Pitkältä ja vaivalloiselta tuntui matka kuutamossa. Aluksi Sir
Claude ajoi edellä, mutta hänen oli vaikea pysytellä tiellä ja siksi
Ahmedin oli pakko näyttää tietä. Askel askeleelta he kulkivat synkkää
vuoriketjua kohti, joka rajoitti yhdeltä puolen erämaata. Muulit
astuivat hitaasti. Eläin raukat, ne olivat todellakin väsyneet ja
olisivat tarvinneet yön lepoa. Samoinkuin englantilaiset yleensä sääli
Sir Claudekin niitä elukoita, jotka palvelivat häntä, ja useamman
kerran hän tunsi omantunnonvaivoja uhuttaessaan muuliaan eteenpäin.
Ahmed ei välittänyt niistä. Muulit eivät olleet hänen omansa, eikä hän
tullut ajatelleeksikaan eläinten kärsimyksiä.
Ahmed alkoi laulaa valittavalla ja surkealla äänellä. Hänen harminsa
lauhtui heti kun hänen toimelias ja ahnas mielensä sai jotakin
aprikoitavaa. Vieras, rikas englantilainen oli tarjonnut hänelle
sata frangia siitä työstä, jonka hän nyt teki. Hän oli kieltäytynyt
ottamasta niitä vastaan siksi, ettei hän tahtonut lähteä tälle
yölliselle retkelle. Mutta nyt hän oli sittenkin matkassa.
Ja Ahmed lauloi yhä äänekkäämmin.
Voisiko hän tehdä tällaista palvelusta ilmaiseksi? Tuo ajatus
suorastaan inhotti häntä. Laulaessaan hän alkoi suunnitella uutta
juonta ja suunnitellessaan sitä hänen vihansa haihtui kokonaan.
Ei koskaan Ahmed ollut antanut muukalaisen vielä lahjoa itseään.
Sellainen mahdollisuuskin sai hänen verensä jähmettymään. Mutta koska
hänet oli pakoitettu lähtemään tälle matkalle, niin täytyihän hänen
myös saada siitä hyvä maksu. Ja hän päätti kiristää muukalaista, joka
oli haukkunut häntä ja pakoittanut hänet pettämään oman heimolaisensa,
oman kansansa miehen.
Ja Ahmedin ääni kajahti yön hiljaisuudessa yhä valtavampana ja
surkeampana.
»Ahmed!»
Sir Claude huusi häntä. Ahmed vaikeni ja käänsi muulinsa puoleksi
taaksepäin.
»Mitä herra haluaa?» kysyi hän kohteliaasti.
»Olkaa vaiti, muuten minä tulen hulluksi!»
»Niinkuin haluatte!»
Hän seisautti muulinsa ja Sir Claude ratsasti hänen rinnalleen.
»Mitä kummaa laulua te lauloitte!» kysyi Sir Claude.
»Herra, minä lauloin Aissaouien laulua. He seisovat tuliliekkien
keskellä ja syövät skorpioneja, he puhkaisevat tikarilla silmänsä ja
raatelevat rintaansa terävillä veitsillä.
Sir Claudea värisytti.
»Kuulkaahan!» hän huudahti. »Kauanko luulette tätä matkaa vielä
kestävän?»
»Sitä en voi sanoa, herra. Muulit ovat väsyneet. Matka edistyy
huonosti.»
Hän huokasi tarkastellen terävästi Sir Claudea toisella silmällään.
»En koskaan ennen ole ollut liikkeellä koko yötä rasittavan
metsästyksen jälkeen.»
Sir Clauden muuli kompastui.
»Seis!» huusi Sir Claude. Hän tunsi pistoksen sydämessään. »Te olette
itse siihen syypää!» mutisi hän.
»Minäkö, herra?»
Ahmedin ääni ilmaisi hämmästystä.
»No, jollette te —»
Sir Claude vaikeni. Mitäpä hän oikeastaan tiesi. Epäilys kalvoi
vain hänen mieltään. Ja hänestä tuntui aivan mahdottomalta päästä
mihinkään varmuuteen. Miten hän olisi voinut tehdä kysymyksiä Ahmedille
ilmaisematta samalla, miten levoton hän oli vaimonsa tähden? Ja miten
hän olisi voinut tunnustaa tuolle »kirotulle mustaihoiselle», että
hän pelkäsi Spahin olevan vaarallisen hänen kauniille ja viattomalle
vaimolleen?
»Teidän ei olisi pitänyt kehoittaa minua lähtemään tälle retkelle»,
sanoi Sir Claude vihdoin.
»Minä luulin, ettei herra ollut koskaan pyytänyt gaselleja.»
»En ollutkaan. Mutta mitä sitten?»
»Kaikki englantilaiset, jotka saapuvat El-Akbaraan, tahtovat ampua
gaselleja.»
Sir Claude alkoi tuumia, olisikohan hän sittenkin väärin tuominnut
opastansa. Nyt kun vanha ranskalainen nainen ei ollut saapuvilla,
hänen epäilyksensä ei ollut enää yhtä suuri. Ravintoloitsijatar oli
jutuillaan yllyttänyt häntä arabialaisia vastaan. Ehkäpä hän oli
ilkeä vanha nainen, joka turhaan vain hälyytteli tai ehkäpä vielä
valehtelikin. Mutta olihan Ahmedkin valehdellut Benchaalalista.
»Herra lupasi minulle —»
Ahmed alotti kaikkein mielistelevimmällä äänellään.
»No mitä!»
»Herra lupasi minulle sata frangia, jos varjelisin teitä kaikilta
vaaroilta tänä yönä.»
»Varjelisitte!»
Sir Claude naurahti.
»Te tarkoitatte kai, että opastatte minut perille.»
»Niinkuin haluatte. Pysyykö herra sanassaan?»
»Loruja!»
»Tietysti herra pitää sanansa. Kaikki englantilaiset pitävät minkä he
kerran lupaavat. Englantilaiset ovat jalo kansa.»
»En minä ole luvannut teille sata frangia, mutta—»
»Mutta mitä, herra?»
»Minä en voi saada tuota junkkaria lahjotuksi», tuumi Sir Claude. Mutta
sitten hänet valtasi jälleen kiihkeä halu saada tietää, oliko Ahmed ja
Spahi, tuo Benchaalal, lyöttäytyneet yhteen toimittaakseen hänet pois
tieltä.
»Maksaisin vaikka kaksikin sataa frangia, jos saisin käsiini
luotettavan miehen, sellaisen, joka ei koskaan valhettelisi eikä tekisi
minulle ikäviä kepposia», sanoi Sir Claude melkein vasten tahtoaan.
Ahmedin silmät alkoivat loistaa. Ahneuden liekki syttyi niissä. Mutta
hän oli viekas, ja vastasi vain huolettomasti:
»Hyvällä isännällä on hyvä palvelijakin.»
»Entäs Benchaalal? Onko hän hyvä isäntä?» kysyi Sir Claude.
»Sanotaan, että Benchaalal maksaa hyvin niille, jotka palvelevat häntä.»
»Entäs teille? Maksaako hän hyvin teillekin?»
»En minä ole Benchaalalin palvelija, herra.»
»Mitä, ettekö ole koskaan käynyt hänen kanssaan metsästämässä?»
»Olen kyllä, herra. Ja Benchaalal maksaa aina hyvin
metsästysretkillänsä. Mutta hän maksaa vasta perästäpäin.»
Sir Clauden mielestä Ahmedin sanojen takana piili jotakin. Hänen
verensä alkoi kiehua. Hänen olisi tehnyt mieli ottaa opas hengiltä,
heittää hänet alas muulin selästä ja nähdä hänen kiemurtelevan hiekassa.
»Ei», tuumi hän mielessänsä, »minä olen hullu, jos rupean
minkäänlaisiin keskusteluihin tuon miehen kanssa. Minun täytyy auttaa
itse itseäni. Huomenna lähden Kittyn kanssa Beni-Moraan. Hän tulee
olemaan hyvillänsä. Hän olisi halunnut lähteä jo aikaisemminkin. Minä
olen ollut liian itsekäs, mutta mitään vahinkoa ei ole voinut vielä
tapahtua, vaikka tuo mustaihoinen lurjus olisikin suunnitellut jotain
pirullista yhdessä Ahmedin kanssa.»
Ahmed ei voinut saada sanaakaan enää hänestä. Kaikkiin arabialaisen
salaisiin viittauksiin hän vastasi aivan yksitavuisesti, ja lopulta
he ratsastivat ääneti edelleen tunnin toisensa jälkeen, kunnes he
saapuivat yhä lähemmäksi sitä mustaa vuoriketjua, joka oli heidän
matkansa määränä.
Aamu alkoi jo koittaa, kun he saapuivat sille kovalle, hyvälle tielle,
joka johtaa El-Akbaran keitaan kolmeen kylään. Kuu kalpeni yhä enemmän,
tuuli heidän takanaan muuttui vilpoisemmaksi, ja Sir Claude, niin
vahva kuin hän olikin, alkoi tuntea tavatonta väsymystä, omituista
painostusta, mikä ei ollut yksin ruumiillista, vaan ikäänkuin salaista
liikutusta, kylmää väristystä.
»Onpa tämäkin menoa», tuumi hän itsekseen.
Sitten hän koetti rohkaista mieltänsä, katseli kallioseinää, joka
kohosi aivan heidän edessään ja koetti mielessään kuvitella kodikasta
ravintolaa, mukavaa vuodetta sekä sikeää, pitkää unta, joka häntä
siellä odotti. Ja sitten hänen ajatuksensa kiintyivät Kittyyn. Pian hän
saisi nähdä hänet. Hän kuvitteli mielessään, miten hän hiipisi hänen
huoneeseensa varjostaen kynttilää kädellään ja katselisi ihailevin
silmin hänen kauniita muotojaan, hienoja kasvojaan ja vaaleata
tukkaansa, joka valui valloillaan päänalukselle.
Sir Claude ojensi pitkiä jalkojaan taaksepäin ja uhutti kantapäillään
väsynyttä muulia. Eläin parka, joka kauan aikaa oli vain laahautunut
eteenpäin, alkoi äkkiä hermostuneesti ravata ja sivuutti Ahmedin, joka
näytti nukkuvan vaippaansa kääriytyneenä, kasvot hupussa hilkan alla.
Mutta ravia kesti vain silmänräpäyksen ajan. Eläin oli melkein yhtä
väsynyt kuin ratsastajakin ja alkoi jälleen hiljalleen astua.
Kun Sir Claude kulki Ahmedin ohitse, tirkisti tämän toinen silmä
terävästi päähineen alta esille, ja kun toisen muuli hiljensi
vauhtiaan, ojentautui opas satulassaan suoraksi ja oli heräävinään
unesta. Hänellä oli tikari vaipan alla piilossa ja nyt hän tarttui
siihen tarkastellen kiinteästi edellä kulkevan muulin takajalkoja.
Hän tahtoi päästä El-Akbaraan ennen Sir Claudea, ja hän tuumi nyt
mielessään miten hän voisi sen tehdä herättämättä toisen epäilystä.
Häntä hermostutti, melkeinpä suututti se seikka, ettei hänen ollut
onnistunut saada Sir Claudelta niitä sataa frangia, joita hän olisi
halunnut. Hän tiesi, ettei hän saisi niitä häneltä jälkeenpäin, ja hän
vihasi Sir Claudea niinkuin arabialainen vihaa miestä, joka saa hänet
petkutetuksi. Hän veti veitsensä pukinnahkaisesta tupesta esille,
laskeutui hiljaa muulin selästä maahan ja lähestyi Sir Claudea pitäen
tätä tarkasti silmällä. Hän ei ryhtynyt heti paikalla työhön, vaan
astui pari kolme minuuttia muulin jäljessä niin ääneti kuin aave,
kunnes hän oli varma siitä, että hän saattoi huomaamatta suorittaa
aikeensa. Sitten hän astui kumarassa eteenpäin aikoen iskeä veitsellään
haavan elukan karvaisiin jalkoihin heti kun ne olisivat kyllin lähellä
häntä.
»Ahmed!»
Sir Claude oli kääntynyt taakseen.
»Ahmed! Mitä p —»
»Seis, herra! Muulin kengässä on kivi. Annas kun otan sen pois.»
Sir Claude pysähtyi. Heti paikalla arabialainen nosti muulin toisen
jalan maasta ja oli poistavinaan veitsellään siitä kiven, jonka hän
äkkiä sieppasi tieltä käteensä ja viskasi syrjään.
»Muuli ontui, herra. Kas näin!»
Levollisesti hän pisti jälleen veitsen tuppeensa.
»En minä sitä huomannut.»
Sir Claude katseli Ahmedia kummeksuen.
»Herra, minähän olin takana. Minä näin.»
»Minä luulin teidän nukkuvan.»
»Arabialainen ei nuku suojellessaan herraansa.»
Sir Claude murahteli.
»Ajakaa edelle.»
»Aivan kuin herra haluaa.»
Ahmed hyppäsi jälleen muulinsa selkään, ajoi edelle ja päästi
kuormamuulin valloilleen.
Koska hänen ei onnistunut haavoittaa Sir Clauden muulia, yllytti hän
nyt elukkaansa eteenpäin niin nopeasti kuin suinkin ja alkoi jälleen
laulaa kimakalla äänellä.
Tällä kertaa ei Sir Claude keskeyttänyt häntä. He eivät olleet enää
kaukana kylistä, joiden talot seisoivat puiden varjossa, ja korva
saattoi jo selvästi eroittaa joen kohinan, kun tämä virtasi rotkon
kautta erämaahan. Matka läheni jo loppuaan. Olihan aivan luonnollista,
että väsynyt matkamies, palatessaan erämaan pimeydestä kotiinsa, tahtoi
laulaa tai tervehtiä äänekkäästi ystäviään ja sitä iloa, joka hänelle
kotona oli varattu.
Yhä kovemmin Ahmed lauloi. Säveleet kajahtivat voimakkaina kallioseinää
vasten ja kaiku kuljetti ne jälleen takaisin. Tuo laulu kuulosti
ikäänkuin varoitushuudolta, ja se kajahti suoraan erämaasta kahden
yökulkijan korviin, jotka istuivat aamun ensi sarastusta odottaen
miltei samalla paikalla, missä pieni arabialainen poika tuonnoin oli
soittanut huiluaan.
Spahi liikahti, kun kaukainen ääni kohtasi hänen korvaansa.
»Maraboutko siellä huutaa?» kuiskasi Lady Wyverne laskien kätensä
arabialaisen viitalle.
»Hiljaa!»
Hän kuunteli, kumartuen erämaata kohti, josta ääni kuului.
»Se on Ahmedin ääni!»
Lady Wyverne kalpeni.
»Se on mahdotonta! Hehän ovat suolavuorilla, kaukana täältä!»
»Aivan varmaan se on Ahmed! He tulevat! Katsokaa! Minä eroitan jo
muulit tiellä!»
»Taivas! Minne minä pakenen?»
Lady Wyverne hypähti nopeasti pystyyn.
Mutta Spahi veti hänet alas.
»Te ette voi paeta minnekään.»
»Mutta minun täytyy. Minun täytyy olla ravintolassa ennenkuin mieheni
palaa. Hän menee suoraa päätä huoneeseeni!»
Lady Wyverne painiskeli Spahin kanssa ja alkoi itkeä hermostuneesti.
»Olkaa hiljaa! Pysykää alallanne!»
Spahi sanoi sen aivan ystävällisesti. Lady Wyverne rauhoittui heti ja
pysytteli liikkumattomana aivankuin hän olisi ollut lumottu.
»Te ette voi palata ravintolaan. Ei ole muuta kuin yksi keino —
piiloutukaa kallion taakse! Kyyristykää maahan! Minä heitän viittani
teidän ylitsenne!»
Lady Wyverne hiipi kallion taakse, jolla he olivat istuneet ja totteli
Spahia. Tämä otti maasta suuren viittansa, kiinnitti sen väljästi
hartioilleen ja antoi sen laskeutua alas siten, että se peitti Lady
Wyvernen pään ja olkapäät. Lady Wyverne painoi kasvonsa Spahin selkää
vasten ja tämä tunsi hänen kiihkeän hengityksensä. Sitten Spahi sytytti
savukkeen. Hän istui aivan huolettomassa asennossa. Hänen tummat,
kauniit kasvonsa olivat levolliset. Hän veti savua kurkkuunsa ja
puhalsi sen ulos sieramistaan tarkastellen muuleja, jotka lähestyivät
hitaasti. Hänen silmissään oli miltei uninen ilme.
Ahmed oli lakannut laulamasta, ja Benchaalal huomasi, että oppaan
tarkka silmä oli jo keksinyt hänet ja että hänen terävä järkensä oli
toisen liikkumattomasta asennosta vetänyt sen johtopäätöksen, että tämä
oli kuullut hänen laulunsa ja valmistunut heitä vastaanottamaan.
Ahmedin muuli tuli Spahin kohdalle ja astui hänen ohitseen. Ahmed
ei ollut huomaavinaan häntä, hän katsoi vain tiukasti häneen ja sen
jälkeen hänen taakseen ikäänkuin etsien jotakin. Benchaalal nojautui
vielä enemmän taakse ja antoi viittansa laskeutua vieläkin alemmaksi
kumartuneen naisen yli. Hän tunsi Lady Wyvernen vapisevan takanansa.
Muuli, joka kantoi Sir Clauden uhreja saapui nyt heidän kohdalleen.
Sitten seurasi Sir Clauder muuli. Samassa nousevan auringon ensimäiset
säteet ilmestyivät itäiselle taivaan rannalle valaisten punaisen
kylän taloja pienen kukkulan rinteellä. Huomatessaan Spahin Sir
Claude hämmästyi ja vaistomaisesti seisahdutti muulinsa. Hetken aikaa
miehet katsoivat toisiaan silmästä silmään; englantilainen kysyvästi
ja epäillen, arabialainen unisen väliäpitämättömästi, josta oli
mahdoton päättää, mitä hänen mielessään liikkui. Hän veti vain sauhuja
kurkkuunsa ja puhalsi ne ulos hienopiirteisten sieramiensa kautta.
»Hyvää huomenta», sanoi Sir Claude vihdoin väsyneen miehen karhealla
äänellä.
»Hyvää huomenta, herra», sanoi Spahi pehmeästi. »Teillä on ollut hyvä
metsästysonni, näemmä.»
Kyyryssä oleva nainen vapisi kiihkeästi. Benchaalal nojautui vieläkin
enemmän taakse. Hän pelkäsi, että ratsastaja voisi huomata vaipan
laskosten liikkuvan, ja salassa hän kiroili naisen pelkuriutta.
»Te olette varhain liikkeellä, herra», sanoi Sir Claude.
»Me arabialaiset olemme tottuneet nousemaan varhain, herra. Ani harvoin
minä nukun enää kolmen jälkeen aamulla. Minä haluan katsella auringon
nousua erämaan rannasta.»
Hänestä tuntui ikäänkuin Sir Clauden silmät olisivat myöskin väijyneet
hänen taaksensa, niinkuin Ahmedinkin. Mutta hän ei ollut varma
asiastaan. Ehkäpä vain savupyörylät, kiemurrellessaan kalpeaa taivasta
kohti, jossa viimeiset tähdet eivät vielä olleet sammuneet, saivat
aikaan tämän harhanäyn.
Hetken aikaa oli kaikki hiljaista. Sir Claude kohotti oikeaa kättänsä,
laski sen muulin niskaan ja liikahti ikäänkuin hän olisi aikonut
laskeutua maahan. Sitten hän näytti muuttavan mielensä, sillä hän iski
kantapäänsä muulin kylkiin, painoi huulensa yhteen ja ratsasti pois sen
enempää sanomatta. Kavioiden kapse kovalla tiellä alkoi hiljetä.
»Älkää liikahtako!» kuiskasi Spahi istuen yhä paikallaan.
Kavioiden kapse katosi kokonaan.
»Ei vielä!» hän sanoi ääneen. »Ei ennenkuin sanon.» Spahi kuuli jälleen
puoleksi tukahdettua nyyhkytystä.
Hänen kasvojensa ilme ei muuttunut sittenkään, hän veteli sauhujaan yhä
edelleen aivan liikkumatta.
Kavioiden kapseen ääni kajahti kaikuna rotkosta ja katosi jälleen.
Spahi hypähti pystyyn, kohotti viittaansa ja päästi kauhistuneen naisen
vapaaksi.
»Huomasiko hän? Näkikö hän?»
Töin tuskin Lady Wyverne sai sanat suustaan. Hänen kasvonsa olivat
kyynelten peitossa ja täynnä punaisia täpliä.
»Kuka sen tietää!»
»Hän menee huoneeseeni! Voi hyvä jumala, hän menee minun huoneeseeni!»
»Kuka sen on sanonut? Hän oli väsynyt. Hän istui kuin säkki muulin
selässä.»
»Aivan varmaan hän menee! Mitä minä nyt teen? Mitä minä nyt teen?»
Benchaalal viittasi kädellään erämaata kohti.
»Tahdotteko seurata minua — tuonne?»
»Hän näkee, että huoneeni on tyhjä. Hän palaa takaisin!»
Spahi tarkasteli häntä hetken aikaa. Sitten hän sanoi kylmästi:
»Huuhtokaa kasvonne joen rannassa, rouva. Ja sitten me voimme
keskustella yhdessä. Nyt se on turhaa.»
Lady Wyverne katsoi häneen hämmästyneenä ikäänkuin hän ei olisi
ymmärtänyt hänen tarkoitustaan. Mutta kyyneleet kuivuivat hänen
poskillaan. Ja hetken kuluttua hän astui tottelevaisesti joen rantaan
ja kumartui juoksevan veden puoleen.