalaisten
hyödylliseen toimintaan nähden. Samallaisia ehdotuksia tehtiin
muissakin säädyissä; lakivaliokunta puolsi niitä ja valtiopäivät
hyväksyivät ne, tehden yksimielisen anomuksen "maamme hallinnon
johtamisessa ilmenevien epäsuuntain" poistamisesta, joista samalla
annettiin seikkaperäinen selonteko.
Lisäksi Mechelin kannatti säädyssään tehtyä ehdotusta
kenraalikuvernöörin sanomalehdistöön kohdistaman sortojärjestelmän
poistamisesta, josta asiasta valtiosäädyt tekivät erityisen anomuksen.
Omasta puolestaan hän uudisti aikaisemmin tekemänsä, mutta
valtiopäiväin silloin epäämän säätyesitysehdotuksen laajemman oikeuden
myöntämisestä naisille päästä kunnallisiin virkoihin kaupungissa.
Valtaistuinpuheessa oli keisari ilmoittanut käskeneensä
antamaan ehdotuksen siitä, ettei reserviä v. 1900 kutsuttaisi
harjoituskokouksiin. Senaatti alisti tämän johdosta annettavaksi
valtiosäädyille armollisen esityksen asiasta. Kun sitä ei kumminkaan
kuulunut, ehdotti Mechelin toukokuun 21 p:nä, että maamarsalkka muiden
puhemiesten kera ryhtyisi toimenpiteisiin asian saattamiseksi
valtiosäätyjen käsiteltäväksi ennen valtiopäiväin päättymistä. Tämä
ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti, ja maamarsalkka Lindelöf
neuvotteli asiasta muiden puhemiesten kanssa, jotka kukin olivat
säädyltään saaneet saman tehtävän. Sähkösanoma asiasta lähetettiin
kenraalikuvernöörille, mutta tuloksetta. Venäjän sisäasiainministeriltä
senaatille saapuneen kirjelmän johdosta, jonka mukaan Suomen
postilaitoksen postimerkkejä ei enää olisi lupa käyttää, vaan niiden
sijasta olisi käytettävä Venäjän postimerkkejä, kuitenkin siten, että
Suomen rajain sisällä olisi sallittu käyttää postimerkkejä, joissa arvo
oli ilmaistu Suomen rahassa, teki Mechelin anomusehdotuksen, että
kaikkiin Suomen postitoimistoista lähtevissä lähetyksissä käytettyihin
postimerkkeihin tulisi olla merkittynä niistä suoritettava Suomen rahan
määrä.
Valtiopäiväin yritykset hallitsijalle lähetettyjen esitysten avulla
palauttaa olot lailliselle tolalle olivat turhia. Maan hallinnossa
ilmenneiden epäsuuntain johdosta tehtyyn anomukseen, jonka Plehwe
esitti elokuun 27 p:nä, annettiin vastaus, että valtiopäivät sen
tehdessään olivat menneet toimivaltaansa ulommaksi ja että
kenraalikuvernöörin toimenpiteet olivat olleet kaikin puolin oikeita.
Ja painoasiasta tehtyyn anomukseen vastattiin, ettei sen ollut havaittu
ansaitsevan huomiota.
Valtiopäiväin vielä jatkuessa otti ritariston ja aatelin lähetystö,
johon kuuluivat Mechelin ja kaksi muuta jäsentä, osaa Turussa
toimitettuihin vapaaherra S.W. von Troilin hautajaisiin, vainajan,
joka niin etevästi oli hoitanut maamarsalkan tehtäviä useilla
valtiopäivillämme. Vaikka jo taudin murtamana otti hän säätynsä
jäsenenä osaa 1900 vuodenkin valtiopäiviin, mutta kuoli äkkiä huhtikuun
27 p:nä, päivä sen jälkeen kun oli säädyssä viimeisen kerran
esiintynyt.
Muutaman päivän kuluttua valtiopäiväin päättymisestä levisi Helsingissä
huhu uudesta, maallemme arveluttavasta toimenpiteestä. Huhu toteutuikin
ennen pitkää, kun julkaistiin kesäkuun 20:ntenä päivätty julistuskirja,
joka sääsi venäjän kielen otettavaksi käytäntöön virallisena kielenä
maamme virastoissa. Toimenpide, josta muun muassa täytyi olla
seurauksena, että suuri joukko venäjän kieltä taitamattomia
lainkuuliaisia ja kelvollisia virkamiehiä erotettaisiin, jolloin heidän
seuraajikseen nimitettäisiin ainoastaan sellaisia, jotka taisivat
mainittua kieltä, herätti tietenkin yleistä paheksumista.
Vastapäättyneiden valtiopäiväin jäsenten saman kuun 22 p:nä
ritarihuoneella pitämässä kokouksessa luki Mechelin laatimansa
ehdotuksen kirjelmäksi, jossa mainittu toimenpide osotettiin
epäoikeutetuksi. Läsnäolevat hyväksyivät kirjelmän pääkohdiltaan sekä
päättivät toimittaa sen ministerivaltiosihteeri Plehwelle ja
senaatin jäsenille kokouksen mielipiteen ilmauksena. 79 entisen
valtiopäivämiehen allekirjoitettua kirjelmän matkusti kaksi kokouksen
valitsemaa henkilöä, vapaaherra V. von Born ja professori O. Donner,
Pietariin viemään sitä Plehwelle. [Tästä käynnistä Plehwen luona katso
"Murrosajoilta" vihot III ja IV s. 169 ja seur.] Muutamaa päivää
myöhemmin kuin julistuskirja ilmestyi asetus, jossa säädettiin, että
julkisia kokouksia sai pitää ainoastaan kenraalikuvernöörin tahi niiden
viranomaisten luvalla, jotka hän puolestaan oli oikeuttanut luvan
antamaan, sekä asetus syntyperäisten venäläisten kaupankäynnistä
Suomessa. Näiden toimenpiteiden johdosta, jotka aiheuttivat usean
senaattorin pyytämään eroa virastaan, laati Mechelin, J. Grotenfelt ja
E. Furuhjelm seikkaperäiset, mainittujen toimenpiteiden laittomuutta
osottavia esityksiä, joita levitettiin yleisön keskuuteen.
* * * * *
Mechelinin uutteran valtiollisen kirjailijatoimen tämän aikuisista
tuotteista on mainittava Parisissa v. 1900 ilmestynyt, varsin valaiseva
kirjanen _La Constitution du grand-duché de Finlande_, joka sisältää
käännöskokoehnan Suomen perustuslakeja ja muita maamme valtiollisia
oloja koskevia virallisia asiakirjoja sekä näiden historiallista
kehitystä valaisevan esityksen. Samana vuonna hän julkaisi Brysselissä
ilmestyvässä aikakauslehdessä "_Révue de droit international et
législation comparée_" eripainoksenakin ilmestyneen tutkielman, jossa
selostetaan useiden oikeusoppineiden lausuntoja Suomen valtiollisesta
asemasta. Berlinissä ilmestyvän "Die Nation" aikakauslehden 1900 vuoden
marraskuun numerossa on samansisältöinen, nimimerkillä "Justus"
varustettu kirjoitus "Zur Lage Finnlands", joka luultavasti on
Mechelinin laatima tahi ainakin hänen toimestaan syntynyt.
Suomen kansalaispiireissä oli lausuttu ajatus, että olisi sivistyneen
maailman mielenkiinnon herättämiseksi maamme oikeustaisteluun
aikaansaatava jollakin yleisesti tunnetulla kielellä ilmestyvä
aikakauslehti, joka ottaisi ajaakseen asiatamme. Mechelin toimi
uutterasti tämän aikeen toteuttamiseksi. Aikakauslehti _l'Européen_,
joka alkoi ilmestyä Parisissa 1901 kansainvälisen oikeuden ja
inhimillisyyden periaatteiden puoltajana sekä sisälsi Suomeakin
koskevia kirjoituksia, oli melko suurelta osalta hänen toimestaan
syntynyt ja sisälsi hänen kynästään lähteneitä kirjoituksia. Tässä
lehdessä tammikuun 18 p:nä 1902 julkaistu, allekirjoituksella Helsinki,
Judex (Mechelinin nimimerkki) varustettu kirjoitus "Les événements de
Finlande", kuvailee laajasti lähinnä edellisten vuosien Suomen
tapahtumia ja arvostelee Venäjän hallituksen silloista politiikkaa.
Kotimaisiinkin sanomalehtiin hän näihin aikoihin kirjoitteli
valtiollisia kirjoituksia. Finsk Tidskriftissä on hänen laatimansa
kirjoitus: "_Vid begynnelsen af år 1900_", joka sisältää
pääasiallisesti hänen jo ylimääräisillä valtiopäivillä esittämiään
näkökohtia. "Valitettava tosiasia on", sanotaan tässä kirjoituksessa,
"että se valtiollinen suunta, jota meidän päivinämme sanotaan
natsionalismiksi, on osottanut arveluttavaa taipumusta unohtamaan oman
perusaatteensa, joka kuitenkin on ollut se, että _jokainen_ kansakunta
on tunnustettava oikeutetuksi elämään ja täyttämään erikoisen
tehtävänsä inhimillisten yhteiskuntain kulttuurikehityksessä.
Suurpoliittiset edut paisutetaan siksi Molokiksi, jolle kaikki on
uhrattava. Tietoisuus ylivoimasta synnyttää kohtuuttomuuksia vallan
käyttämisessä." -- Seuraavan vuoden alussa hän Finsk Tidskriftissä
jälleen esitti mietelmiä: "_I det tjugonde seklets gryning_". 19:nnen
vuosisadan umpeen mennessä, hän lausuu, oli perustuslaillinen
valtiomuoto toteutettu useimmissa Europan maissa. Mutta hän toivoo sen
kehittyvän siihen suuntaan, että kansalaisten itsehallinto enemmän ja
enemmän otetaan käytäntöön maakunta- ja kunnallisasioissakin,
varsinaisen valtiotoiminnan kohdistuessa ainoastaan koko isänmaan
yhteisiin etuihin. Yksityisten voimain vapaa yhteistoiminta parhaiten
edistää sivistystä ja siveellisyyttä sekä taloudellista hyvinvointia.
Toisaalta on työ isänmaan hyväksi vahvistuva, kuta enemmän se
käsittää samalla olevansa renkaana ihmisyyden yhteisessä työssä.
-- Mainitun aikakauslehden samassa vuosikerrassa on toinenkin M:n
laatima kirjoitus: "_Solidaritet_", jossa hän huomauttaa, että
yhteisvastuullisuutta tulee olla saman kansakunnan jäsenten kesken,
mutta myös eri kansain kesken, viitaten Haagin kansainvälisen
rauhanliiton tätä tarkoittaviin yrityksiin. -- Erääseen Tukholmassa
1902 ilmestyneeseen kirjaseen: "Finska militären" on Mechelin
kirjoittanut alkulauseen.
Osotuksena siitä, ettei Mechelin myöhempänä elinaikanaan suinkaan ollut
menettänyt nuoruuden aikaista kaunokirjallisuuden harrastustaan, on
muun muassa Finsk Tidskriftissä vuonna 1898 julkaistu arvostelu Juhani
Ahon hiljattain ilmestyneestä Panu nimisestä romaanista, jonka
sisällystä Mechelin laajasti selostelee, samalla antaen lämpimän
tunnustuksen tälle nuoren suomalaisen kirjallisuutemme huomattavalle
tuotteelle.
* * * * *
Maamme sisäisiin puoluesuhteisiin olivat valtiollista
itsemääräämisoikeuttamme vastaan suunnatut hyökkäykset omansa
aikaansaamaan muutoksia. Jo 1890-luvun alussa oli alkanut
muodostua "nuorsuomalainen" ryhmä, joka valtiollisissa ja
yhteiskunnallisissa kysymyksissä asettui vapaamielisemmälle
kannalle kuin n.k. "vanhasuomalainen", Yrjö-Koskisen johtama
ryhmä, ja jonka äänenkannattajana oli Päivälehti. Kun v. 1898
venäläistyttämisjärjestelmä Bobrikoffin johdolla uudestaan pantiin
käytäntöön entistä voimakkaammin, kärjistyivät suomalaisen puolueen
molempain ryhmäin välit, mistä oli seurauksena puolueen täydellinen
hajaannus kahdeksi puolueeksi erilaisine valtiollisine ohjelmineen.
Vanhasuomalainen puolue, joka jonkin aikaa oli näyttänyt irtaantuvan
Yrjö-Koskisesta, kokoontui ennen pitkää uudestaan hänen lippunsa alle
ja omaksui myöntyväisyyspolitiikan, jonka niin ruotsalainen kuin
nuorsuomalainenkin ryhmä hylkäsivät. Puoluehajaannus ilmeni toisinaan
muodossa, joka valitettavasti oli omansa entistä enemmän vaikeuttamaan
yhteistoimintaa niissäkin kysymyksissä, joissa mielipiteet eivät olleet
aivan niin eriäviä kuin ehkä näytti. Mechelin oli niitä, joiden
mielestä silloisissa oloissa oli mikäli mahdollista vältettävä kaikkea,
mikä saattoi edistää sisäistä hajaannusta. Yksissä neuvoin K.F.
Ignatiuksen kanssa hän laati ohjelman sellaiseksi puolueiden ja ryhmäin
välisten suhteiden järjestämiseksi, joka olisi omansa estämään
auttamatonta hajaannusta ja saattamaan yhteistyön mahdolliseksi sillä
alalla, joka oli pidettävä pääasiana, valtiollisen itsehallintomme
turvaamisessa. Niidenkin henkilöiden, joiden valtiollisia mielipiteitä
ei täysin voinut hyväksyä, oli, selvien vastatodisteiden puutteessa,
edellytettävä pohjaltaan toimivan isänmaallisessa mielessä; oli
sentähden vältettävä toistensa vaikuttimien mustaamista. Kirjalliseen
muotoon laadittuna sekä erinäisten eri valtiollista kantaa olevain
kansalaisten tarkastamana ja hyväksymänä tätä ohjelmaa keväällä 1901
levitettiin laajalti maahamme. Valitettavasti ei kuitenkaan onnistuttu
siinä määrin, kuin ohjelman laatijat olivat halunneet ja toivoneet,
poistaa erimielisyyden syitä. Puoluevastakohdat, keskinäinen epäluulo
ja vastenmielisyys olivat päässeet juurtumaan liian syvälle.
Uusi asevelvollisuusasetus, joka pääasiallisesti oli 1899 vuoden
armollisen esityksen mukainen ja kokonaan poikkeava valtiosäätyjen
hyväksymästä, annettiin heinäkuun 12 p:nä 1901 ja julkaistiin senaatin
toimesta. Tämän johdosta pidettiin elokuun 3 p:nä suuri kansalaiskokous
Turholman tilalla kauniissa metsikössä Helsingin itäisessä saaristossa
sijaitsevalla Degerön saarella. Puhetta johti Mechelin. Päätettiin
panna toimeen uutta lainvastaista asetusta vastustava adressi, jonka
valtiopäivämiehet ja mahdollisimman lukuisat muut kansalaiset
allekirjoittaisivat. Niinikään keskusteltiin ehdotuksesta, ettei
papisto lukisi kirkoissa julki uutta asetusta, mutta tätä ehdotusta
vastustettiin pappistaholta ja se raukesi. Toimituskomitea valittiin
adressia laatimaan, ja siihen valittiin tietenkin Mechelin. Adressiin
tuli lähes puolen miljoonaa allekirjoitusta ja se annettiin senaatin
talousosastoon, joka sen toimitti korkeimpaan paikkaan, mistä annettiin
päätös, ettei se ansainnut huomiota.
Vuoden loppupuolella hajotettiin Suomen sotaväki, paitsi
kaartinpataljoonaa, joka hajoitettiin vasta 1905. Kasarmit, kiväärit ja
muut sotatarpeet takavarikoitiin tänne komennettujen venäläisten
sotaväenosastojen varalle. Suomen sotaväen ohessa lakkautettiin Haminan
kadettikoulu. On helposti käsitettävissä, että tämän laitoksen
lakkauttaminen vaikutti syvästi Mecheliniin, jossa monta iloista
nuoruudenmuistoa oli siihen liittynyt. Vuosina 1902-1904 toimitettiin
asevelvollisuuskutsunnat uuden asetuksen mukaan, jolloin, niinkuin
tunnettu, useat kunnat kieltäytyivät valitsemasta kutsuntalautakuntain
jäseniä ja suuri joukko laittomasti kutsuttuja jäi kutsuntaan
saapumatta. Yksimielistä ei tämä menettely kuitenkaan ollut, mihin
osalta olivat syynä ne ponnistukset, joita vanhat suomalaiset,
varsinkin Yrjö Koskinen julkaisemassaan kehotuksessa, tekivät
taivuttaakseen kutsuttuja noudattamaan käskyä, osalta myös pappien
menettely, heistä kun useimmat taipuivat kirkoissa kuuluttamaan
asevelvollisuusasetuksen.
Kesällä ja syksyllä 1902 julkaistiin erinäisiä virastoja ja virkamiehiä
koskevia asetuksia, joiden kautta heidät, vastoin voimassa olevia
lakeja, saatettiin kokonaan päällysmiehistään riippuviksi, niin että
nämä voivat mielensä mukaan virasta erottaa alempiaan, vieläpä
tuomarejakin. Toisaalta kumottiin kansalaisten oikeus kanteen
nostamiseen virkamiehiä vastaan laittomain toimenpiteiden johdosta,
siihen kun tästä lähin vaadittiin ylempäin viranomaisten ja viimeiseltä
kenraalikuvernöörin lupa. Suomalaisiin virkoihin kävi nimittäminen
maamme lakeihin perehtymättömiä Venäjän alamaisia, asetukset oli
julkaistava alkuperäisinä venäjäksi "paikalliskielisine" käännöksineen
j.m.s. Näitä säännöksiä alettiin ennen pitkää panna toimeenkin
erottamalla useita kenraalikuvernöörille vastenmielisiä virkamiehiä.
Maassamme vallitseva kiihtynyt mieliala, jota ei saanut julkisesti
ilmaista, pyrki purkautumaan lukuisissa kansalaiskokouksissa. Sittenkun
oli pidetty pienempiä valmistavia kokouksia, joiden toimesta oli
laadittu uusien asetusten tarkoitusta ja merkitystä selvitteleviä
kirjoituksia, pidettiin marraskuun 12 p:nä Helsingissä yleinen kokous,
johon otti osaa kansalaisia eri puolueista ja maamme eri osista, niiden
joukossa lukuisia yhteisen kansan miehiä. Alustavassa esitelmässä
Mechelin huomautti myöntyväisyyspolitiikan tuottamasta vaarasta, sen
avulla kun vallitseva järjestelmä pääsisi juurtumaan ja laillisiin
oloihin palautumisen toiveet hälvenisivät. Laittomuuden vastustamista
oli sentähden jatkettava, mutta intoilematta ja maltillisesti. Meidän
oli mahdollista suostua eräisiin myönnytyksiin ja uhrauksiin, mutta
sillä ehdolla että ne tehtiin laillista tietä ja valtiosäätyjen
suostumuksella. -- Pari tähän suuntaan käyvää kirjoitusta esitettiin
kokouksessa ja hyväksyttiin yksimielisesti, minkä ohessa päätettiin
levittää niitä kaikkeen maahan. Sen lisäksi päätettiin kokouksen
mielipiteenä lausua, että passiivista vastarintaa perustuslain
vastaisia toimenpiteitä vastaan oli järkähtämättä jatkettava, kunnes
laillinen järjestys oli palautunut, virkamiesten oli kunkin kohdastaan
pidettävä kiinni laista ja yhteiskuntajärjestyksemme perustuksena
olevista periaatteista ja yhteiskunnan oli mahdollisuutta myöten
avustettava siten ahdinkoon joutuvia virkamiehiä.
Hallitus, joka ennen pitkää havaitsi tähänastiset toimenpiteensä
tarkoitukseensa riittämättömiksi, ryhtyi vieläkin väkivaltaisempiin
keinoihin. Huhtikuun 15 p:nä 1903 julkaistiin keisarillinen asetus
"valtiollisen järjestyksen ja yleisen rauhan säilyttämisestä" Suomessa
sekä kenraalikuvernöörin toimintaohjeet, jotka antoivat hänelle
kolmeksi vuodeksi diktaattorivallan, joka salli hänen maassamme tehdä
miltei mitä halusi.
Jo tämän jälkeisinä lähipäivinä käytti Bobrikoff uutta valtuuttansa
lähettämällä maanpakoon useita Suomen kansalaisia. Näitä oli
Mechelinkin. Hän oli matkalla Tukholmassa, kun sikäläinen Venäjän
lähettiläs Butzow kortilla antoi hänelle tiedon, että hänen oli
kielletty palaamasta kotimaahan ja että, jos hän tämän rikkoisi,
seurauksena olisi karkoitus Venäjälle. Samalla ilmoitettiin hänelle,
että se 12,000 markan vuotuinen elinkautiseläke, jonka hän oli kantanut
senaatista erottuaan v. 1890, oli lakkautettu. Helsingissä ryhdyttiin
samaan aikaan siihen omituiseen toimenpiteeseen, että Mechelinin
muotokuva, joka oli ripustettuna kaupunginvaltuuston kokoussalin
seinälle, korkeain viranomaisten käskystä sieltä poistettiin ja pantiin
kätköön poliisikamarin ullakolle. Maanpakolaisuuden tultua peruutetuksi
kuva otettiin sieltä pois ja asetettiin entiselle paikalleen.