Benchaalal istui jalat ristissä El-Akbaran ruskean kylän parhaassa
maurilaisessa kahvilassa. Kahvila sijaitsi vuoritien varrella, joka
johti erämaahan, vastapäätä arabialaista hautausmaata — suuri joukko
hautakiviä oli pystytetty kovaan auringon kuivaamaan maahan ilman
mitään muuria tai aitausta, joka olisi suojellut vainajien majaa
pahantekijöiltä. Kahvilan ulkopuolella oli ruovoista tehty lehtimaja.
Siinä neljä, viisi arabialaista istui dominoa pelaten. Mutta sisällä
kahvilassa oli Spahi aivan yksin paljasjalkaisen edeskäyvän kanssa,
joka otti kahvipannun hiilokselta ja asetti sen vieraan eteen.
Silloin-tällöin joku arabialainen astui huoneen lattian poikki tai
pisti päänsä ovesta sisään lausuen juhlallisen tervehdyksen Spahille.
Mutta tämä ei ollut näkevinään eikä kuulevinaan mitään. Silmät maahan
kiintyneinä hän maisteli kahviaan ja poltti toisen savukkeen toisensa
jälkeen, ottaen tupakkaa hopearasiasta, jonka hän oli laskenut maahan
viereensä ja käärien sen varovasti ja taitavasti paperiliuskaan, joita
hänellä aina oli runsaat määrät mukanansa.
Spahi oli syviin mietteihin vaipuneena. Hän uneksi. Viha, joka oli
kuohuttanut hänen mieltään keskustellessaan Ahmedin kanssa, oli
kadonnut. Hän näytti aivan rauhalliselta, melkein uneliaalta. Mutta
hänen ajatuksensa olivat sittenkin vireillä. Hänen intohimonsa täydessä
tulessa. Ja kaiken aikaa istuessaan liikkumatta hänen ajatuksensa
tekivät uutterasti työtä.
Benchaalal oli erittäin teräväpäinen, vaikkei hän ollutkaan mikään
hyvä luonne. Milloin hänen omat etunsa olivat kysymyksessä, oli
hän kekseliäs ja peloton. Mutta häneltä puuttui kärsivällisyyttä
ja kestävyyttä. Ja hänellä oli vika, joka pilasi kaiken hänen
synnynnäisen terävyytensä ja valtioviisautensa: hän ei jaksanut hallita
intohimojaan. Hänen kiivautensa repi alas usein sen minkä hänen
järkensä oli rakentanut. Voittaessaan jälleen mielenmalttinsa oli
hänellä tavallisesti edessään vain raunioita.
Hän oli jo huomannut, minkä suuren erehdyksen hän oli tehnyt Ahmedin
suhteen.
Hän oli varma siitä, että opas pettäisi nyt hänet ja antaisi hänet ilmi
tuolle suurelle, vaaleaveriselle villilampaitten metsästäjälle, joka
pani maata ennen kuun nousua illalla ja joka jätti soman naikkosensa,
pienen villin oravansa, ruusunsa, Fatimansa, tuon naisen, jonka
silmät olivat kuin kaksi turkoosia ja pienet kädet kuin hopeaa, jätti
hänet kuuntelemaan Spahin serenaadia ja istumaan Spahin rinnalle joen
rantaan. Benchaalal halveksi tuota valkoihoista miestä, halveksi
sivistyneen muhamettilaisen koko voimalla sivistymätöntä kristittyä,
mutta nyt, kun erehdys oli tapahtunut, täytyi hänen ottaa hänetkin
huomioon.
Mitähän Sir Claude aikoi tehdä?
Benchaalalilla oli ulkomaalaisista omat ajatuksensa, jotka hän oli
muodostanut pääasiallisesti niiden kokemusten nojalla, joita hän
oli saavuttanut seurustellessaan ranskalaisten kanssa Algieressä ja
oleskellessaan kahdesti Parisissa. Englantilaisia hän ei tuntenut
juuri nimeksikään. Hän tiesi vain, että he olivat mahtavaa kansaa. Hän
oletti, että he kaikki olivat hyvin rikkaita. Hän kuvaili mielessään,
että he asuivat kaukana pohjoisessa, missä raskaat keltaiset pilvet
ympäröivät heitä. Sellaisessa maassa veri varmaan jähmettyi. Mitenkä
ihmisissä, joilla ei ollut aurinkoa, voisikaan olla tulta?
Hän tiesi kyllä, mitä arabialainen siinä tapauksessa tekisi, että
hän saisi kuulla sellaisen jutun, jonka Ahmed varmaan tulisi
kertomaan Sir Claudelle, jollei hän jo ollut sitä kertonut. Hän
tappaisi, tai koettaisi tappaa sen naisen, joka oli loukannut hänen
omistusoikeuttansa, sekä sen miehen, joka oli viekoitellut hänet
siihen. Mutta englantilaiset olivat luonteeltaan toisenlaisia kuin
arabialaiset. He antoivat vaimojensa kulkea vapaina. He antoivat heidän
puhua ja nauraa jokaisen miehen kanssa, joka pyrki heidän lähelleen.
Länsimaisen naisen vapaus herättää arabialaisissa hämmästystä, mutta
samalla hän tuntee halveksumista länsimaista miestä kohtaan, joka suo
hänelle tuon vapauden. Tuo halveksuminen, jota Benchaalal nyt tunsi,
antoi hänelle paljon miettimisen aihetta. Vaikka hän tiesikin, mitä hän
Sir Clauden asemessa tekisi, niin hän ei voinut edes aavistaa, mitä Sir
Claude aikoi tehdä.
Hän oli tarkastanut Sir Clauden kasvojenilmettä jokirannassa. Hänen
kasvonsa olivat olleet aivan liikkumattomat ja jäykät. Silmien ilme
vain oli etsivä. Siinä oli ollut mies hänen edessään. Mutta tuo mies
oli sittenkin voinut nukkua joka yö aivan rauhassa ja antaa vaimonsa
tehdä mitä hän itse halusi. Hän oli jättänyt hänet yksin joka ainoa
päivä. Ehkäpä kaikki mikä voisi tapahtua, oli hänelle yhdentekevää.
Ei mitään ollut kuitenkaan vielä tapahtunut.
Benchaalalin ajatukset siirtyivät nyt Sir Claudesta Lady Wyverneen.
Nyt hän tunsi seisovansa varmemmalla pohjalla. Hänellä oli hyvä vaisto
naisten suhteen. Länsimaisia miehiä hän ei voinut täysin ymmärtää,
vaikka hän olikin seurustellut niin paljon ranskalaisten kanssa. Mutta
hän olisi nauranut makeasti, jos joku olisi väittänyt, että nainen
voisi hämmästyttää häntä tai leikkiä hänen kanssaan tai päästä selville
hänestä, jollei hän itse sitä halunnut. Hetkeksi hän heitti Sir Clauden
ja hänen mahdolliset aikeensa mielestään ja kiinnitti ajatuksensa nyt
tuohon pieneen villi-oravaan, ruusunkukkaan.
Jollei Sir Claude ryhtynyt mihinkään erityisiin toimenpiteisiin, jollei
Lady Wyverneä viety Beni-Moraan, niin mitähän hän nyt tekisi? Mitähän
hän nyt tekisi, jos hän jäisi yksin?
Benchaalal vaipui kokonaan unelmiinsa. Kahvikuppikin sai seisoa
koskematta ja savuke sammua. Hänen silmänsä olivat kiintyneet lattiaan.
Hänen kätensä vaipuivat alas polville.
Samassa ilmestyi valoisaan ovi-aukeamaan omituinen vihreäpukuinen
olento, vihreänpunainen turbaani päässä. Hullu Marabout se oli, joka
kuljeskeli ylt’ympäriinsä seuraten jotain ihmeellistä mielikuvittelua.
Pari, kolme kertaa hän kurkisti sisään ja katosi taas ulos Benchaalalin
huomaamatta häntä. Hän asettui nyt ruokomajan varjoon ja kurkisteli
viileään huoneeseen suurin, sinisin silmin, jotka muistuttivat
kerrassaan Vapahtajan katsetta. Benchaalal ei kohottanut silmiään ylös.
Marabout tarkasteli häntä, siirtyi hetkeksi syrjään, rohkaisi jälleen
mielensä, astui sisään ja asettui Benchaalalin viereen maahan.
Benchaalal hämmästyi suuresti, sillä mielipuoli ei tavallisesti
viihtynyt katon alla, vaan oleskeli vain ulkona, vuosikausiin hän oli
viettänyt kaiket yötkin taivasalla. Katseltuaan hetken aikaa Spahia
hän alkoi maiskuttaa huuliaan ja osoitti kahvipannua. Mutta Spahi ei
näyttänyt huomaavan häntä. Marabout katseli nyt vuoroin Benchaalalia,
vuoroin lattiaa, ja hänen silmänsä ilmaisivat melkein eläimellistä
uteliaisuutta. Vihdoin Spahi nosti silmänsä maasta.
»Toinen kuppi kahvia, Ahmed», hän sanoi edeskäyvälle.
Saatuaan mitä hän oli halunnut hän kaatoi kahvia Maraboutille, joka
tarttui kiihkeästi kuppiin ja alkoi juoda vilkaisten sivulleen,
ikäänkuin peläten, että joku äkkäisi hänet luvattomassa teossa.
Spahi alkoi pyörittää savuketta. Kun se oli valmis, pisti hän sen
Maraboutin käteen. Sitten hän pyöritti toisen itselleen ja näytti
jälleen vaipuvan unelmiinsa.
Marabout poltti hitaasti ja huolellisesti seuraten lapsellisella
ihmetyksellä savua, joka kohosi hänen huuliltaan ja haihtui ilmaan. Nyt
Benchaalal alkoi myös tarkata häntä. Hänen mieleensä muistui se aika,
jolloin tämä mies oli ollut terve ja nauttinut suurta kunnioitusta
rikkautensa vuoksi. Käynti Beni-Morassa oli ollut hänen turmeluksensa.
Likaisen kadun varrella, jonne tanssi ja musiikki kajahti ja valo
tuikki pienten valkoisiksi maalattujen talojen ikkunoista, hän oli
kohdannut Ayeshan, tuon etelän tytön, joka tuli hänen kohtaloksensa.
Miten kummallista, että joku saattoi naisen vuoksi tulla hulluksi!
Marabout oli aivan kuin luontokappale. Benchaalal alkoi ajatella naisia
ja kaikkea sitä pahaa, jota he saattoivat saada aikaan, ja hän tuumi
mielessään, voisiko hän koskaan heidän rakkautensa vuoksi saada niin
kovan rangaistuksen kuin tuo mies tuossa. Hänen säälintunteensa tuota
onnetonta raukkaa kohtaan herätti äkkiä hänessä oudon ajatuksen. Mitäpä
jos hän nousisi hevosen selkään, painaisi kannukset sen kylkiin ja
pakenisi erämaahan, kiitäisi yhä kauemmaksi ja kauemmaksi taakseen
vilkaisematta, ajattelemattakaan tuota valkoihoista naista rotkossa.
Hän ja erämaa, hehän kuuluivat yhteen. Vanha ravintoloitsijatar oli
oikeassa. Arabialainen ei voi koskaan muuttaa luonnettaan. Niin pian
kuin hän palaa takaisin erämaahan, katoaa kaikki länsimainen sivistys
hänestä. Hän heittää sen päältään. Se unohtuu häneltä. Hän syö jälleen
voimakasta punaista keittoaan. Hän syö sitä mustin sormin. Muiden
maiden olemassaolo katoaa hänen tietoisuudestaan. Aurinko karkoittaa
sen hänen mielestään, hänen oma aurinkonsa, joka loistaa Allahin ja
hänen profeettansa suuren, alastoman maailman yli.
Marabout liikahti valittaen ääneensä. Hänen savukkeensa oli loppunut.
Hän nousi pystyyn, seisoi ensin hetken yhdellä jalalla, sitten hän
laski toisenkin paljaan jalkansa maahan, vilkaisi Benchaalaliin
syrjästä ja hiipi ulos kahvilasta. Spahi näki hänen astuvan aurinkoista
tietä myöten kunnes hän saapui hautausmaan kohdalle ja alkoi kierrellä
hautakiviä aivankuin nälkäinen koira, joka etsii yöllä raatoja.
Miksiköhän Marabout oli tullut kahvilaan, tuumi Spahi mielessänsä. Mikä
oli vetänyt häntä sinne? Hän oli silminnähtävästi halunnut seuraa.
Oliko hän pyrkinyt Benchaalalin seuraan siksi, että hän oli nähnyt
hänen kävelevän yöllä rotkossa Lady Wyvernen kanssa, jota hän varmaan
oli luullut Ayeshaksi?
Mitä turhia! Mies oli hullu! Turhaa vaivata päätään hänen tähtensä!
Mutta sittenkin Spahin silmät seurasivat häntä hänen kierrellessään
hautojen keskitse ilta-auringon valossa.
Aurinko oli melkein laskemaisillaan, kun Benchaalal nousi istualtaan,
maksoi kahvinsa ja läksi ulos.
Hän ei tiennyt, että Sir Claude oli jälleen lähtenyt metsästämään.
Ahmed ei ollut kertonut sitä hänelle. Mutta hän kohtasi nyt tien
varrella ravintolan unisen pojan ja sai kuulla sen häneltä.
»He jäävät huomis-aamuun asti», sanoi poika. »Valkoihoinen mies otti
teltan mukaansa.»
Benchaalal kuunteli ääneti, näyttäen hyvin vakavalta. Tämä tieto
hämmästytti häntä, mutta hän ei ilmaissut ihmetystään.
»Onko Ahmed vieraan mukana?» kysyi hän vihdoin.
»Ahmed on mukana.»
Benchaalal ei sanonut sen enempää, vaan astui hitaasti tietä myöten
Saharan porttia kohti.
Englantilainen oli siis jälleen lähtenyt pois ja jättänyt vaimonsa
yksin! Benchaalalin hämmästys yhä kasvoi. Hän harkitsi asiaa moneen
kertaan. Varmaankin tuon alla piili jokin ansa. Hän ei voinut olla
ajattelematta asiaa arabialaisen kannalta. Arabialainen ei olisi
tällaisessa tapauksessa voinut jättää vaimoansa yksin, vaikka hän
olisi aikonut äkkiarvaamatta palata takaisinkin ja yllättää hänet
tulollaan. Hän olisi jäänyt paikalle. Hän olisi toiminut nopeasti.
Hänen mustasukkaisuutensa olisi heti puhjennut esiin koko voimallansa.
Benchaalal päätti mielessään, ettei Sir Claude vielä tiennyt mitään.
Vaikka hän niin odottamatta oli palannut takaisin yöllä, niin ei hän
sittenkään tiennyt mitään. Mutta Ahmed pitäisi kyllä huolen siitä, että
hän saisi kaikki tietää!
Spahi tuli nyt rotkon suulle, aivan sen kallion juurelle, jossa hän
aamulla oli istunut Sir Clauden kanssa keskustellessaan. Pillinsoittaja
istui jälleen siinä soittaen yhtä ja samaa säveltä. Benchaalal silmäsi
häneen ja käänsi sitten katseensa erämaata kohti. Jonkun matkan päässä
hän näki Maraboutin lähestyvän häntä kiireisin askelin. Miksikä tuo
onneton olento seurasi häntä kaikkialle? Varmaan jokin outo ajatus oli
saanut hänessä vallan. Muulloin hän pysytteli aina yksikseen. Hän ei
liittynyt kehenkään. Monet olivat koettaneet kehoittaa häntä tulemaan
sisään, olivat yrittäneet saada häntä puhumaan ja osoittaneet hänelle
ystävällisyyttä, mutta kaikki oli ollut turhaa. Hän otti vastaan sen
ruuan, jonka he antoivat hänelle, mutta ei myöskään mitään muuta, ja
pakeni sitten heti paikalla johonkin rotkoon tai tiheikköön syömään.
Oliko hän äkkiä rakastunut Spahiin?
Benchaalal viittasi kädellään ja kutsui häntä luokseen. Mutta Marabout
repi vain vaaleata partaansa ja kääntäen päätään sivulle katsoi pois.
Vihdoin Benchaalal luopui yrityksestään ja astui eteenpäin. Marabout
seurasi häntä rotkon suulle saakka, pysähtyi siihen ja katsoi jälleen
hänen jälkeensä. Kun Spahi katosi näkyvistä, alkoi hän ulista kuin
eläin. Jokin asia näytti surettavan häntä. Hän kohotti vuorotellen
toista ja toista paljasta jalkaansa ja vihdoin, aivan kuin eläin, joka
etsii pesäpaikkaansa, hän katosi kallioiden lomaan, juuri sen vuoren
siimekseen, jonka harjalta Sir Claude tähysteli erämaata ja kyliä
palmupuiden alla.