1874-1882.
Opettaja- ja tieteellinen kirjailijatoimi. Komiteain jäsenenä,
kunnallismiehenä. Keisarivierailu, aateloiminen, 1877-78 vuoden
valtiopäivät. Liberaalinen ohjelma. Keisari Aleksanteri II:n kuolema.
Muutoksia Suomen hallituksessa. 1882 vuoden valtiopäivät.
Yliopiston opettajatoimeensa Mechelin ryhtyi maaliskuun 28 p:nä 1874
pitäen virkaanastujaisesitelmänsä budjettikysymyksestä nykyajan
valtio-oikeudessa -- siis aineesta, joka alati kiinnitti hänen
mieltään, varsinkin sen merkityksen johdosta, mikä sillä oli meidän
maahan nähden. Hän alotti opettajatoimensa seuraavalla syyslukukaudella
luennoiden kurssin Suomen valtio-oikeudesta, johdantona yleiskatsaus
valtio-oikeudelliseen kehitykseen 19:nnellä vuosisadalla. Hänen
luentonsa käsittelivät sittemmin osittain Suomen valtio-, finanssi- ja
hallinto-oikeutta, osittain yleistä valtio-oikeutta, finanssioppia ja
kansainvälistä oikeutta. Kansataloustieteen professorin Axel
Liljenstrandin erottua v. 1877 hoiti Mechelin muutaman vuoden tämänkin
aineen opetusta ja luennoi siitä. Päätehtävänään hän kuitenkin piti
maamme valtio-oikeudellisten olojen selvittämistä, jatkaen siten
Nordströmin, Palménin ja Rosenborgin työtä. Hänen luentonsa olivat
kuulijain todistuksen mukaan pirteitä, selviä ja mielenkiintoisia.
Esitys ei ollut siinä määrin kuin näissä oppiaineissa usein lienee
tapana juridisesti rakentelevaa, vaan enemmän historiallista kehitystä
valaisevaa, erityisesti silmällä pitäen sitä, mikä käytännölliseltä
kannalta katsoen oli olennaista. Hänen käsityskantaansa kuvaava on
"poliittisia opintoja" käsittelevä esitelmä, jolla hän alotti luentonsa
syyslukukaudella 1875. ["Album utgifvet af Nyländingar", VI. 1875.] Hän
huomauttaa politiikan eli sen tieteenhaaran merkityksestä
valtiotieteiden joukossa, joka käsittelee valtiotarkoitusten
toteuttamisen keinoja ja tapaa -- valtiotaidon perusaatteita.
Kansakunnan edut eivät, mikäli ne ovat valtion elinten valvottavina,
ole sillä tyydytetyt, että olemassa olevia lakeja asianmukaisesti
käytetään ja noudatetaan. Valtioelämä vaatii myös toimintaa edistyksen
ja kehityksen hyväksi. Pelkkä lain täyttäminen, voimassa olevain
säännösten noudattaminen, ei ole poliittista toimintaa, mutta tällaista
toimintaa on alotteiden tekeminen tai myötävaikuttaminen uusiin,
yleishyvää tarkoittaviin yrityksiin lakien ja valtiotalouden
parantamiseksi, samoin kuin saavutettujen oikeuksien ja etujen valpas
valvonta ja lujittaminenkin. Epäilemättä on myönnettävä, että voimassa
olevain lakien tunteminen on se kulmakivi, johon kaiken valtiotoiminnan
tulee perustua. Mutta poliittisella alalla ei laintuntemus, eipä
valtio- ja hallinto-oikeudellinen laintuntemuskaan yksinään riitä.
Poliittisen tieteen avulla on opittava käsittämään ne periaatteet ja
näkökannat, joiden perusteella käy arvosteleminen, onko maaperä
otollinen ehdotetuille lainsäädännön ja valtiolaitosten uudistuksille
tai muille toimenpiteille valtioelämän alalla, onko näillä
toteutumisedellytyksiä ja mitkä keinot parhaiten vievät toivotuille
perille. -- Käytännöllinen valtioviisaus, kyky suorittaa hyvin harkittu
poliittinen tehtävä, ei tosin ole saavutettavissa yksinomaan tuntemalla
poliittisia teorioja eikä perehtymällä valtiotieteisiin yleensä.
Valtiomiehet eivät ole pelkkiä jonkin opinsuunnan noudattajia. Heille
on tarpeen, paitsi elämän koulussa saavutettua kokemusta, sellaiset
ominaisuudet -- terävä äly, itsensä hillitseminen, suunnittelukyky,
kestävyys, notkea käytöstapa, antaumus asiaan --, jotka ominaisuudet
eivät ole saavutettavissa yksistään opinnoilla, jos taipumusta puuttuu.
Mutta varmaa on toisaalta, että suurinkin valtiollinen kyky voi mennä
hukkaan tahi harhaan, jos arvostelukykyä valaisevat ja vahvistavat
tiedot eivät ole sitä tukemassa. Omasta puolestani, -- jatkaa M. -- en
ainoastaan tahtoisi olla varottamatta, vaan päin vastoin hartaasti
kehottaisin itsekutakin opiskeluaikanaan harjoittamaan poliittisiakin
opintoja. Arvostelukyvyn kehittäminen valtiollisissa kysymyksissä,
käsityksen selventäminen ja varmentaminen siitä, mikä valtiollisen
elämän vaiheissa on totta ja oikeata ja viisasta, se se on, vaikkakin
vaikeata, kuitenkin tavoittelemisen arvoista. Varsinkin on maissa,
joilla on eduskunnallinen vakiomuoto, erinomaisen tärkeätä, että
valtiollista sivistystä on levinnyt mahdollisimman laajoihin
piireihin. -- --
Suhteessaan opiskelevaan nuorisoon tutkijana ja muutoinkin oli Mechelin
hyvänsuopa ja humaani, saattoipa joskus olla leikillinenkin. Vuonna
1877 hän julkaisi -- osittain rovasti Fr. Hjeltin avustamana -- "Suomen
Suuriruhtinaskunnan perustuslait, liitteineen". J. Ph. Palménin v. 1861
julkaistua kokoelman Suomen perustuslakeja olivat 1869 vuoden
valtiopäivä- ja ritarihuonejärjestyksen sekä erinäisten muiden
eduskuntalaitoksemme uudesti henkiin herättämisen jälkeen annettujen
asetusten ilmestymisen johdosta perustuslakimme siinä määrin
muuttuneet, että uusi, Palménin teoksen tapainen kokoelma oli tarpeen,
sitä enemmän kun viimeksi mainittua teosta ei enää ollut kirjakaupassa
saatavana. Erinäisissä muissakin kohdin täydensi tätä Mechelinin
ruotsiksi ja suomeksi julkaisema teos, jota on paljon käytetty
valtiomuotoamme tutkittaessa. Uusi laitos siitä julkaistiin v. 1891
jonkin verran muutetun suunnitelman mukaan.
Jos Mechelinin aikomus lienee ollut professorina antautua kokonaan
yliopistonopettajatoimeensa ja tieteellisiin harrastuksiin, ei tämä
aikomus toteutunut, sillä hänen suurta työkykyään kysyttiin taas
monenlaatuisissa julkisissa toimissa. Itsensä kuultiin hänen
myöhempänä elinaikanaan joskus valittavan, että olosuhteet olivat
estäneet häntä antautumasta niihin tieteellisiin tehtäviin, jotka
aikaisemmin olivat kiinnittäneet hänen mieltään. Hallitus määräsi hänet
jäseneksi erinäisiin komiteoihin, joille oli annettu toimeksi
ehdotusten tekeminen taiteellista ja kirjallista omistusoikeutta,
elinkeinovapauden laajentamista, kalavesien rauhoittamista
tehdasjätteiltä, uskonnonvapauden laajentamista ynnä eriuskolaisten
asemaa ja käännyttämistä koskeviksi laeiksi. Vuonna 1876 hän oli
kultakannan voimaan saattamiseksi asetetun komitean jäsenenä, mikä
uudistus oli käynyt välttämättömäksi hopean epävakaisen ja kultaan
verraten alenevan arvon takia. Mechelinin ehdotus lienee
pääasiallisesti pantu pohjaksi sille kultakannan käytäntöön ottamista
rahalaitoksessamme koskevalle esitykselle, joka annettiin 1877 vuoden
valtiosäätyjen käsiteltäväksi ja jonka ne hyväksyivät, minkä jälkeen
asetus asiasta julkaistiin samana vuonna.
Kun uusi 1872 vuoden valtiopäivien hyväksymä kaupunkien
kunnallisasetus, joka julkaistiin v. 1873 astumaan voimaan vuodesta
1875 lähtien, otettiin käytäntöön Helsingissä, valittiin Mechelin
kaupunginvaltuusmieheksi ja tuli näiden ensimäiseksi puheenjohtajaksi.
Vastavalitut edustajat kokoontuivat juhlaan Seurahuoneelle helmikuun 15
p:nä 1875, johon tilaisuuteen kenraalikuvernööri, kreivi Adlerberg sekä
joukko muita henkilöitä oli kutsuttu. Tässä juhlassa lausui Mechelin
saksaksi kenraalikuvernöörin tervetulleeksi sekä piti sitten ruotsiksi
puheen Helsingille ja sen tulevaisuudelle. Hän lausui julki kutsujain
ilon sen johdosta että kaupunkien hallinnossa toimeenpannun uudistuksen
kautta kunnallisen itsehallinnon periaate oli astunut niin tuntuvan
askeleen eteenpäin ja vakuutti kaupunginvaltuusmiesten tekevän
voitavansa suorittaakseen heille uskotun kunniatehtävän.
Mechelin oli kaupunginvaltuuston puheenjohtajana vuosina 1875, 1876 ja
1878. Tältä ajalta on merkittävänä useita pääkaupunkimme kehitykselle
tärkeitä toimenpiteitä. Vuonna 1875 liitettiin viiteen vanhaan
kaupunginosaan eteläinen kaupunginalue sekä Katajanokka eli nykyinen
6, 7 ja 8 kaupunginosa. Kysymys kaupungin eteläisen osan
(Punavuorenseudun) käyttämisestä tehdastonteiksi evättiin -- sen
parempi, sillä kaupungin muille osille olisi, jos ehdotus olisi
toteutettu, koitunut moninaista haittaa tehtaansavusta ja noesta.
Kaupunki omisti uudella alueella suuren joukon vuokralle annettuja
tontteja; noudattamansa tonttipolitiikan johdosta, jonka mukaan
vuokratontit myytiin ja kauppasumman suoritus jaettiin useammalle
vuodelle, kasvoi kaupunki ripeästi, veronmaksajien ylen määrin
rasittumatta. Vesijohtolaitoksen, jonka eräs ulkomaalainen yhtiö
oli perustanut, osti kaupunki v. 1877 ja viemärijohtoverkon
suunnitelma laadittiin v. 1878. Kansankirjaston, joka alkujaan oli
yksityishenkilöiden perustama, otti kaupunki haltuunsa v. 1875. V. 1877
perustettiin rahatoimikamari, joten kaupungin taloudellisten asiain
hoito keskittyi erityiseen virastoon.
Muista tämän aikuisista tapahtumista mainittakoon Suomen ensimäisen
henkivakuutusyhtiön Kalevan perustaminen v. 1874, jossa yrityksessä
Mechelinkin oli osallisena. Kesäkuussa 1875 otti Mechelin professori
Aug. Ahlqvistin, parin nuoremman yliopistonopettajan ja moniaiden
ylioppilaiden kera Suomen yliopiston edustajana osaa Upsalassa
pidettyyn pohjoismaiseen ylioppilaskokoukseen. Kokouksen aikana
Dannemoran kaivoksille tehdyllä huvimatkalla julkilausui Mechelin
oman ja toveriensa kiitoksen kutsusta ja heille osotetusta
vieraanvaraisuudesta, ilmaisten samalla heidän ystävälliset tunteensa
Ruotsia kohtaan. Muuan henkilö, joka tuolloin oli tutustunut
Mecheliniin, on siitä kertonut [Professori K. Warburg, eräässä
L. Mechelinin kuoleman johdosta "Göteborgs Handels- och
Sjöfartstidningissä" julkaistussa muistokirjoituksessa]: Ensi
vaikutukseksi Mechelinistä jäi valtava voima, komea ulkomuoto ja
ylhäinen arvokkuus. Mutta tähän osaksi synnynnäiseen, osaksi
saavutettuun ylhäisyyteen oli yhtynyt harvinainen rakastettavuus;
hänellä oli "sovittava käsi"; hän tahtoi miellyttävällä
personallisuudellaan rakentaa rauhaa ja hyvää sopua yksityisessäkin
yhdyselämässä, kaikkialla, minne hän tuli.
Alkukesästä 1876 hän oleskeli jonkin aikaa Kristianiassa ja Tukholmassa
tutkimassa osin Norjan ja Ruotsin kameraalioloja, osin näiden molempain
maiden välisiä unionisuhteita.
Samana kesänä pidettiin Helsingissä heinäkuusta syyskuuhun ensimäinen
ja tähän asti ainoa yleinen Suomen teollisuus- ja taidenäyttely, jota
keisari Aleksanteri II puolisoineen ja tyttärineen sekä perintöruhtinas
puolisoineen kunnioittivat vierailullaan. Näyttelyrakennukset oli tehty
Kaivopuistoon. Kaupunki oli upeasti koristettu kunniaporteilla,
lipuilla, kukkaislaitteilla, ilotulituksineen iltaisin, ja väkijoukot
osottivat innokkaasti suosiotaan korkeille vieraille. Linnaan saapui
kaupunginvaltuuston lähetystö, jonka puheenjohtaja esitti keisarille ja
hänen perheelleen kutsun kansanjuhlaan, jonka valtuusto aikoi
toimeenpanna Töölön puistossa. Kutsuun suostuttiin ja juhla, jossa
esitettiin laulua y.m., havaittiin varsin onnistuneeksi. Todistuksena
siitä, että käynti Helsingissä, missä vastaanoton onnistunut järjestely
tietenkin melko suurelta osalta oli luettava kaupunginvaltuuston
puheenjohtajan Mechelinin ansioksi, oli korkeisiin vieraisiin tehnyt
mieluisan vaikutuksen, saanee pitää sitä, että Mechelin kohta sen
jälkeen korotettiin aatelissäätyyn. Hänen järjestysnumerokseen
ritarihuoneessa tuli 252, ja vaakunakilpeensä hän valitsi avatun
lakikirjan kuvan ajatuskantaansa kuvaavine tunnuslauseineen: "pro lege"
(lain puolesta). Yleensä katsottiin näyttelyn onnistuneen hyvin, minkä
tähden sen päätyttyä joukko kansalaisia toimeenpani juhlan
näyttelytoimikunnan kunniaksi. Toimikunnan puheenjohtajana oli
senaattori, vapaaherra J.A. von Born. Mechelin piti mainitussa
tilaisuudessa juhlapuheen, kiittäen toimikuntaa sen työstä.
* * * * *
Tammikuussa 1877 kokoontuivat säädyt valtiopäiville, jotka keskeytyen
vain kesäkuukausiksi jatkuivat seuraavan vuoden alkupuoleen. Mechelin,
joka nyt oli ritariston ja aatelin jäsenenä, valittiin säädyn
valitsijamieheksi, jäseneksi valtiovaliokuntaan, yhdistettyyn
valtio- ja talousvaliokuntaan sekä asevelvollisuusvaliokuntaan ja
varajäseneksi pankkivaliokuntaan. Tärkein asia näillä valtiopäivillä
oli hallitsijan esitys yleisen asevelvollisuuden toimeenpanemisesta
Suomessa. Eri mieliä vallitsi tästä kysymyksestä niidenkin kesken,
jotka yleensä lukeutuivat samaan ryhmään. Suomalaisessa puolueessa,
jossa muutamat, kuten esim. A. Meurman, alkuaan eivät kannattaneet
yleisen asevelvollisuuden aatetta, yhdyttiin kuitenkin sitä puoltamaan,
jota vastoin ruotsinmielisessä puolueessa ei saatu eriäviä mielipiteitä
sovitetuiksi. Yleisen asevelvollisuuden kannattajia oli Mechelin, joka
asevelvollisuusvaliokunnan jäsenenä kenraali Christian Oker-Blomin ja
professori G.Z. Forsmanin kera lienee suurimmalta osalta laatinut
valiokunnan mietinnön, jossa puollettiin esityksen hyväksymistä,
vaikkakin erinäisin muutoksin, jotka tarkoittivat muun muassa sen
epäkohdan poistamista, että asevelvollisuusrasitus varsinaisesti
kohtasi vain niitä harvoja, jotka arvan nojalla kutsuttiin vakinaiseen
sotapalvelukseen, kun sitä vastoin enemmistö luettiin nostoväkeen,
jolla ei ollut mitään harjoitusvelvollisuutta rauhanaikana. Valiokunta
ehdotti että kaikki, joita ei ollut arvan nojalla kutsuttu vakinaiseen
palvelukseen, olisi kolmena vuotena peräkkäin kutsuttava harjoituksiin,
yhteensä 90 päiväksi. Sen ohessa ehdotettiin, että eräät pykälät
julistettaisiin perustuslain luontoisiksi, koska uuden lain oli määrä
astua 1772 vuoden hallitusmuodon 18 §:n sijaan, jossa säädettiin, "että
valtakunnan sotavoima jää entiseen ruotujakoonsa". Säädyssä Mechelin
varsin taitavasti puolusti valiokunnan mietintöä, jonka kaikki säädyt
hyväksyivät pääkohdiltaan ja keisari valtiosäätyjen hyväksymässä
muodossa vahvisti.
Valtiopäiväin ulkopuolellakin koetti Mechelin toimia yleisen
asevelvollisuuden hyväksymisen puolesta, esim. "Finsk Tidskriftissä"
syksyllä 1877 julkaisemassaan kirjoitelmassa "Synpunkter i
värnepliktsfrågan". Sodan hän myöntää pahaksi, mutta kansojen on
kuitenkin oltava valmiita puolustautumaan tarpeen vaatiessa. Jos Suomi
Venäjän ja jonkin muun vallan välisessä sodassa joutuisi hyökkäyksen
alaiseksi, ei olisi asian eikä kansamme arvon mukaista jättää maamme
puolustusta kokonaan venäläisen sotavoiman huoleksi. Valtiona on Suomen
pakko ylläpitää sotaväkeä omaksi turvakseen ja keisarikuntaan
yhdistettynä sen on velvollisuus ottaa osaa yhteiseen puolustukseen.
Vanha ruotujakolaitoksemme on vanhettuneena kelpaamaton sotalaitoksen
perustaksi ja pelkällä pestauksella ei riittävä sotavoima ole kokoon
saatavissa.
Aatelissa teki Mechelin samoilla valtiopäivillä esityksen, että
hallitsijalta anottaisiin seuraaville valtiopäiville ehdotusta 1772
vuoden hallitusmuodon ja 1789 vuoden yhdistys- ja vakuuskirjan
lainsäännösten tarkistamiseksi tahi ainakin kodifioimiseksi, koska
nämät vanhat perustuslakimme osin eivät enää olleet semmoisinaan
voimassa, osin olivat erinäisiltä kohdin muutetut, osin taas eivät
olleet aivan selviä ja täydellisiä, esimerkiksi mikäli koski
varsinaisen lainsäädännön ja hallinnollisen määräysvallan välisiä
rajoja sekä valtiosäätyjen toimivaltaa valtionbudjetin järjestelyssä.
Lakivaliokunta puolsi anomusehdotusta tekijän esittämillä perusteilla.
Valiokunnan mietinnön hyväksyivät aateli ja porvarissääty
keskustelutta, mutta se hyljättiin pappis- ja talonpoikaissäädyissä,
joissa oltiin sitä mieltä että, vaikka perustuslaeissa olikin
puutteellisuuksia, ei aika nyt ollut sopiva säätyanomuksen tekemiseen
asiasta, mistä ehkä syntyisi vaikeuksia, joita oli vältettävä;
toimenpide oli sen vuoksi mieluummin jätettävä toistaiseksi. Asia siis
raukesi. Tätä tulosta täytynee pitää valitettavana, sillä
perustuslakiemme uudistus niin sisällyksen kuin muodonkin puolesta
olisi puheenalaisena aikana luultavasti ollut paljoa helpommin
toteutettavissa kuin myöhemmin, ja vaikkei se olisikaan turvannut
perustuslaillista valtiomuotoamme kaikilta hävitysyrityksiltä, olisi se
niitä ainakin vaikeuttanut, vanhojen perustuslakisäännöstemme
osittainen epäselvyys kun on ollut omansa helpottamaan vihollistemme
hyökkäyksiä. Mahdotonta ei ole, että tällaiseen säätyjen anomukseen
silloin olisi suostuttu, koska keisari Aleksanteri II itse avatessaan
1863 vuoden valtiopäivät oli lausunut perustuslakiemme olevan
uudistuksen tarpeessa ja myöhemmin maininnut sen seikan, että 1867
vuoden säädyille annettiin ainoastaan uuden valtiopäiväjärjestyksen,
mutta ei uuden hallitusmuodon ehdotusta, johtuneen vain siitä, että
tuollainen työ vaikean laatunsa takia vaati pitkällistä harkintaa eikä
vielä ollut siihen määrään edistynyt, että keisari olisi voinut
toteuttaa alkuperäistä aikomustaan jo silloin esittää ehdotuksen
valtiosäädyille. Venäläiseltä taholta valtiojärjestystämme vastaan
myöhemmin tehtyjä hyökkäyksiä on, niinkuin tunnettu, yleensä perusteltu
sillä -- tosin väärällä -- väitteellä, etteivät Aleksanteri I ja hänen
seuraajansa ole tunnustaneet vanhaa hallitusmuotoamme sitovaksi.
Sellaista väitettä olisi tuskin voitu tehdä keisari Aleksanteri II:n
itsensä julkaisemasta ja allekirjoittamasta hallitusmuodosta.
Suomen kielen oikeuksien laajentamisesta esitettiin samoilla
valtiopäivillä useita vaatimuksia. Pappis- ja talonpoikaissäädyssä
tehtyjen ehdotusten mukaisesti puolsi yleinen valitusvaliokunta
anomusta, jossa pyydettiin ryhdyttäväksi sellaisiin toimenpiteisiin,
että oikeus käyttää suomen kieltä tuomioistuimissa ja virastoissa
astuisi voimaan, niinkuin oli luvattu 1863 vuoden keisarillisessa
käskykirjeessä, kahdenkymmenen vuoden kuluessa eli ennen 1883 vuoden
loppua. Osa valiokunnan jäsenistä vastusti kaikkia asiasta tehtyjä
anomuksia. Helsingfors Dagbladin aputoimittaja, vapaamielinen Anders
Chydenius sitä vastoin ehdotti tekemässään vastalauseessa, että suomen
ja ruotsin kielen käyttäminen virastoissa järjestettäisiin hallitsijan
ja valtiosäätyjen hyväksymällä lailla, joka saattaisi kielet
tasa-arvoisiksi. Asiaa esiteltäessä aatelissa puolsi muiden muassa
Mechelin Chydeniuksen vastalausetta. Snellman teki, neuvoteltuaan
Dagbladin ryhmän jäsenten kanssa, pääkohdiltaan samansuuntaisen
ehdotuksen. Tämäkin ehdotus sai kannatusta, mutta maamarsalkka,
vapaaherra von Born kieltäytyi esittämästä sekä Chydeniuksen että
Snellmanin ehdotusta, koska ne hänen käsityksensä mukaan koskivat
kysymystä, joka oli luettava "valtakunnanhoitoon kuuluviin asioihin",
joissa päätösvalta oli hallitsijalla yksin. Tätä maamarsalkan
menettelyä vastaan panivat useat säädyn jäsenet, muiden muassa
Mechelin, vastalauseen. Säädyt eivät päässeet yksimielisyyteen asiasta,
minkä vuoksi ei syntynyt yhteistä anomusta, mutta pappis- ja
talonpoikaissääty tekivät kumpikin yksityisen anomuksen, joista oli
seurauksena asetusten julkaiseminen asiasta.
Suomalaisen väestön keskuudessa oli kauan vallinnut suurta
tyytymättömyyttä sen syrjäytetyn aseman johdosta, jossa suomen kieli
oli korkeamman koululaitoksen alalla, ja tämä tyytymättömyys tuotiin
ilmoille samoilla valtiopäivillä kaikissa säädyissä anomuksissa suomen
kielen saattamisesta käytäntöön opetuskielenä ylemmissä oppilaitoksissa
sekä useiden uusien suomenkielisten lyseoiden perustamisesta.
Valiokunta puolsi näiden toivomusten mukaista säätyanomusta, ja pitkien
sekä osittain sangen kiivaiden keskustelujen jälkeen saatiinkin aikaan
pääkohdiltaan valiokunnan mietinnön mukainen säätypäätös. Mechelin oli
niitä aatelin jäseniä, jotka myönsivät suomen kieltä suosivalta taholta
lausutut toivomukset oikeutetuiksi, mutta kannatti kuitenkin sitä
säädyssä ehdotettua ja hyväksyttyä lisäystä, että uusia suomalaisia
kouluja ei ollut perustettava niiden ruotsalaisten koulujen sijaan,
joissa oli riittävästi oppilaita. Erästä anomusta, jossa ehdotettiin
asetettavaksi komitea esittämään toimenpiteitä naissivistyksen
kohottamiseksi, oli valiokunta ehdottanut hyljättäväksi, mutta Mechelin
y.m. puolustivat sitä aatelissa. Kahden muun säädyn hylkäämänä anomus
kuitenkin raukesi.
Sen johdosta että hallitus oli pyytänyt suostuntaa vankeuslaitoksen
uudistusta ja uusien vankilarakennusten teettämistä varten, vaikka
riittäviä varoja oli vakinaisessa valtiorahastossa, esitti Mechelin
asiaa säädyssä keskusteltaessa sangen pontevasti periaatteena, jota
valtiopäiväin alati tulisi noudattaa, että vakinaisen valtiorahaston
varoja aina oli ensi sijassa käytettävä valtion tarpeisiin ja että
suostuntaan oli turvauduttava vain silloin, kuin vakinaiset varat eivät
riittäneet tarkoituksiin, joita säädyt katsoivat kannatusta
ansaitseviksi. Hän viittasi tämän tueksi valtiopäiväjärjestyksen 36
§:ään, jonka mukaan valtiovaliokunnan on annettava mietintö, miten
varoja on hankittava maan tarpeiden täyttämiseksi, "jollei
valtiovaraston vakinaiset tulot siihen riitä". Saman tärkeän ja
huomiota ansaitsevan katsantokannan hän esiintoi useiden muidenkin
asiain käsittelyssä. "Me olemme täällä", hän lausui, "valvomassa
veronmaksajain oikeuksia ja hallituksen avustajina toteuttamassa
valtion tarkoitusperiä, mutta emme vain hankkimassa valtiolaitokselle
mukavaa varojen ylenpalttisuutta".
Niinkuin ylempänä mainittiin, oli edellisten valtiopäiväin
valtiovaliokunta katsonut mahdottomaksi toteuttaa Mechelinin
valiokunnassa tekemää ehdotusta täydellisen budjettilaskelman
laatimisesta kulloinkin seuraaviin valtiopäiviin asti kuluvalta ajalta.
Osottaakseen että sellainen yritys ei ollut niin mahdoton kuin oli
arveltu, ryhtyi Mechelin 1877 vuoden valtiopäivillä ollessaan uudestaan
valtiovaliokunnan jäsenenä omin päin tekemään sellaista laskelmaa
lähinnä seuraavaksi viisivuotiskaudeksi. Näytettyään yksityisesti
laskelmansa valiokunnan puheenjohtajalle, vapaaherra S.W. von
Troilille ja eräälle sen jäsenelle, J. Kurténille sekä saatuaan
heidät vakuuttumaan siitä, että tehtävä oli ainakin likimäärin
suoritettavissa, esitti hän laskelmansa valiokunnalle, jonka sen
johdosta täytyi luopua entisestä kannastaan. Ja Mechelinin laskelmasta
oli säädyille hyötyä, ne kun nyt katsoivat voivansa evätä tahi vähentää
muutamia hallituksen pyytämiä suostuntaveroja, osottamalla tehtyjen
laskelmain perusteella näiden tarpeettomuuden.
Eräs vuonna 1868 annettu asetus oli vapauttanut Suomen kaupan ja
elinkeinot muutamista entisaikain rajoituksista, mutta paljon oli vielä
jälellä säännöksiä, jotka liiaksi supistivat kansalaisten vapautta
näillä toimialoilla. 1872 vuoden valtiopäivillä oli porvarissääty
sentähden anonut erinäisiä muutoksia tehtäväksi mainittuun lakiin.
Keväällä 1876 pidettiin Helsingissä yleinen teollisuudenharjoittajain
kokous, jossa Mechelin senaatin määräyksestä toimi puheenjohtajana ja
jossa päätettiin anoa lisäuudistuksia vapaamieliseen suuntaan.
Hallituksen tämän johdosta asettama komitea, Mechelin puheenjohtajana,
valmisti lakiehdotuksen, joka esitettiin 1877 vuoden valtiosäädyille ja
pääkohdissa saavutti niiden hyväksymisen, minkä jälkeen julkaistiin
1879 vuoden elinkeinolaki, joka tuntuvasti laajensi Suomen
kansalaisten, niin miesten kuin naistenkin, oikeutta rehellisellä
työllä ansaita toimeentulonsa.
Valtiopäiväin koolla ollessa syttyi se Venäjän ja Turkin välinen sota,
joka johti Bulgarian vapauttamiseen turkkilaisten vallasta. Syyskuussa
lähti Suomen kaartinpataljoona Helsingistä ottamaan osaa sotaan, minkä
johdosta kansalaiset panivat toimeen jäähyväisjuhlan alipäällystölle ja
miehistölle kaartinmaneesissa ja upseeristolle Kaivohuoneella.
Jälkimäisessä tilaisuudessa lausui Mechelin pääkaupungin jäähyväiset ja
onnentoivotukset kutsuvieraille sekä sen lujan toivon, että Suomen
kaartimme miehuullisesti ja järkähtämättä oli täyttävä sille uskotun
tehtävän. Niinkuin tunnettu, ei tämä toivo pettänyt.
Jatkuvaa luottamustaan osottaakseen valitsi porvarissääty 1877 vuoden
valtiopäivillä entisen jäsenensä Mechelinin pankkivaltuusmieheksi
lähinnä seuraavaksi viisivuotiskaudeksi.
* * * * *
Moninaisista muista tehtävistään huolimatta jatkoi Mechelin
kirjailijatoimintaansa. Sen johdosta että eräässä valtiollisia
vaalijärjestelmiä käsittelevässä ranskalaisessa teoksessa oli esitetty
virheellisiä tietoja Suomesta -- tekijä mainitsee maamme
edustajalaitokseksi ainoastaan senaatin (!) -- lähetti Mechelin
erääseen arvossa pidettyyn ranskalaiseen lainopilliseen aikakauskirjaan
Suomen valtiosääntöä oikealta kannalta selvittelevän esityksen.
Kotimaiseen sanomalehdistöön hän edelleenkin kirjoitteli. Muun muassa
on Lainopillisen yhdistyksen aikakauskirjassa hänen laatimansa
"kansalaistuttamista" käsittelevä tutkielma, jossa hän koettaa
todistella, että Suomen kansalaisuudesta voimassa olevat säännökset
osittain olivat epäselviä ja vaillinaisia, minkä vuoksi niiden sijaan
oli saatava uusi hallitsijan ja valtiosäätyjen hyväksymä laki. Finsk
Tidskriftissä hän julkaisi lukuisia kirjoitelmia. Niistä mainittakoon
arvostelu W. Laguksen kirjoittamasta J.J. Nordströmin elämäkerrasta.
Arvostelussaan Mechelin koettaa osottaa, että Nordström oli
vapaamielisempi ja vähemmän yksipuolisesti vanhoillinen, kuin minä
häntä oli Ruotsissa muutamilla tahoilla pidetty. Juuri vapaamielisyys,
huomauttaa Mechelin, saattaa joskus johtaa vanhoillisuuteen, kun
pyritään mikäli mahdollista säilyttämään vanhastaan olevaa,
kansalaisvapautta turvaavaa yhteiskuntalaitosta kumoukselliselta
mielivallalta. Se oli Nordströmin kanta hänen Suomessa ollessaan.
Ruotsissa olivat olot tosin osittain toisellaiset. Toinen Mechelinin
Finsk Tidskriftissä julkaisema kirjoitelma käsittelee "neljää säätyä"
ja huomauttaa varsin tärkeitä edistysaskeleita uudessa 1869 vuoden
valtiopäiväjärjestyksessä olevan sen ensimäisen §:n nimenomaisen
säännöksen, että säädyt "edustavat Suomen kansaa", eikä siis --
niinkuin aikaisemmin käsitettiin -- kukin sääty vain omaa
yhteiskuntaluokkaansa, ja että kolmen aatelittoman säädyn äänioikeutta
oli laajennettu. Hän on kuitenkin sitä mieltä, että uusi
valtiopäiväjärjestys oli vain väliaste, sillä nelisäätyjärjestelmä oli
kuin olikin vanhettunut eikä vastannut uuden ajan vaatimuksia. --
Lämmin muistokirjoitus v. 1877 kuolleesta piispa Frans Ludvig
Schaumanista esittää tämän merkillisen miehen ansioita
perustuslaillisen tietoisuuden herättämistyössä maassamme ja vanhan
kirkkolakimme uudistuksessa.
Elokuussa 1878 otti Mechelin kutsuttuna osaa Tukholmassa pidettyyn
yleiseen vankeinhoitokongressiin, missä mielenkiinnolla kuunneltiin
hänen lausuntojaan erinäisistä kongressissa käsitellyistä kysymyksistä,
esimerkiksi niistä kokemuksista, joita oli saatu muutamien
rikoksentekijöille määrättyjen rangaistusten vaikutuksesta
rangaistuihin. Pohjoismaiden, Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Suomen,
edustajat pitivät yksityisiäkin kokouksia, joissa Mechelin valittiin
Suomen ryhmän varapuheenjohtajaksi. Kongressin osanottajain Upsalaan
tekemällä huvimatkalla pidettiin yhteiset päivälliset, jossa
tilaisuudessa hän, silloisten ruotsalaisten sanomalehtien kertomuksen
mukaan, "puhui pontevasti totuuden, oikeuden ja vapauden puolesta",
minkä jälkeen laulettiin "Maamme". Kotimaahan palattuaan teki hän Finsk
Tidskriftissä selkoa kongressissa käsitellyistä kysymyksistä, valittaen
että Suomen hallitus oli laiminlyönyt lähettää Tukholmaan virallisen
edustajan.
Yleisen asevelvollisuuden toimeenpanon sekä erinäisten muiden seikkain
johdosta oli odotettavissa niin suurta valtion menojen lisääntymistä,
että valtion tulojenkin lisääminen kävi välttämättömäksi. Heräsi
kysymys, miten tämä olisi parhaiten aikaansaatavissa, ja kysymystä
selvittelemään asetettiin syksyllä 1879 n.k. "suuri verokomitea", jossa
Mechelin taaskin oli puheenjohtajana. Valmistautuakseen tehtäväänsä
teki hän kesällä 1879 matkan Tukholmaan. Marraskuussa 1880 komitea
antoi mietintönsä, jossa ehdotettiin kannettavaksi osin kulutusveroa
mallasjuomista ja tupakasta, osin suostuntaveroja kiinteistöistä ja
tuloista, mitkä ehdotukset hallitus eräin muutoksin esitti seuraaville
välipäiville.
Niinkuin jo olemme havainneet, oli Mechelin tarmokkaasti toiminut
paremman järjestyksen aikaansaamiseksi niihin valtion tuloja ja menoja
osottaviin laskelmiin, joiden nojalla valtiosäätyjen oli päätettävä,
mitä ja minkä suuruisia suostuntaveroja oli myönnettävä valtion
tarpeiden täyttämiseksi. Hänen oli onnistunut saattaa tehtävä ainakin
lähemmäksi ratkaisuaan. Mutta niin kauan kuin valtiopäivät kokoontuivat
vain joka viides vuosi, vaikeutti tietenkin tuo pitkä ajanjakso, mikä
laskelmain tuli käsittää, täysin tarkkojen tulosten saavuttamista. 1869
vuoden valtiopäiväjärjestyksessä oli säädetty, että säädyt oli
kutsuttava kokoon "ainakin joka viides vuosi", joten niiden
kokoonkutsuminen useamminkin ei ollut vastoin valtiopäiväjärjestystä.
Mechelin laati komitean mietintöön johdannon, jossa hän osotti, miten
varsinkin valtion budjetin laatimisen takia oli tarpeellista kutsua
säädyt useammin koolle, ja komitea yhtyi tähän, esittäen että säädyt
yleensä kokoontuisivat joka kolmas vuosi. Tämä toive toteutuikin, sillä
kutsuessaan koolle 1882 vuoden valtiopäivät hallitsija ilmoitti
aikomuksensa olevan sallia säätyjen kokoontua joka kolmas vuosi, ja
koko ajanjakson 1882-1900 tätä menettelytapaa todella noudatettiinkin.
Vuodesta 1882 lähtien säätyjen tiedoksi annetut budjettilaskelmat
samoinkuin näiden suostuntakysymyksistä tekemät päätöksetkin voivat
niinmuodoin nojautua entistä parempiin perustuksiin, mikä epäilemättä
on ollut veronmaksajillekin hyödyksi. Mechelin on huomattavassa
määrässä edistämällä valtionbudjettimme laadinnan ja käsittelyn
oikeiden perusteiden selvittelemistä kieltämättä tehnyt maallemme
tärkeän palveluksen.
1877-78 vuoden valtiopäivät aiheuttivat tavallaan valtiollisten
puolueidemme uuden ryhmityksen. Siinä puolueessa, jota oli tapana sanoa
"ruotsalaiseksi", oli tosin jo aikaisemminkin vallinnut erimielisyyttä
äärimäisyysryhmän eli "viikinkien" -- nimi johtui 1870-luvun alussa
ilmestyneestä "Vikingen"-lehdestä -- ja maltillisten välillä, joiden
jälkimäisten pää-äänenkannattajana oli Helsingfors Dagblad, mutta
joiden keskuudessa myös oli erinäisiä puoluevivahduksia. Maltillisiin
luettiin muuan LXI (kuusikymmentäyksi) niminen valtiollis-kirjallinen
seura, joka oli ottanut nimensä 1861 vuoden valiokuntajulistuskirjan
johdosta syntyneen adressipuuhan muistoksi ja jonka johtomiehiä
Mechelin oli. Erimielisyys ruotsalaisen puolueen jyrkän ja maltillisen
ryhmän välillä esiintyi entistä selvemmin 1877 vuoden valtiopäivillä,
jolloin Dagbladin ryhmän enemmistö oli yhtynyt suomenmielisiin
asevelvollisuusasiassa ja kielikysymyksessäkin osottautunut
taipuvaiseksi suostumaan näiden toivomuksiin. Viikinkien taholla
katsottiin Dagbladin ryhmän olleen liian myöntyväinen ja varsinkaan
Mecheliniä ei pidetty kielikysymyksessä täysin "luotettavana".
Dagbladin ryhmä puolestaan alkoi ajatella järjestäytymistä erityiseksi
valtiolliseksi puolueeksi omine ohjelmineen ja käyttämällä nimeä
"liberaalinen puolue". Mechelin oli tämän aatteen innokkaita
kannattajia. Eräs hänen Finsk Tidskriftin 1879 v:n helmikuun vihossa
julkaisemansa kirjoitelma "De politiska partierna" puoltaa aatetta,
että kaikki ne, jotka maassamme tahtovat edistää kehitystä
vapaamieliseen suuntaan kaikilla yhteiskunnan toimialoilla,
lähemmin liittyisivät yhteen. Hän toivoo, että eri puolueiden
maltillisista aineksista voidaan muodostaa uusi keskustapuolue,
joka kielikysymyksessä omaksuu ohjelmakseen molempain kielten
tasa-arvoisuuden ja hylkää kumpaisenkin sortamisen. "Suomen
ruotsinkieliset eivät ole mikään Ruotsin lisäke, vaan elimellinen osa
Suomen kansaa; mutta maamme sivistynyt sääty tarvitsee kumpaisenkin
kotimaisen kielen taitoa." Arvostellen suomalaista puoluetta hän
havaitsee siinäkin olevan sekä jyrkkiä että maltillisia aineksia ja
pitää viimeksi mainittujen ja liberaalisen ryhmän yhteistoimintaa
mahdollisena, kunhan vain suomalaisella taholla opitaan oikein
tuntemaan liberaaliemme ja yleensä liberalismin todelliset
tarkoitusperät, joita hän tarkemmin selvittelee tehtyjä hyökkäyksiä
torjuen. -- Tätä kirjoitelmaa arvostelivat suomenmieliseltä taholta
ankarasti G.Z. Forsman ynnä muut, mutta tämä ei estänyt Mecheliniä
yksissä neuvoin R. Lagerborgin ja R. Castrénin kanssa laatimasta
varsinaista ohjelmaa, joka julkaistiin Helsingfors Dagbladissa
joulukuun 5 p:nä 1880 53 kansalaisen allekirjoittaman kiertokirjeen
seuraamana. Ohjelma vaatii laitostemme, varsinkin valtiollisten,
kehittämistä, kuitenkin äkkiä siirtymättä aivan uusiin oloihin.
Perustuslaillinen järjestelmä on maassamme varmemmin ja täydellisemmin
toteutettava. Tärkeimmät toimenpiteet tämän päämäärän saavuttamiseksi
ovat valtiopäiväkausien lyhentäminen, painovapauslain säätäminen,
valtiosäätyjen toimivallan laajentaminen valtion rahahallinnon alalla
sikäli, että menoarvion vaihteleva osa kokonaan tulee niiden
myötävaikutuksen varaan ja ettei hallitus yksin saa määrätä
minkäänlaista veroa, n.s. hallinnollisen lainsäädäntövallan tarkempi
rajoittaminen, hallituslaitosten tarkoituksenmukaisempi järjestely,
Suomen ja keisarikunnan unionisuhteen selvempi määrittely. --
Liberaalinen puolue tahtoo panna taloudellisiin ja raha-asiallisiin
kysymyksiin enemmän huomiota kuin niiden osaksi on tähän asti tullut.
Puolueen periaate, että yksilöt itse ovat taloudellisten etujensa
parhaat valvojat, ei tiedä sitä, että valtion on noudatettava
täydellistä passiivisuutta taloudellisen elämän kysymyksissä, vaikkakin
valtion tulee olla mitenkään häiritsevästi puuttumatta yksityiseen
yritteliäisyyteen. Valtion on edistettävä maanviljelystä, teollisuutta
ja kauppaa parantamalla niiden yleisiä ehtoja. Teknillisiä ja
kauppaoppilaitoksia perustamalla, kulkuneuvoja parantamalla, järkevällä
taloudellisella lainsäädännöllä, kauppasopimuksilla y.m. valtio
osaltaan edistää aineellista hyvinvointia rajoittamatta yksilöjen
toimintavapautta. -- Liberaalinen puolue omaksuu kansanvaltaiset
periaatteet, mikäli ne tarkoittavat kaikkien tasa-arvoisuutta lain
edessä sekä sääty- ja henkilöetuoikeuksien poistamista, mutta hylkää
demagogian karkeaa, abstraktista tasa-arvoisuutta tavoittelevan
vaatimuksen, joka pyrkii poistamaan ne luonnonlahjojen, kasvatuksen,
sivistyksen, varallisuuden ja vaikutuskyvyn aikaansaamat eroavaisuudet,
mitkä luonnonlakien ja kaikkien kansojen kokemuksen mukaan aina ovat
olleet olemassa, ja josta olisi seurauksena kaikkien ihmisten
vajoaminen yhteiskunnan alimmalle tasolle. -- Puolue myöntää empimättä
tarpeelliseksi, että perustetaan riittävästi suomenkielisiä lyseoita,
mutta tätä tarvetta ei ole tyydytettävä supistamalla tahi sortamalla
niitä kouluja, joissa ruotsi on opetuskielenä. Kieli- ja
kansallisuuskysymys ei saa olla valtiollisen puoluejaon perustana eikä
liioin määrätä valtiollisten harrastusten suuntaa ja sisällystä.
Liberaalien kanta tässä asiassa on se, että kumpikin kieli on
tunnustettava yhtä oikeutetuksi maassamme ja että tähän on pantava
tarpeeksi huomiota niin koululaitosta järjesteltäessä kuin
valtioelämässäkin. Ruotsi on kotimainen kieli, joka ei ainoastaan ole
sivistyneen säädyn enemmistön, vaan osittain rahvaankin kieltämätön ja
luonnollinen äidinkieli, ja tulee sen saada säilyttää tämä asemansa. Se
läheinen suhde länsimaiden henkiseen elämään, johon olemme joutuneet
sen johdosta, että maamme toista kieltä ymmärretään Skandinavian maissa
ja että Suomessa esteettä voimme seurata näiden maiden kulttuuria ja
käyttää hyväksemme sen ilmauksia, vahvistaa meitä eristetyssä
asemassamme. Mutta ruotsinkielinen säätyläisluokka ei silti saa
osottautua nurjamieliseksi niille harrastuksille, jotka tarkoittavat
suomen kielen aseman kohottamista ruotsin kielen tasalle. Itse se
varsin suureksi osaksi polveutuu suomalaisesta rahvaasta, se on
solidaarinen koko kansakunnan kanssa; yhteinen historiallinen kehitys
on yhdistänyt kaikki Suomen asujamet yhdeksi kansaksi, yhtenäiseksi
valtiolliseksi kansakunnaksi. Suomen sivistyneen säädyn, yleensä
kaikkien kansalaisten, joiden toiminnalla on jotakin merkitystä
ruotsalaisen tahi suomalaisen kotiseudun piirin ulkopuolellakin, on
osattava maamme molempia kieliä. Suomen kielen käyttäminen oikeuksissa
ja virastoissa on toteutettava suomea puhuvan väestön oikeutettujen
vaatimusten ja tarpeiden mukaisesti. Liberaalinen puolue tahtoo
kielikysymyksessäkin työskennellä sen kumpaisenkin kansanaineksen
keskinäisen kunnioituksen ja hyvän sovun puolesta, joka antaa
jokaiselle kelvolliselle isänmaalliselle työlle tunnustuksensa siihen
katsomatta, käytetäänkö tässä työssä ruotsin vai suomen kieltä.
Liberaalisen puolueen tarkoitusperää, kumpaiseenkin kielipuolueeseen
kuuluvain henkilöiden yhdistämistä yhteiseen toimintaan vapaamieliseen
suuntaan maamme yhteistä parasta koskevissa kysymyksissä, ei kuitenkaan
saavutettu. Suomenmieliseltä taholta tehtiin kiivaita hyökkäyksiä
ohjelmaa vastaan, jonka Snellman julisti sisältävän vain joutavaa
lorua. Hänen mielestään tuli sivistyneen luokan ja kansan
suomenkielisen pääosan sulautua yhdeksi kansakunnaksi, ja sitä varten
oli edellisen omaksuttava jälkimäisen kieli. Siinäkin osassa
suomenmielistä puoluetta, missä ei tehty yhtä pitkälle meneviä
vaatimuksia, peljättiin että yleinen liittyminen liberaaliseen
ohjelmaan liiaksi syrjäyttäisi ja viivyttäisi sitä kieliolojen
järjestelyä, jonka pikaista toteuttamista pidettiin ylen tärkeänä. Se
20 vuoden aika, jonka kuluessa v. 1863 annetun lupauksen mukaan kysymys
suomen kielen käyttämisestä oikeuksissa ja virastoissa oli saatava
ratkaistuksi, läheni loppuansa, ja peljättiin, etteivät liberaalit
valtaan päästyään tässä kysymyksessä osottaisi tarpeellista
pontevuutta. Tuskin käynee kieltäminen, että suomenmielisellä taholla
annettiin liian vähän tunnustusta liberaaliselle ohjelmalle ja ettei
tarpeeksi myönnetty sen laatijoilla olleen vakavaa tarkoitusta
järjestää kielten asema kohtuuden periaatteiden mukaisesti.
Ruotsinmieliselläkään taholla ei ohjelma saavuttanut yleistä
kannatusta; sen katsottiin liian paljon myöntyvän "fennomanian"
vaatimuksiin ja sen osaksi suomenmieliseltä taholta tulleesta
kohtelusta saivat tietenkin kiihkoruotsinmieliset yllykettä. He saivat
v. 1883 Nya Pressenistä oman äänenkannattajansa. Puolueen perustaminen,
joka isänmaan yhteistä etua silmällä pitäen asettuisi puolueettomaksi
kumpaankin kielipuolueeseen nähden, oli kuitenkin, vaikkakin ehkä
silloin liian aikaisin herätetty, huomiota ansaitseva ajatus, jonka
myöhempi historiamme yhä selvemmin on osottanut oikeaksi. Omasta
puolestaan Mechelin edelleenkin jäi liberaalisessa ohjelmassa
esittämälleen kannalle, ja tämä oli omansa saattamaan hänet
valtiollisten olojemme käytyä uhkaaviksi varsin sopivaksi esiintymään
sinä koko kansakuntamme edustajana, jona hän viimeisinä elinvuosinaan
kieltämättä oli.
* * * * *
Sanoma, että Suomen jalo hallitsija, keisari Aleksanteri II, oli saanut
surmansa salamurhaajan kädestä maaliskuun 13 p:nä 1881, herätti täällä
tietysti suurinta hämmästystä. Yleisesti tunnustettiin maamme suuri
kiitollisuudenvelka vainajalle. Hautajaisissa, jotka pidettiin saman
kuun 27 p:nä Pietari-Paavalin tuomiokirkossa Pietarissa, oli Mechelin
professori Ahlqvistin kera yliopiston edustajana, jolloin he laskivat
kaksi muistoseppeltä, toisen koko yliopiston, toisen ylioppilaskunnan
puolesta. Sen ohessa esitti säätyjen lähetystö Mechelinin laatiman,
Suomen kansan surua ilmaisevan adressin.
Nihilistinen liike ja tuon tuostakin tehdyt murhayritykset, jotka
vihdoin johtivat keisarimurhaan, synnyttivät Venäjällä vastavirtauksen,
joka vahvisti sitä vapaamielisyydelle vihamielistä suuntaa, jonka
edustajia olivat Pobedonostseff ja hänen kaltaisensa. Meidän maahamme
nähden kulki uuden hallituksen politiikka kuitenkin lähinnä seuraavina
vuosina edellisen hallituksen noudattamaan perustuslailliseen, Suomen
erikoisaseman tunnustavaan suuntaan. Erinäisiä muutoksia tapahtui
kuitenkin maamme korkeimman hallituksen jäsenistössä. Kesäkuun 2 p:nä
1881 erosi kreivi Adlerberg kenraalikuvernöörinvirasta ja hänen
sijalleen astui kreivi _Feodor Logginovitsch Heiden_. Saman vuoden
syyskuussa vapautettiin omasta pyynnöstään vapaaherra _Emil
Stjernvall-Walleen_ ministerivaltiosihteerinvirasta ja hänen
seuraajakseen nimitettiin salaneuvos _Theodor Bruun_.
Kohta keisari Aleksanteri III:n ryhdyttyä hallitukseen julkaistiin
käsky valtiopäiväin kokoontumisesta seuraavan vuoden alussa. Näihinkin
Mechelin otti osaa ritariston ja aatelin jäsenenä, jossa säädyssä
vapaaherra _Samuel Werner von Troil_ oli maamarsalkkana. Mechelin oli
sen ehdotuksen allekirjoittajia, jossa esitettiin muistopatsaan
pystyttämistä Aleksanteri II:lle, joka patsas sukupolvesta toiseen oli
todistava Suomen kansan kiitollisuutta. M. valittiin näilläkin
valtiopäivillä valtio- ja asevelvollisuusvaliokunnan jäseneksi ja oli
niiden kumpaisenkin puheenjohtajana. Säädyssä hän taaskin teki
erinäisiä anomusehdotuksia. Eräässä niistä hän ehdotti, että keisari
antaisi valtiosäädyille hallituslaitosten uudistusta koskevan
lakiehdotuksen. Senaatin talousosastoa ei enää olisi rasitettava
vähäpätöisillä asioilla, jotka sopivammin olisivat alempain
keskusvirastojen ja senaatin eri toimituskuntain lopullisesti
ratkaistavia. Ehdotus lähetettiin lakivaliokuntaan, joka ei kuitenkaan
ehtinyt sitä käsitellä. Toivomus toteutui kuitenkin jonkin ajan
kuluttua Mechelinin itsensä ollessa hallituksen jäsenenä. -- Toinen
anomusehdotus koski komitean asettamista kehittämään suomalaista
virkakieltä. Yleinen valitusvaliokunta puolsi toimenpidettä, mutta
säädyt eivät päässeet yksimieliseen päätökseen, joten asia raukesi. --
Kolmas hänen tekemänsä ehdotus tarkoitti maaverojen muuntamista
määrätyksi rahasummaksi ja perustui syihin, jotka jo oli esitetty 1877
v:n valtiosäätyjen vastauksessa veroparselien muuntamista koskevaan
esitykseen. Ehdotuksen hyväksyi kolme säätyä (ei pappissääty), mutta
keisari ei katsonut "tätä nykyä" olevan syytä suostua siihen; hän antoi
kuitenkin seuraaville valtiopäiville veroruplanosotuksen muutosta
koskevan esityksen, jonka säädyt hyväksyivät ja josta oli seurauksena
maaverojen tuntuva huojennus. -- Valtiovaliokunnassa käsiteltäessä
kysymystä suostuntavaroista myönnettävistä määrärahoista yhtyi
vähemmistö, Mechelin ynnä eräät muut, vastalauseeseen, jossa
esitettiin, etteivät valtiosäädyt antaisi suostumustaan siihen, että
leimapaperivero suoritetaan yleiseen valtiorahastoon, koska laskelma
osotti tämän rahaston tulojen ilman mainittua veroakin riittävän
menoihin. Tähän käsitykseen valtiosäädyt yhtyivät, ja siten joutui
leimapaperivero valtiosäätyjen käytettäväksi.
Valtiopäiväin vielä jatkuessa julkaistiin toukokuun 11 p:nä senaatin
uusi valtalupa, jolloin monta uutta miestä astui hallitukseen. Näiden
joukossa oli Mechelin, joka tuli valtiovaraintoimituskunnan
apulaispäälliköksi Viktor von Haartmanin jälkeen, joka taas määrättiin
Pietarissa olevaan valtiosihteeristöön perustetun Suomen asiain
komitean jäseneksi. Jo aikaisemminkin oli ollut puhetta Mechelinin
sijoittamisesta korkeimpaan hallitukseemme. Ministerivaltiosihteerin
apulaisen Kasimir Palmrothin kuoltua joulukuussa v. 1880 oli nimittäin
senaatti esittänyt kenraalikuvernööri Adlerbergille toivomuksen, että
tämä ehdottaisi keisarille Mecheliniä avoimeen toimeen, mutta ennenkuin
ehdotus saapui asianomaiseen paikkaan, oli virkaan ehditty nimittää
toinen henkilö, nimittäin Theodor Bruun. Mechelin astui nyt sen sijaan
senaattiin. Samalla kertaa nimitettiin prokuraattoriksi Robert
Montgomery, Mechelinin läheinen ystävä ja niinkuin hänkin
ajatuskannaltaan vapaamielinen, kenties kallistuen johonkin määrin
enemmän ruotsinmieliselle puolelle. Mutta samalla kertaa nimitettiin
kamaritoimituskunnan päälliköksi suomalaisen puolueen johtomies,
professori G.Z. Forsman, joka kohdakkoin sen jälkeen aateloitiin
ja otti nimekseen Yrjö-Koskinen. Sota-asiaintoimituskunnan
päälliköksi tuli kenraali Oker-Blom, joka oli tehokkaasti toiminut
asevelvollisuuden hyväksymiseksi v. 1877 ja joka hänkin oli
suomalaisuuden harrastajaksi tunnettu. Kun siten valtiopäiväin
valtapuolueiden etevimmät edustajat astuivat maamme hallitukseen,
voitiin syyllä katsoa tämän saaneen parlamenttaarisemman luonteen kuin
sillä milloinkaan aikaisemmin oli ollut.