Benchaalal oli jo ehtinyt unohtaa mielipuolen. Kun hän lähestyi
ravintolaa, kiintyivät hänen ajatuksensa naiseen, joka oli sen seinien
sisällä, ja puoleksi sammunut tuli hänen rinnassaan alkoi jälleen
liekehtiä.
Lady Wyverne ja hän olivat eronneet toisistaan aivan kylmästi
jokirannassa. Spahi oli kohdellut häntä ankarasti ja käskevästi, sillä
hänestä oli välttämätöntä, että hän tointuisi ja voittaisi tasapainonsa
tuon pelästyksen jälkeen, joka oli vallannut hänet täydellisesti.
Ja Lady Wyverne oli vastaansanomatta totellut häntä. Hän oli pessyt
kasvonsa, hillinnyt kyyneleensä ja poistunut nopeasti, vaikka hän
pelkäsikin kohtausta, joka odotti häntä ravintolassa.
Mutta kaikesta tuosta oli jo kulunut monta tuntia. Benchaalal
tiesi, että hänen mielialansa nyt oli aivan toinen. Kauhu, joka
silloin oli vallannut hänet, oli kadonnut miehen lähdettyä jälleen
metsästysretkelle. Ja pelon kadottua hänen sydämessään oli tilaa
jälleen toisillekin tunteille.
Ehkäpä nuo tunteet olivat vihamielisiä häntä kohtaan.
Tuo ajatus sai Spahin mielen kiihtymään, ja taisteluninto heräsi
hänessä. Hän unohti kokonaan Sir Clauden ja heitti hänet oman onnensa
nojaan villilampaineen ja metsästysretkineen, mikä varmaan oli hänen
ainoa harrastuksensa maailmassa.
Aivan toinen metsästys kiinnitti Spahin mieltä, urheilu, joka oli hänen
elämänsä intohimo, tuo hivuuttava intohimo, joka saattaa arabialaisen
unohtamaan kaiken muun, vieläpä rahanhimonsakin. Hänellä oli nainen
voitettavanaan. Hän oli jo melkein ollut hänen vallassaan.
Sen hän tiesi. Pääsisikö hän häneltä nyt karkuun Ahmedin tyhmyyden
vuoksi? Tuo ajatuskin sai hänen kuuman verensä kiehahtamaan.
Kun hän saapui ravintolan pihalle, ei hän nähnyt Lady Wyverneä
verannalla. Hänen huoneensa ikkuna ja säleuutimet olivat auki. Hän oli
huomaavinaan liikkuvan varjon huoneessa ja hän oletti hänen odottavan
siellä hänen tuloaan. Hän mietti itsekseen, tokko Lady Wyverne halusi
tavata häntä vai koettiko hän välttää häntä. Suurella vaivalla hän
pakoittautui kärsivällisesti odottamaan. Hän tiesi, että hänen oli
nyt aivan turhaa yrittääkään puhutella häntä ja siksi hän läksi
huoneeseensa kunnes päivälliskello soi. Sitten hän astui juhlallisesti
alas leveissä valkoisissa housuissaan, punaisessa takissaan, punaisissa
sääryksissään ja silmissään tulinen katse.
Kun hän tuli ruokasaliin, oli siellä vain eräs nuori ranskalainen
pariskunta, eräs maalari vaimoineen, jotka olivat saapuneet
iltapäivällä. He tarkastivat Spahia mielenkiinnolla, mikä ei herättänyt
hänessä vähintäkään vastakaikua. Hän kumarsi heille kuitenkin
ranskalaiseen tapaan ja kävi pöytänsä ääreen istumaan siten, että hän
saattoi olla sivuttain Lady Wyverneen, jos tämä ilmestyisi pöytään.
Ehkäpä hän ei aikonutkaan tulla.
Mutta tuskin Spahi oli ajatellut tuon ajatuksen loppuun, kun hän
kuuli kahinaa portaista, ja Lady Wyverne astui sisään kirja kädessä.
Muina iltoina hänellä aina oli ollut yllään korkeakaulainen valkea
puku ja musta hattu päässään. Tänä iltana hänellä oli sama hattu kuin
ennenkin, mutta leninki oli musta. Kun Spahi kumarsi hänelle aivan kuin
vieraalle, tuumi hän mielessään, riippuiko tuo pukumuutos jostakin
erityisestä syystä, johon hän kenties saattoi löytää selityksen.
Silloin-tällöin hän vilkaisi häneen hänen syödessänsä koettaen lukea
hänen ajatuksiaan hänen kasvoiltansa. Ne näyttivät nyt tavallista
kylmemmiltä ja kovemmilta, myöskin vanhemmilta kuin ennen. Mutta ehkäpä
se johtui vaan siitä, että hän tiesi, mitä tänään oli tapahtunut.
Lady Wyverne ei jäänyt päivällisen loppuun saakka. Liharuuan jälkeen
hän nousi ääneti ylös ja läksi ulos. Benchaalal kuuli hänen hameensa
kahinan, kun hän kiiruhti portaita alas.
Spahi viipyi kauan pöytänsä ääressä, joi kahvinsakin paikallaan
sen sijaan että hän olisi mennyt verannalle. Ranskalainen maalari
vaimoineen katosi jättäen hänet yksin. Hän alkoi tuumia mielessään,
mitähän Lady Wyverne teki paraillaan, olikohan hän mennyt huoneeseensa
nukkumaan vai tulisiko hän ulos verannalle. Varmaan hän antaisi hänelle
tilaisuuden keskustella hänen kanssaan. Jollei, niin hän päätti itse
hankkia tilaisuuden siihen. Hän odotti kunnes isäntäväki ja palvelijat
olivat ruualla. Sitten hän läksi pihalle ja asettui samalle paikalle
seisomaan, jossa hän oli ollut ensi iltana, Sir Clauden ja hänen
vaimonsa saapuessa tänne. Hän ei katsonut heti ylös ikkunoihin, vaan
otti esille hopearasiansa ja pyöritteli itselleen savukkeen. Kun hän
oli pistänyt sen huuliensa väliin, vilkaisi hän verannalle.
Lady Wyverne ei ollut siellä, mutta tuli vilkkui hänen huoneestaan. Ja
hetken kuluttua Spahi näki hänen vartalonsa aivankuin mustan varjon
kulkevan edes-takaisin valossa. Mitähän hän teki? Ehkäpä hän pakkasi
tavaroitaan tai laittautui valmiiksi tullakseen ulos. Benchaalal odotti
kärsivällisesti. Nyt hänen varjonsa katosi, mutta tuli paloi yhä. Spahi
oli polttanut savukkeensa loppuun. Hän heitti pätkän maahan. Sitten
hän avasi suunsa ja alkoi laulaa samaa kummallista itämaista laulua,
jota hän oli laulanut Lady Wyvernelle ennenkuin hän oli vielä puhunut
sanaakaan hänen kanssaan.
Tuossa laulussa oli monta säettä, mutta vihdoin se loppui. Spahi katsoi
ylös ikkunaan, sytytti uuden savukkeen. Mutta Lady Wyverne ei tullut
sittenkään.
Spahi alkoi jälleen laulaa ja hänen laulaessaan hänen kiihkonsa yhä
yltyi. Hänen verensä kuohui ja hänen aivonsa kohisivat. Kun hän lakkasi
laulamasta, oli kaikki niin hiljaista, että hän saattoi kuulla joen
yksitoikkoisen kohinan alhaalta rotkosta. Ja tuo hiljaisuus ärsytti
häntä. Puut, jotka seisoivat aivan liikkumattomina tien vieressä,
harmittivat häntä. Valkea tie, jolla ei liikkunut ainoatakaan sielua,
suututti häntä. Synkät vuoret hänen yläpuolellaan harmittivat häntä,
sillä hänestä tuntui ikäänkuin ne kaikki olisivat liittoutuneet häntä
vastaan ja pilkanneet hänen voimattomuuttaan, hänen onnistumatonta
yritystään.
Hänen oli kuitenkin aivan mahdoton ryhtyä vielä mihinkään. Hänen täytyi
odottaa kunnes ravintolan väki oli pannut maata. Jollei Lady Wyverne
tunnin kuluttua tullut alas, niin hän aikoi mennä hänen luokseen.
Hän poistui pihalta ja alkoi kävellä hitaasti edestakaisin tiellä.
Tumman purppurainen taivas hänen yläpuolellaan valkeni vähitellen
hopeanhohtavaksi.
Varmaankin Lady Wyverne tulisi ulos heti kuun noustua.
Lady Wyverne istui makuuhuoneessaan kovassa nojatuolissa, jonka hän oli
väistänyt ikkunan luota. Hän oli pakannut tavaroitaan. Hermostuttava
rauhattomuus oli kiusannut häntä, hänen oli ollut aivan mahdoton
olla alallaan, ja pakatessaan tavaroitaan hänen päätöksensä olla
Benchaalalia enää koskaan näkemättä, oli yhä vahvistunut. Yhdentekevää
jättikö Sir Claude hänet yksin vai ei, pitikö hän häntä silmällä vai
ei, nukkuiko hän vai valvoi. Se ei merkinnyt hänelle enää mitään. Hän
oli saanut kyllikseen päähänpistostaan. Se kauhu, jota hän oli tuntenut
kyyristyessään Spahin vaipan alle, oli parantanut hänet kokonaan tästä
oikusta. Sillä hänen tunteensa Benchaalaliin oli ollut vain oikku. Nuo
sanat hän uudisti itselleen kerta toisensa jälkeen. Hän ei koskaan
enää panisi arvoaan alttiiksi. Tuo »pikku seikkailu» erämaassa oli nyt
loppunut ja jumalan kiitos, se ei ollut johtanut mihinkään vakaviin
seurauksiin. Sillä Crumpet ei voinut tietää mitään. Hänen odottamaton
paluunsa oli varmaan johtunut vain siitä, että suolavuoren ravintola
oli todellakin ollut kovin ikävä. Varmaan vain hänen oma syyllisyytensä
tunne oli saattanut hänet näkemään jotain outoa Sir Clauden
käytöksessä, jonkunmoista kylmyyttä, mikä ei ollut hänelle tavallista.
Pahimmassa tapauksessa hänen epäilyksensä olivat aivan heikot. Tosin se
mahdollisuus oli olemassa, että Ahmed olisi kertonut jotain tai, jollei
hän ollut sitä vielä tehnyt, kertoisi hänelle mitä hän tiesi. Mutta
miksi hän niin tekisi? Benchaalal oli varmaan lahjonnut hänet, vaikkei
tämä ollut sitä sanonutkaan. Hän tiesi Ahmedin käyneen tänään kylässä.
Varmaankin hän oli tavannut Benchaalalin. Ja varmaankin Benchaalal
oli järjestänyt asiat. Lady Wyverne työnsi luotaan kaikki epäilykset,
vakuutti itselleen, että hän oli onnellisesti välttänyt vaaran ja
päätti, ettei hän tästä lähin välittäisi mistään mikä saattoi täällä
Afrikassa herättää hänen uteliaisuuttaan.
Lady Wyverne istui nojatuolissaan ja otti kirjan käteensä. Se oli
ranskalainen romaani. Kiinnittäessään katseensa sen ensimäisiin
sivuihin hän oli kuulevinaan korkeakorkoisten kenkien kapsetta Parisin
katukäytäviltä. Hän ihaili Parisia! Kuinka hauska päästä sinne jälleen,
tehdä ostoksia ja —
Benchaalal alkoi laulaa ulkona pihalla.
Lady Wyvernen romaani vaipui hänen syliinsä. Hän istui aivan hiljaa
kuunnellen.
Tuo laulu oli rumaa; niin se oli hyvin rumaa. Tuollainen kimakka ääni
ei olisi voinut hurmata ketään hänen seurapiirissänsä. Ja sittenkin
se kiehtoi nyt hänen mieltänsä, huumasi häntä, saattoi hänet suremaan
sitä, ettei hän ollut vapaa, vapaa niinkuin mies seuraamaan jokaista
oikkuaan, ottamaan selkoa jokaisesta salaperäisyydestä, joka yllätti
hänet, kulkemaan sitä tietä, joka näytti johtavan luvattuun maahan.
Kuinka ihanaa mahtoikaan olla täydellisesti vapaa! Afrika ja sen kansa
oli herättänyt Lady Wyvernen sielussa seikkailuhalun, joka usein uinuu
oikullisten ihmisten povessa, ja tämä seikkailuhalu kohdistui Spahiin,
ikäänkuin johonkin ihmeidentekijään, joka saattoi tarjota tyydytystä
tuolle halulle.
Benchaalalin ääni vaikeni, viimeinen korkea sävel tuntui ikäänkuin
kimpoavan ylös tähtiin saakka.
Lady Wyverne tarttui jälleen kirjaansa. Mutta koko Parisin viehätys oli
kadonnut sen lehdiltä. Hänen täytyi ajatella vain paljaitten jalkojen
pehmeää astuntaa attikalaisissa sandaaleissa.
Benchaalal alkoi jälleen laulaa.
Lady Wyverne tiesi vallan hyvin, miksi hän lauloi. Hän kutsui häntä
ulos. Mutta hän ei aikonut seurata tuota kutsua. Hän päätti hetken
kuluttua sulkea uutimet, riisua yltään, sammuttaa tulen ja panna maata.
Hän katseli vuodettaan. Se kutsui luokseen. Mutta kuinka mahdottomalta
nukkuminen nyt tuntui. Uni ei voisi tulla hänelle silmään, sen hän
tiesi!
Hän kuunteli jälleen Benchaalalin laulua. Hän ei ymmärtänyt
sanoja, mutta se tuntui hänestä ikäänkuin erämaan valitukselta. Ja
kuunnellessaan sitä hänen ajatuksensa siirtyivät huomis-aamuun.
Tietysti he huomenna matkustaisivat pois. Taaskin hän jäisi
kahdenkesken Crumpetin kanssa. Tutustuttuaan Spahiin hänelle oli
selvinnyt, kuinka mitätön Crumpet oli, paitsi silloin kun hän oli
vihoissaan. Hän oli varma siitä, että jos hän vihastuisi oikein
toden teolla, niin hän voisi olla oikein vaikuttava, kerrassaan
kauhuaherättävä. Mutta muuten —! Kuinka naurettavan surkea tuollainen
aviomies oikeastaan oli, joka saattoi herättää mielenkiintoa ainoastaan
vihan purkauksillaan.
Benchaalal oli aina mielenkiintoinen, eikä Lady Wyverne ollut koskaan
nähnyt häntä vihastuneena. Nyt hänen laulunsa jälleen vaikeni. Lady
Wyverne kuunteli tarkasti. Hän oletti, että hän alottaisi toisen
laulun. Mutta hiljaisuutta kesti yhä, varmaan Spahi oli käsittänyt,
että hänen houkutuksensa oli ollut turhaa.
Oliko hän lähtenyt pois?
Lady Wyverne olisi tahtonut päästä siitä selville, mutta hän ei
liikahtanut tuoliltaan, vaan otti romaaninsa jälleen käteen. Mutta
levottomuus kiihtyi hänessä yhä ja hänen oli lopulta aivan mahdoton
pysytellä alallaan. Lukiessaan Parisista olivat hänen ajatuksensa
palanneet siihen päivään, jolloin hän yhdessä miehensä kanssa oli
käynyt astroloogin puheilla. Hänen mieleensä muistuivat hänen sanansa.
Hän oli ennustanut hänen miehelleen, että hän kadottaisi vaimonsa —
siten Lady Wyverne selitti tuon »uhkaavan vaaran». Vaara kadottaa hänet
uhkasi häntä, mutta oliko hän oikeastaan koskaan omistanutkaan häntä?
Oliko kukaan omistanut häntä? Ja hän itse, voisiko hän koskaan antautua
toiselle, täydellisesti sulautua toisen kanssa yhteen? Sitä hän ei
tiennyt. Sen hän vain tiesi, että Spahilla oli ollut suurempi valta
häneen kuin kellään muulla miehellä ennen häntä. Hän luuli tuon vallan
nyt loppuneen. Hän oli ollut täydellisesti Spahin vallassa. Mutta tuo
kauhu, joka oli herättänyt hänet todellisuuteen, oli myös hävittänyt
Spahin vallan. Tosin hän oli tuntenut olevansa hiukan orjuutettu tuon
miehen seurassa. Mutta ajatellessaan nyt miten koko hänen tahtonsa
ja mielensä oli ollut tuon miehen vaikutuksen alaisena, ei hän,
ihmeellistä kyllä, tuntenut vähintäkään harmia, ei edes nöyryytystä
suuremmassa määrässä. Pikemmin häntä vain suretti, että hän nyt oli
kadottanut huvin, josta hän olisi tahtonut vielä pitemmältä nauttia.
Lady Wyverne huokasi jälleen ja katseli vuodettansa. Hänen oli aivan
mahdotonta ajatellakaan nukkumista. Hän ihmetteli missähän hänen
miehensä saattoi olla; varmaankin hän kuorsasi telttavuoteellansa.
Vuoret piirittivät häntä joka puolelta, niin hän tuumi. Ja aamun
koittaessa hän lähtisi pyssy olalla metsästämään.
Entäs jos Ahmed oli kertonut hänelle!
Mutta Spahin raha oli lukinnut Ahmedin suun. Siitä Lady Wyverne oli
aivan varma. Tuon tiedon olisi pitänyt loukata häntä oikeastaan. Ja
ehkäpä se toisessa maassa olisikin loukannut häntä. Mutta täällä
sellainen ei tuntunut luonnottomalta, ei edes kovin väärältä.
Jokirannassa kyyköttäessään Benchaalalin viitan alla hän oli tuntenut
nöyryytystä. Mutta tämä häpeäntunne oli väistynyt pelon ja kauhun
tieltä.
Ja sittenkään hän ei rakastanut tuota miestä. Hän ei rakastanut häntä,
vaikka hän tunsi suurta halua seurata ja totella häntä. Tuntui aivan
siltä kuin tuolla miehellä olisi ollut kädessään hieno nuora, jonka
toinen pää oli kiinnitetty häneen itseensä, ja joka kerta kun hän veti
nuorasta, vaikka kuinka hiljaa tahansa, täytyi hänen seurata häntä.
Tälläkin hetkellä Spahi veti tuota nuoraa, jossakin kaukana pimeässä.
Lady Wyverne tunsi sen vaistomaisesti.
Jospa Spahi ei olisi ollut siellä ja hän olisi voinut astua ulos
verannalle ja hengittää tuota öistä erämaan ilmaa! Häntä ahdisti tässä
pienessä huoneessa. Ilma tuntui kerrassaan tukehduttavalta.
Lady Wyverne oli pakannut tavaransa huomista lähtöä varten ja yllään
hänellä oli matkapuku, johon Spahi oli kiinnittänyt huomiotaan. Se
oli aivan liian paksu, ja voimatta sen kauemmin pysyä paikoillaan
Lady Wyverne astui matka-arkkunsa ääreen ja otti sieltä esille
ohuemman tummanpunaisen puvun. Hän ei ollut käyttänyt sitä kertaakaan
El-Akbarassa. Nopeasti hän vaihtoi matkapuvun tähän toiseen. Sitten
hän vilkaisi peiliin. Hänen kasvojensa kiihtynyt ilme ihmetytti häntä.
Hänen kirkkaissa silmissään oli odotusta. Mutta punainen puku näytti
vaillinaiselta ilman jalokivikoristetta. Käsilaukussaan hänellä oli
pieni jalokivirasia. Hän otti sen esille ja ripusti kaulaansa pitkän
timanttiketjun.
Hän oli kuullut, että arabialaiset ihailivat jalokiviä ja kaikenlaisia
kimaltelevia koristeita, ja että naiset täällä koristivat itseään
kultarahoilla ja kallisarvosilla amuleteillä. Hänet valtasi äkkiä halu
näyttäytyä Spahille tässä punaisessa puvussa jalokivet kaulassaan.
Se oli vain mielistelyhalua. Huomenna he eroisivat ikipäiviksi.
Ja epäilemättä Spahi unohtaisi hänet pian. Hän toivoi, että
viimeinen vaikutus, jonka hän jättäisi jälkeensä, hävittäisi muiston
nyyhkyttävästä, kyyneltyneestä ja tottelevasta naisesta.
Lady Wyverne huokasi tarkastellessaan timanttiketjua käsissänsä.
Sitten hän teki sen, mitä hän oli päättänyt olla tekemättä. Hän astui
ulos verannalle.
Oli jo myöhäistä; ainakin ranskalaisen ravintoloitsijan mielestä. Hän
ja hänen vaimonsa sekä heidän palvelijansa olivat jo panneet maata.
Syvä hiljaisuus vallitsi tässä suljetussa sopukassa, joka sijaitsi
vapaan maailman kynnyksellä; ja ainoastaan virran kohina katkaisi tuota
hiljaisuutta. Tuo ääni keskellä tätä täydellistä hiljaisuutta tuntui
ikäänkuin sen vaikutuksesta vaimenevan, pehmenevän, miltei muuttuvan
alakuloiseksi valitukseksi. Kuu ilmestyi taivaanrantaan, sen kultainen
kehä kohosi esille suuren vuoren mustan ääriviivan takaa.
Lady Wyverne katseli kuuta melkein henkeään pidätellen sen
salaperäisesti noustessa yhä korkeammalle, kunnes sen pyörä oli
vapautunut tummasta varjostaan ja loisti vapaana tähtikirkkaalla
taivaanlaella.
Tuo vanki oli ainakin nyt vapautunut.
Lady Wyverne tähysteli pihalle, puiden alle sekä alas tielle. Ei
ketään näkynyt. Hän kohotti katseensa ylös harmaihin vuoriin. Pimeän
tullen oli viimeinenkin ikävän ja epävarmuuden tunne kadonnut hänen
mielestään. Sir Claude oli auttamattomasti poissa.
Entäs Benchaalal?
Varjomainen olento hiipi tietä pitkin astuen erämaata kohti. Se kulki
ohi ennenkuin Lady Wyverne ehti oikein sitä huomatakaan ja katosi
kuutamoon. Arabialainen se oli, sen hän huomasi. Mutta ei myöskään
mitään muuta. Olento näytti kiitäneen juoksujalassa. Se liikkui niin
nopeasti ja hiljaa kuin varjo valkean pinnan yli.
Lady Wyverne sätkähti ja pidätti henkeään hetken aikaa. Hän käännähti
puoleksi taakseen valaistua huonetta kohti, sillä hänet valtasi äkkiä
se tunne, että jokin vaara uhkasi häntä tuossa hiljaisuudessa ja että
hänen olisi parasta mennä sisään, sulkea uutimet eikä ajatella sen
enempää ulkona olevaa salaperäistä vetovoimaa. Mutta kääntyessään hän
kuuli jälleen Benchaalalin äänen. Se oli kuitenkin niin hiljainen,
ettei hän voinut edes eroittaa, mistäpäin se tuli. Mutta hän tiesi
sittenkin, että Spahi odotti häntä, että hän oli nähnyt hänet ja kutsui
nyt häntä.
Taaskin, niinkuin niin usein ennenkin hänen elämässään, oikku sai
vallan hänen ylitsensä. Ja hän pelkäsi siinä määrin vastustaa sitä —
hän tiesi näet, että hänessä tänään oli herännyt varovainen, vieläpä
pelokas tunne — että hän ilman muuta antautui sen johdettavaksi.
Malttamatta edes heittää viittaa hartioilleen hän astui hiljaa ulos
huoneestaan ja laskeutui pimeitä portaita myöten pihalle.