Tänä yönä maatessaan hereillään ja kuunnellessaan rotkon läpi virtaavan
virran kohinaa, oli Lady Wyverne kiihoittuneempi kuin koskaan ennen.
Oikut olivat aina ohjanneet hänen elämäänsä, mutta ne olivat johtaneet
sen aina valoisille ja kukkien siroittamille teille, ei koskaan pimeään
salaperäisyyteen eikä surun synkkyyteen. Hän oli usein tuntenut
rakkautta, mutta ei koskaan intohimoa. Hän oli aina ollut oikullinen,
muttei koskaan kiivas eikä häikäilemätön; hän oli mielikuvitus-ihminen,
mutta hänen tunteensa eivät koskaan olleet myrskyisiä. Hän oli ollut
aivan kuin tuo arabialaispoika, joka lauloi laumaan joen partaalla;
aivan kuin vieno, heleä ääni, joka kohosi aurinkoa kohti. Mutta nyt
hän oli saanut tuntea sitä salaperäistä voimaa, joka kiihoittaa
naiset taisteluun, hän oli nähnyt luokseen viekoittelevan käden, joka
johdattaa kiihkeän sielun poluille, jonne sen ei pitäisi mennä, noille
suurille aavikoille, missä tunteet kuohuvat ja ihmeet elävät.
Ensi kertaa eläissään hän tunsi olevansa hädässä.
Hän oli mieltynyt vaihteluun, mutta aivan luvalliseen vaihteluun. Hän
oli halunnut Mayfairesta Monte Carloon tai Skotlannin vuoristosta
Rue de la Paix’lle. Ja nyt hänen elämänsä äkkiä oli muuttunut yhtä
epätodelliseksi kuin naamiohuvit, joissa hän oli esiintynyt Columbinena
ja hän tunsi äänen sielussaan, joka vaati häntä aivan uuteen elämään.
Mutta hänen oli aivan mahdoton sitä saavuttaa. Siksi hän oli nyt
onneton. Tuo sana »mahdoton» oli kuitenkin aivan uusi kokemus hänelle.
Se melkein loukkasi häntä. Koko hänen tyytyväisyytensä omaan itseensä
ja elämäänsä alkoi horjua. Hän oli kuin lapsi, joka halusi kuuta
taivaalta.
Virran kohinassa oli hän kuulevinaan hullun Maraboutin huudon, kun
tämä etsi murhattua armastaan kuutamossa. Tuo ääni kajahti erämaasta,
jonka kynnyksellä hän oli. Hän näki edessään nuo molemmat miehet,
punaviittaisen ja heleänvihreäpukuisen, joista toinen suojeli häntä,
toinen ikäänkuin hyökkäsi hänen päälleen ja luopuen sitten äkillisestä
tuumastaan hävisikin erämaan helmaan. Nyt yöllä nuo molemmat henkilöt
tuntuivat hänestä paljoa todellisemmilta kuin hänen miehensä.
Spahi oli lausunut tuon sanan »villilampaat» pilkallisella
äänenpainolla, ja Lady Wyverne oli arvannut hänen ajatuksensa.
Crumpetin tunteita hän ei voinut epäillä. Crumpet rakasti häntä, hän
oli valmis puolustamaan häntä koko maailmaa vastaan, hän antaisi
tallata itsensä maahan, jos Lady Wyverne sitä haluaisi, mutta sittenkin
— hän oli vain »vanha Crumpet parka», kehittymätön raukka. Hänessä ei
ollut mitään salaperäistä.
Lady Wyverne veti nenäänsä, ikäänkuin hän olisi hengittänyt itseensä
hyvää hajua. Hän ajatteli sitä tuoksua, joka läksi Spahin viitasta. Se
oli ikäänkuin osa hänestä itsestään ja siitä maasta, jossa hän eli.
Jos länsimaisella miehellä olisi ollut sellainen tuoksu, niin olisi
se tuntunut epämiehekkäältä hänen mielestään. Mutta tämä seikka, sekä
moni muukin on itämaalaiselle anteeksi annettava. He ovat erilaisia
kuin me, nuo auringon lapset. Ja juuri tuo erilaisuus oli kiihoittanut
Lady Wyvernen uteliaisuutta, vieläpä herättänyt hänessä jotakin
muutakin. Hyvä haju ja lapsellinen ääni, revolveri, joka oli valmiina
puolustamaan häntä, mustat silmät, käsivarsi, joka punaisen viitan
alla tuntui raudankovalta, mustat silmät, jotka olivat terävät kuin
haukan ja kuitenkin yhtä pehmeät kuin sametti — Lady Wyverne väänteli
itseään vuoteellaan. Hänen ruumistaan poltti ja hänen mielensä oli
rauhaton, häntä ei haluttanut lainkaan nukkua. Mikä tuo mies oli? Mikä
oli hänen oikea luonteensa, hienoko vai raaka? Hänen käytöksensä oli
mallikelpoinen, silloinkin kun hän äkkiä heittäytyi rohkeaksi! Entäs
hänen sydämensä? Oliko hän kohdellut naisia julmasti?
Lady Wyverne oli oppinut tuntemaan Crumpetin luonnonlaadun
keskusteltuaan hänen kanssaan puolen tuntia. Hän oli yhdellä
silmäyksellä päässyt hänestä selville, arvannut hänen makunsa, nähnyt
hänen vikansa ja hyvät puolensa, arvioinut hänet kerrassaan. Englanti
kasvattaa lakkaamatta sellaisia miehiä, jotka pitävät yllä maan
perintätapoja, jotka elävät ja kuolevat aito-brittiläisinä. Crumpet
oli lävitsensä englantilainen, hyvä mies, johon saattoi epäröimättä
luottaa. No niin, Lady Wyverne oli luottanut häneen ja mennyt hänen
kanssaan naimisiin. Ja siitä saakka hän oli tullut hyvin toimeen. Ja
sitä hän juuri elämässään oli halunnutkin.
Entäs nyt? Mitä hän oikeastaan tahtoi? Kuinka tyhmä ja naurettava koko
tämä juttu oli!
Hän nousi äkkiä vuoteeltaan. Koska he olivat aikoneet viettää vain
yhden yön El-Akbarassa, olivat he lähettäneet kaikki tavaransa sekä
palvelijansa suoraan Beni-Moraan. Hän ei luullut täällä tarvitsevansa
suorastaan mitään. Nyt hän etsi itse sukkansa ja tohvelinsa esille
sytytettyään kynttilän palamaan. Kun hän vihdoinkin oli löytänyt ne,
kääri hän ympärilleen aamutakkinsa, astui ulos verannalle ja alkoi
kävellä siellä edestakaisin. Hän kulki useamman kerran Crumpetin
ikkunan ohi. Pari kertaa hän pysähtyi epäröiden sen eteen. Hän oli jo
puoleksi päättänyt astua hänen huoneeseensa, herättää hänet ja sanoa
hänelle, ettei hän saisi enää ajatella vain villilampaitaan, vaan että
hänen piti viedä hänet huomen-aamulla Beni-Moraan. Sitten hän astui
edelleen tuumien mielessään, että olisi suorastaan häpeä herättää
väsynyttä miestä, joka kuorsasi niin hyvässä tahdissa.
Kunhan Crumpet ei olisi kuorsannut! Lady Wyverne jäi tuumimaan, tokko
muut ihmiset — niin juuri, muut ihmiset kuorsasivat myöskin.
Kuun valo himmeni, hopeavälke katosi lehtikujan puiden latvoista ja ne
muuttuivat harmaiksi. Ilma kävi viileämmäksi.
Lady Wyverne pysähtyi jälleen Crumpetin ikkunan eteen, ja tällä kertaa
hän aukaisi oven ja astui ääneti sisään. Hämärässä valossa, joka
tunkeutui hänen jäljessään huoneeseen, hän saattoi eroittaa vuoteen
sekä sillä lepäävän pitkän vartalon. Lady Wyverne kosketti sitä
kädellään.
»Crumpet!»
»Rrr — ah!»
Kuorsaus katkesi, ja nukkujan huulilta pääsi syvä huokaus, joka kuului
miltei vastaväitteeltä. Lady Wyverne pudisteli häntä.
»Crumpet!»
»A—ah!»
»Ei siinä mikään auta. Herää nyt!»
Sir Claude kääntyi ympäri, jotta vuode narisi, nousi istualleen, painui
jälleen alas, avasi silmänsä ja tuijotti eteensä.
»Ahmedko siellä?»
»Ei, ei se ole Ahmed. Herää!»
»Kuka hemm —» Sir Claude ojensi kätensä ja koetteli vaimonsa kättä ja
kasvoja. »Kitty! Mikä on hätänä? Oletko sairas?»
»En.»
Lady Wyverne kävi istumaan kovalle tuolille vuoteen ääreen.
»Minä en vaan saa unta.»
»Mitä — a-ah! — mitä kello on?»
»En minä tiedä. Mitä sillä väliä. Minä tahdon puhella.»
Sir Claude nojasi kyynärpäähänsä ja tuijotti vaimoonsa. Hän näytti
aivan jättiläishaamulta.
»Mistä sitten? Saa nähdä onko huomenna hyvä metsästysilma?»
»Crumpet, etkö sinä ole saanut jo kylliksesi metsästämisestä?»
»Kyllikseni — mitä sinä tarkoitat?»
»Etkö ole jo kyllästynyt eläinten tappamiseen?»
Lady Wyverne oli näkevinään hämmästyneen ilmeen miehensä kasvoilla,
vaikkei hän ollut siitä aivan varma. Hän ei voinut nähdä selvästi
hämärässä.
»Kyllästynyt eläinten tappamiseen? Miksikä?»
»Etkö sinä mielemmin tahtoisi herättää henkiin olentoja, jotka eivät
ole vielä heränneet? Etkö tahtoisi, Crumpet?»
»Mitä sinä tarkoitat, Kitty? Herättää henkiin! En minä ole mikään
kohtalo.»
»Ei, vaan —»
»Maltahan —» Sir Claude tarttui vaimoansa käsivarteen. »Eikö Ahmed
tuo jo muuleja pihalle? Mitähän kello on? Me lähdemme tänään kauaksi
vuoristoon.»
»Pitääkö sinun mennä? Pitääkö sinun mennä niin kauaksi?»
»Kas, Ahmed sanoo —»
»En minä huoli kuulla mitään Ahmedista. Hän on niin suuri ja ruma ja
julma.»
»Rumako? Mitä se tekee, vaikka hän onkin ruma? Hän tietää sittenkin,
missä —»
»Älä puhu villilampaista, Crumpet! Jumalan tähden, älä puhu
villilampaista!»
»Mutta mehän aiomme juuri pyytää villilampaita. Mikä sinua vaivaa,
Kitty?»
»En minä osaa selittää niin hyvin, että sinä sen ymmärtäisit.»
Samassa kuului huutoa alhaalta pihalta ja kavioiden kapsetta. Sir
Claude hypähti pystyyn.
»Hyvänen aika, Ahmed on siellä! Minun pitää saada vaatteet ylleni.
Kuulehan, Kitty —»
Mutta tämä oli jo hiipinyt hiljaa pois kuin varjo.
Puettuaan ylleen astui Sir Claude verannalle, missä hänen vaimonsa
seisoi nojautuneena kaidepuuta vasten ja katseli Ahmedia ja hänen
muulejansa.
»Mene maata, Kitty», sanoi Sir Claude.
»Mitä hyötyä siitä on, jollen saa unta?»
»Mutta tavallisestihan sinä nukut niin hyvin.»
»Kyllähän minä sen tiedän.»
»Eikö tämä paikka sinulle sovi?»
Sir Claude katseli vaimoaan äkillisen levottomuuden vallassa, mutta tuo
levottomuus tarkoitti vain häntä itseään, sen Lady Wyverne tiesi.
»Ehkäpä ei», vastasi hän.
»Tahdotko lähteä pois täältä?»
Sir Claude tuijotti vaimoonsa pelokkaasti. »Villilampaat», tuumi Lady
Wyverne ja naurahti katkerasti. Hän ymmärsi liiankin hyvin, mitä Sir
Claude ajatteli. Kokonainen lauma villilampaita odotti häntä.
»Ei, lähde sinä vaan, Crumpet!» sanoi Lady Wyverne kovalla äänellä.
»Älä turhia kysele, kun niin hyvä metsästystilaisuus on tarjona.
Ajattele vain jahtiasi, Crumpet! Lähde pyytämään noita viattomia,
onnellisia eläinparkoja!»
Ja Lady Wyverne nauroi jälleen niin pilkallisesti, että hänen miehensä
loi häneen hämmästyneen katseen.
»Sinä et ole hyvissä voimissa, Kitty», sanoi hän. »Sinä olet niin
kummallinen.»
»Ikäänkuin sinä tietäisit, millainen minä oikeastaan olen.»
Hän heitti nuo sanat hurjasti hänelle vasten kasvoja. Hän oli aivan
kuin pieni tiikeri.
Sir Claude aivan jäykistyi; mutta kun Lady Wyverne kääntyi pois, mutisi
hän itsekseen: »Mitä ihmettä nyt on tapahtunut? Mikä Kittyä vaivaa?»
Varmaankin hänen on ikävä täällä, ja Sir Claude päätti, ettei hän
viipyisi täällä kokonaista viikkoa, niinkuin hän oli aikonut, eikä
lähtisi pyytämään gaselleja. Tultuaan pihalle hän epäröi hetken aikaa
pitäisikö hänen ehkä jättää tämäkin retki, palata vaimonsa luo ja
lähteä vielä tänä päivänä Beni-Moraan.
Mutta Ahmed talutti muulin hänen luokseen ja kiinittäen häneen suuret
mustat silmänsä hän kehoitti häntä nousemaan sen selkään. Ja hän tuli
ajatelleeksi viileää tunturi-ilmaa, asumatonta vuoristoa, auringon
nousua aavalla erämaalla sekä metsänriistaa — tuota riistaa, jota oli
niin vaikea pyydystää. Ja hän oli innokas metsästäjä, ja se veti häntä
puoleensa ja viekoitteli hänet mukanaan.