Sir Claude pani tietysti maata. Hän totteli aina vaimoansa. Lady
Wyverne kääri hänet peitteeseen ja heti kun hän kuuli miehensä tutun
kuorsauksen, läksi hän verannalle, jonka juurella nuori Spahi seisoi.
Tämä kuuli Lady Wyvernen hameen kahinan illan hiljaisuudessa, ja
hän hymyili. Loistavat tähdet välkkyivät taivaalla, ja kuu valaisi
tietä, joka kiemurteli rotkon halki Saharaa kohti. Hotellissa emäntä,
hänen perheensä ja palvelijat olivat aterioimassa. Ei kukaan ollut
lähitienoilla. Hetken kuluttua Spahi astui pylvään luota aitauksen
viereen, joka eroitti pienen, kivitetyn ravintolapihan tiestä. Hän
nojasi selkänsä sitä vasten ja käänsi kasvonsa verandaa kohti,
katsomatta sinne kuitenkaan. Seisoessaan siinä liikkumatta hän näytti
ikäänkuin vajonneen unelmiin. Lady Wyverne katseli häntä uteliaasti.
Hänen laaja, valkea turbaaninsa näytti hänen mielestään kuutamossa
aavemaiselta. Miksikä hän seisoi siinä aivan liikkumatta? Mitähän hän
ajatteli? Tämä paikka, joka erosi niin kerrassaan kaikesta, mitä hän
ennen oli nähnyt, saattoi hänet ymmälle. Tuo liikkumaton mies saattoi
hänet myöskin ymmälle. Ja tämä afrikalainen, hiljainen yö, suuren
erämaan läheisyys, jossa tuo mies, joka seisoi aivan kuin kuvapatsas
hänen vieressään, oli syntynyt ja kasvanut ja jonne hän aikoi jälleen
palata, kahlehti kokonaan hänen kevyen mielensä. Hän tunsi miltei
pelkoa. Ja kun nainen alkaa pelätä, niin hänen mielikuvituksellaan ei
ole enää rajoja. Lady Wyvernen mielikuvitus oli vienyt hänet jo hyvin
kauaksi, kun äkkiä omituinen ääni hämmästytti häntä ja veti hänen
huomionsa puoleensa.
Se oli laulava tai pikemmin hyräilevä ääni, pehmeä, kimakka miltei
poikamainen ääni. Mistä se tuli?
Näkyvillä ei ollut ketään muuta kuin nuori Spahi, eikä Lady
Wyvernen mieleen aluksi voinut juolahtaakaan, että tuo ääni saattoi
lähteä miehen suusta. Hän kuunteli, nojautuen kaidepuun yli. Ääni
kuului lakkaamatta, kunnes se hänen mielestään suli yön kanssa
yhteen, ikäänkuin se olisi ollut yön ääni, joka kajahti tässä
vuoristoyksinäisyydessä hiekka-aavikon partaalla. Ääni oli ruma,
mutta sittenkin se veti häntä puoleensa. Jos hän olisi puhunut siitä
jollekin, niin hän epäilemättä olisi sanonut sitä loihdituksi. Hän ei
ollut koskaan kuullut mitään senkaltaista. Lopulta tuo laulu alkoi
kiusata häntä, ärsyttää hänen hermojaan, tehdä hänet rauhattomaksi. Hän
veti käsivartensa pois kaidepuulta. Kuka lauloi? Hän koetti kuulostaa,
mistäpäin ääni tuli, ja silloin hänelle selvisi, että se kajahti siltä
taholta, missä Spahi seisoi. Hänkö se todellakin lauloi? Oliko tuo muka
serenaadi?
Lady Wyverne hymyili. Hänen turhamaisuutensa oli herännyt. Hänen
liikkuessaan Spahi liikahti myöskin. Hän astui hitaasti pienen pihan
poikki, nosti päänsä verandaa kohti, jotta Lady Wyverne saattoi nähdä
hänen kasvonsa ja liikkuvat huulensa. Hän se lauloi, ja nyt, aivan
peittelemättä hän lauloi hänelle.
Siitä saakka kuin Lady Wyverne oli päässyt ulos maailmaan oli hän
tottunut ihailuun, vieläpä jumaloimiseen — sellaiseen jumaloimiseen,
jota nykyajan miehet kykenevät osoittamaan kauniille naiselle. Mutta
tämä omituinen, kimakka afrikalainen serenaadi oli hänelle jotain
aivan uutta. Nuo rohkeat tummat kasvot, jotka kuun valossa olivat
kääntyneet häneen ja tuo lapsellinen ääni, joka pulpahti esiin hänen
huuliltaan, ne kiihoittivat hänen hermojaan, jotka alituisesti etsivät
uutta ajanviettoa. Tietämättään hän hymyili Spahille. Tämä lakkasi heti
laulamasta ja hymyili myös vuorossaan. Sitten hän alkoi puhua Lady
Wyvernen kanssa, ikäänkuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia.
»Onko rouva koskaan nähnyt erämaata kuutamossa?»
Lady Wyverne säpsähti ja vetäytyi kauemmaksi. Tämähän näytti käyvän
kovin nopeasti.
»Eikö rouva tule alas?» sanoi Spahi tulkiten tätä liikettä
poikamaisella uhkarohkeudella.
Ennenkuin Lady Wyverne huomasi puhuvansa, oli hän sanonut ranskaksi:
»Tietysti en.»
»Sepä sääli. Viiden minuutin matkan päässä rouva voisi nähdä erämaan
kuun valossa. Ei siellä ole mitään pelättävää.»
Spahi laski kätensä hetkeksi alas ja nosti sen jälleen, ja Lady Wyverne
saattoi nähdä kuunsäteitten kimaltelevan revolverin terästä vasten. Tuo
säihkyvä valo sokaisi hänen silmiään enemmän kuin tähtien tuike.
»En minä pelkää», sanoi hän.
Tällä kertaa Lady Wyverne puhui ehdoin tahdoin. Hänen oikullinen
luonteensa, joka alati hallitsi häntä, kuiskasi hänelle:
»Tämä on aivan uutta leikkiä! Älä ole niin hullu, että väistäisit sitä.»
»Ehkäpä rouva ei huoli nähdä erämaata?»
Samassa Spahi huomasi, että Lady Wyvernen katse siirtyi hänestä ja
kiintyi johonkin hänen takanaan. Hän kääntyi ja näki kameliparven sekä
karjapaimenten hiipivän ravintolan ohi matkalla erämaahan. Äänettömästi
he kulkivat kapeata tietä pitkin. Karjapaimenilla oli karvaiset lakit
päässä ja liehuvat vaipat hartioilla sekä kädessä pitkät sauvat.
Tähystäen eteensä lintumaisilla silmillään he katosivat kuin aaveet
rotkon varjoon. Heidän ilmestymisensä ja katoamisensa herätti Lady
Wyvernen mielessä romanttisen ja salaperäisen tunnelman, halun saada
seurata noita vieraita miehiä ja heidän elukoitaan hopeamaailmaan, joka
häämöitti pimeyden takaa.
Hän astui verannan poikki ja kurkisti Sir Clauden huoneeseen. Tämä
kuorsasi rohkeasti.
»Hän uneksii villilampaista!» mutisi Lady Wyverne. »Jospa Crumpet olisi
edes hiukan — hm!»
Hän huokasi, heitti ylleen viitan ja astui hiljaa portaita alas.
Spahi odotti häntä pihalla. Hänen rohkea käytöksensä oli kadonnut,
ja hän kumarsi juhlallisen vakavana, mikä hämmästytti Lady Wyverneä,
sillä hän ei ollut tottunut niihin äkillisiin muutoksiin, jotka
itämaalaisille ovat niin kuvaavia.
»Eikö herra tule mukaan?» kysyi Spahi yksinkertaisesti.
»Herrako?»
Lady Wyverne katsoi hämmästyneenä Spahia suoraan silmiin.
»Mieheni nukkuu», lisäsi hän tointuen jälleen.
»Näin varhainkol»
Hänen äänensä kuulosti hiukan ivalliselta.
»Hän aikoo mennä huomen-aamulla kello kolmelta metsästämään
villilampaita», sanoi Lady Wyverne hiukan terävällä äänellä.
Spahi katsoi vakavasti häneen.
»Villilampaita!» hän toisti. »Villilampaita!»
Hänen äänensä kuulosti säälivältä.
»Saanko auttaa viitan rouvan ylle?» lisäsi hän hetken kuluttua.
»Minä — minä en lähde ulos», sanoi Lady Wyverne.
»No — entäs viitta?» sanoi Spahi vakavasti.
Ja hän otti sen Lady Wyverneltä ja kääri sen nopeasti ja sulavasti
hänen ympärilleen.
»Tulkaa, rouva!»
»Mutta —»
Spahi avasi portin.
»Sinne on vain viiden minuutin matka. Neljännestunnin kuluttua palaamme
takaisin ja rouva on saanut nähdä — ah, jotain ihanampaa, kuin mitä te
koskaan Englannissa olette nähnyt.»
Hän piti porttia avoinna. Lady Wyverne astui tielle.
Seuraavana aamuna, kello kolmelta, kun tähdet yhä loistivat, kuuli Lady
Wyverne miehensä raskaasti liikkuvan huoneessaan. Hän lähestyi vaimonsa
huoneen ovea, avasi sen meluavasti ja astui sisään kynttilä kädessä.
Pyssy oli heitetty olkapäälle. Lady Wyverne makasi hiljaa silmät
ummessa, ja hetken kuluttua Sir Claude sulki oven ja rouva kuuli
hänen astuvan portaita alas. Sitten hän kuuli ulkoa hiljaista ääntä
ja muulien kavioiden kopinaa. Sir Claude oli lähtenyt. Rouva huokasi.
Hän tuumi itsekseen, miksikä hän oli ollut nukkuvinaan. Mutta hän ei
vastannut omaan kysymykseensä.
»Toivottavasti hänellä on hyvä metsästysonni», tuumi hän sitten.
»Toivottavasti hän saa jotain ammutuksi.»
Ja sitten Lady Wyverne vaipui uneen.
Iltapuolella, kello viiden seuduissa ratsasti Sir Claude hyvillä mielin
ravintolan oven eteen. Hänen takanaan, muulin selässä riippui kuollut
villilammas.
»Mainiota metsästystä!» hän huudahti katsahtaen vaimoonsa, joka istui
korituolissa verannalla. »Odotin useita tunteja saadakseni tilaisuuden
ampua; toivottavasti, Kitty, ei sinun ole ollut liian ikävä?»
»Ei, Crumpet.»
»Hauska paikka, eikö totta? Minä viipyisin täällä vaikka viikon päivät.»
»Miksikä ei», vastasi hän.
»Eikö sinulla ole mitään sitä vastaan?» huudahti Sir Claude.
»Minä teen aivan niinkuin sinä tahdot.»
»Sinä olet enkeli, Kitty! Katsos, gasellejakin on hiukan kauempana, ja
—»
»Niin, niin.»
Sir Claude nousi portaita ylös suudellakseen vaimoaan.
»Crumpet parka!» tuumi lady Wyverne itsekseen.
Ja hänestä tuntui, ikäänkuin pieni koulupoika olisi suudellut häntä.
Tänä iltana he söivät päivällistä kahden.
»Onko Spahi matkustanut pois?» kysyi Sir Claude katsoen unisena ja
väliäpitämättömänä ympärilleen.
»En luule. Minä näin hänet tänään. Ehkäpä hänellä on ystäviä kylässä ja
syö cous-cousia heidän kanssaan.»
»Mitä hän syö?»
»Cous-cousia — muhennosta — riisiä tai jotain senkaltaista ja
ryyditettyä lampaanpaistia.»
»Hyvä Jumala, Kitty, oletko sinä jo päässyt arabialaisten ruokien
perille? Mistä sinä olet kaikki nuo tiedot hankkinut?»
»Olen lukenut kirjoista», vastasi hän kuivasti. »Menetkö tänäkin iltana
kahdeksalta nukkumaan?»
»En minä ole kovin väsynyt. Mutta katsos, huomenna on taas lähdettävä
kello kolmelta. Sinä nukuit kuin porsas viime yönä, kun kurkistin
huoneeseesi.»
»Sittenhän tiedät, miten porsaat nukkuvat.»
»Mitä sinä tarkoitat?»
»En mitään. Mene nukkumaan, vanhus.»
Panematta suuresti vastaan Sir Claude totteli käskyä. Villilampaat
olivat kovasti väsyttäneet häntä. Hän olisi voinut nukkua seisoviltaan
kuin hevonen sinä yönä.