Aurinko oli noussut valaisten säteillään erämaata, mutta El-Akbaran
rotko oli yhä varjon peitossa, kun Lady Wyverne yksin hiipi lehtikujaa
myöten sekä portista sisälle ravintolan pihalle. Hän oli kalpea
kasvoiltaan ja hän vilkaisi pelokkaasti ympärilleen sekä ylös miehensä
makuuhuoneen ikkunaan, joka oli yläkerroksessa. Ikkuna oli kiinni ja
vihreät säleuutimet alaslasketut. Hän astui nopeasti pihan poikki ja
tarttui ulko-oveen. Lukko näytti aivan itsestään avautuvan. Hän ymmärsi
syyn tähän nähdessään Ahmedin seisovan kynnyksellä ja tarkastavan häntä
toisella silmällään sanomatta kuitenkaan mitään. Lady Wyverne kiiruhti
hänen ohitseen portaita ylös makuuhuoneeseensa.
Lady Wyverne oli pelännyt tapaavansa Sir Clauden siellä. Mutta huone
oli tyhjä. Hän lukitsi varovaisesti oven ja kävi istumaan pienelle
tuolille vuoteen ääreen.
Oliko hänen miehensä käynyt hänen huoneessaan vai eikö?
Tuo kysymys oli hänelle oikea elinkysymys. Varmaan Sir Claude oli kovin
väsynyt pitkän ratsastuksensa sekä metsästysretkensä jälkeen. Varmaan
hän toivoi vain mitä pikimmin pääsevänsä makuulle. Mutta sittenkin, sen
mukaan kuin Lady Wyverne tunsi hänet, oli hän varmaan yrittänyt avata
hänen oveaan ennen maata menoaan. Ja se oli jäänyt lukitsematta hänen
lähtiessään Benchaalalin kanssa katsomaan auringonnousua. Hän oli ollut
aivan huoleton tietäessään miehensä olevan monen peninkulman päässä.
Miksikä Sir Claude oli palannut takaisin?
Koneellisesti Lady Wyverne alkoi riisuutua. Hänen kätensä vapisivat,
hän ei ollut tottunut itse riisumaan vaatteita yltään, mutta vihdoin
hän oli valmis ja hän hiipi vuoteeseen vetäen peitteen leukaa myöten.
Miksi Sir Claude oli palannut takaisin? Olihan hän itse päättänyt olla
yötä poissa. Hän, Lady Wyverne ei ollut koskaan sitä toivonut, ei
edes ajatellut sellaista mahdollisuutta. Kun hän oli saanut kirjeen,
jossa Sir Claude ilmoitti palaavansa vasta seuraavana päivänä, oli hän
tuntenut ivan sekaista sääliä hänen tyhmyytensä ja lyhytnäköisyytensä
vuoksi.
Ja nyt hän oli palannut takaisin, ratsastanut yön halki. Hänen oli
aivan mahdoton sitä käsittää.
Nyt, kun hän makasi hiljaa vuoteessaan eikä hänen miehensä tullut hänen
luokseen eikä hän kuullut vähintäkään liikettä hänen huoneestaan,
tuntui hänestä ikäänkuin hän olisi vain turhia pelännyt. Hän oli
melkein joutunut päästään pyörälle. Ilman Spahin kylmäverisyyttä hänen
miehensä varmaan olisi keksinyt hänen piilopaikkansa.
Ja jos hän olisi huomannut hänet?
Hän koetti ajatella levollisesti sitä mahdollisuutta. Jos hän olisi
keksinyt hänet, niin mitähän Crumpet silloin olisi sanonut tai tehnyt?
Ja jos hän oli nyt asiasta selvillä, niin mitähän hän nyt tekisi tai
sanoisi?
Hän oli tottunut pitämään miestään aina ohjaksissa, Sir Claude oli aina
myöntynyt kaikkiin hänen oikkuihinsa. Ne olivat useinkin olleet aivan
mielettömiä, mutta silti viattomia. Hän oli keikaillut. Monet miehet
olivat rakastaneet häntä. Mutta kaikki oli ollut aivan vaaratonta. Sitä
ei voinut sanoa edes tulella leikkimiseksikään. Sillä tulta ei koskaan
ollut lähimaillakaan ollut.
Mutta siinä, missä Benchaalal oli, oli aina tulta.
Sir Claude ei ollut koskaan välittänyt vaimonsa pienistä rakasteluista.
Sillä hän oli aina luottanut häneen. Lady Wyverne, jolle kaikki
ne miehet, jotka olivat liehakoineet häntä, olivat olleet aivan
väliäpitämättömiä, ei ollut myöskään koskaan pelännyt, että Sir Claude
voisi panna pahakseen tuollaista viatonta leikkiä. Sillä se oli käynyt
aina aito-englantilaiseen tapaan ja hänen oma kylmäverisyytensä oli
estänyt häntä tuntemasta vähintäkään pelkoa tai rikoksellisuutta.
Mutta nyt hän oli peloissaan sekä itsensä että miehensä puolesta. Ja
hän tunsi rikollisuutta, ei sen vuoksi, että hän olisi tehnyt itsensä
syypääksi mihinkään väärään tekoon, vaan niiden ajatusten vuoksi, jotka
olivat risteilleet hänen aivoissaan ja niiden tunteiden tähden, jotka
olivat liikkuneet hänen sydämessään.
Hän tunsi perinpohjin miehensä ja hänen puhtaasti englantilaisen
luonteensa. Kaikki ne ennakkoluulot, jotka ovat niin tavallisia
englantilaiselle, oli Sir Claudekin omistanut itselleen, nuo
ennakkoluulot olivat hänen kaikkea muuta kuin terävän järkensä
hemmoiteltuja lapsia.
Lady Wyverne oli aivan selvillä siitä mitä Sir Claude ajatteli
afrikalaisista. Hän ei antanut heille suurempaa ihmisarvoa kuin
amerikkalainen neekerille. Kaikki afrikalaiset, olkoot sitten
egyptiläisiä, arabeja, neekerejä tai maureja, olivat hänen mielestään
vain »musta-ihoisia» — »kirottuja musta-ihoisia». Kaikki eroituksetta.
Hänen mieleensä ei voinut edes iskeä se ajatus, että hänen vaimonsa
voisi joutua ystävällisiin suhteisiin sellaisen ihmisen kanssa,
suostuisi lemmenleikkiin hänen kanssaan, sallisi hänen ihailla itseänsä
tai vieläpä rakastaakin. Mutta jos hänen olisi pakko uskoa sellaista,
jos hän tulisi vakuutetuksi siitä, että hänen vaimonsa oli ollut
yöllisellä kävelyllä arabialaisen kanssa, että hän oli sallinut hänen
ihailla itseään ja oli myös itse ihaillut häntä, ollut huvitettu hänen
seurastaan ja vieläkin enemmän — ollut ihastunut häneen! Niin mitäpä
sitten?
Äkkiä Lady Wyverne näki miehensä uudessa valossa, näki hänessä aivan
uuden olennon. Englantilaista on useinkin vaikea saada heräämään, mutta
kun hän herää, niin hänen kanssaan ei ole hyvä leikitellä. Sir Claude
oli luonteeltaan hyvin suoraviivainen, melkein kuin luonnonlapsi.
Ja sattuupa joskus, että tuollainen luonnonlapsi voi olla hyvin
vaarallinen, vieläpä julmempi kuin kukaan muu. Sillä hän hyökkää
eteenpäin yhtä sokeasti kuin kone.
Lady Wyverne värisi vuoteessaan.
Mutta hetken kuluttua hän koetti vakuuttaa itselleen, ettei Sir
Claudella ollut aavistustakaan koko asiasta. Jos hän olisi aavistanut
jotain, niin hän olisi lähtenyt etsimään häntä tai hän olisi odottanut
häntä hänen huoneessaan valmiina rankaisemaan häntä.
Mutta miksi hän oli palannut kesken retkeltään?
Varmaan joku epäilys oli noussut hänen mieleensä, varmaan oli
tapahtunut jotain, joka oli kääntänyt hänen ajatuksensa pois
villilampaista ja kiinnittänyt ne johonkin aivan muuhun.
Lady Wyverne makasi hyvän aikaa aivan liikkumattomana. Äkkiä hän kuuli
ääniä alhaalta. Arabialaiset palvelijat olivat hereillä. Vaikka uutimet
olivatkin alhaalla, saattoi hän huomata, että auringonsäteet olivat nyt
ennättäneet rotkoon saakka. Päivä oli koittanut, täysi päivä. Ja hänen
oli pakko kestää sen valoa.
Lady Wyverne katsoi kelloaan. Se oli kahdeksan. Hän nousi ja pyysi
kuumaa vettä.
Arabialainen palvelija laski vesikannun hänen ovensa ulkopuolelle
kolkuttaen äänekkäästi. Kun hän oli poistunut, avasi Lady Wyverne oven
ja nosti kannun huoneeseen. Hänen miehensä ovi oli suljettu. Oliko hän
hotellissa, vai oliko hän, nähdessään vaimonsa huoneen olevan tyhjän,
mennyt ulos häntä etsimään?
Lady Wyverne tuumi lakkaamatta. Hän olisi tahtonut päästä asiasta
selville.
Puettuaan ylleen hän kokosi kaiken mielenmalttinsa, avasi verannan oven
ja astui ulos. Samassa hänen miehensä tuli myös ulos huoneestaan.
»Crumpet!» huudahti Lady Wyverne.
Hänen hämmästyksensä oli aivan luonnollinen. Hän oli todellakin aivan
ihmeissään. Hän tarttui kaidepuuhun kiinni ja nojasi siihen.
»Oletko sinä jo kotona?»
»Olen», vastasi Sir Claude.
»Mutta sinähän aioit viettää yötä ulkona! Missä se olikaan? Jossain,
missä on gaselleja.»
»Niin. Mutta ravintola oli niin likainen, että palasin takaisin.»
»Milloin?»
»Ratsastin läpi yön. Saavuin perille aamun koitteessa.»
»En kuullut muulien kopinaa.»
Lady Wyverne koetti puhua luonnollisesti ja luuli myös onnistuvansa
yrityksessään. Mutta hänen silmänsä tarkastivat lakkaamatta Sir Clauden
kasvoja.
»Sinä nukuit kai niin sikeästi», sanoi Sir Claude.
»Niin, varmaan minä nukuin sikeästi.»
»Mennään aamiaiselle», sanoi Sir Claude.
Hän ei siis ollut käynyt hänen huoneessaan! Lady Wyverne tunsi
tavatonta helpoitusta. Hän astui lähemmäksi miestään aikoen suudella
häntä. Mutta Sir Claude sattui kääntymään pois juuri samassa ja siirsi
lähemmäksi pöytää korituolit, joita he aina käyttivät syödessään
aamiaista verannalla. Hän ei varmaankaan huomannut vaimonsa liikettä.
Vai eikö hän olisi tahtonut huomata —?
Sir Claude kumartui nyt kaidepuun yli ja pyysi kovalla äänellä
aamiaista.
»Oletko väsynyt?» kysyi Lady Wyverne.
»Olen, hiukan.»
Sir Claude alkoi koneellisesti heiluttaa tuolia edes ja takaisin.
»Matka oli kovin pitkä ja rasittava.»
»Kas kun et jäänyt ravintolaan yöksi.»
»Se oli niin siivoton.»
Lady Wyverne yritti nauraa. Sir Clauden käytöksessä oli jotain, joka
kiusasi häntä. Hän ei ollut suudellut häntä. Eikä hän ollut nimittänyt
häntä myöskään nimeltä. Hänen lempinimensä oli muuten aina hänen
huulillansa.
»Minä en tiennyt, että sinä panit niin suurta huomiota sellaiseen»,
sanoi Lady Wyverne.
»No, miksikä sitä tyytyisi epämukavuuteen, kun on mukavuutta tarjona.»
Hetken aikaa vallitsi täydellinen hiljaisuus.
»Luonnollisesti», sanoi Lady Wyverne.
Sir Claude keinutteli yhä tuolia edes-takaisin. Se hermostutti Lady
Wyverneä. Hän kääntyi poispäin.
»Kas, nyt saamme aamiaista», huudahti hän.
Palvelija, joka kantoi aamullisen verannalle, oli samainen uninen
poika, joka oli opastanut Lady Wyverneä punaiseen kylään. Hän
järjesti ruuat sirosti pöydälle, mutta hänen liikkeensä olivat kovin
hitaita. Sir Claude tarkasteli hänen toimiaan hermostuneesti, melkein
vihamielisesti.
»Mikä sinua vaivaa?» kysyi Lady Wyverne.
»Nuo kirotut musta-ihoiset —» hän alkoi. »Kas! Kas tuotakin nyt!»
Sir Claude nojautui eteenpäin ja työnsi pojan tylysti pöydän äärestä
pois. Poika säpsähti, katsoi äkäisesti häneen ja poistui itsekseen
mutisten.
»Minä en voi sietää heitä! Tuota roskajoukkoa!» sanoi Sir Claude
kiihkeästi.
Lady Wyverne ei vastannut. Ensi kertaa hän näki miehensä käyttäytyvän
tuolla tavalla hänen läsnäollessaan. Hän ihmetteli johtuiko se
vain väsymyksestä vai olisikohan jokin muu syy tuohon omituiseen
käytökseen. Hänen vihanpurkauksensa arabialaista kohtaan saattoi
Lady Wyvernen jälleen vapisemaan ja hänen täytyi väkisinkin ajatella
omaa häveliäisyydenpuutettaan. Jos Sir Claude saisi tietää — sen
hän nyt tunsi — että hänen vaimonsa suoraan sanoen oli kiemaillut —
arabialaisen kanssa, niin muuttuisi hän varmaan toiseksi kuin mitä
hän tähän saakka oli ollut, ja yksin tuo ajatuskin kauhistutti Lady
Wyverneä. Mutta tietysti hän ei tiennyt mitään. Jos hän olisi tiennyt,
niin hän olisi myös puhunut tai tehnyt jotain. Crumpet saattoi olla
äkäinen, peloittavakin. Sen hän nyt tiesi. Mutta salakavala hän ei
osannut olla.
Sittenkään ei Lady Wyverne voinut kokonaan irtaantua ikävästä
mielialastaan. Sir Claude ei ollut suudellut häntä. Hän ei ollut
nimittänyt häntä nimeltä. Jotain outoa hänen käytöksessään oli, jotain
johon hän ei ollut tottunut.
»Mitä me tänään teemme?» kysyi Lady Wyverne ponnistaen kaikki voimansa
näyttääkseen iloiselta ja huolettomalta. »Matkustammeko edelleen
Beni-Moraan?»
Sir Claude näytti ajattelevan vain munaa, jota hän piti kädessään
huolellisesti eroittaen kuorenpaloja valkuaisesta.
»Haluatko sinä lähteä?» kysyi hän. »Onkohan tämä muna tuore?»
»Ovathan ne aina tuoreita täällä!»
»Toivottavasti se on hyvä. Haluatko sinä lähteä?»
»En minä pidä lukua», Lady Wyverne vilkaisi nopeasti mieheensä. »Etkö
sinä ole jo saanut kylliksesi villilampaiden metsästyksestä?»
»Jos sinun on hyvin ikävä, niin me lähdemme, mutta jollei, niin
koettaisin kernaasti vielä kerran onneani.»
Sir Claude puhui varovasti, melkein unisella äänellä. »Muna on tuore»,
lisäsi hän maistellen sitä.
»Sepä hyvä. Mutta etkö aio tänään hiukan levätä?»
»Aion. Minä lähden vasta illalla.
»Onko se edullinen aika?»
»Voin nukkua ulkona.»
Lady Wyverne hämmästyi.
»No, mutta jollet voi tulla toimeen ravintoloissa!»
»Otan teltan mukanani. Täällä on teltta saatavissa.»
»Eikö teltassa tule kylmä?»
»Kun ottaa kylliksi peitteitä mukaan, niin ei ole mitään hätää.»
Hetken vaitiolon jälkeen, jona aikana Sir Claude söi ja hänen vaimonsa
oli syövinään, lisäsi hän:
»Et suinkaan ole pahoillasi? Etkö todellakin haluaisi mielemmin jatkaa
matkaa?»
»Minusta on aivan yhdentekevää», vastasi Lady Wyverne, »kunhan emme
jää tänne vain ikipäiviksi.»
»Sitä me emme tee», vastasi hänen miehensä.
He olivat lopettaneet aamiaisensa, ja Sir Claude nousi ylös ja sytytti
savukkeen. Samassa Benchaalal astui ravintolan ovesta ulos, joka
oli verannan alla, astui hitaasti pihan poikki ja suuntasi kulkunsa
erämaata kohti. Hänellä oli punainen viitta yllään, joka liehui
juhlallisesti hänen astuessansa. Hän ei katsonut ylös verannalle.
Hänen tummat kasvonsa olivat aivan vakavat ja hän näytti olevan täysin
tyytyväinen omaan itseensä ja koko maailmaan. Lady Wyverne silmäsi vain
kerran häneen, mutta Sir Claude seurasi häntä katseellaan kunnes hän
katosi tien käänteeseen.
»Kaunis mies!» sanoi hän.
»Kaikki arabialaiset ovat kauniita», vastasi Lady Wyverne.
»Mutta hän se vie voiton sittenkin kaikista muista. Etkö sinäkin ole
sitä mieltä?»
»Todellako? Enpä tiedä.»
Vaistomaisesti Lady Wyverne vastasi väistäen ja tekeytyen
välinpitämättömäksi. Mutta tuskin hän oli sen tehnyt, niin hänestä
tuntui, että olisi ollut paljoa viisaampaa vain myöntyä siihen mitä
hänen miehensä sanoi. Hän oli tottunut ilmaisemaan suoraan ajatuksensa
ja päähänpistonsa Crumpetille. Hän oli usein miehensä kuullen
peittelemättä kehunut toisten miesten ulkomuotoa. Olisi tuntunut paljoa
luonnollisemmalta, enemmän hänen itsensä kaltaiselta, jos hän olisi
nytkin tehnyt samoin. Nyt se oli liian myöhäistä. Sitä paitsi hän ei
olisi voinut sitä tehdä.
»Minä juttelin tuon miehen kanssa tänä aamuna», sanoi Sir Claude
nojautuen kaidepuuhun ja puhaltaen savuja ylös ilmaan.
»Tänä aamuna!» Lady Wyverne huudahti hämmästyneenä. »Milloin?»
Sir Claude otti sikaarinsa suusta ja tasoitteli lehteä sormenpäällään.
»Ratsastaessani hänen ohitsensa.»
»Oliko — oliko hän ylhäällä jo niin varhain?»
Lady Wyverne oli mielestään kuin näyttelijätär, joka harjoittelee
osaansa ja hän ihmetteli olikohan hän osunut oikean äänensävyn.
»Hän oli ulkona, istui kalliolla erämaan laidassa, joen rannalla.
Muistathan tuon kallion, jossa kuulimme pojan soittavan huilua ensi
päivänämme täällä?»
»Aivan oikein. Mikä kummallinen mies! Mitä hän tekee täällä?
Miettiiköhän hän iäisyyttä?»
Lady Wyverne naurahti hiukan.
»En tiedä, mitä hän tekee täällä. Hän istui kalliolla suuri viitta
hartioillaan. Tiedäthän millaista tarkoitan?»
»Kyllä.»
»Me vaihdoimme vain pari sanaa. Hän näyttää aika hauskalta.»
Äkkiä Lady Wyvernen valtasi halu kertoa miehelleen — ei kaikkea, ei
tietenkään sitä, mutta jotain ainakin, kertoa, että hän oli puhunut
Spahin kanssa ja että he olivat kävelleet edes-takaisin ravintolan
edustalla — kerran; jotain sentapaista ainakin. Hän oli aivan ymmällä.
Hänen oli aivan mahdoton arvata, tiesikö Sir Claude jotain vai epäilikö
hän vain, vai puhuiko hän tietämättä mitään. Kerrankin hänen miehensä
oli suorastaan arvoitus hänelle ja hänen kunnioituksensa kohosi häntä
kohtaan. Hän alkoi kunnioittaa häntä, mutta hän olisi tahtonut päästä
hänestä selville, tulla varmaksi asiastansa.
»Luullakseni hän on saanut erittäin hyvän kasvatuksen», alkoi Lady
Wyverne. »Hän on upseeri. Niin ainakin joku väitti, vai mitä?»
»Todellako?»
Muuta ei Sir Claude vastannut, mutta se ilmaisi Lady Wyvernelle jo
kyllin selvästi, että hänen oli mahdoton jatkaa.
Sir Claude ei voisi kuitenkaan häntä ymmärtää. Ja hän vakuutti
itselleen, ettei hänen miehensä tiennyt mitään, ei edes epäillyt
mitään. Hulluhan hän olisi, jos hän ilmaisisi itsensä. Crumpet ei
nähnyt mitään muuta kuin mitä toiset hänelle näyttivät. Kaikki
oli niinkuin pitikin olla. Hänen omat tyhmät hermonsa olivat vain
luulotelleet hänelle, että Crumpet kerrankin olisi osannut olla viekas,
pitää häntä pilkkanaan ja panna hänet koetukselle.
»No niin, mitä aiot siis tänään tehdä?» sanoi Lady Wyverne äkkiä
kohoten tuoliltaan.
»Minä lähden tiedustelemaan telttaa, jonka otan metsästysretkelle
mukaan.»
»Sinä siis lähdet metsästämään?»
»Kyllä», vastasi sir Claude, »minä lähden.»
»Hyvä. Minä menen kirjoittamaan kirjeitä.»
Lady Wyverne läksi huoneeseensa. Päästyään ylös hän kuuli miehensä
astuvan raskain askelin portaita alas.
Ja hänestä tuntui askelten ääni tavallista raskaammalta.
Mutta tietysti hän oli väsynyt valvottuaan kaiken yötä.
Lady Wyverne kirjoitti koko aamun tai oli kirjoittavinaan kirjeitä.
Toisen aamiaisen hän söi yksin. Sir Claude oli mennyt lepäämään
huoneeseensa ja sanonut, ettei häntä saisi häiritä. Iltapuolella
hän istui yksin verannalla lukien romaania. Hän ei ollut nähnyt
Benchaalalia uudelleen. Mutta Ahmed oli astunut tietä myöten kylään
päin. Puoli kahden tienoissa hän palasi takaisin, ja silloin Sir
Claudekin tuli ulos huoneestaan metsästyspukimissaan.
»Oletko nukkunut hyvin?» kysyi Lady Wyverne.
»Kiitos kyllä», hän vastasi. »Olen virkeä kuin pelimanni.»
»Joko te nyt lähdette?
»Kyllä, jos Ahmed on saanut kaikki vain kuntoon.»
»Minä tulen alas katsomaan teidän lähtöänne.»
»Älä vaivaudu. Näethän sinä meidät täältä ylhäältäkin.»
»Milloin tulet huomenna takaisin?»
»En osaa sanoa. Riippuu aivan metsästysonnesta. Minä nukun ensin ja
lähden sitten aamun koittaessa metsästämään.»
»Hyvästi, veikkoseni», sanoi Lady Wyverne.
Hän nosti päänsä miehensä kasvojen tasalle ja suuteli häntä.
»Ahmed!» huusi Sir Claude äreästi. »Oletteko valmis?»
»Kaikki on kunnossa!» vastasi ääni alhaalta.
»Hyvästi», sanoi Sir Claude vaimolleen.
Hän kääntyi poispäin ja kiiruhti portaita alas.
Pari kolme minuuttia myöhemmin Lady Wyverne näki hänen lähtevän
liikkeelle kokonainen pieni parvi kuormamuuleja ja neljä arabialaista
mukanansa.
He kääntyivät vasemmalle erämaata kohti.
Sir Claude ja Ahmed ratsastivat rinnatusten toisten takana.
He näyttivät keskustelevan yhdessä varsin vilkkaasti — epäilemättä
villilampaista.