Kun Lady Wyverne tuli alas aamiaista syömään, ei hän nähnyt Spahia. Hän
ei ollut tavannut häntä edellisenä aamunakaan. Yhtä suuressa määrin
kuin hän oli erämaan asukas, oli hän myös maailmanmies. Hän oli elänyt
yhdessä ranskalaisten upseerien kanssa ja oli ollut Parisissa, ja
hän tiesi, milloin hän saattoi seurata haluansa, milloin hänen piti
hillitä sitä. Kun päivällis-aika hotellissa oli ohitse ja ravintolan
väki oli syönyt oman illallisensa, panivat he maata ja jättivät vain
arabialaisen vartioimaan ovea. Arabialaiset ovat pahat juoruamaan.
Mutta tämä arabialainen ei sitä tehnyt. Spahi oli pitänyt siitä huolta.
Auringon noustessa hän oli kadonnut. Lady Wyverne ihmetteli, minnekähän
hän oli mennyt.
Aamiaisen jälkeen Lady Wyverne läksi kävelylle, kulki rotkotietä
myöten Saharaan johtavalle valtatielle ravintolasta saamansa oppaan
seurassa. Tämä oli pitkä, laiska nuorukainen, joka hymyili hänelle,
poltti paperosseja eikä puhunut montakaan sanaa. Kun he saapuivat joen
näkyville, kuuli Lady Wyverne vihellystä ja näki keltaisen kallion
juurella arabialaisen pojan puhaltavan pilliä. Hän pysähtyi hetkeksi
sitä kuuntelemaan, sillä tuo kansanomainen sävel miellytti häntä.
»Soittaako hän aina tuossa?» kysyi Lady Wyverne oppaalta.
»Aina, rouva.»
»Eikö hän tule siitä aivan hulluksi?»
»Kuinka, rouva?»
»Eikö hänestä ole ikävä aina istua samalla paikalla ja aina vaan
soittaa?»
»En tiedä, rouva.»
Oppaalla ei näyttänyt olevan aavistustakaan siitä, mitä ikävä merkitsi.
Lady Wyverne katsoi melkein kadehtien häntä. Kuinka turhalta ja
hullulta tuo hermostunut ja rauhaton elämä ulkona maailmassa tuntuikaan
täällä. Hän tuumi mielessään, voisikohan hän, jos hän jäisi tänne
asumaan, tulla hiljaiseksi ja rauhalliseksi.
»Menemmekö tuohon punaiseen kylään, rouva?»
»Mikä se noista on? Tuoko ylhäällä kukkulalla?»
»Niin, rouva.»
Lady Wyverne nyökkäsi päätään. Suuret palmupuutarhat, jotka ympäröivät
jokea ja ruskeita savimajoja, viehättivät häntä. Ne näyttivät niin
hauskoilta ja salaperäisiltä, ikäänkuin oudot olennot olisivat
viettäneet siellä ihmeellistä elämää varjojen keskellä. Oppaan
seuraamana hän läksi astumaan vihertävään lehtoon, ja arabialaisen
pojan säveleet katosivat kuulumattomiin.
Joki teki nyt polvekkeen, ja Lady Wyverne huomasi, että päästäkseen
punaiseen kylään piti hänen kulkea joen poikki. Hän katsoi ympärilleen
näkyisikö missään porrasta, mutta sellaista ei ollut.
»Miten me pääsemme yli?» kysyi hän oppaalta.
»Minä kannan rouvan. Mutta parasta on mennä hiukan alemmaksi. Vesi on
tällä kohdalla kovin syvää.»
He astuivat hitaasti epätasaisella maalla puunrunkojen lomissa. Lady
Wyverne katseli entistä tarkemmin seuralaistansa. Hän oli aivan nuori
ja hento. Sitten hän loi katseensa vuolaaseen virtaan.
»Ette te jaksa kantaa minua joen poikki», sanoi hän hetken kuluttua.
»Kyllä, rouva. Ja jos te putoattekin veteen, niin ette te huku.»
Lady Wyvernen täytyi nauraa pojan huolettomuudelle, mutta hänen
vastauksensa ei silti rauhoittanut häntä.
»Onko vielä pitkältä — kahlauspaikalle?» kysyi hän.
»Tuolla se on, missä aprikoosipuu on taipunut veden yli, rouva.»
Poika osoitti kädellään. Samassa ilmestyi puun juurelle olento, joka
jäi siihen liikkumattomana seisomaan.
»Tuolla on Benchaalal!» sanoi opas.
»Benchaalal? Kuka se on?»
»Spahi.»
Lady Wyverne varjosti silmiään kädellään.
»Kuka hän on?» kysyi hän väliäpitämättömänä.
Mutta hän oli tuntenut yöllisen kävelytoverinsa, ja hänen sydämensä
alkoi sykkiä kiivaammin.
»Hän asuu hotellissa, missä rouvakin. Kyllä rouva on hänet nähnyt.»
»Ah, upseeriko.»
»Hän on hirveä. Hän on paras ratsastaja koko Saharassa. Revolverillaan
hän voi ampua kiven lennostakin — kas näin!»
Poika heitti kiven ylös sinistä taivasta kohti.
»Kaikki naiset rakastuvat heti häneen. Algieressa he kuolevat hänen
tähtensä, ja erämaassa, kun hän palaa isänsä luo, pitävät naiset
tällaista ääntä aamusta iltaan saakka.»
Poika alkoi visertää äänekkäästi kuin lintu. Mies aprikoosipuun
juurella kääntyi ja katsoi heihin.
»Hiljaa!» sanoi Lady Wyverne.
Mutta poika ei kuullut häntä. Ihastuneena menestyksensä johdosta
hän alkoi visertää entistä äänekkäämmin. Spahi astui heitä vastaan.
Päästyään aivan heidän kohdalleen hän nosti kätensä turbaanin reunaan
ja tervehti juhlallisesti.
»Minulla luullakseni on ollut kunnia nähdä rouvaa hotellissa», sanoi
hän aivan virallisesti. »Aikooko rouva virran toiselle puolelle?»
Lady Wyverne epäröi. Hän tiesi, että Spahi aikoi kantaa hänet yli. Hän
huomasi sen hänen silmistänsä. Ja hän toivoi, että hän sen tekisi. Hän
toivoi sitä aivan naurettavan kiihkeästi. Mutta hän epäröi sittenkin,
sillä hän tunsi selvästi, ettei se ollut vain oikku hänen puoleltaan,
vaan jotain enempää, että häntä pidätti vain — niin mikä. Vain heikko
päätös, joka saattoi milloin hyvänsä raueta. Hän pelkäsi, että Spahin
kosketus voisi murtaa tämän esteen, voisi heittää hänet keskelle
ääretöntä valomaailmaa.
Mutta Lady Wyvernen epäröidessä alkoi opas puhua.
»Minä kannan rouvan joen poikki.»
Spahi nauroi. Hänen pienet, tasaiset hampaansa välkkyivät tummien
huulten välistä.
»Ehkäpä rouva sallii minun kantaa?»
Spahi nosti hänet syliinsä.
»Ei!» vastusteli Lady Wyverne.
Spahi katsoi häntä silmiin. Samalla hän antoi salaisen merkin oppaalle,
jotta tämä riisuisi häneltä säärykset ja kengät. Poika kumartui maahan
totellakseen käskyä.
»Miksikä ei? Sehän on vain hetken työ.»
Spahi vaappui toisen jalkansa varassa. Toinen säärys ja kenkä olivat
nyt poissa.
Lady Wyverne oli aivan hiljaa hänen sylissään. Hänestä tuntui ikäänkuin
Spahi olisi jaksanut kantaa häntä iän kaiken käsivarrellaan.
»Ei minun tee mieleni sinne.»
»Mutta tehän olitte menossa. Pelkäättekö te vettä?»
»En.»
»Pelkäättekö te minua?»
Nyt hän vaappui toisella jalallaan. Toinenkin säärys ja kenkä
irtaantui, ja Spahin paljaat, ruskeat jalat painautuivat ikäänkuin
hyväillen kuumia kiviä vasten.
»Pelkään», sanoi Lady Wyverne.
Ei hän tiennyt itsekään, miksi hän sen sanoi. Varmaan hän ei sanonut
sitä vain siksi, että se oli totta.
»Minä opetan teitä voittamaan pelkonne», mutisi Spahi.
Ja hän astui veteen.
Lady Wyverne sulki silmänsä, sillä koska tämän täytyi tapahtua, niin
halusi hän nauttia siitä täysin määrin, ja kun Spahi laski hänet
maahan joen toisella puolella, huokasi hän aivan kuin lapsi. Hän avasi
silmänsä ja ne osuivat Spahin paljaisiin jalkoihin.
Erämaan miehen jalka on yhtä ilmeikäs ja herkkä kuin hänen kätensäkin.
Ne tekivät häneen niin hienon ja sulavan vaikutuksen, että hän itse
tuntui kömpelöltä niiden rinnalla. Ja hänen täytyi vaistomaisesti
ihmetellä, kuinka tuo mies saattoi samalla kertaa olla niin hieno ja
niin voimakas — sillä hänen voimaansa oli hän juuri äsken saanut kokea.
Mitkä ihmeelliset vastakohdat olivatkaan yhdistyneinä tuohon mieheen,
hänessä oli samalla sekä naisellista hienoutta että villin voimaa. Ja
seuraten äkillistä mielijohdettaan hän sanoi:
»Onko teillä revolverinne matkassa?»
Spahi veti heti sen esille vaatteittensa laskoksista.
»Heitä kivi ilmaan», sanoi Lady Wyverne oppaalle, joka juuri oli
ennättänyt heidän kohdalleen Spahin säärykset ja kengät kädessä.
Poika astui pari askelta tuonnemmaksi, pysähtyi Spahin eteen, katsoi
häntä silmiin, kumartui maahan ja otti kiven käteensä. Spahi hymyili
ja nosti kättään, jossa hänellä oli revolveri. Hän huusi jotain
arabiankielellä. Poika heitti kiven korkealle ilmaan. Kuului kova
paukahdus ja kivi putosi monina sirpaleina veteen.
»Tuota ei Crumpet voisi tehdä!»
»Mitä te tarkoitatte, rouva?»
Tuo huudahdus oli aivan tiedottomasti päässyt Lady Wyvernen huulien yli.
»Näkemiin, ja paljon kiitoksia.»
Lady Wyverne tunsi, ettei hän voinut enää hillitä itseään ja siksi hän
kääntyi pois ja alkoi nopeasti astua kylää kohti. Spahi ei yrittänyt
seurata häntä. Hän viittasi vain oppaan hetkeksi luokseen ja sanoi
hänelle pari sanaa arabiankielellä.
Iltapuolella, neljän tienoissa Lady Wyverne istui verannalla odottaen
miestään. Pajupöydällä hänen vieressään olivat teekojeet. Hän katseli
pihan poikki lehtikujalle päin ja kuulosteli muulien kavioiden kopinaa.
Mutta sitä ei kuulunut. Aika kului. Crumpet viipyi kauemmin kuin
edellisillä kerroilla. Lopuksi hän väsyi odottamiseen ja hän käski
arabialaisen palvelijan tuoda hänelle teetä. Samassa ilmestyikin
lehtikujalle arabialainen poika, jolla oli paperipala kädessään. Hän
kääntyi portista pihalle, katsoi Lady Wyverneen ja ojensi hänelle
paperin.
»Minulleko?» kysyi Lady Wyverne.
Poika nyökkäsi päätään. Rouva kutsui hänet luokseen ja hetken kuluttua
hän oli antanut hänelle paperin. Se oli Sir Claudelta.
»Rakas tyttöseni! — Oletko kovin pahoillasi, jollen palaa tänä iltana?
Sain kaksi lammasta ammutuksi aamulla, ja Ahmed sanoo, että jos jään
tänne yöksi — tämän paikan pirullista nimeä en voi todellakaan muistaa
— niin voin saada pari gaselliakin auringon laskiessa. Tulen huomenna
varmaan takaisin ja sitten lähdemme viipymättä eteenpäin. Tervehdys.
Crumpet.»
Lady Wyverne antoi juomarahaa pojalle ja joi yksin teensä.
»Miksikä kohtalo on määrännyt minulle noin mielettömän miehen?»
Siten hän tuumi itsekseen.
Juodessaan teetä hän oli näkevittään Spahin ruskeat jalat joen
rannalla. Ne astuivat kiveltä toiselle aivan kuin hän olisi käsineen
tarttunut niihin. Ja mielessään hän näki niiden astuvan hiljalleen
erämaan hiekkaa pitkin.
Ja naisen jalat astuivat miehen jalkojen rinnalla.