Madagascarin entinen kuningatar oli tavattoman armollinen huvilassaan,
joka sijaitsi Algieren vuoristossa. Annamin prinssi näytti Sir
Claudelle hevosiaan, joita tämä töin-tuskin viitsi katsella, sillä koko
hänen huomionsa oli kiintynyt prinssin omituiseen tukkalaitteeseen.
Caroline Barchester ja hänen karhunsa, joka samalla oli myös hänen
miehensä, kertoivat suurella ihastuksella Mustafan kauniista
hotellipuutarhoista. Mutta maaliskuun 10 p:nä oli Lady Wyverne
sittenkin saanut aivan kylliksen Algierestä.
»Matkustetaan edemmäksi, Crumpet», sanoi hän miehelleen. »Me olemme
nyt nähneet kuningattaren ja maurilaiset kylvyt — ainakin sinä olet ne
nähnyt — ja kuvernöörin palatsin ja kaiken muun. Lähdetään erämaahan.»
Sir Claude näytti nyrpeältä ja itsepäiseltä.
»En minä tiennyt, että meidän piti lähteä erämaahan», sanoi hän.
»Tietysti. Mitä varten me muuten olisimme tulleet tänne?»
»Katsomaan Algiereä, luullakseni.»
»Kaikkea vielä! Algiere on yhtä ranskalainen kuin Rue de la Paix
Parisissa. Minä tahdon nähdä kameleita ja hiekka-aavikkoja. Tilaa
kaksi makuupaikkaa El-Akbaraan, niin olet kiltti. Se sijaitsee aivan
erämaan kynnyksellä. Sinne me jäämme yöksi ja jatkamme sitten matkaa
Beni-Moraan.»
Mutta kun Sir Claude yhä edelleen näytti kovin itsepäiseltä, lisäsi
Lady Wyverne ilkeästi:
»Tai muuten minä luulen sinun uskovan Mélie Etoilen ennustukseen.»
»Loruja!» sanoi Sir Claude. »Tuollainen valkopartainen —»
»No niin, hanki sitten piletit!»
Sir Claude läksi heti Cookin toimistoon ja sai piletit, mutta hän
näytti hyvin vakavalta, melkein tuskalliselta palatessaan hotelliin.
Eikä hän koko iltana kääntänyt silmiään vaimonsa kauniista,
nukkemaisista kasvoista.
»Minä luulen, että sinä uskot!» sanoi Lady Wyverne hänelle, heidän
mennessään levolle. »Vaara uhkaa, mitä suurin vaara, niinhän hän
kirjoitti. Mikähän sinun mielestäsi olisi suurin vaara?»
»Tiedäthän sinä sen», vastasi Sir Claude karhealla äänellä.
Ja hän tarttui vaimonsa pieneen käteen ja puristi sitä.
»Oi, Crumpet, minun sormukseni!» huudahti rouva.
Mutta hän ei vetänyt sittenkään kättään pois, vaan lisäsi:
»Ikäänkuin sinä voisit kadottaa minut täällä! Crumpet, sinä olet
hullumpi kuin minä, ja kuitenkin minä olen hirveän taikauskoinen.»
»Uskotko sinä siis tuohon astrologiin?»
»Tietysti en.»
Seuraavan päivän illalla he saapuivat El-Akbaraan, mutta matkalla
heitä kohtasi pieni onnettomuus. Lähellä Kreirin asemaa juna joutui
pois radalta, ja vaikkei Lady Wyverne haavoittunutkaan, niin pelästyi
hän sittenkin pahan päiväisesti. Kun he pitkän viivytyksen jälkeen
vihdoin taas saattoivat jatkaa matkaa, istui Sir Claude ja hänen
vaimonsa vastapäätä toisiaan aivan äänettöminä. Sir Claude oli
kovin masentuneella mielellä ja poltti kiihkeästi toisen sikarin
toisensa jälkeen. Vasta kun he poistuivat junasta ja ajoivat pieneen
ravintolaan, jossa heidän oli määrä viettää yötä, kirkastuivat heidän
kasvonsa jälleen ja heidän entinen mielentilansa palasi.
»Mikä ihmeellinen paikka, Crumpet!» sanoi Lady Wyverne tirkistellen
harsonsa läpi korkeita vuoria, jotka muodostivat erämaan eteen
ikäänkuin korkean, suojelevan muurin. »Mutta missä on Sahara?»
»En tiedä, Kitty», vastasi Sir Claude. »Onkohan noilla vuorilla
metsänriistaa?»
»Uh, täällähän on kylmä!» huudahti Lady Wyverne, kun vaunut vierivät
kapeaan vuorisolaan. »Eipä uskoisi, että erämaa — Tuossa on hotelli!»
Vaunut pysähtyivät yksinäisen talon edustalle, joka sijaitsi rotkon
pohjukassa vuolaan joen rannalla. Korkeat kalliot kohosivat joka
puolella taivaan sinistä kantta kohti. Hotelliin johti pitkä lehtikuja,
jota myöten karavaanitie kulki Saharaan. Rakennus oli pieni ja matala,
mutta siistin ja kodikkaan näköinen. Ikkunoissa oli vihreät säleluukut
ja veranda oli suuri ja avara.
»Teetä verannalle!» huusi Lady Wyverne. »Teetä, teetä, ja sitten, missä
on erämaa?»
Ravintolan emäntä, lihava, keski-ikäinen ranskalainen nainen selitti,
että erämaa oli aivan kallioiden takana. Vain viiden minuutin matkan
päässä rotkosta. Lady Wyverne oli ihastuksissaan. Hän unohti kokonaan
pelkonsa ja nielaistuaan kupillisen teetä hän sai miehensä mukanaan
tielle, joka johti suurelle luonnon muodostamalle kallioaukolle,
jota arabialaiset nimittävät »Saharan portiksi». Sir Claude oli
ollut puhuttelemassa pitkäkasvuista arabialaista opasta, joka astui
nyt heidän rinnallaan tietä näyttäen, mikä ei olisi lainkaan ollut
tarpeellista. Sir Claude sanoi silminnähtävällä mielihyvällä vaimolleen:
»Kuulehan, Kitty, mitäs arvelet siitä? Tämä poika väittää, että
täällä on paljon metsänriistaa, villilampaita vuoristossa ja suuria
gaselliparvia aivan läheisellä tasangolla. Mitäs arvelet, jos jäisimme
tänne muutamiksi päiviksi eikä vain yhdeksi iltaa? Voisin nousta kello
kolmelta aamulla ja metsästää hiukan. Mitäs arvelet?»
Sir Claude katsoi huolissaan vaimoonsa.
»Hetken kuluttua vastaan sinulle, Crumpet, kunhan olen — Oi!»
Lady Wyverne huudahti ja pysähtyi keskelle tietä puristaen miehensä
käsivartta. He olivat joutuneet erämaan laitaan ja näkivät edessään
laskevan auringon. Aivan äkkiä koko maailma oli muuttunut. Loistavat
värit häikäisivät heidän silmiään. Joki kulki täällä aivan rauhallisena
laskien ihanan palmupuiden varjostaman keitaan helmaan, joka kohosi
keskeltä loppumattoman avaraa keltaista kenttää. Vasemmalla näkyi
taivaanrannassa pitkä vuoriketju, joka hohti punaisena laskevan
auringon säteissä. Ja kolmesta arabialaisesta kylästä, joiden ruskeat
talot olivat siroitetut sinne-tänne palmujen keskelle, kuului lasten
huutoa, koirien haukuntaa ja arabialaisten rumpujen ja ooboe-soittimien
hiljaista ääntä.
Suuren kallion juurella, joen rannassa istui pieni arabialainen poika
puhaltaen pilliä.
»Oi, Crumpet!» sanoi Lady Wyverne seisottuaan hetken aikaa mietteihin
vaipuneena, »kuinka omituista täällä on, kuinka —»
Hän veti henkeään. Hänen silmissään kiilsi kyyneleitä. »Kameleja!
Kameleja!» huudahti hän sitten. »Katsohan, Crumpet!»
Karavaani ilmestyi rotkosta, pitkä rivi kuormakameleja ja avojalkaisia,
tummaihoisia miehiä repaleisissa vaatteissa.
»Hyvin kaunista», myönsi Sir Claude. »Voidakseen metsästää lampaita on
mentävä —»
»Kyllä, kyllä, minä tiedän.»
»Mistä sinä tiedät —»
»Kyllä minä tiedän. Jäädään tänne kahdeksi päiväksi. Lähde
huomen-aamulla kello kolmelta ja ammu mitä ikänä haluat. Anna minun
vain jäädä tänne tutkimaan näitä kyliä ja vaeltamaan näiden palmujen
varjossa.»
»Et sinä voi kulkea täällä yksin.»
»Minä otan oppaan.»
»Minä tiedustelen jotakuta hotellista,» mutisi Sir Claude. »Tämä poika
kulkee aina urheilijoiden mukana. Kitty, minun on hirveän nälkä.»
»Kuinka proosallinen sinä olet!» sanoi Lady Wyverne kohauttaen
olkapäitään.
Mutta hän kääntyi takaisin ja he palasivat ravintolaan, joka oli nyt
peittynyt lähestyvän yön hämärään varjoon.
Päivällispöydässä ei paitsi heitä ollut kuin eräs nuori ja kaunis
arabialainen, Algiereen sijoitettu Spahi [Spahi on turkkilainen tai
algierelainen ratsuväenupseeri], niinkuin edeskäypä heille kertoi; hän
oli nyt matkalla kotiin isänsä luo, joka oli hyvin vaikutusvaltainen
mies Zibanin piirissä. Lady Wyverne katseli huvitettuna vierasta. Tällä
oli lumenvalkoinen turbaani päässä ja punainen takki yllä ja keskellä
kaikkea tätä valkoista ja punaista väriä loistivat hänen mustat
silmänsä kuin tähdet ja hänen hampaansa kiilsivät hänen hymyillessään
edeskäyvälle ja lausuessaan hänelle pari sanaa aivan virheettömällä
ranskankielellä. Hänen kasvonsa olivat tavattoman ilmeikkäät, mutta
samalla niissä oli jotakin julmaa, kylmän älykästä.
Päivällisen aikana Sir Claude puhui vain villilampaista ja heti aterian
päätyttyä hän sanoi:
»Kitty, emmeköhän mene sisään.»
»Sisäänkö!» sanoi Lady Wyverne. »Miksikä, kellohan on vasta kahdeksan!»
»Niin kyllä, mutta sinähän olet kovin rasittunut, tuo onnettomuus
rautatiellä ja kaikki muukin —»
»Sinä arvelet, että olet uninen ja että sinun täytyy nousta kello
kolmelta voidaksesi ampua muutamia lammas raukkoja. Mene nukkumaan,
Crumpet; minä jään tänne verannalle katselemaan kuuta.»
Sir Claude heitti unisen silmäyksen nuoreen Spahiin, joka juuri otti
pähkinän lautaseltaan ja piteli sitä kapeitten hentojen sormiensa
välissä. Hänen katseensa oli vakavasti luotu alas.
»No niin, Kitty, minä menen tosiaankin sisään. Katsohan, jollen saa
kyllikseni nukkua, niin kukapa tietää miten huomenna —»
»Et saa ainoatakaan lammasta, vaan ammut sen sijaan oppaasi. Kyllä minä
ymmärrän. Ala laputtaa.»
Sir Claude kääntyi mennäksensä. Rasahtava ääni kuului huoneesta. Hän
kääntyi taakseen. Spahi oli rikkonut pähkinän sormillaan ja hymyili
kaivaessaan sen sydämen esille.
»Enpä tiedä sentään, tokko vielä huolin panna maata», tuumi Sir Claude.
»Jospa polttaisin ensin —»
»Ei, ei; mene nukkumaan. Sinun silmäsi ovat aivan uniset. Tulehan,
Crumpet!»
Lady Wyverne katosi huoneesta miehensä seuraamana.
Spahi katsoi heidän jälkeensä, nousi pöydästä, sytytti paperossin
ja laskeutui pienelle kivitetylle pihalle verannan ulkopuolelle.
Hän nojautui pylvästä vastaan ja seisoi siinä aivan liikkumattomana
katsellen lehtikujaa, jonka keskellä valkoinen tie kulki kiemurrellen
rotkon varjojen pimennoksessa erämaata kohti.