Sir Claude kulki pimeässä kylää kohti. Astuessansa pehmeällä ja
kuivalla hiekkamaalla hän tuumiskeli parisilaisen astrologin ennustusta
ja hän oli näkevinhän edessään nuo punaisella musteella kirjoitetut
rivit:
»Suuri vaara uhkaa — mahdollisimman suuri vaara.»
Ja sitten hän ajatteli nuorta Spahia, joka istui hotellin ruokasalissa,
pienen pöydän ääressä ja hymyili kohteliaasti rikkoessaan sormillaan
pähkinän kuoren ja kaivaessaan siitä esiin sydämen. Ja sitten hänen
ajatuksensa siirtyivät Ahmediin.
Ahmed oli taitava metsästäjä ja hän oli voittanut Sir Clauden suuren
ihailun. Hän oli pitkä ja laiha, silmäpuoli, ja ohuet mustat viikset
varjostivat hänen pitkiä, keltaisia hampaitaan. Kaunis hän ei ollut
katsoa. Mutta hän osasi taidolla hoitaa tehtäväänsä ja oli huvitettu
siitä. Miten innostunut hän olikaan ollut näihin metsästysretkiin.
Ehkäpä hiukan liiankin innostunut.
Ravintoloitsijatar oli tartuttanut Sir Claudeen epäluulonsa erämaan
asukkaita kohtaan. Sir Claude ajatteli nyt vaimoaan suurella huolella,
voimakkaan, rakastuneen miehen suojelevalla tunteella. Ja itseään
hän ajatteli katkeruudella. Miksi hän oli jättänyt vaimonsa yksin,
ilman palvelijattarenkin turvaa, jättänyt hänet yksin ravintolaan
keskelle erämaata, seuratakseen omaa itsekästä urheiluintoaan? Erämaan
hiljaisuus, pimeys, vinha tuuli, joka puhalsi hänen ruskettuneita
kasvojansa vasten, nostatti hänessä vihan häntä itseään kohtaan. Tuo
pieni ravintola rotkon perukassa näytti hänen mielikuvituksessaan nyt
ikäänkuin rosvojen pesältä. Ja tuonne, villien, petollisten ihmisten
pariin, jotka muutaman rovon vuoksi olivat valmiit leikkaamaan
toiselta kaulan poikki, hän oli jättänyt tuon ihailemansa, oikullisen,
vaaleatukkaisen pikku olennon yksin yötä viettämään.
Hän kiiruhti eteenpäin. Ja taaskin hänen täytyi ajatella Ahmedia ja
Spahia, yhdistäen heidät ajatuksissaan yhteen.
Ahmed oli kovin innokkaasti kehoittanut häntä jäämään El-Akbaraan,
oli yhä uudelleen kehoittanut häntä jäämään sinne pitemmäksi aikaa
kuvaillen häikäisevin sanoin seudun ihmeitä ja moittien Beni-Moraa
sairaiden ja vanhojen naisten olopaikaksi, jossa miesten oli
sietämätöntä olla. Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä hän oli päässyt
Sir Clauden luonteen perille ja oli taitavasti kosketellut hänen
herkimpiä kieliään. Mutta ehkäpä hän oli tehnyt sen vain siksi, että
hän saisi häneltä kiskotuksi niin paljon rahaa kuin suinkin. Voisihan
siinä olla kylliksi syytä hänen houkutteluunsa.
»Ehkäpä tuo kaikki sittenkin on vain turhaa lorua!» tuumi Sir Claude
käyttäen lempilausettaan.
Siitä huolimatta hän kiiruhti eteenpäin, kunnes hän saavutti
ensimäisen savimajan kylässä. Palmunlehdistä punottu ovi oli suljettu.
Siellä-täällä lukittujen ovien yläpuolella kamelien päät irvistelivät.
Ikkunareijistä riippui turkinpippurikimppuja. Tasaisilla katoilla
juoksenteli edestakaisin laihoja, valkoisia tai keltaisia koiria
painaen alas päänsä ja haukkuen vimmatusti ohikulkevaa muukalaista.
Taaskin tuli Sir Claude ajatelleeksi tätä raakalaismaata, ja omatunto
moitti häntä itsekkäisyydestä. Samoinkuin monet muutkin vähemmän
lahjakkaat miehet hän oli taipuisa liioittelemaan asioita tai panemaan
niihin liian vähän arvoa. Hän oli aivan huolettomasti jättänyt vaimonsa
yöksi yksin. Nyt tämä asia kiusasi häntä aivan liiaksi. Se tuntui
hänestä suorastaan hirveältä velvollisuuden laiminlyönniltä.
Varjo ilmestyi pimeistä taloista ja seurasi äänettömästi häntä. Hän
kääntyi äkisti taakseen ja tarttui revolveriinsa.
»Mitä te haluatte?» sanoi Sir Claude ranskaksi.
Varjo pysähtyi ja katsoi tuikeasti häneen. Kaksi silmää kiilsi
päähineen alta, joka peitti kokonaan hänen kasvonsa.
Sir Claude toisti kysymyksensä saamatta vastausta.
»Tulkaa tänne!» huudahti Sir Claude. »Älkää astuko jäljessä.»
Hän teki selittävän liikkeen kädellään. Varjo ymmärsi sen ja totteli
ääneti. Ja käsittäen mitä varten muukalainen oli lähtenyt liikkeelle
hän ohjasi hänet kapean kujan kautta ja pienen puron yli avonaiselle
torille, jonne arabialaisesta kahvilasta tulet loistivat. Täällä,
istuen maassa useiden turbaanipäisten miesten parissa, pelasi Ahmed
dammia maistellen välillä kahvia kupistansa.
Nähdessään herransa hän nousi heti hymyillen maasta, työnsi muitta
mutkitta toverinsa pois tieltä ja pyysi Sir Claudea astumaan sisään ja
istumaan multasohvalle. Mutta Sir Clauden ei tehnyt mieli.
»Tulkaa tänne, Ahmed!» sanoi hän seisoen matalassa oviaukeamassa. »Minä
tahdon puhua teidän kanssanne.»
Ahmed tervehti vakavasti ystäviänsä, heitti viittansa laskoksille
olkapäälle, etsi keltaiset tohvelinsa seinävierustalta esille monien
muiden parien joukosta ja astui sulavaliikkeisesti Sir Clauden mukana
pimeään yöhön.
Varjo seurasi heitä.
»Kuulkaahan», sanoi Sir Claude hermostuneesti», ajakaa tuo mies pois.
Antakaa hänelle jotain — kas tässä.» Hän ojensi hänelle frangin. »Ja
käskekää hänet pois.»
Ahmed totteli, ja varjo hävisi pimeään.
Kun he olivat kahden ja astuivat ravintolaa kohden, sanoi Sir Claude:
»Kauanko kestäisi palata takaisin El-Akbaraan?»
»El-Akbaraan, herra! Mutta sehän on mahdotonta.»
»Vastatkaa kysymykseeni. Kauanko matka kestäisi?»
»Jos me lähdemme varhain aamulla, herra, auringon noustessa —»
»En minä tarkoita huomen-aamulla. Vaan nyt heti.»
»Sitä en voi sanoa, herra. Ei kukaan lähde tuollaiselle matkalle
keskellä yötä muukalaisen kanssa.»
»Muukalaisen kanssa? Mikä ero siinä olisi?»
»Rikas muukalainen ei voi kulkea turvallisesti yöllä erämaassa. Minä
olen köyhä. Minulla ei ole mitään — ei kerrassaan mitään.» Hän levitti
kätensä epätoivoisella liikkeellä pitäen Sir Claudea tarkasti silmällä.
»Siksi minä voin matkustaa minne minä haluan. Jos herra tahtoo, että
vien tänä yönä El-Akbaraan rouvalle kirjeen, niin lähden, vaikka
muulit ovatkin väsyneet. Mutta jos herra haluaa, että lähden yhdessä
herran kanssa, niin en uskalla. Sillä jos herralle tapahtuisi jotakin
pahaa minun seurassani, niin ei kukaan rikas muukalainen ottaisi minua
enää oppaaksen. Minä joutuisin aivan häviöön. Tulisin suorastaan
kerjäläiseksi.»
Sir Claude oli hetken aikaa ääneti. Oppaan vastaväitteet
tuntuivat järkeviltä. Mutta samassa muistui Sir Clauden mieleen
ravintoloitsijattaren sanat, että Ahmed voisi tehdä mitä tahansa
muutamista frangeista.
»Entäs jos minä maksaisin hyvin?» sanoi hän. »Jos antaisin teille sata
frangia?»
»Herra tarkoittaa —?»
»Otaksukaa, että antaisin teille sata frangia, jos lähdette minun
kanssani vielä tänä yönä takaisin El-Akbaraan. Lähtisittekö silloin?»
»Herra, en minä voi ottaa tuollaista retkeä edesvastuulleni. Jos
jotakin tapahtuisi —»
Onko Benchaalal maksanut teille vieläkin enemmän?» huudahti Sir Claude.
Hän tiesi tuskin itsekään, miksi tuo inhottava epäilys äkkiä nousi
hänen mieleensä. Se oli vain epäselvä aavistus, joka heräsi Sir Clauden
mielessä hänen huomatessaan miten itsepäinen Ahmed oli; hänestä
tuntui ikäänkuin arabialainen olisi punninnut mielessään kahta eri
tarjoumusta, verrannut toisiinsa heidän kummankin ansioitaan ja heidän
kukkaroittensa arvoa. Sir Claude ei ollut usein tarkkanäköinen, mutta
tänä yönä hänen hermonsa olivat tavattoman herkät. Jokin voimakas
tunne hänen sydämessään vaikutti hänen aivoihinsa, pakoitti häntä
ajattelemaan tavallista nopeammin.
»Benchaalal, herra?» sanoi Ahmed. »Kuka se on?»
»Kirottu roisto, kyllä te sen tiedätte! Benchaalal, Spahi,
algiereläinen upseeri, joka asuu El-Akbaran hotellissa.»
Ahmed, huomattuaan petoksensa paljastetuksi, jätti koko kysymyksen
sikseen ja sanoi aivan levollisesti:
»Ja miksi Benchaalal olisi antanut minulle rahaa?»
Sir Claude avasi huulensa vastataksensa, mutta ei sanonut kuitenkaan
mitään. Mitäpä hän voisi sanoa alhaiselle arabialaiselle? Vaikka hänen
hirveä epäluulonsa olisikin oikea — ja miksei se olisi oikea? — ei hän
voisi ilmaista sitä, ei edes viitatakaan siihen. Ravintoloitsijatar
oli nostattanut hänen mielessään pelkoa, epäilystä ja syytöstä. Hän
pelkäsi vaimonsa puolesta, hän epäili kaikkia arabialaisia, etupäässä
Benchaalalia ja Ahmedia ja hän syytti itseänsä. Mutta hänen täytyi olla
vaiti. Ahmedin käytös lisäsi entistään enemmän hänen epäilyksiään. Hän
tunsi nyt selvästi, että Ahmed oli yllyttänyt häntä metsästysretkille,
vieläpä jäämään yöksikin tänne syiden vuoksi, joilla ei ollut
vähintäkään tekemistä gasellien eikä villilampaiden kanssa.
He olivat kulkeneet nyt kylän läpi ja astuivat ravintolaa kohti. Kuu
tuli juuri näkyviin suolavuoren huipun takaa ja kohotti pimeyden
vaippaa aavalla lakeudella. Viinipuun alla lamppu paloi valaisten
vanhaa ranskatarta, joka liikkumattomana seisoi siinä ja odotti heidän
takaisintuloaan.
Sir Claude ei vastannut mitään Ahmedin kysymyksiin, mutta kun he
saapuivat ravintolan edustalle, sanoi hän äkkiä Ahmedille:
»No, selittäkääpä nyt rouvalle ja minulle, miksi te sanoitte rouvalle,
ettei Benchaalal ollut El-Akbarassa?»
»Herra, en minä ole sitä sanonut! Miten minä olisin voinut sitä sanoa,
koska Benchaalal on siellä?»
Sir Claude kääntyi ravintoloitsijattaren puoleen, joka näytti
hämmästyneeltä ja uteliaalta.
»Ettekö te vakuuttanut minulle, rouva —» hän alkoi.
Mutta ravintoloitsijatar keskeytti hänet.
»Herra voi puhua koko yön ja vaikka kokonaisen vuodenkin, mutta ette te
sittenkään pääse arabialaisen perille.»
Hän levitti kätensä ja kohautti olkapäitään.
»He ovat likaista joukkoa!» kuiskasi hän sitten Sir Clauden korvaan.
Sir Claude katseli hetken aikaa maahan, kädet taskuissaan. Kuun valo
kirkastui. Se vahvisti hänen päätöstään. Kohottaen päätään hän sanoi
Ahmedille:
»Hakekaa muulit!»
Opas tuijotti hetken aikaa häneen, ja huomattuaan, ettei tätä käskyä
käynyt vastustaminen, hän katosi ravintolan ovesta pihalle, missä
muulit seisoivat.
Ravintoloitsijatar näytti kummastuneelta.
»Ei suinkaan herra aio lähteä? Sehän on aivan mahdotonta! Herra —»
»Kuulkaahan, rouva», sanoi Sir Claude istahtaen pienen pöydän ääreen,
jossa lampun vieressä seisoi viinipullo, jonka hän oli luvannut
takaisin tullessansa tyhjentää, »kuulkaahan — te kerroitte minulle
arabialaisista! Minä en tunne heitä. Minähän olen vieras täällä. Tulen
Englannista, jossa voi luottaa miehen sanaan ja jättää melkein minne
hyvänsä naisen tarvitsematta pelätä, että häntä häväistään. Neuvokaahan
nyt minua! Istukaa rouva.»
Ravintoloitsijatar kävi häntä vastapäätä istumaan. Lampun lepatteleva
valo valaisi hänen ryppyisiä kasvojansa ja kirkasti hänen katsettansa,
joka oli kiintynyt vieraaseen.
»Neuvokaa minua! Minulla on vaimo, hän on pieni, nuori, tyttömäinen,
miltei kaunein nainen koko Englannissa. Hän on täällä minun mukanani.»
»Missä hän on, herra?»
»El-Akbaran hotellissa. Ja tuo lurjus, Benchaalal on siellä. Minä
olen nähnyt hänet. Minä näin tuon kirotun miehen ensimäisenä iltana
ollessamme siellä. Miksi hän viipyy siellä nyt toisen päivän toisensa
jälkeen eikä lähde kotiinsa erämaahan? Ja miksi Ahmed sanoo teille,
ettei hän ole siellä ja miksi hän kielsi minulle, ettei hän muka
koskaan ollut kuullutkaan hänestä? Ja miksi Ahmed koettaa joka päivä
pidättää minua loitolla hotellista ja estää minua yöksikään palaamasta
sinne? Ettekö luule, että tuon alla piilee jotakin, rouva? Ettekö
luule, että tekin minun sijassani palaisitte vaimonne luokse?»
Sir Claude laski suuren kätensä pöydälle, jotta pullo ja lamppu
tärähtivät. Ravintoloitsijatar puristi huulensa yhteen ja nojasi
kätensä poskeaan vasten.
»Vai niin», sanoi hän hetken kuluttua. »Benchaalal on siis
El-Akbarassa! Sen minä arvasinkin.»
»Kuinka niin?» kysyi Sir Claude terävästi.
Kaikki tänä iltana teki häneen ikävän vaikutuksen ja herätti hänessä
epäilystä.
»Huomasin sen Ahmedin olennosta, kun tiedustelin sitä häneltä ja hän
vastasi kieltävästi. Ja kuitenkin hän valehtelee taitavasti, niinkuin
kaikki arabialaiset. Jotakin sen alla piili sittenkin. Hän ei halunnut
puhua Benchaalalista.»
Sir Claude nojautui pöydän yli ravintoloitsijattaren puoleen.
»Luuletteko, että siellä on jotakin tekeillä?»
»Hyvä herra, mistä minä voin tietää? Sen minä vain sanon — jos minulla
olisi kaunis ja nuori vaimo, niin en jättäisi häntä yksin Benchaalalin
läheisyyteen, en, en edes viideksi minuutiksi.»
Sir Claude nousi pystyyn ja kääntyi ovelle.
»Ahmed!» huusi hän. »Tulkaa! Kiireesti!»
»Heti, heti!» vastasi ääni kaukaa.
»Tietäkää, hyvä rouva», sanoi Sir Claude, kääntyen jälleen
ravintoloitsijattaren puoleen. »Minun vaimoni koettaa pikemmin paeta
kuin antautua minkäänlaisiin tekemisiin noiden kirottujen mustaihoisten
kanssa. Ystävänä — minä tarkoitan oppaana, se on toista! Mitä te
hymyilette?»
»En minä hymyile, hyvä herra. Te erehdytte tässä lampun valossa. Alkaa
tuulla.»
Ravintoloitsijatar siirsi lamppua, jotta hänen kasvonsa joutuivat
varjoon. Sir Claude mutisi jotain hampaittensa välissä. Hän oli aivan
varma siitä, että hän oli nähnyt ruman, pilkallisen hymyn karehtivan
emännän kasvoilla, ja samassa hän jo katui, että hän oli puhunut niin
tuttavallisesti tämän ventovieraan kanssa. Hän oli antautunut liiaksi
hetkellisen mielentilansa valtaan.
Mutta olihan hän eurooppalainen ja nainen, ja olihan hän sitä paitsi
herättänyt hänen mielessään kaikki nuo epäilykset.
»Olkaa hyvä ja antakaa minulle lasku, rouva», sanoi Sir Claude
jäykästi. »Ottakaa maksu myös tästä pullosta viiniä sekä yökortterista.
Minä maksan huoneesta tietystikin.»
»Herra on aivan liian hyvä.»
Ravintoloitsijatar astui äänettömästi sisään. Ja niinpian kuin hän oli
kääntänyt selkänsä vieraalle, hymyili hän jälleen itsekseen.
»Hyvä Jumala!» tuumi hän. »Voi noita miehiä! Millaisia lapsia ovatkaan
nuo miehet, joilla on maailman kauneimmat vaimot! Hyvä Jumala,
millaisia lapsia!»
Hän istahti rasvaisen pöytänsä ääreen ja kirjoitti kynttilän hämärässä
valossa aika laskun tuon lapsen maksettavaksi.
Ahmed tarvitsi runsaasti aikaa ennenkuin hän sai muulit satuloiduksi,
mutta vihdoin hän oli valmis ja kun maksusta oli sovittu, nousi Sir
Claude muulin selkään pyssy olkapäällä ja revolveri käsillä.
»Hyvää yötä, rouva», sanoi Sir Claude äreästi.
»Hyvää yötä, herra. Onnea matkalle.»
Sir Claude läksi liikkeelle erämaata kohti. Ahmed valmistui seuraamaan
häntä, nousi toisen muulin selkään ja talutti ohjaksista kolmatta,
jolle tapettu gaselli ja villilammas oli sälytetty.
»Hyvää yötä, herra Ahmed!» sanoi emäntä ivallisesti pannen erityistä
painoa sanalle herra. »Onnea matkalle.»
Opas kääntyi hänen puoleensa.
»Hyi tuota naista!» Ahmed päästi viheltävän äänen, sylkäisi jälkeensä,
kannusti muuliaan ja laukkasi tiehensä.
»Inhottavaa joukkoa!» huudahti ravintoloitsijatar.
Hän sammutti lampun, pisti täysinäisen viinipullon kainaloonsa ja astui
ravintolaan sulkien oven jälkeensä.
Hetken kuluttua vedettiin rautainen salpa oven eteen.