1856-1864.
Ylioppilasvuodet. Työ ja huvitukset. Toverielämä ja
ystävät. Tilapäisrunoilua. Lainopilliset opinnot. Alkava
sanomalehtimiestoiminta. Yleinen valtiollinen kanta.
Mechelinin tullessa ylioppilaaksi vallitsi maassamme varsin toivorikas
aika. Edellisenä vuonna oli hallitukseen ryhtynyt keisari Aleksanteri
II, jolta meillä odotettiin muuttunutta, vapaamielisempää
sisäpolitiikan suuntaa, mikä toive toteutuikin. Maaliskuussa 1856
keisari saapui Helsinkiin m.m. ylioppilaiden tervehtimänä
soihtukulkueella ja laululla. Vain paria päivää myöhemmin tehtiin
Parisissa rauha, minkä johdosta hallituksen kävi mahdolliseksi
häiriintymättä kääntää huolenpitonsa sisäisiin yhteiskuntakysymyksiin.
Toiveita alkoi olla valtiopäiväin kokoonkutsumisesta, ja niitä
julkituotiin m.m. siinä pontevassa puheessa, minkä professori F.L.
Schauman syksyllä 1856 piti yliopiston keisarinkruunauksen johdosta
viettämässä juhlassa. Yliopiston hallinnossa oli jo ennen sodan loppua
johonkin määrin vapaampi suunta päässyt vallalle kenraali Munckin
tultua nimitetyksi sijaiskansleriksi. Edellisen hallituksen vainooma
Juhana Vilhelm Snellman nimitettiin filosofisten tieteiden
professoriksi, mitkä tieteet olivat jonkin aikaa olleet yliopistosta
kokonaan karkoitettuina; ylioppilaiden valvonta kävi vähemmän
ankaraksi, univormupakkoa lievennettiin, ylioppilastiedekunnat saivat
oikeuden kurinpidollisesti valvoa jäsentensä käytöstä.
Verraten virkeämmän mielialan ilmauksena käy pitäminen, että vanhat
ylioppilasosakunnat, jotka oli lakkautettu v. 1852, uudestaan elpyivät,
vaikka aluksi pelkkinä yksityisinä toveriseuroina. Näitä oli
uusmaalainenkin osakunta, johon Mechelin kirjoittautui jäseneksi.
Opinnoitaan kandidaattiarvoa varten hän harjoitti uutterasti ja
menestyksellä. Muun muassa hän kuunteli Snellmanin luentoja, mistä on
todistuksena säilynyt vihko muistiinpanoja Snellmanin kevätlukukaudella
1857 filosofisesta oikeustieteestä pitämistä luennoista. Aine, joka
vieläkin enemmän kiinnitti hänen mieltään, oli kaunokirjallisuus, jonka
historiaa Fredrik Cygnaeus luennoi lukuisalle ja hartaalle
kuulijakunnalle. Mechelin oli jo poikana kotonaan lukenut paljon
kaunokirjallisuutta, varsinkin saksalaista, josta eritoten Schillerin
sanotaan häntä miellyttäneen, ja hän jatkoi tätä lukemistaan
ylioppilasaikanaan. Hän lienee yhteen aikaan ajatellut valmistautua
estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden opettajan toimeen
yliopistossa, mutta sittemmin luopunut tästä aikeestaan m.m. siksi,
ettei katsonut voivansa kilpailla siitä vanhemman ystävänsä _Carl
Gustaf Estlanderin_ kanssa, joka sai tohtorinarvon samassa
promotsionissa, missä Mechelin tuli maisteriksi. Taiteen- ja
runoudenharrastuksensa hän kuitenkin säilytti koko elämänsä ajan.
Silloisessa ylioppilaspolvessa tehtiin alotteita monenmoisiin uusiin
yrityksiin. Niinpä oli ylioppilaiden kesken perustettu näytelmäseura,
joka esitti pieniä teatterikappaleita ja yksityisiä kohtauksia
suuremmista. Mechelin esiintyi joskus niissä, osottaen melkoisia
taipumuksia näyttämötaiteeseen, kuten esim. _August Blanchen_
"Matkustava teatteriseurue" nimisessä hauskassa huvinäytelmässä, jossa
M., varsin naurattavalla tavalla esitti vanhan teatterinjohtajan
Sjövallin osaa. Keväällä 1858 esitettiin "Oelzen salongissa"
suuremmalle yleisölle moniosainen teatterikappale "Dramatiskt ditt och
datt" (Näytelmällistä sekalaista), josta ainakin enimmän osan oli
kirjoittanut ylioppilas, kreivi _Carl Mannerheim_. Se esitti
ylioppilaita, joille jalkamatkalla ollessaan oli pistänyt päähän
näytellä teatteria Sortavalassa, ja jotka näyttelivät siellä muutamia
pieniä kappaleita, muun muassa erään "Esivanhemmat" (Anoma) nimisen.
Tämän kappaleen, johon _Karl Collan_ oli säveltänyt musiikin,
katsottiin sisältävän jonkinlaisia viittauksia silloisen, varsin vähän
suositun kenraalikuvernöörin, kreivi Bergin nuoreen sukupuuhun ja hänen
puolisonsa, italialaisen kreivittären Cicognan vanhaan sukujuureen.
C.G. Estlander kertoo tästä "Ungdomsminnen" (Nuoruudenmuistelmia)
nimisessä kirjoituksessaan [Finsk Tidskrift, toukokuun vihko 1913]:
"Jonkinlaisessa ruumisalttarin tapaisessa Leo Mechelin, silloin kahden
vuoden ylioppilas, makasi laulaen esivanhempain osaa tavattoman
kumealla ja vahvalla, haudankolkolla bassoäänellä."
Näiden ylioppilasnäytäntöjen tarkoituksena oli varojen kerääminen
ylioppilastalon rakentamiseen, josta asiasta päätös oli tehty vähän
aikaisemmin yleisessä ylioppilaskokouksessa maaliskuun 13 p:nä 1858.
Yrityksen toteuttaminen vaati kokonaista kaksitoista vuotta, jolla
aikaa varoja kerättiin monella tavalla, dramaattisilla näytännöillä,
arpajaisilla, ylioppilaskonserteilla, kirjallisilla esitelmillä y.m.
Muun muassa esitettiin toukokuussa 1858 Helsingin teatterissa Z.
Topeliuksen kaksinäytöksinen laulunäytelmä "Saaristolaisseikkailu",
jossa amiraali Ankarstormin osaa esitti Mechelin. Eräässä
kirjallisessa iltamassa, joka samassa tarkoituksessa pantiin toimeen
Helsingissä rakennusyrityksen jo ollessa toteutumaisillaan, hän piti
maaliskuun 29 p:nä 1870 esitelmän "Camillo Cavourista ja Italian
yhdistymistaistelusta".
Useissa soitannollisissa juhlatilaisuuksissa Mechelin esitti lauluosia,
joissa hänen bassoäänensä esiintyi sangen hyvin edukseen. Lausujanakin
hän esiintyi, esimerkiksi joulukuussa 1858 ylioppilaiden lauluseuran
iltamassa, joka yliopiston juhlasalissa pantiin toimeen 1808 vuoden
sotavanhusten hyväksi ja jossa, kuten August Schauman kertoo [Från sex
årtionden, II s. 291], "19-vuotias ylioppilas L. Mechelin pontevasti
lausui Topeliuksen kirjoittaman prologin". Kun Helsingin uusi
teatteritalo marraskuun 28 p:nä 1860 vihittiin, lausui hän Fredr.
Cygnaeuksen sepittämän, päivän merkitystä tulkitsevan prologin, ja
eräässä ylioppilastalon rakennusvarojen keräämiseksi toimeenpannussa
kirjallisessa iltamassa, jossa C.G. Estlander esitelmöi Artus-tarusta,
hän lausui "Pilven veikon".
Mechelinillä oli suuri kyky pitää tilapäispuheita, jotka aina
esitettiin hyvin ja olivat muodoltaan moitteettomia, selviä ja
loogillisia. Hänellä oli nopea käsityskyky, ei hän milloinkaan joutunut
ymmälle odottamattomissa tilanteissa, hän oli kekseliäs tekemään
vastaväitteitä keskusteluissa ja sanakiistoissa, mistä hänen ystävänsä
Montgomery sai aihetta sanoa: "Mechelin on kuin kissa, aina hän putoo
jaloilleen."
Toveripiireissä hän herätti huomiota lahjakkuudellaan, kookkaalla,
komealla vartalollaan ja käytöstavallaan, joka erinäisissä kohdin erosi
siihen aikaan yleensä tavallisesta. Hänen ei milloinkaan kuultu
kiroilevan, ei myöskään huomattu hänen hilpeässä seurassa liiaksi
nauttineen Bakkuksen antimia. On sentähden ymmärrettävissä, että
häntä muutamilla tahoilla pidettiin liian isoisena eikä kyllin
"kansanomaisena". Hän saattoi joskus keskustelussa olla toiselle hieman
ivallinen, mutta mikäli hänestä riippui, ei tämän tarvinnut häiritä
ystävyyttä, sillä pohjaltaan hän aina oli hyväntahtoinen, ei suonut
kenellekään pahaa, ei milloinkaan ollut pitkävihainen eikä
kostonhaluinen. Hänen seurustelutovereistaan ylioppilasvuosina ja
lähinnä seuraavana aikana mainittakoon Robert Montgomery, Carl Gustaf
Estlander, Anders Herman ja Johan Jacob Chydenius, Thiodolf Saelan,
Lorenzo Runeberg, Carl Mannerheim, Karl Fogelholm [sittemmin lääkäri
Oulussa], August Schauman, Robert Lagerborg, Fredrik Idestamin
[sittemmin tehtaanomistaja] huonetoverina hän ylioppilaana oli pitemmän
aikaa. Useat mainituista henkilöistä luettiin siihen ryhmään, jota oli
tapana nimittää "verettömiksi" [de blodlösa] ja jonka mielipiteet
kansallisissa ja valtiollisissa kysymyksissämme poikkesivat J.V.
Snellmanin "Litteraturblad'issaan" ajamasta suomalaiskansallisesta
suunnasta, minkä johdosta Snellman ahdistelikin heitä. Vaikka Mechelin
olikin monen tämän ryhmän jäsenen personallinen ystävä ja joskus otti
osaa heidän seuroihinsa, ei häntä kuitenkaan luettu varsinaisesti
siihen kuuluvaksi, eikä hänen nimeänsä liioin ole sen vastalauseen
allekirjoittajain joukossa, minkä "verettömät" keväällä 1858
suuntasivat Litteraturbladia vastaan lehden hyökkäyksen johdosta.
Otaksumaan, että hän milloinkaan olisi hyväksynyt Emil von Qvantenin
tapaisten valtiollisia haaveiluja Suomen uudesti-liittymisestä
Ruotsiin, mitkä ainakin osittain herättivät vastakaikua silloisessa
ylioppilasnuorisossa, on sitäkin vähemmän aihetta, kun hänet kotonaan
oli kasvatettu aivan toiseen katsantotapaan ja hän, terävä-älyinen kun
oli, varmasti käsitti, että tämänsuuntaiset yritykset tosioloissa vain
tuottaisivat Suomelle turmiota.
Muiden taitojensa ohessa oli Mechelinillä kyky sepittää runoja. Hänen
nuoruudenajoiltaan on niitä tallessa, osin alkuperäisiä, osin
käännöksiä. Itse ei hän näihin tuotteisiin pannut mainittavaa arvoa,
mutta koska ne eivät näytä aivan ansiottomilta säilytettäviksi,
esitettäköön niistä tässä suomennoksina muutamia näytteitä. Runo, joka
nähdäksemme todistaa hänen mielensä herkkyyttä luonnonvaikutuksille, on
nimeltään:
Kevätpuro.
Lystikkäästi luikerrellen
Puro juoksi juoksuaan,
Usein tuota tarkastellen
Ihantelin kulkuaan.
Kuohahdellen laineet loiski,
Pyörrepäissä pakeni,
Vedenpisaroita roiski,
Kiilteli ja hohteli.
Kiven kaulaan joskus syntyy
Siellä täällä koskikin,
Kohta kuitenkin se tyyntyy,
Laskee alas aaltoihin.
Lintu nokkasensa kasti
Usein veteen viileään,
Viserrellen viisahasti
Lehahti se lentämään.
Joskus aivan aavistellen
Puro korvaa kohistaa,
Kohta jälleen riemahdellen
Lorisee ja loiskuaa.
Aatoksissa astuskelin
Puron vartta vihreää,
Mielelläni mietiskelin
Ystäväni elämää.
Kului aikaa jonkin verta,
Kauas jäi mun puroni,
Kunnes kotipuistoon kerta
Taas mun poikkes polkuni.
Lähden lemmittyni luokse,
Keväällisen kultasen.
Mitä! Eikö enää juokse,
Niinkuin ennen, puronen?
Turhaan tutkin veden uomaa,
Etsin paikkaa purosen,
Lainetta ei luojan luomaa!
Vaienneet on laulut sen.
Puro pieni päiväsestä
Pohtavast' on nääntynyt,
Kesän kuuman heltehestä
Kuolon laaksoon kääntynyt.
Runolahjaansa Mechelin enimmäkseen käytti mielialan ilmaisuun
perhejuhlissa ja muissa hupaisissa tilaisuuksissa. Muuan
ylioppilaskemujen johdosta sepitetty runoelma seuraa tässä:
Kerran "kestissä".
Pois nyt huolet, mieliala musta,
Virkistykää, mielet myrtyneet!
Haarikoista saadaan huojennusta,
Häätäkää te tunteet tyrtyneet.
Tora tohtoreitten, rikkiviisas,
Oppikammareitten kankeus,
Kyllä sitä kerraksi jo piisas --
Sijan saakoon leikki, huvitus.
Pois nyt politiikka joukostamme,
Siin' on usein nurjan mielen syy,
Siit' ei huoli, pojat, puhuamme,
Että kerran sappi selventyy!
Riemu raikukoon ja soitot soikoon!
Ilolaulun teille, veljet, luon!
Nuoruus-aikaa kukin kunnioikoon --
Senpä muistoks juhlamaljan juon!
Terve teille, haaveet vastaisuuden,
Terve mietteet kullanhohtoisat,
Rinnoissamme kodon, aina uuden,
Saatte, armahaiset unelmat.
Terve teille, neidot rakkahamme,
Joihin sydämemme syttyivät,
Terve, tulisilmät tuttavamme,
Ylioppilaista ystävät.
Pian kyllä meiltä riemut raukee,
Tullen, mennen ilo pilkahtaa,
Huomisaamu ankarana aukee,
Suru sydämissä asustaa.
Suru siitä, että päivän varjos
Meiltä erhetykset elon pois;
Vaikka pojat isänmaalle tarjos
Henkensä ja kuolla sille sois.
Helmikuun 20 p:nä 60.
Leo.
Vieläkin muuan sepitelmä, joka ei kuitenkaan liene Mechelinin yksin
laatima, vaan hänen ja muutamain ystäväinsä yhteistyötä, pantakoon
tähän näytteeksi tässä piirissä vallinneesta hengestä. Tämä leikillinen
runo on alkuisin edellisiä hiukan myöhemmältä ajalta, sillä se
sepitettiin v. 1867, sen johdosta että maisteri August Schauman,
Hufvudstadsbladetin silloinen toimittaja, aikoi solmia avioliiton. Se
lienee laulettu Schaumanin "poikamieskekkereissä", jotka Schaumanin
ystävät panivat hänen kunniakseen toimeen aivan häitten edellä. Runo on
suomennettuna seuraava:
Hufvudstadsbladin-myyjäiset.
Korpin kertomuksia. [Tarkoittaa E.F. Jahnssonin novellisarjaa
"Korpens berättelser" jota julkaistiin Hufvudstadsbladetin
kaunokirjallisessa osastossa.]
Mies aatoksissa
Käy katuviertä
Kuin murehissa
Ois mieli vain.
On ryhti poissa
Ja katseet, joissa
Kuin salamoissa
Ol' liekki ain.
Ja huolissansa
On ruokamuori,
Kun oveansa
Hän jyskyttää:
Ei tee hän työtään,
Ei nuku yötään,
Ei syö, mut vyötään
Vain kiristää.
Ei muori arvaa,
Hän mitä aikoo,
Ja missä harhaa
Nyt miettehet.
Ei viihdy missään,
On ikävissään,
Kuin näännyksissään
Ois aatokset.
Hän palstat täyttää
Vain muiden töillä,
Vaikk' Otto näyttää [Otto Schauman, Augustin vanhempi veli]
Jo hampaitaan.
Mut a-ï-a! elää, [Adelaide Ehrnrooth, kirjailijatar]
Ja kannel helaa --
Ei tehne tenää
Se milloinkaan.
Ja posti tuopi
Myös avustukset,
Ne Svedberg luopi,
[Kansakoulunjohtaja, valtiopäivämies Anders Svedberg
kirjoitleli taajaan Hufvudstadsbladetiin.]
Mies Munsalon.
Näin vuottavalla
Ja ahkeralla
On latojalla
Työ loputon.
Yleisöltä.
Arkisävel.
Kas, uljaan uutisen äsken kaupunki kuuli,
Sen ehkä ensiksi a-ï-a vääräksi luuli,
Se kiinnitti kaikki mielet (bis)
Ja pani liikkeelle kahvitanttien kielet.
Se kuului: "Maisteri Schauman kihloissa lie nyt,
Ja rauhan mieheltä neiti Kuhlman on vienyt.
Ois miehemme, vailla vertaa, (bis)
Jo saanut morsion monen montakin kertaa.
Mut eipä huolinut sitä maisteri, joskaan
Ei ylenkatsonut sukupuolta hän koskaan.
Ja siksipä onkin juuri (bis)
Nyt tämä kihlaus oikein uutinen suuri!"
Nuortenmiesten kuoro.
Sävel: Laps' Hellaan...
Äl' August Schauman vaihda, oi,
Sun osaas ihanaa!
Ei naineen miehen elo voi
Näin olla rattoisaa.
Ei rauhaa hälle yökään suo
Ja tyyten kuivuu riemun vuo.
Äl' August j.n.e.
Sä nuorenmiehen päivät nää
Siis muista ainiaan!
Ei ihanaksi elämää
Mies nainut sanokkaan.
Jos minne tiensä olkohon,
Niin kätkyt jalkain juuress' on.
Sä nuorenmiehen j.n.e.
Yhteinen kuoro.
Pois nyt pila, muistakaamme
Laulun määrää oikeaa!
Maljaa riemuin maistakaamme,
Schauman neitoineen sen saa.
Maljas veikko vaan!
Kaikki riemuitaan.
Lempi onnen teille ohjaa,
Siksi juodaan malja pohjaan!
Ylioppilasaikanaan Mechelin oleskeli suuren osan vuotta 1859 kreivi
Stewen-Steinheilin omistamalla Karhunsuon maatilalla Viipurin lähellä
kreivin kymmenvuotiaan pojan kotiopettajana, ja vakuutetaan hänen
saaneen perheen puolelta varsin ystävällistä kohtelua osakseen. Hänellä
oli siellä hyvä tilaisuus harjoittaa omiakin opinnoitaan, mutta hän
näkyy tänä aikana antautuneen enemmän mielikuvitteluihin -- kenties
jonkinmoisten rakkaushaaveilujen johdosta -- kuin vakaviin
tutkintolukuihin. Torsten veljelleen saman vuoden keväällä
kirjoittamassaan, sävyltään hieman surunvoittoisessa (saksankielisessä)
kirjeessä hän sanoo: "Tunnen, että kouluaikainen rautainen ahkeruus on
minussa häviämistään hävinnyt. Mielikuvitukseni ja ajatukseni ovat
ylimalkaan levottomia, lukiessa pyörii päässäni usein niin monenlaista,
että minun huumaantuneena täytyy panna kirja pois. Ja semmoinen saattaa
monasti todella kiusata -- vaikka tämä haavemaailma toisaalta usein
tuottaa paljon nautintoakin arkiolojen levottoman hyörinän
viihdykkeenä." Mechelin lähettää kirjeen mukana veljelleen muutamia
runokokeitaan, lisäten: "Runoileminenkin on taito, johon täytyy olla
tottunut, jos mieli onnistua panemaan paperille enemmän kuin sisäisten
kuvien pelkän varjon." Näytteenä näistä runoista esitämme tässä
sepitelmän:
Keväällä.
Lämmin henkää etelästä,
Päivä paistaa Suomellen,
Kohta haihtuu hanget tästä,
Saapuu suvi suloinen.
Kylmän kahleet murtuu, haihtuu,
Laineet laukoo rikki jään,
Talven valkovaippa vaihtuu
Toivon väriin vihreään.
Siintävältä taivahalta
Leivon riemulaulut soi,
Päästi ahdistuksen alta,
Uutta uskallusta loi.
Sumehista silmistäni
Pois ma kuivaan kyyneleet.
Kaikki huolet, ikäväni
Viekööt kevätvirran veet.
Sulakaa te hanget, hallat
Päivän kuumaan suuteloon!
Pois te murheen valjut vallat!
Surun muistot suistukoon!
Kukkain kanssa, joita tuhlaa
Kevään kyllyydestä maa,
Sydämeni viettää juhlaa,
Toivo taasen virkoaa.
Rakastaa ma taasen tahdon,
Elon aamu-unelmaan
Vaihtaa myrskysäitten vahdon,
Päästä rauhan valkamaan.
Osa Mechelinin tämänaikuisia runoja on käännöksiä Goethen, Heinen ja
Emanuel Geibelin teoksista. Alkuperäisistä on osa kirjoitettu saksaksi,
enimmät kuitenkin ruotsiksi.
Eräälle nuoruudenystävälleen antamansa vuodelta 1861 olevan muotokuvan
selkäpuolelle on M. kirjoittanut seuraavan mietelmän:
Jos unelmain on kaunis vain,
Niin lyhyt olkoon tuo,
Mut kuohuinen ja kiireinen
Kuin kevätvirran vuo.
Keväällä 1860 Mechelin, kuulustelut käytyään, tuli toukokuun 18 p:nä
kandidaatiksi historiallis-kielitieteellisessä tiedekunnassa saaden
arvosanan laudatur estetiikassa ja nykyiskansain kirjallisuudessa,
magna cum laude historiassa, suomen kielessä ja filosofiassa sekä
approbatur latinassa. Hänen kandidaattiansa varten suorittamansa
kirjallinen koe oli käsitellyt Schillerin merkitystä lyyrillisenä
runoilijana. Maisterinvihkiäisissä toukokuun 31 p:nä hän vastaanotti
laakeriseppeleen silloisen promoottorin, professori E.J.W. af Brunérin
kädestä.
Luovuttuaan varhaisemmasta aikeestaan antautua opiskelemaan esteettisiä
tieteitä Mechelin päätti kääntyä lainopilliselle alalle ja
kirjoittautui maisteriarvon saavutettuaan lainopilliseen tiedekuntaan.
Tämän elämänuran käänteen vaikuttimista sisältää eräs hänen
vanhemmilleen kirjoittamansa kirje näiltä ajoilta tarkempaa selvitystä:
"Olen", hän kirjoittaa, "kunnianhimoinen, haaveilin voivani saada
aikaan jotakin suurempaa, jotakin merkityksellisempää kuin mitä enimmät
voivat. Mielikuvitukseni tahtoi minusta tehdä kirjailijankin. -- Olen
kehittynyt kypsemmäksi ja havaitsen, 1) ettei milloinkaan saa arvata
kykyään liian suureksi, 2) että aikana, jolloin paljon kirjoitetaan,
toiminta on ainakin yhtä hyödyllistä kuin kirjoittelu ja niinmuodoin
kelvollinen virkamies yhtä hyvä kuin kynäilijä, 3) ettei millään
ehdolla saa antautua ytimettömäksi ja veltoksi kaunosieluksi siinä,
missä pikemmin täytyy aukaista itselleen ura todellisuuden maailmassa."
Lainopillisista tieteistä hän erityisesti kiinnitti huomionsa ja
harrastuksensa valtio-oikeuteen ja siihen liittyviin tieteenhaaroihin.
Kameraali- ja politialainopin sekä valtiotieteen professorina oli v:sta
1860 _Johan Wilhelm Rosenborg_, sama mies, jonka vähää ennen 1863
vuoden valtiopäiväin kokoontumista julkaisema teos "Om riksdagar" on
osaltaan tuntuvassa määrässä selvittänyt säätyvaltiopäiviemme oikeuksia
ja velvollisuuksia ja siten ollut suureksi hyödyksi näiden toiminnalle.
Rosenborg on epäilemättä melkoisesti edistänyt Mechelinin kehittymistä
Suomen valtiojärjestyksen tieteelliseksi selvittäjäksi.
Tähän suuntaan kohdistetulle elämäntoiminnalle avautui näihin aikoihin,
niinkuin jo mainittiin, varsin lupaavia työaloja. Määräävissä piireissä
tosin vielä 1860-luvun alussa oltiin epäröivällä kannalla Suomen
kansaneduskunnan uudestielvyttämiseen nähden. Huhtikuun 10 p:nä 1861
annettiin julistuskirja sittemmin n.s. "tammikuun-valiokunnan"
kokoonkutsumisesta, joka toimenpide, niinkuin tunnettu, valtiosäätyjen
lainsäädäntöoikeutta loukkaavana herätti yleistä tyytymättömyyttä.
Helsingissä Henrik Borgström nuoremman luona pidettyihin kokouksiin,
joissa keskusteltiin tilanteen vaatimuksista sekä päätettiin
hallitsijalle toimittaa maassamme vallitsevaa yleistä levottomuutta
ilmaiseva adressi, otti Mechelinkin osaa. On vieläkin tallella niiden
henkilöjen nimiluettelo, jotka sitoutuivat takuuseen yleisen
nimienkeräyksen aiheuttamista kustannuksista, ja joukossa on Leo
Mechelininkin nimi. Niinkuin tunnettua, julkaistiin kuitenkin
kohdakkoin julistuskirjan selitys, joka siltä poisti sen
valtiosäännönvastaisen luonteen, minkä johdosta adressi kävi
tarpeettomaksi ja jätettiin sikseen.
August Schaumanin vuosina 1859 ja 1860 toimittamassa "Papperslyktan"
nimisessä sanomalehdessä Mechelin alotti sanomalehtimiestoimintansa
julkaisemalla erinäisiä vähäisiä kirjeitä ja saksan kielestä
kääntämiään runoja. Syksyllä 1861 _Ernst Linder_ julkaisi Helsingissä
"Barometern" nimistä viikkolehteä, joka käsitteli taloudellisia ja
yhteiskunnallisia kysymyksiä vapaamielisessä hengessä. Mechelin
kirjoitteli siihen kronikkoja päivän tapahtumista. Lehti lakkasi vuoden
lopussa, mutta seuraavan vuoden alusta ilmestyi "Helsingfors Dagblad",
jonka edeltäjänä Barometern-lehteä käy pitäminen. Dagbladiakin, jolla
sanomalehtikirjallisuudessamme on ollut huomattava sija, Mechelin
avusti kirjoitellen siihen sangen ahkerasti valtiollisista ja
taloudellisista kysymyksistä, minkä vuoksi hänen v. 1882 tullessaan
hallituksen jäseneksi lehden silloinen päätoimittaja Robert Lagerborg
lausui, että tämä oli tuntuva tappio Dagbladille, joka siten kadotti
uutteran avustajan. Mechelin lienee senkin jälkeen silloin tällöin
kirjoitellut mainittuun lehteen. Niinikään kirjoitteli hän Aug.
Schaumanin v. 1864 perustamaan "Hufvudstadsbladet" lehteen. A.H.
Chydeniuksen vuosina 1864-65 julkaisemassa "Litterär tidskrift"
nimisessä aikakauskirjassa, Lainopillisen yhdistyksen aikakauskirjassa,
joka alkoi ilmestyä v. 1865, "Finsk Tidskrift'issä", jonka perustajia
hän v. 1876 oli, Taloudellisen seuran julkaisusarjassa sekä myöhempinä
aikoina "Nya Pressen" lehdessä on Mechelin julkaissut lukuisia
kirjoitelmia.
Ne sanoma- ja aikakauslehdet, joiden avustajana Mechelin toimi,
olivat tuontuostakin kynäsodassa J.V. Snellmanin kanssa maamme
yleisistä kysymyksistä. Personallisesti ei Mechelin kuitenkaan
ollut vihamielisissä väleissä Snellmanin kanssa, muun muassa siitä
päättäen, että hän -- arvatenkin Snellmanin pyynnöstä -- avusti
viimeksi mainittua kääntämällä ranskaksi Venäjän valtiopankin
uudistussuunnitelman, jonka Snellman oli Venäjän raha-asiainministerin
kehotuksesta 1860-luvun keskivaiheilla laatinut. [J. V. Snellmanin
elämä, kirjoittanut Th. Rein, II, s. 566 toinen painos.]
Esimerkkinä Mechelinin varhaisemmasta sanomalehtimiestoiminnasta
mainittakoon pari Litterär tidskriftissä julkaistua kirjoitelmaa, jotka
osottavat mitä asioita hän näihin aikoihin erikoisesti harrasti. Muuan
"diplomatiaa" käsittelevä kirjoitus -- alkuaan M:n pitämä esitelmä,
joka sittemmin julkaistiin painosta -- selittää diplomatian olevan se
elin, jonka avulla eri valtiot yhteisissä asioissa vaihtavat
mielipiteitä siten valvoakseen etujaan. Historiallisesti näytetään
toteen, ettei diplomatia suinkaan aina ole menetellyt niin kuin sen
tehtävä olisi vaatinut, vaan että se on toiminut toisinaan hyvin,
toisinaan huonosti. Diplomatian tulee, täyttääkseen tarkoituksensa,
työskennellä valtiosääntöä noudattaen kansakunnan ja sen edustajain
toivomusten mukaisesti. Toinen samassa aikakauskirjassa julkaistu
kirjoitus käsittelee "maaveroa". 1863-64 vuoden valtiopäivillä oli
tästä keskusteltu, jolloin varsinkin talonpoikaissäädyssä oli ilmaistu
tyytymättömyyttä maassamme voimassa oleviin maaveroihin ja vaadittu
niiden poistamista tai ainakin huojentamista. Mechelin asettaa
kysymyksen pohjaksi sen peruskäsityksen, että kunkin kansalaisen on
suhteellisesti varojensa (= puhtaiden tulojensa) mukaan otettava
osaa valtion menoihin. Mutta tämä periaate ei ole käytännössä
toteutettavissa maaomaisuuteen nähden. On yritetty veronvähennyksellä
tasoittaa maanomistajia sangen epätasaisesti rasittavaa maaveroa, mutta
tästä on ollut vain vähän apua. Parasta sen vuoksi olisi, hänen
käsityksensä mukaan, poistaa koko maavero ja panna sijaan tulovero.
Mechelin oli valtiollisilta mielipiteiltään ehdottomasti vapaamielinen;
hänen toiveittensa päämääränä oli aina sellainen hallitusmuoto ja
lainsäädäntö, jotka ovat kansan eduskuntansa kautta ilmilausuman tahdon
mukaiset ja takaavat jokaiselle yksityiselle kansalaiselle
mahdollisimman suuren vapauden, s.o. vapauden, joka ulottuu niin
laajalle kuin muiden vapaus sallii. Vapaamielisyyden kannalta on vapaus
yleisen menestyksen, sekä aineellisen hyvinvoinnin että henkisen
kulttuurin elinehto. Vapaamieliset aatteet, jotka Ranskan
vallankumousaikaa seurannut taantumus 1800-luvun alussa oli työntänyt
syrjään, elpyivät pian jälleen ja saavuttivat yhä suurempaa jalansijaa
Europan sivistyspiireissä sekä purkautuivat ilmoille 1830 ja 1848
vuosien vallankumouksissa. Meidänkin maassa levisi vapaamielinen
ajatuskanta valtiollisissa kysymyksissä sivistyneisiin piireihin,
sitäkin enemmän kun oli kyllästytty maamme hallinnossa jo kauan
vallinneeseen virkavaltaiseen järjestelmään.
On oltu, eikä luullaksemme syyttä, sitä mieltä, että 1800-luvun
alkupuoliskolla Europan yleisessä ajatussuunnassa vallinnut liberalismi
oli taipuvainen arvostelemaan asioita hieman liian optimistisesti.
Antaa, niin arvelivat liberaalit, vain antaa ihmisten vapaasti hoitaa
asioitaan oman mielensä mukaan, hallituksen niihin puuttumatta ja
lainsäädännön niitä mahdollisimman vähän säännöstelyn, niin kaikki on
kääntyvä parhain päin. Kansantalouden alalla kannatettiin Adam Smithin
perustamaa ja muiden edelleen kehittämää oppia, että yksityisten, niin
yksilöjen kuin yhteiskuntaluokkainkin, on itsensä saatava valvoa
etujaan, valtiovallan sekaantumatta asiaan, vapaan kilpailun tulee
vallita, niin kaikkien edut tyydytetään. Näin kannatettiin
"taloudellisten voimien sopusoinnun" teoriaa. Valtion tuli toimia
noudattaen periaatetta "laissez faire, laissez passer" (antaa
tehdä, antaa mennä). Kansallisuuskysymyksiin sovellettiin
samallaisia näkökohtia. Samaan valtiolliseen yhteyteen kuuluvain eri
kansallisuuksien pyrkiessä saavuttamaan tunnustusta ja vaikutusvaltaa
toistensa rinnalla katsottiin tätä olevan sallittava niin pitkälle kuin
kunkin voimia riitti; vapaa keskinäinen kilpailu muka takaisi hyvän
tuloksen. Johdonmukaisissa vapaamielisissä piireissä senvuoksi usein
suhtauduttiin jokseenkin välinpitämättömästi oman maan kansallisuus- ja
niiden yhteydessä oleviin kieliharrastuksiin. Antaa niiden, niin
arveltiin, mennä menojaan miten parhaiten voivat; niihin ei katsottu
olevan syytä vaikuttaa puoleen eikä toiseen. Mutta kokemus osotti pian,
että tämänlaatuinen vapaamielisyys oli puutteellinen siinä, ettei se
pannut tarpeeksi huomiota tosioloihin. Osottautui, että vapaa kilpailu,
johon valtiovalta ei millään tavoin puuttunut, monasti vei siihen, että
varakkaampi, vahvempi luokka tahi kansallisuus kohtuuttomasti sorti
heikompaansa, ja että valtiovallan, turvatakseen oikeuden vaatimuksia,
täytyi ryhtyä positiivisiin lainsäädäntötoimenpiteisiin. Kävi
tarpeelliseksi säätää yhteiskunnallisia lakeja ruumiillista työtä
tekeväin luokkain taloudellisten etujen turvaamiseksi ja heidän
suojelemisekseen kapitalistien näännytykseltä. Ja samaten osottautui
tarpeelliseksi erityisillä lainsäädäntötoimenpiteillä turvata niiden
kansallisuuksien oikeus, jotka historiallisten olojen johdosta olivat
joutuneet sellaiseen tilaan, etteivät yksistään omin voiminsa kyenneet
vapaasti kehittymään. Näiden kokemustensa johdosta on liberalismi
vähitellen omaksunut vähemmän abstraktisen, enemmän todellisuuteen
perustuvan suunnan. Se on pysynyt perusajatuksessaan kaikkien oikeuden
vaatimusten mukaisesta vapaudesta. Mutta se on yhä enemmän tunnustanut
välttämättömäksi ettei saa luottaa yksistään "vapaan kilpailun"
elähyttävään voimaan, vaan että on koetettava positiivisin keinoin
korjata yhteiskunnassa vallitsevia epäkohtia. Se köyhempäin luokkain
tilan parantamista tarkoittava yhteiskunnallinen lainsäädäntö, joka
sivistysmaissa on vapaamielisten puolueitten avulla pantu alulle,
vaikkakaan sitä ei vielä kokonaan ole toteutettu, on tästä
todistuksena. Englannin vapaamielisen puolueen aikaansaama Irlannin
"homerule"-laki on esimerkkinä konkreettisen vapaamielisyyden
soveltamisesta kansallisuuskysymyksiin.
Tällaista liberalismin kehitystä on meidänkin maassa ollut
havaittavissa. Ja Mechelinin valtiollisen katsantokannan kehitystä käy
tässä kohden pitäminen tyypillisenä. Lähtien vapaamieliseltä
peruskatsantokannalta, jolla hän aina pysyi, vakaantui hän
vakaantumistaan siinä käsityksessä, että oli tarpeellista
lainsäädäntötoimin järjestää sekä maamme eri yhteiskuntaluokkain että
kieliryhmäin väliset olot siten, että kaikkien oikeutetut vaatimukset
täyttyisivät eikä kukaan kärsisi sortoa. Hän asettui siten tavallaan
yhteiskunta- ja kielipuolueiden ulko- ja yläpuolelle. Mutta hänen
tärkeimmäksi silmämääräkseen jäi, että kansamme ennen kaikkea tuli
säilyttää valtiollinen itsemääräämisoikeutensa. Ja todella täytyy
kansan, joka, vaikka kansatieteellisesti katsoen käsittääkin eri
kansallisuuksia, historiallisen kehityksen johdosta on tullut
valtiolliseksi kokonaisuudeksi ja tahtoo semmoisena pysyä, saada itse
säätää lakinsa tahi olla osallisena niitä säätämässä, jos mieli sen
yhteisten tarpeiden tulla tyydytetyiksi tarkoituksen ja oikeuden
mukaisella tavalla. Jos lainsäädäntö on vieraan kansan lakiasäätäväin
laitosten käsissä, niin pääsevät epäilemättä sen suuntaa määräämään
näkökohdat, jotka ovat vieraita niille, joita se koskee, ja senvuoksi
sopimattomat. Kansalla, joka muodostaa yhtenäisen subjektin ja
sivistystasonsa puolesta kykenee itse hoitamaan asiansa, tulee olla
oikeus tehdä se, mikäli se ei siten loukkaa muiden kansain
itsemääräämisoikeutta: tämä on oikeuden mukaisen vapausperiaatteen
vaatimus. Oli siis täysin Mechelinin koko valtiollisen katsantotavan
mukaista, että hän asetti elämänsä päätehtäväksi toiminnan Suomen
valtiollisen autonomian turvaamiseksi, semmoisena kuin tämä autonomia
oli maallemme v. 1809 ja sittemmin useamman kerran juhlallisesti
taattu.
Hän oli tällä välin jatkanut lainopillisia lukujaan. Helmikuun 23 p:nä
1864 hän suoritti lakitieteenkandidaattitutkinnon, saaden siinä
aineessa, johon hänen harrastuksensa parhaasta päästä oli kiintynyt,
nimittäin valtio-oikeudessa ja siihen liittyvissä oppiaineissa,
korkeimman arvosanan, "laudatur".