Palmupuitten alla, lähellä punaista kylää oli kiivas kohtaus sattunut
Benchaalalin ja Ahmedin välillä. Opas oli Spahin kätyri ja hänelle oli
luvattu määrätty rahasumma, jos hän saisi Sir Clauden jäämään yöksi
suolavuoristoon.
Benchaalal kieltäytyi nyt maksamasta tätä summaa. Sir Clauden ja
oppaan äkillinen takaisintulo oli suututtanut Spahia, vaikka hän
ei päästänytkään harmiansa ilmi jokirannassa aamun koittaessa. Hän
tiesi kuinka häilyvät sellaisten naisten tunteet olivat kuin Lady
Wyvernen; sellaisten oikullisten, helposti loukkaantuvien, vaihtelevien
olentojen, jotka riippuivat kokonaan hermoistansa. Hellävaroen ja
viisaasti hän oli kutonut hänen ympärilleen erikoisen ilmakehän, jossa
hän itse seisoi vasten erämaan salaperäistä, romantillista taustaa.
Tänään hän oli nähnyt hänet vain vilahdukselta. Hänen ei oikeastaan
tehnytkään mieli nyt tavata häntä. Yöllä he olivat tutustuneet
toisiinsa, yöllä tuo tuttavuus oli edelleen lujittunut. Korkeat
kukkulat olivat heittäneet heidän ylitsensä synkät varjonsa ja kuu
oli hopeisella valollaan valaissut heitä. Joki oli laulanut heille ja
erämaan tuuli oli kosketellut heitä väräjävillä sormillaan.
Valkoihoinen nainen oli tullut lumotuksi.
Aluksi hän oli käyttäytynyt aivan kuin pahanilkinen lapsi, joka koettaa
katkoa kapalonsa. Mutta hän oli vaalinut häntä, kunnes lapsi hänessä ja
kaikki sen pahankurisuus oli vaihtunut uteliaaksi naiseksi; vähitellen
utelias nainen oli muuttunut uneksivaksi, kunnes ihmettely sai hänessä
vallan. Yhden ainoan kerran Spahi oli tahallaan näyttäytynyt myös
päivän valossa osoittaakseen hänelle suurta ruumiillista voimaansa,
taitavuuttansa ja hurjuuttansa, joka oli melkein yhtä häikäisevä kuin
auringonpaiste. Ja sitten hän oli jälleen kadonnut ja ilmestynyt vasta
yön pimeydessä.
Ja valkoihoinen nainen oli tahdottomasti seurannut hänen viekoitustaan
niinkuin tyttö ritari Siniparran sadussa, ja nyt hän seisoi jo sen
huoneen oven takana, jonne hänellä ei ollut lupa astua.
Tämän kauniin kudoksen, jonka Spahi oli niin suurella huolella kyhännyt
kokoon, olivat muulit kavioillaan polkeneet rikki.
Ja Benchaalal kirosi Ahmedia eikä luvannut maksaa hänelle penniäkään
luvatusta summasta.
Lady Wyvernen pelko oli pilannut kaikki. Siitä Spahi oli varma. Sen
nöyryytyksen jälkeen, jonka hän sai kokea jokirannassa kyyristyessään
viitan alle piiloon, oli hän varmaan herännyt unestaan. Se oli aivan
varma. Todellisuuden rautainen vasara oli murskannut mielikuvittelun.
Nyt Spahi ei ollut enää varma hänestä.
Hän oli harmistunut, ja hänen vihansa purkautui Ahmedin yli
arabialaisen täydellä vimmalla.
Kiivaan ottelun jälkeen Ahmed oli mennyt suutuksssaan suoraan Sir
Clauden luo ja lähtenyt hänen kanssaan sovitulle metsästysretkelle.
Vaikka hän vähän aikaa sitten oli ollut aivan kalman kalpea ja poissa
suunniltaan harmista, kun hän oli kadottanut hyvän ansionsa, niin
näytti hän nyt aivan levolliselta ja iloiselta. Hän ratsasti hymyillen
herransa rinnalla, ja niinkuin Lady Wyverne oli verannalta nähnyt,
keskusteli vilkkaasti hänen kanssansa.
Rahanhimo on arabialaisen suurin heikkous. Jos häntä tässä suhteessa
petetään, niin herää hänen sielussaan kostoa hautova paha henki. Sen
Benchaalal tiesi, mutta hän oli ollut varomaton ja hillitön vihassaan.
Vain lyhyen hetken hän oli ollut aivan poissa suunniltaan. Mutta sinä
hetkenä oli Sir Claude voittanut Ahmedin puolelleen. Aina tähän saakka
heidän ratsastaessaan yhdessä oli Sir Clauden suhde Ahmediin ollut vain
isännän palvelijaan. Vaikka Ahmed oli huomannut Benchaalalin viitan
liikkuvan tänä aamuna heidän kulkiessaan hänen ohitseen ja vaikka
hän arvasi asian oikean laidan, niin hän ei ollut sittenkään sanonut
sanaakaan, ei ilmaissut mitään. Oliko Sir Claudekin sen nähnyt, sitä
hän ei tiennyt. He olivat ratsastaneet ääneti ravintolan pihalle. Sir
Claude oli mennyt ääneti sisään ja noussut suoraan portaita ylös. Eikä
Ahmed ollut seurannut hänen jäljessään, vaan oli jäänyt alas odottamaan
Spahin tai ehkäpä myös erään toisen takaisin tuloa. Eikä hänen
tarvinnutkaan odottaa turhaan. Kun Lady Wyverne yritti avata ovea,
oli hän ollut paikalla. Sitten hän oli mennyt talliin, heittäytynyt
maahan ja nukahtanut. Myöhemmin Sir Claude oli käskenyt hänen tehdä
valmistuksia uutta yöllistä retkeä varten. Ja nyt he olivat matkassa.
Tiesikö hänen herransa mitään? Hän koetti lukea hänen ajatuksiaan
toisella silmällään puhuessaan villilampaista. Nuo sata frangia, joista
oli ollut kysymys suolavuoristossa, tahtoi hän huomis-aamuna saada
omakseen, sekä vielä paljoa enemmänkin, jotta hän voisi unohtaa Spahin
rahat. Hän ei ajatellut muuta, kuin miten hän voisi korvata vahinkoaan.
Mutta tarkastaessaan Sir Clauden liikkumattomia kasvoja ymmärsi hän,
että hänen piti olla varovainen. Sillä ei edes englantilainen, joka
kuitenkin sallii vaimonsa käydä hunnuttomana, antanut vieraan tahrata
huulillaan hänen nimeään.
»Kuulkaahan, Ahmed», sanoi Sir Claude, »saattakaa minut tänä iltana
tuolle vuorelle, joka kohoaa El-Akbaran yläpuolella. Siellä on
runsaasti solia ja paljon hyviä piilopaikkoja, joista voi ampua.»
»Mutta eihän herra voi yöllä ampua.»
»En minä sanonutkaan, että aioin ampua. Mutta minä tahdon tarkastella
paikkaa. Minä palaan heti takaisin ja nukuttuani jonkun aikaa lähden
uudestaan aamun koittaessa liikkeelle.»
Puhuessaan hän käänsi muulinsa ympäri ja katseli valtavaa vuorta, joka
kohosi jättiläis-asteittain Saharaan johtavan tien kupeelta.
»Ymmärrättekö?» lisäsi hän kääntyen taas ympäri.
»Herra haluaa päästä tuonne rotkon yläpuolelle?»
Sir Claude tarkasteli terävästi arabialaista.
»Niin», sanoi hän hetken aikaa epäröityään.
»En minä tiedä onko siellä villilampaita.»
»Minä tahdon ainakin etsiä.»
»Minä olen teidän käskettävänänne. Minä teen mitä te haluatte. Mutta
palkitseeko herra runsaasti minun vaivani?»
Sir Claude väänsi viiksiään katsellen sivulleen. Hänen ylpeytensä ja
jokin muukin tunne nousi vielä sitä ajatusta vastaan, että hän uskoisi
epäilyksensä oppaalle. Mutta hänen rinnassaan paloi intohimoinen ja
hurja tunne, joka taisteli hänen varsinaista luontoaan vastaan ja
näytti voittavan sen.
»Minä maksan teille runsaasti», hän sanoi vihdoin katsomatta Ahmediin,
»jos teette mitä pyydän, ettekä ilmaise sitä kellekään.»
Ahmed nosti sormen huulilleen.
»Puhukaa, herra», sanoi hän pehmeällä äänellä.
»Minä en halua, että nuo toiset saavat tietää, minne minä tänä yönä
menen», sanoi Sir Claude. »Teltta on pystytettävä kauemmaksi, mutta
sellaiselle paikalle, että helposti voin päästä sieltä tuolle vuorelle,
joka on suoraan rotkon yläpuolella erämaan vasemmalla puolella.»
»Ja milloin herra tahtoo olla tuolla ylhäällä?»
»Auringon laskun aikana. Otan hiukan eväitä mukaan, jos tulisin
viipyneeksi myöhään. Mutta teltta on pystytettävä kauaksi sieltä.»
»Seuraanko minä herran mukana ja opastan teitä takaisin sieltä?»
Sir Claude ratsasti hetken aikaa ääneti. Sitten hän vastasi:
»Te voitte tulla minun kanssani ja odottaa minua.»
»Pitääkö minun odottaa herraa?
»Minä määrään kyllä paikan. Saamme sitten nähdä.»
He ratsastivat ääneti edelleen. Ahmedin aivot työskentelivät uutterasti
ja hänen sydämensä sykki ilosta. Rahaa hän sittenkin lopulta tulisi
ansaitsemaan. Mutta hän oli kovasti utelias. Mitä valkoihoinen herra
aikoi? Mitä hän tiesi vai epäilikö hän vain?
Sir Claude ei ilmaissut Ahmedille sen enempää. Hän lähetti hänet edeltä
ja ratsasti yksin, kunnes he saapuivat aukealle kalliopenkereelle, jota
paljaat vuoret ympäröivät joka puolelta kohoten terävinä huippuina
selkeää taivasta kohti, jonka laella kuu kumotti yhtä hämäränä ja
epäselvänä kuin haamu. Nyt Ahmed pysähdytti hevosensa ja huusi Sir
Claudelle:
»Herra voi olla yötä täällä. Tämä on hyvä paikka, josta helposti pääsee
metsästysmaille.»
»Hyvä on», vastasi Sir Claude.
Hän laskeutui alas muulin selästä ja käveli edestakaisin sillä välin
kuin miehet pystyttivät teltan ja kiinnittivät elukat paaluihin. Sir
Claude tunsi hivuuttavaa yksinäisyyden tunnetta, aivan kuin kerran
monta monta vuotta sitten ensi kertaa kouluun mennessään väristessään
kylmästä. Hänen päätään vain kuumoitti ja hänen ohimoitaan jyskytti.
Kävellessään edes-takaisin hän tarkasteli vuoria, jotka piirittivät
häntä joka puolelta, noita jättiläismäisiä, hirveitä haamuja. Hänen
mielikuvituksensa ei ollut kovin herkkä, mutta tänään nuo vuoret
peloittivat häntä ja hänen mieleensä muistui jälleen tapaus hänen
lapsuutensa ajoilta — miten hän kerran eräänä pimeänä, sateisena
päivänä oli ollut yksin arkihuoneessa ja katsellut suurta punakantista
kirjaa, jossa oli helvetin kuvia. Niissä oli aivan samanlaisia vuoria
kuin täälläkin, ja suuret rotkot kallioiden lomissa näyttivät ikäänkuin
jättiläishampailta, joiden lomiin kadotetut sielut olivat kahlehditut.
Nyt hänestä tuntui siltä, kuin tuo pieni poika arkihuoneessa olisi jo
silloin nähnyt tulevan kohtalonsa, ja koko hänen ruumistaan värisytti.
Arabialaiset lauloivat työskennellessänsä. Yksi joukosta lauloi ensin
valittavalla äänellä, ja sitten muut yhtyivät laulukertoon. Laulua
kesti hyvän aikaa.
Kun teltta oli pystyssä, astui Ahmed pyssyt kädessä ja suu hymyssä Sir
Clauden luo.
»Minä olen valmis, herra.»
»Entäs eväät?»
»Mitä herra haluaa mukaan?»
»Jotain vain — leipää ja juustoa ja hiukan lihaa. Mutta minä tahdon
jotain juoda ennen lähtöä.»
Sir Claude astui telttaan ja avasi viinapullon. Ahmed ojensi hänelle
lasin. Hän täytti sen puolilleen, kaatoi hiukan sodavettä joukkoon ja
tyhjensi lasin sillä välin kuin Ahmed laittoi eväät kuntoon. Sitten
hän kaatoi viinaa suureen hopeapulloon, pisti sen taskuunsa ja nousi
muulinsa selkään. Ahmed astui jalkaisin. He läksivät yhtenä matkaan ja
hetken kuluttua oli teltta hävinnyt näkyvistä.
Ahmed astui aluksi edeltä näyttäen tietä, mutta sitten hän pysähtyi
ja astui muulin rinnalla. Hänen teki mielensä puhua, tyydyttää
uteliaisuuttaan. Hän ei ollut arka. Sitä ei erämaan arabialainen
koskaan ole. Mutta kun hän katsoi Sir Claudeen, valtasi hänet
epämieluisa tunne. Valkoihoinen herra näytti aivan muuttuneelta, yksin
hänen kasvonpiirteensäkin tuntuivat vierailta.
Sir Claude katkaisi ensiksi äänettömyyden.
»Te tiedätte mitä minä haluan», hän sanoi jyrkästi. »Teidän tulee viedä
minut ylös vuorelle rotkon yläpuolelle, sellaiseen paikkaan, josta
helposti voin päästä alas, kun mieleni tekee ja vaikka aivan suoraa
tietä.»
»Herra, se ei ole mikään helppo asia.»
»Se ei tee mitään. Oletteko te sieltä laskeutunut alas?»
»Herra, minä voin kulkea kaikkialla yhtä ketterästi kuin vuohi. Mutta
minä astun paljain jaloin.»
»Siitä mistä te pääsette alas, pääsen minäkin.»
»Minä näytän herralle hyvän paikan. Jos herra seuraa minun neuvoani,
niin voitte päästä alas sille kohdalle, missä Benchaalal istui tänä
aamuna meidän kulkiessamme hänen ohitsensa.»
»Hyvä on.»
»Jos Benchaalal sattuisi olemaan siellä tänä iltana, niin hän varmaan
hämmästyisi nähdessään herran.»
Arabialaisen ääni kuulosti hiukan ilkeältä.
»Miksi Benchaalal olisi siellä tänä iltana?» kysyi Sir Claude
äkäisesti. »Mitä te sillä tarkoitatte?»
»En mitään, herra. Mutta Benchaalal kulkee usein öisin erämaassa. Mutta
silloinhan herra jo nukkuu eikä näe häntä.»
Sir Clauden kasvoille levisi tumma puna. Hänelle selvisi nyt, että tuo
arabialainen tiesi paljoa enemmän kuin hän. Ja sittenkin hän tiesi
aivan kylliksi! Hän tiesi, että hänen palatessaan ravintolaan oli hänen
vaimonsa huone ollut tyhjä. Hän tiesi, että tämä hiipi kalpeana ja
pelokkaana huoneeseensa auringon ollessa jo korkealla taivaalla. Hän
tiesi, että kun hänen vaimonsa oli sanonut nukkuneensa syvässä unessa
muulien palatessa kotiin erämaasta, hän oli valehdellut hänelle. Kaiken
sen hän tiesi. Mutta nyt hänen mielessään äkkiä heräsi peloittava
uteliaisuuden tunne, vaikka hän samalla tunsikin katumusta ja syvää
halveksumista. Kaiken päivää hänen oli ollut melkein mahdoton hillitä
haluansa saada tietää vielä enemmän, mutta hän oli tukahduttanut tuon
halunsa. Hän oli aikonut olla tiedustelematta sen enempää. Hän oli
aikonut — mutta nyt!
»Ahmed», sanoi Sir Claude katsoen suoraan eteensä muulin korvien
lomitse vuoria kohti.
»Herra!»
»Miksi — miksi Benchaalal kulkee öisin yksin erämaassa? Mitä hän tekee
siellä? Onko hänellä ystäviä kylässä?»
»On hänellä ystäviä, herra. Mutta hän ei mene kylään.»
Ahmed oli hetken aikaa ääneti. Sitten hän lisäsi hitaasti:
»Ei hän kulje yksin.»
»Kenenkä seurassa hän kulkee?» sanoi Sir Claude epävarmalla äänellä
epäröityään hetken aikaa.
»Kuinka ei herra sitä tietäisi!» sanoi Ahmed viattomasti. »Jos kenen
niin herran pitäisi tietää, kenen kanssa Benchaalal kulkee öisin.»
»Vastatkaa kysymykseeni, Ahmed. Ei sillä väliä mitä minä tiedän.
Vastatkaa vain.»
»Benchaalal kulkee öisin rouvan kanssa.»
»Te valehtelette!»
Ahmed ei vastannut mitään. Mutta hän väistyi askeleen tai pari muulin
rinnalta. Hän ei näyttänyt suuttuneelta. Se, että häntä sanottiin
valehtelijaksi, ei loukannut häntä lainkaan. Jokainen ihminen
valehteli, se käsitys hänellä ainakin oli. Ja miksikä hän ei sitä
tekisi? Tällä kertaa hän oli kuitenkin puhunut totta. Valkoinen herra
oli hullu, kun ei uskonut häntä.
»Kuulitteko?» kysyi Sir Claude äkäisesti.
»Kyllä, herra.»
»Minä tiedän, millainen te olette. Ravintoloitsijatar kertoi minulle.»
»Suolavuoren ravintoloitsijatar on kehno nainen», vastasi Ahmed
pahansuovasti. »Jos herra uskoo sellaista, jonka jokainen arabialainen
—»
»Jo riittää. Teidän ei tarvitse parjata häntä.»
»Jos herra ei usko minua, niin en sano enää sanaakaan. Mutta minä puhun
aina totta. Ei kenenkään arabialaisen sanaan voi luottaa niin hyvin
kuin minun. Kaikki muut ovat valehtelijoita. Minä yksin puhun totta.
Ajatelkaa nyt itse. Minä sanoin, että rouva kävelee öisin Benchaalalin
kanssa erämaassa. Ja miksikä hän ei sitä voisi tehdä? Kukapa ei
haluaisi nähdä erämaan kuutamoa. Rouva pitää sellaisesta. Herra ei taas
välitä. Herra panee maata ja rouva hankkii itselleen toverin, jonka
kanssa hän voi kävellä. Sillä yksin hän ei voi lähteä, eikä Benchaalal
ole mikään köyhä arabialainen. Hän on upseeri. Siksi rouva kävelee
Benchaalalin kanssa. Sehän on aivan luonnollinen asia.»
Ahmedin viimeiset sanat kävivät suoraan Sir Clauden sydämeen, niinkuin
totuus joskus voi iskeä yhtä syvälle kuin terävä veitsi.
»Herra panee maata!» Niin, sehän oli aivan luonnollista. Sinä hetkenä
Sir Claude huomasi, että hän itse oli kaikkein suurin hullu. Ja kun
mies tekee tuollaisen huomion, — jos hän näet on oikea mies — niin
kadotettuaan äkkiä itsekunnioituksensa hänet valtaa vastustamaton
halu saavuttaa takaisin entinen asemansa, voittaa jälleen kadotettu
miehuudentunteensa. Ja hänen täytyy se tehdä millä hinnalla hyvänsä,
käyköön se kuinka suuren kärsimyksen, vaikkapa rikoksenkin hinnalla.
»Missä me olemme?»
Ahmed viittasi kädellään.
»Näkeehän herra tuon vuoren eteläpuolella, joka näyttää ikäänkuin
lepäävältä kamelilta?»
»Kyllä.»
»Sieltä ylhäältä herra voi nähdä El-Akbaran kylän.»
Sir Claude pysäytti muulinsa.
»Täältä minä jatkan jalkaisin.»
Hän hyppäsi maahan ennenkuin Ahmed ennätti sanoa mitään.
»Ottakaa muulini.»
»Ei suinkaan herra aio kulkea yksin eteenpäin?»
»Aion. Te saatte odottaa täällä. Antakaa minulle osa eväistä.»
»Mutta jos herra tahtoo laskeutua vuoren rinnettä alas, niin täytyy
minun olla näyttämässä tietä.»
»En minä ole sanonut, että haluan laskeutua rinnettä alas. Antakaa
eväät tänne.»
Sir Claude heitti pyssyn olkapäälleen.
»Mutta minä olen edesvastuussa herrasta. Kun tulee pimeä —»
»Ahmed», sanoi Sir Claude lyhyesti, »tässä on sata frangia.»
Hän otti esille setelin ja pisti sen oppaan ojennettuun kouraan.
»Jos te kieltäydytte tottelemasta minua, niin ette saa sen enempää.
Mutta jos te jäätte tänne odottamaan, niin palkitsen teidän vaivanne.
Ymmärrättekö nyt?»
»Ja jollei — jollei herra palaa?»
»Onko teillä kello?»
»On, herra.»
»Jollen sydänyön aikana palaa takaisin, voitte tehdä mitä haluatte.
Voitte tulla minua hakemaan tai palata telttaan. Eväät tänne!»
Opas ojensi hänelle käärön sanaakaan sanomatta.
»Näkemiin!»
»Näkemiin, herra! Onnea matkalle!»
Ahmed piteli muulia ohjaksista kiinni ja katseli Sir Clauden jälkeen,
joka astui pitkin askelin vuorta kohti.
Sir Claude astui rivakasti kunnes hän katosi Ahmedin näkyvistä
kallioiden taakse. Sitten hän pysähtyi hetkeksi ja katseli ympärilleen.
Aurinko oli jo laskemaisillaan, ja vuorten korkeimmille huipuille
levisi jo harmaa hämäryys. Niiden paljaat kyljet ja puuttomat huiput
näyttivät kuluneilta ja väsyneiltä, aivankuin elämän uurtamat kasvot.
Yksinäinen mies veti syvältä henkeään tarkastellessansa niitä. Hän
tuumi mielessään, millä ilolla hän hetki sitten oli vielä katsellut
noita vuoria. Hän oli uneksinut keskellä tätä villiä luontoa,
hän oli nauttinut siitä ajatuksesta, että hän oli niin kaukana
Englannista. Veri hänen suonissaan oli alkanut kuohua, kun hän
kuuli tuulen puhaltavan vuorten ylitse ja näki auringon säteitten
kimaltelevan tuhansina jalokivinä niiden huipuilla. Afrikan ilma,
erämaan yksinäisyys, raivaamattoman seudun rauha ja salaperäisyys oli
herättänyt hänessä ruumiillisen hyvänvoinnin tunteen.
Nyt hän tunsi kauhua ja vihaa ajatellessaan kaikkea sitä, mitä hän oli
kokenut. Hänen mielessään oli syttynyt sama kauhu ja viha, joka on
ominainen tämän maan asukkaille.
Sir Clauden mielestä tuntui siltä, kuin hän äkkiä olisi pudonnut
aurinkoiselta vuorelta syvään kuiluun. Hänen maailmansa, se maailma,
joka oli hänen omansa ja johon hän luotti, oli äkkiä hävinnyt hänen
näkyvistään. Kaikki tutut seudut olivat kadonneet. Ja kaikista
epäilyksistä vapaa mies oli valmis nyt uskomaan mitä inhottavuutta
hyvänsä.
Että se nainen, jonka hän oli asettanut itseään paljoa korkeammalle,
oli tehnyt itsensä syypääksi aivan uskomattomaan tekoon, että hän olisi
sallinut tuollaisen ruskea-ihoisen miehen — Sir Claude puri hampaansa
yhteen ja astui edelleen kalliota kohti, joka näytti ikäänkuin
lepäävältä kamelilta. Hän oli aivan päästään pyörällä. Hän astui
ikäänkuin painajaisen alla.
Kittyn syntyperä, kasvatus, elämä, taipumukset — kaikki puhui tätä
mahdollisuutta vastaan. Oliko hän tullut hulluksi? Vai oliko hän
kerrassaan turmeltunut? Kuinka hän ei koskaan ollut epäillyt mitään
sellaista? Hänen oikkunsa olivat olleet yhtä järjettömiä kuin lapsen.
Mikä hän oikeastaan oli?
Sir Claude ei koettanut selvittää itselleen, mitä hänen vaimonsa
oikeastaan oli tehnyt. Hän ei ajatuksissaan tuominnut häntä, sillä
itse tosiasiakin oli hänen mielestään jo aivan kyllin painava. Hän ei
epäillyt nyt enää. Sillä vaikka Ahmed ei olisikaan sanonut mitään, niin
hän sittenkin olisi sen tiennyt, ollut aivan varma asiastansa.
Tänä aamuna, kun hän oli palannut hotelliin, hän oli kiiruhtanut ylös
portaita ja mennyt suoraan vaimonsa huoneeseen. Se oli ollut tyhjänä,
ja kun hän seisoi siinä ja tähysteli vuodetta, selvisi hänelle äkkiä,
että hän oli edeltäpäin aavistanut, tiennyt sen olevan tyhjänä.
Joskus sattuu, kun olemme lähellä jotakin henkilöä voimatta kuitenkaan
nähdä häntä ja tietämättä, että hän on meidän läheisyydessämme, että
me sittenkin tunnemme hänen läsnäolonsa. Jokin salainen tunne sanoo
sen meille. Me emme ehkä tahdo myöntää sitä toiselle, mutta tuosta
tunteesta me emme sittenkään voi kokonaan vapautua.
Sir Claude Wyverne oli kaikkea muuta kuin tunteellinen. Mutta vaimonsa
suhteen hänen hermonsa olivat hyvinkin herkät. Kohdatessaan tänä aamuna
Spahin, joka istui mukavassa asennossaan ja tuprutteli vaaleansinisiä
sauhuja ylös ilmaan katsellen hymyillen häneen puoleksi unisilla
silmillään, oli Sir Claude äkkiä tuntenut vaimonsa läsnäolon. Hän tunsi
sen juuri silloin, kun hän vilkaisi Spahin taakse ja teki vähäisen
liikkeen ikäänkuin hän olisi aikonut laskeutua alas muulin selästä.
Spahi oli lukenut hänen ajatuksensa tuona hetkenä ja ymmärtänyt mikä
vaara nyt uhkasi. Mutta hän oli pysynyt levollisena. Hän ei ollut
huomaavinaan Sir Clauden liikettä ja katsoi aivan rauhallisesti häntä
suoraan silmiin. Ja tuo hänen rauhallinen katseensa oli estänyt Sir
Claudea panemasta aiettaan toimeen ja pakoittanut hänet jatkamaan
matkaansa.
Afrikkalaisen levollisuus sai Sir Clauden häpeämään mieletöntä
epäilystään. Mutta heti kun hänen muulinsa oli lähtenyt liikkeelle,
valtasi hänet jälleen tuo kamala tunne, että Kitty oli ollut hänen
lähellään hänen keskustellessaan Spahin kanssa. Turhaan hän koetti
voittaa tuota tunnetta. Se seurasi häntä pitkin matkaa hänen
ratsastaessaan rotkon läpi aina siihen saakka, kun hän pysäytti muulin
ravintolan edustalla. Ja kun hän sitten astui yläkertaan ja näki
tyhjän huoneen, niin tiesi hän myös kaikki, koko tuon käsittämättömän,
mahdottoman tosiasian.
Hän ei palannut sittenkään takaisin Spahin luo. Kitty oli luullut,
ettei hän voisi olla ovela; kaikkea muuta, vaan ei ovela. Mutta hän ei
tiennyt, mitä ominaisuuksia hänen miehessään piili, mihin kaikkeen hän
saattoi pystyä olosuhteiden vaatiessa.
Astuessaan tuohon tyhjään huoneeseen oli Sir Claude äkkiä muuttunut
aivan toiseksi. Hän seisoi hetken aikaa liikkumatta mietteihin
vaipuneena. Sitten hän meni omaan huoneeseensa ja lukitsi oven. Vihreät
säleuutimet olivat ikkunan edessä ja estivät kenenkään näkemästä sisään
huoneeseen, mutta sisältä saattoi selvästi nähdä ulos. Ikkuna oli
suljettu. Sir Claude avasi sen ja jäi säleuutimien taakse seisomaan.
Siinä hän seisoi liikkumatta, käsivarret riipuksissa sivuilla,
silmät väsymyksestä veristyneinä, seisoi ja katseli lehtikujalle. Ja
vihdoin hän näki kalpean naisen lähestyvän tietä myöten. Hän näki
hänen vilkaisevan pelokkaasti ja tuskallisesti ylös. Hänestä tuntui,
ikäänkuin heidän katseensa äkkiä olisivat kohdanneet toisensa ja
että nainen olisi huomannut hänet. Mutta samassa hän katosikin jo
hänen näkyvistään hänen kiiruhtaessaan kivitetyn pihan poikki. Hetken
kuluttua hän kuuli takanaan hiipiviä askeleita, ikäänkuin varas olisi
murtautunut sisään, sekä oven hiljaista rapinaa. Hänen vaimonsa oli
palannut sisään. Hän oli viereisessä huoneessa. Hän kuuli hänen
lukitsevan ovensa.
Vasta silloin Sir Claude huomasi, että hikikarpalot tippuivat pitkin
hänen kasvojansa.
Hän astui pesukaapin luo ja huuhtoi kasvojaan. Hänen suuret kätensä
vapisivat. Ne olisivat tahtoneet tarttua kiinni johonkin. Ne olisivat
tahtoneet kuristaa sen naisen, jota ne niin usein ennen olivat
hyväilleet.
Sir Claude tarkasteli käsiään ihmetyksen vallassa.
Ja tuosta ihmetyksestä hänen oli aivan mahdoton kokonaan irtaantua.
Hän astui nyt jälleen hitaasti eteenpäin ja kiipesi epätasaisella
maaperällä yhä ylemmäksi vuorelle, josta hän saattoi nähdä El-Akbaran
kolme kylää.
Saavuttuaan vuoren huipulle oli aurinko jo mennyt mailleen, mutta
läntisellä taivaalla oli sittenkin vielä hiukan punaista hohdetta. Hän
kävi kalliolle istumaan ja katseli erämaata. Hän aikoi heti laskeutua
alas vuoren kuvetta, mutta hänen täytyi ensin hiukan levähtää. Hänen
täytyi miettiä, tai ainakin koettaa miettiä.
Hän oli kauhean väsynyt, sekä ruumiillisesti että henkisesti.
Antaessaan katseensa jälleen kulkea yli aution erämaan valtasi
sanomaton yksinäisyydentunne hänen mielensä ja hän hypisteli
koneellisesti pyssyänsä.
Kaukana, suurten palmupuiden lomista hän näki savun nousevan
afrikalaisista majoista, pienet linnut — ne olivat kyyhkysiä, vaikkei
hän sitä tiennyt — kiertelivät ruskean minareetin ympärillä, joka näin
korkealle näytti aivan mustalta, ja tietä pitkin astui kameliparvi
etelää kohti, joukko turbaanipäisiä miehiä niiden rinnalla.
Nuo turbaanipäiset miehet olivat samaa rotua kuin Spahikin,
mustaveristä itämaista rotua.
Sir Claude tunsi sanomatonta tuskaa. Kitty oli samaa lihaa ja verta
kuin hänkin, mutta syvä kuilu eroitti heidät nyt toisistaan. Hän oli
tällä puolen, Kitty toisella, siellä missä musta rotu keräytyi Afrikan
polttavan auringon ympärille. Salaa, yöllä, jolloin hän oli nukkunut
hullun unta, oli Kitty astunut kuilun toiselle puolelle.
Sir Claude luuli vihaavansa häntä. Ja hän hypisteli yhä pyssyään.
Niin, hän vihasi häntä ja hänellä oli oikeus vihata häntä. Hän sanoi
sen kerta toisensa jälkeen ääneen itsekseen.
Jokainen englantilainen tuomitsisi Kittyä. Hän oli itse vetänyt tuomion
ylitseen.
Mutta ei sittenkään Sir Claude syyttänyt häntä pahimmasta rikoksesta.
Se olisi ollut aivan turhaa. Ilmankin hän tiesi kylliksi. Sillä hän oli
varma siitä, että keskustellessaan Benchaalalin kanssa jokirannassa
aamulla Kitty oli ollut siellä. Hän oli ollut arabialaisen seurassa,
ja kun Sir Claude, hänen miehensä, oli saapunut paikalle, oli hän
kätkeytynyt piiloon.
Se oli jo aivan kylliksi. Jospa hän olisi voinut tappaa hänet
piilopaikassaan.
Erämaa pimeni pimenemistään. Sir Claude nousi istualtaan ja alkoi astua
alas rotkoa kohti.