Sir Claude Wyverne oli aivan tavallinen, hiukan jörömäinen
englantilainen, joka ihaili suuresti turhamaista ja huvitushaluista
rouvaansa. Heti naimisiin mentyänsä sai hän kokonaan taipua Lady.
Wyvernen tahdon alle. Tämä oli huikentelevainen, vaaleaverinen
kaunotar, joka halusi aina vaihtelua, mikä ominaisuus kiusasi suuresti
hänen miestänsä, sillä hän oli levollinen ja rauhaa rakastava
luonteeltansa. Voidakseen kuitenkin säilyttää vaimonsa rakkauden,
koetti hän keksiä aina jotakin uutta tyydyttääkseen hänen halujansa ja
oli aina valmis täyttämään hänen vähimmätkin oikkunsa.
Keväällä, juuri kun Sir Claude arveli, että he saisivat asettua pieneen
huvilaansa Leicestershireen, lausui Lady Wyverne äkkiä sen toivomuksen,
että hän halusi matkustaa Algiereen.
»Caroline Barchester ja hänen karhunsa lähtevät myöskin, Crumpet»
[Crumpet, lempinimi, merkitsee oikeastaan pehmeää kakkua], sanoi Lady
Wyverne. »Mennään mekin. Minä hankin suosituksen Madagascarin entisen
kuningattaren ja Annamin prinssin luo — he ovat Algieressä maanpaossa,
niinkuin tiedät — ja me saamme nähdä jotain uutta ja hauskaa. Olen
kyllästynyt tavallisiin ihmisiin. Lähdetään tiistaina matkaan.
Voimmehan viipyä Parisissa jonkun päivän.»
Tietysti Sir Claude suostui tähän. He läksivät tiistaina Algiereen ja
pysähtyivät pariksi päivää Parisiin.
Parisissa he vastoin Sir Clauden tahtoa kävivät erästä kuuluisaa
astroloogia, tohtori Mélie Etoilea, puhuttelemassa, sillä koko maailma
— Lady Wyvernen koko maailma — oli aivan hullaantunut häneen. Lady
Wyverne meni ensin kuuluisan tohtorin puheille jättäen miehensä siksi
aikaa odotussaliin.
Noin puolen tunnin kuluttua palasi Lady Wyverne aivan haltioissansa
takaisin. »Hän on suurenmoinen!» huudahti hän. »Hän on nerokas! Pieni
ja karvainen kuin hiiri. — Mene sisään, Crumpet!»
Mutta Sir Claude vastusteli. Hän oli tullut vain saattamaan vaimoaan.
Hän ei itse uskonut salaperäisiin asioihin ja kaikki se, mitä hän
ei voinut järjellään selittää, oli hänestä »kirotun typerää». Koko
hänen brittiläinen vastustusvoimansa nousi vastarintaan, kun hän vain
ajattelikin sitä mahdollisuutta, että hänen pitäisi mennä astroloogin
puheille. Mutta Lady Wyverne ei antanut myöten. Hänellä oli raudankova
tahto. Siksipä muutaman minuutin kuluttua Sir Claude istuikin pienen
pöydän ääressä vastapäätä harmaapartaista, vanhaa miestä, ja teki
tiliä siitä, mihin aikaan vuorokautta ja minä vuonna hän oli syntynyt,
mitä tauteja hän oli potenut sekä kaikenlaisista muista asioista,
kunnes tohtori, joka näytti pelottavalta kuin kummitus, ojensi hänelle
paperiliuskan.
»Tyhjiä loruja!» mutisi Sir Claude palatessaan odotushuoneeseen, jossa
hänen vaimonsa oli.
»Mikä on tyhjää lorua?» huudahti Lady Wyverne.
»Se mitä hän sanoi.»
»Mitä hän sitten sanoi?»
»Oi, paljon tyhmyyttä. Hän luuli, etten ymmärtänyt häntä, tai ehkäpä
hän toivoi eri maksua. Joka tapauksessa hän kirjoitti tähän koko lorun.»
Sir Claude ojensi paperin vaimolleen, joka tarttui siihen kiihkeästi.
Silmäiltyään punaista kirjoitusta, hän huudahti:
»Maaliskuu! sehän meillä on käsissä. Ensimäinen päivä maaliskuuta.»
»Niin on. Loruja, eikö totta?»
»Maaliskuu», jatkoi Lady Wyverne lukien ääneen, »taistelujen, vihan,
tuskan ja sydänsurujen kuukausi. Älkää lähtekö tänä yönä matkalle.
Vaara uhkaa —»
Lady Wyverne vaikeni. Hänen lapselliset, soikeat kasvonsa näyttivät
harvinaisen vakavilta.
»Loruja, eikö totta?» sanoi Sir Claude katsoen tuskallisesti vaimoonsa.