Benchaalal, joka seisoi verannan alla, hymyili nähdessään Lady
Wyvernen astuvan pihalle ja vilkaisevan nopeasti ympärilleen. Hetken
aikaa Spahi seisoi liikkumatta seuraten vain silmillään tuota pientä,
hentoa olentoa punaisessa puvussa, jonka kaulassa jalokivet loistivat
kuutamossa. Kuinka hennolta ja keijukaismaiselta hän näyttikään, aivan
toiselta kuin tuo pelokas nainen aamulla jokirannassa! Lady Wyverne
astui pihan poikki ja ohjasi askeleensa lehtikujaa kohti. Samassa Spahi
astui esille ja kiiruhti hänen rinnalleen.
Kun Lady Wyverne huomasi hänet, kysyi hän kuiskaten:
»Näittekö te tuon miehen kulkevan tästä ohi?»
»Ketä te tarkoitatte, rouva?»
»Aivan vastikään juuri. Hän juoksi — tuota tietä.» Lady Wyverne osoitti
kädellään rotkoa.
»En minä nähnyt ketään, rouva. Mutta minun ajatukseni eivät olleet
missään sellaisessa. Oliko hän arabialainen?»
»Oli.»
»Seurataan hänen jälkiänsä.»
»Ei huolita. Minä tulin tänne sanoakseni teille hyvästit. Me lähdemme
pois huomenna. Minä olen käyttäytynyt täällä kovin pahasti ja lähden
täältä pois mielelläni.»
Lady Wyverne katseli Spahia. Hänen kätensä hypistelivät jälleen
timanttiketjua, joka kimalteli pimeässä.
Benchaalal ihaili jalokiviä ja kaikkea, mikä kiilsi ja kimalsi. Ne
kiihoittivat hänen itämaista mielikuvitustaan. Ne huumasivat hänen
aistejansa, aivankuin hajuvesi ja soitto ja loistavat värit. Niiden
kiihkeys yllytti hänen kiihkeyttänsä. Lady Wyverne olisi ollut
viisaampi, jollei hän olisi ottanut niitä kaulaansa tänä iltana. Hän
näki Spahin silmien vähä-väliä vilkkuvan jalokiviin, hän näki hänen
katselevan niitä hetken aikaa ja sitten siirtävän silmänsä häneen
itseensä, ja hänen katseensa oli kirkas kuin teräs.
»Lähdetään vielä viimeisen kerran rotkoon kävelemään», sanoi Spahi.
»Tämän aamuisen tapahtuman jälkeen — ei! Se oli minulle hyvä läksytys!»
Lady Wyverne puhui hilpeästi ikäänkuin koettaen poistaa toisen mielestä
ikävän vaikutuksen muistoa.
»Saitteko te läksytyksen mieheltänne?»
»No — sain kyllä.»
»Ja huomen-illalla te saatte vielä uuden, rouva. Ettekö te koskaan voi
oppia, mikä tarkoitus noilla villilampailla on?»
Benchaalal vilkasi hermostuneesti ravintolan ikkunoihin, ikäänkuin hän
olisi pelännyt jonkun huomaavan tai kuuntelevan heitä. Vastaukseksi
tuohon silmäykseen Lady Wyverne sanoi:
»Vain noiden puiden taakse.»
Benchaalal avasi hänelle portin. He astuivat tielle ja kulkivat
muutamia askeleita eteenpäin.
»Te ette ymmärrä englantilaista miestä», sanoi Lady Wyverne.
»Hyvä jumala! Miten minä voisinkaan?» Spahi kohautti olkapäitään ja
nosti kätensä ylös. »Aurinko lämmittää meidän vertamme joka päivä yhä
uudestaan, rouva. Miten me arabialaiset voisimme sellaista käsittää?»
Spahin silmät vilkkuivat jälleen jalokiviin. Ne puhuivat hänelle
kuutamossa. Jokainen timantti kimaltaessaan puhui omalla äänellään.
»Te arvelette —?»
Lady Wyverne epäröi. Hän tiesi, mitä Spahi ajatteli, ettei Sir Claude
muka välittänyt hänestä, että koko hänen rakkautensa oli kohdistunut
vain urheiluun. Siltähän saattoikin näyttää. Mutta Lady Wyverne tiesi,
ettei asian laita sittenkään niin ollut. Hän tiesi sen, ja kuitenkin
tuon miehen vaikutus oli niin voimakas häneen, että hän saattoi siirtää
häneen epäilyksensäkin — jos sitä nyt saattoi sanoa epäilykseksi, eikä
vain oletukseksi.
Benchaalal astui ääneti pari askelta edemmäksi, ja Lady Wyverne seurasi
häntä vaistomaisesti.
»Rouva, minun käsitykseni mukaan nainen näkee vain sen minkä hän tahtoo
nähdä eikä usko mitään, mitä hän ei tahdo uskoa. Olenko minä väärässä?
Minä olen vain arabialainen. Minun on mahdoton mitään tietää, minä vain
arvaan ja oletan.»
Tuo mies, jonka silmät leimahtivat älyä ja olivat niin läpitunkevat ja
etsivät, tekeytyi äkkiä aivan nöyräksi.
»Vain arabialainen!» huudahti Lady Wyverne.
Hän ei voinut katsella noita tummaverisiä miehiä samoilla silmillä
kuin hänen miehensä. Hänen mielestään he olivat herkkiä kuin naiset,
huolimatta heidän kovasydämisyydestään ja voimastaan heissä oli jotain
omituisen naisellista.
»Te — varmaankin me teidän mielestänne olemme vain barbaareja?»
Lady Wyverne katsoi Spahiin. Samassa hänelle selvisi, että juuri tuo
barbaarisuus hurmasi häntä, tai ainakin hänen luonnonomainen sävynsä,
johon samalla yhdistyi jotakin muutakin.
»Te pelkäätte ehkä meitä!» lisäsi Spahi. »Te arvelette, että me voimme
tehdä vaikka mitä tahansa. Eikö niin?»
»Sen minä kyllä uskon.»
He astuivat yhä eteenpäin erämaan porttia kohti. Virta kohisi heidän
korvissaan, kuun hopeahohde valaisi heitä. Benchaalalin silmät
kääntyivät alituisesti timanttien tuikkiviin tuliin, jotka säteilivät
Lady Wyvernen rinnalla.
»Eikö se ole hyvä? Mikä mies se olisi, joka ei kykenisi mihin hyvänsä,
jos hän kerran tuntee ja toivoo jotain täydestä sydämestään. Voisiko
hänen käytöksensä olla hiljainen, hänen sanansa tyynet, hänen kasvonsa
levolliset, kun hänen sydämensä on tulessa, kun luonto kutsuu häntä,
kun hänen verensä huutaa aivan kuin tuo joki, joka kuohuen kohisee
erämaata kohti? Joki tahtoo vapautua kahleistaan, samoin mieskin; hän
tahtoo vapautua saadakseen näyttäytyä oikeassa hahmossaan, esiintyä
luonnollisena, vihata ja rakastaa niinkuin hänen verensä häntä käskee.
Entäs englantilaiset! He eivät kaipaa mitään sellaista. He tahtovat
vain ampua villilampaita. Hyvä jumala! Villilampaita!» Hän nauroi
hillitysti, ikäänkuin itsekseen. »No, Allahin ja hänen profeettansa
nimessä, ampukoon englantilainen villilampaitaan, mutta sallittakoon
myös arabialaisen» — hän vaikeni ja lisäsi sitten hitaasti — »seurata
halujaan, sydämensä ääntä.»
Lady Wyvernestä tuntui ikäänkuin hänen sanansa olisivat puhaltaneet
suoraan häneen kuin polttava, kuuma tuuli. Hän tiesi, ettei Spahi
oikeastaan merkinnyt hänelle mitään, mutta ollessaan hänen seurassaan
hän joutui sittenkin kokonaan hänen valtaansa. Muutamilla miehillä on
tuollainen voima toisten yli. He levittävät heidän eteensä loihditun
maton. He kuljettavat heidät mukanaan ulos ikkunasta, puiden latvojen
yli, merien poikki, kauaksi vieraisiin maihin, ja he kadottavat oman
tahtonsa ja tulevat aivan tenhoojiensa kaltaisiksi.
Taaskin Lady Wyverne tunsi Spahin vaatteiden tuoksun. Hän seisahtui.
»Minnekkä me menemme?» hän sanoi. »Minähän en luvannut tulla tänä
iltana teidän kanssanne kävelemään.»
»Rouva, onhan se viimeistä kertaa. Huomenna te matkustatte pois, ja
minä — ja minä lähden muutamiksi päiviksi erämaahan. Sinne te ette
koskaan tule. Te matkustatte huomenna junalla. Te palaatte Englantiin.
Tämä on hyvästijättö.»
»Niin, hyvästijättö se on.»
Taaskin Lady Wyverne tunsi joutuvansa viekoituksen valtaan. Hän halusi
koetella, ainoastaan hiukan tuntea, miltä salaperäinen afrikalainen
elämä tuntuisi, sillä hänen oma elämänsä oli niin arkipäiväistä, niin
kovin tyhjää. Tosin hän eli hyvässä turvassa, suojeltuna kaikkea
vastaan, mutta se oli niin yksitoikkoista. Ja taaskin hän tunsi
olevansa sadun tyttö, joka yrittää avata suljettua ovea.
»Niin, mutta —»
»Teidän täytyy ainakin jättää hyvästit erämaalle, rouva.»
»Mitä te ajattelette? Emme me palaa huomenna vielä Englantiin. Me
lähdemme vain Beni-Moraan.»
Benchaalal ei sanonut mitään. Hän katseli Lady Wyverneä ääneti, mutta
hänen katseensa tuntui hiukan pilkallisen säälivältä ja hämmästyneeltä.
»Miksi — miksi te katsotte minuun tuolla tavalla?»
»Eikö rouva sitten tiedä?»
»Tiedä mitä?»
»Että herra kääntää selkänsä erämaalle?»
»Minä en tiedä mitään. Minä en ymmärrä teitä.»
»Sitten minun pitäisi ehkä vaieta. Huomenna rouva saa kyllä kuulla.»
»Sanokaa minulle heti paikalla mitä te tiedätte.»
»Ettekö te huomannut tänään mitään outoa herran käytöksessä?» sanoi
Benchaalal kiristäen umpimähkään jousta varsin kireälle.
»Kyllä — mutta mitä se merkitsee?»
»Että herra on kyllästynyt Afrikaan, että hän huomenna kääntää selkänsä
erämaalle. Beni-Morassa ei ole villilampaita. Siksi herra ei lähde
Beni-Moraan.»
»Mistä te sen tiedätte?»
»Kaikkihan hotellissa sen tietävät, isäntä, arabialaiset, joka ainoa.
Ehkäpä rouva yksin ei sitä tiedä! Viisas mies toimii nopeasti,
puhumatta, kun hän toimii vasten vaimonsa tahtoa. Rouva saa sen kyllä
vielä tietää. Huomenna rouva saa sen tietää, kun hän astuu junaan, joka
ei vie Tunisiin.»
»Sitten en koskaan saa nähdä oikeaa erämaata.»
Katkera pettymyksen tunne valtasi Lady Wyvernen. Kaikki itsepäisyys,
joka niin kauan oli ollut lamassa, näytti ikäänkuin äkkiä heräävän
hänessä eloon, aivankuin villi saadessaan selkäänsä. Hän uskoi siihen,
mitä Benchaalal sanoi. Hän puhui niin vakuuttavalla äänellä, että
Lady Wyverne uskoi hänen olevan oikeassa. Suuttumus alkoi kiehua
hänessä. Sen vuoksiko siis hänen miehensä oli käyttäytynyt niin oudosti
aamulla, ollut niin salaperäinen? Sen vuoksiko hän oli välttänyt hänen
suudelmaansakin? Hän oli saanut metsästää, huvitella mielin määrin ja
nyt hän aikoi viedä hänet pois täältä. Hänen täytyi mukautua miehensä
mukaan ja kieltäytyä omasta ilostaan.
Punaisia täpliä kohosi hänen hennoille poskipäilleen ja hänen silmänsä
alkoivat loistaa. Sanomatta sanaakaan hän astui eteenpäin.
Ja eteenpäin astuessaan hän tunsi yhä suurempaa vetovoimaa erämaata
kohti. Nyt kun hän ei saanutkaan nähdä oikeaa erämaata, tuntui hänestä,
ettei hän mitään muuta enää maailmassa toivonutkaan.
Benchaalal astui Lady Wyvernen rinnalla ja mitä kapeammaksi rotkotie
kävi, sitä lähemmäksi hän siirtyi häntä. Hän saattoi arvata Lady
Wyvernen ajatukset, hän huomasi päässeensä nyt voitolle. Mutta hän oli
liian viisas puhuakseen edelleen Sir Claudesta. Sen sijaan hän valitsi
toisen puheenaiheen. Hän alkoi kertoa erämaasta, omituisesta elämästä,
jota sen helmassa vietettiin, vapaudesta, seikkailuista, intohimoista.
Hän puhui vakavissaan, sillä hän rakasti kotiseutuaan niinkuin niin
monet arabialaiset, vaikka hän rakasti samalla myös kaupunkien paheita,
joihin hän oli jo hiukan tutustunut. Hän koetteli saada vieressään
astuvan naisen mielikuvituksen säihkymään yhtä kirkkaasti kuin
timantit, jotka tuikkivat kuin tulet hänen kaulassaan hänen astuessaan
kuutamossa. Nuo timantit nostattivat Spahin mielessä salaperäisen
himon, jota ei kukaan, joka ei itse ollut itämaalainen, voinut
käsittää. Ne sulivat hänen mielikuvituksessaan yhteen niiden omistajan
kanssa, niiden säihky oli Lady Wyvernen säihkyä, niiden kauneus oli
hänen kasvojensa kauneutta ja niiden kiilto hänen hiustensa kiiltoa.
Benchaalalin mielestä Lady Wyverne itse oli aivan kuin tuollainen
kimalteleva jalokivi, kuin timanttiketju. Ja samalla tavalla kuin
Spahi himoitsi timantteja, hän himoitsi myös Lady Wyverneä. Hän halusi
ottaa ketjun käteensä, samoinkuin hän halusi painaa hänet itsensäkin
sydäntänsä vasten. Ja puhuessansa sai hänen äänensä salaperäisen sävyn,
ikäänkuin hän olisi ollut jokin yliluonnollinen olento, jonka puhetta
Lady Wyverne kuunteli samanlaisen salaperäisen tunteen vallassa.
»Oi!» huudahti Spahi vihdoin. »Jospa te ette lähtisi vielä huomenna!
Aina Englantiin saakka!»
»Ehkäpä en lähdekään», vastasi Lady Wyverne.
Ja hänen äänensä kuului vakavalta.
»Mutta jos teidän miehenne lähtee?»
»Ehkäpä minä en sittenkään lähde», toisti Lady Wyverne jälleen. »Me
emme ole samanlaisia kuin teidän hunnutetut naisenne. Länsimaalaiset
naiset eivät ole orjia.»
»Mutta teidän miehenne tekee mitä hän tahtoo. Sen minä huomasin hänen
silmistään puhuessani hänen kanssaan joen rannassa.»
»Hän ei ole minun herrani.»
»Minä olisin teidän orjanne.»
He olivat nyt tulleet melkein rotkon suulle ja astuivat sen vuoren
juurta, jonka huippu näytti ikäänkuin lepäävältä kamelilta.
»Te ette saa puhua minulle tuolla tavalla», sanoi Lady Wyverne.
»Minä olisin teidän orjanne», toisti Spahi ikäänkuin hän ei olisi
kuullut hänen sanojansa.
»Tässä maassa», vastasi Lady Wyverne koettaen puhua kevyesti, »naiset
ovat orjia.»
»Niin, musta-ihoiset naiset! Mutta te — te olette valkea. Te olette
kuin jalokivi, aivan kuin yksi noista timanteista, joita te kannatte
kaulassanne.»
Spahin käsi ojentautui vaistomaisesti kaulaketjua kohti, mutta hän veti
sen pois koettaen koko voimallaan hillitä itseänsä.
»Mustat miehet jumaloivat valkoisia naisia. Te olette kuin kuun
hopeasäde. Te olette kuin aurinko, joka valaisee rukoushetkeä
Ram-a-dan-paaston aikana. Kun minä katson teihin, kääntyvät silmäni
aina itään. Ettekö te sitä tiedä?»
Kaiken aikaa puhuessaan Spahi piti Lady Wyverneä silmällä. Ja sittenkin
hän oli syvän liikutuksen vallassa.
Sillä kaksi himoa oli saanut vallan hänessä. Kaksi sydäntä näytti
sykkivän hänen rinnassaan, ryöstäjän ja rakastajan sydän. Kaksi
arabialaisen suurinta intohimoa taisteli tasaväkisenä hänen rinnassaan.
Hän olisi voinut heittäytyä Lady Wyvernen jalkojen juureen ja uhrata
henkensä hänelle, jos tämä olisi sitä vaatinut. Mutta hän olisi myös
voinut murhata hänet timanttiketjun vuoksi, jota hän kantoi kaulassaan,
jos tämä olisi uskaltanut tehdä vastarintaa. Hän oli nyt kerran
täysiverinen arabialainen.
Mutta vaikka Benchaalal oli tänä hetkenä kiihkoissaan eikä tiennyt
saisiko intohimo vai saaliinhalu hänessä voiton, tarkkasi hän kuitenkin
koko ajan toveriansa. Hän odotti vain sitä hetkeä, jolloin Lady Wyverne
kasvojenilmeellään antaisi hänelle luvan uskaltaa kaikki.
Lady Wyverne oli huomannut Spahin tumman käden tavoittelevan hänen
timanttejaan, ja silmänräpäyksen ajan hänet oli vallannut inhon tai
pelon tunne. Mutta se katosi jälleen. Sillä hän rauhoitti itseään sillä
vakuutuksella, että tuo liike oli ollut aivan luonnollinen ja seurannut
vain siitä vertauksesta, jonka Spahi oli lausunut. Sittenkin oli tuo
liike, kun käsi paljastui viitan laskosten alta, ilmaissut jotain,
mikä sai hänet hätkähtämään ja hänen hermonsa kiihtymään. Sen Spahikin
oli tuntenut, ja siksi hän alkoi nyt puhua vähemmin kiihkeästi ja
intohimoisesti.
»Ettekö te sitä tiedä?» toisti hän lähestyen Lady Wyverneä vielä
entistään lähemmäksi, jotta hänen liehuva viittansa kosketti hiukan
häntä. »Minä käännyn Mekkaa kohti rukoillessani aamulla, mutta yöllä
minä rukoilen kääntyneenä teihin. Ja te, tahdotteko te ottaa korviinne
minun rukoukseni?»
»Hiljaa!» sanoi Lady Wyverne.
Hänen äänensä oli kuiskaava, mutta ei moittiva. Koska hän nyt viimeistä
kertaa läksi katsomaan erämaata, niin miksikä hän ei nyt viimeistä
kertaa olisi voinut kuunnella erämaan ääntäkin. Ja tämä mies edusti
tällä hetkellä hänen mielikuvituksessaan erämaata. Huomenna tuo näky
oli haihtunut hänen silmistään, kadonnut hänen korvistaan.
Spahi vaikeni, kun Lady Wyverne oli moittivinaan häntä. He astuivat
hyvin hitaasti eteenpäin. Lady Wyverne kuuli korkeiden korkojensa
kopisevan kovaa maata vasten ja hänen mieleensä tuli jälleen kenkien
kopina Parisin katukäytävillä. Sitten hän ajatteli Spahin paljaita
jalkoja, jotka olivat kosketelleet kiviä aivankuin kädet ja hänen
mieleensä muistui, miten hän mielikuvituksessaan oli nähnyt noiden
jalkojen astuvan erämaan hiekalla naisen jalkojen rinnalla.
No niin, nyt naisen jalat astuivat niiden rinnalla erämaata kohti.
Hetkeksi hän antautui kokonaan mielikuvituksensa valtaan. Hän näki
mahdottomuuden äkkiä toteutuneen todeksi. Entäs jos hän olisi seurannut
oikkuaan; entäs jos hän olisikin uhkarohkea, intohimoinen, huoleton
nainen, eikä vain pieni oikullinen, huvitushaluinen ja itsepäinen
olento! Entäs jos hän olisi karannut, hullaantunut Spahiin! Entäs
jos he olisivatkin lähteneet suurelle matkalle, jättäneet entisyyden
kokonaan taakseen tuonne vuoren rotkon peittoon, entäs jos erämaa nyt
olisi avannut sylinsä hänelle ja hän olisi liittynyt mustaihoisiin
elääkseen heidän parissaan suurella aavikolla! Kuinka ihmeellistä se
olisi. Hän koetti eläytyä tähän unelmaan. Niin, niinhän se olikin. Hän
oli eronnut iäksi entisestä elämästään. Ei kukaan nainen ennen häntä
ollut sellaista uskaltanut. Kuinka hänestä nyt puhuttaisiin hänen
entisessä seurapiirissään, Parisin ja Lontoon saleissa, Newmarketin
kilpa-ajoilla ja Skotlannin aroilla! Mitähän hänestä sanottaisiin?
Yhdentekevää! He eivät merkinneet hänelle enää mitään, nuo entiset
ystävät ja tuttavat. Heidän puheensa ei koskaan enää olisi hänen
puhettaan, yhtä vähän kuin heidän mielitekonsa ja heidän oikkunsa. Hän
oli iki ajoiksi päässyt vapaaksi muodin ja tapojen itsevaltiudesta.
Alati muuttumatonta itää kohti hän käänsi kasvonsa, maata kohti, joka
aina pysyi samana!
Tällä hetkellä hän oli niin kokonaan oman mielikuvituksensa vallassa,
että hän todellakin luuli tehneensä tuon kaiken, ja että Spahi, joka
kulki hänen rinnallaan, oli hänen herransa. Vai orjansako? Mikä hän
oikeastaan oli? Mikä hän tulisi olemaan?
Mikä hän tulisi olemaan?
Ja tehdessään itselleen tämän kysymyksen hän vilkaisi Benchaalaliin
silmissään niin kysyvä, niin naisellinen ja samalla kuitenkin niin
vaativa ilme, että Benchaalal joutui aivan ymmälle. He olivat nyt
rotkon suulla. Erämaa avautui heidän eteensä. He saattoivat nähdä
sen selvästi edessään. Heidän jalkansa koskettelivat jo tuon aavikon
reunaa, ja erämaan tenhova tuuli siveli heidän poskiaan.
Benchaalalin mielestä oli kohtalo ikäänkuin vartavasten hänelle
järjestänyt kaikki niin ihmeelliseksi ja kauniiksi. Nuo kolme ihmettä
— jalokivet, Lady Wyvernen vaativa katse ja kuun valaisema erämaa
— sulivat hänen silmissään ikäänkuin yhteen ja muodostivat yhden
kokonaisuuden. Hän tahtoi riistää sen itselleen. Sen täytyi tulla
hänen omakseen, nyt, tällä hetkellä. Hän ei voinut sitä sen kauemmin
enää odottaa. Jalokivet, nainen ja erämaa — hän tahtoi omistaa tällä
hetkellä ne kaikki.
Hänen tumma kätensä ilmestyi jälleen piilostaan ja tarttui Lady
Wyvernen ranteeseen. Spahi ei puhunut mitään, mutta hänen puristuksensa
peloitti Lady Wyverneä. Hän tunsi selvästi olevansa vaarassa. Tuo
käsi oli yhtä paljon rosvon kuin rakastajankin, käsi, joka saattoi
yhtä helposti musertaa kuin hyväillä. Ja nuo silmät, jotka kiintyivät
nyt häneen, ne vastasivat hänen kysymyksiinsä niin suoraan, ettei
epäilyksellä ollut vähintäkään sijaa. Spahin villi luonto puhkesi nyt
esiin sen ohuen sivistyksen kuoren läpi, joka oli peittänyt sitä.
Erämaa vyöryi Lady Wyvernen ylitse, erämaan mies oikeassa hahmossaan
hyökkäsi hänen päälleen.
Tuntiessaan Spahin käden puristuksen Lady Wyverne vaistomaisesti
sätkähti. Samassa toinenkin käsi hyökkäsi viitan alta esiin,
ei kuitenkaan tarttuakseen Lady Wyvernen toiseen käteen, vaan
jalokiviketjuun, joka koristi hänen kaulaansa.
Nämät kaksi nopeasti toisiaan seuraavat liikkeet paljastivat kerrassaan
koko miehen.
Kun Spahin sormet puristautuivat jalokivien ympärille, käsitti Lady
Wyverne oman hulluutensa koko laajuudessaan ja hirveä pelon tunne sai
vallan hänessä. Koko tämä tapaus oli johtunut vain pienestä oikusta,
ja ajatellessaan nyt omaa elämäänsä, josta hän oli ollut niin valmis
luopumaan, valtasi hänet sama inhon ja vastenmielisyyden tunne
mustaihoisia kohtaan, joka on valkoihoisille useinkin niin kuvaava.
Samassa silmänräpäyksessä kuin tuo mielenmuutos tapahtui hänessä, tunsi
Spahikin sen selvästi. Hänen oikea kätensä irrottui Lady Wyvernen
ranteesta iskeäkseen myös kiinni jalokivikoristeeseen. Rakastaja
hänessä sammui ja rosvo pääsi täydellisesti voitolle.
Molemmin käsin hän raastoi kaulaketjua.
Kallioiden peitossa, tien vasemmalla puolella oli mies seisonut hyvän
aikaa pyssy ojossa valmiina laukaisemaan. Hänen oli kuitenkin mahdoton
täyttää aikomustaan, sillä outo ja hirvittävä epävarmuus täytti hänen
mielensä.
Hän ei voinut päästä selville siitä, kummanko hän halusi ampua,
naisenko vai miehen.
Odottaessaan yhtä ääneti ja liikkumattomana kuin kallio, jonka kätkössä
hän seisoi, nainen kimposi erilleen Spahista ja Spahin käsi irtaantui
naisen kädestä tarttuen jalokiviin kiinni.
Silloin mies tiesi mitä tehdä. Hän astui hiljaa lähemmäksi ja tähtäsi
pyssynsä Spahia kohti.
Mutta ennenkuin hän ennätti laukaista, hyökkäsi Spahin kimppuun olento,
jonka vihreä puku loisti kuutamossa. Kädet, jotka olivat takertuneet
kaulakoristeeseen kiinni, mursivat ketjun poikki samassa kuin mies itse
vaipui tielle tikari hartioittensa välissä.
»Allah! Allah! Allah!»
Huuto kaikui pitkään ja äänekkäästi yössä.
Sir Claude kiiruhti tielle. Kiertäessään käsivartensa vaimonsa
ympärille huuto kajahti uudelleen hänen korvissaan:
»Allah! Allah! Allah!»
Sitten se vaimeni ikäänkuin eläimen vikinäksi, ja hullu Marabout
polvistui maahan Spahin ruumiin viereen ja alkoi varovaisesti koota
maasta jalokiviä, jotka kimaltelivat kuun säteissä ikäänkuin erämaan
kristallit.
Aamun sarastaessa arabialainen poika kulki laiskasti pitkin jokirantaa
kunnes hän saapui tavalliselle paikalleen. Hän kävi kalliolle istumaan,
asetti ruskeat jalkansa ristiin, otti pienen pillin poveltaan ja
hypitellen ruskeita sormiaan pitkin huilun lovia hän alkoi soittaa
säveltä auringon kunniaksi, joka kuulosti ikäänkuin säveleihin
kiteytyneeltä oikulta.