JANNE. Ja kuitenkin annoit minun olla siinä luulossa, ettet mitään
tiennyt etkä aavistanut. Lauraa, tuo ei ollut oikein -- --
LAURA. Niin, kun luulin, kun toivoin, että nämä pidot kaikki
parantaisi. Ja nyt -- voi voi! Mutta tätä en voi kärsiä: sitä en voi!
Minä lopetan elämäni, minä hyppään kaivoon, sen teen ihan varmaan -- --
JANNE. (synkästi): Jaa-a, mitäpä tässä on muuta jälelläkään! Niin, kas
tuossa äiti, nyt olet saanut kostaa.
ANNA. Olenpa niinkin.
JANNE. Me olemme häviössä.
ANNA. Siltähän tuo kuuluu.
JANNE. Ja siitä iloitsette, eikö totta?
ANNA. Tiettyhän se.
LAURA. En ymmärrä, että vielä häntä puhuttelet, vaikka hän niin meitä
on häväissyt! Ulos hänen pitää, ulos heti paikalla!
JANNE. Ei, Laura, muista, että hän on äitini! Hän on ollut ankara meitä
kohtaan, mutta olemmehan sen ansainneet, ja jos hän olisikin rangaissut
meitä kymmenen kertaa kovemmin, niin hän on sittenkin äitini.
ANNA. Janne! Tuo sana korvaa kaikki sinun tyhmyytesi, ja, Herra
paratkoon, tyhmä sinä oletkin ollut aika lailla. Tuossa kourani ja sen
päälle ollaan drastukamraattia taas, niinkuin sanotaan Nummisuutarissa.
JANNE. Annat siis meille anteeksi --?
ANNA. Narrit! Etkö juuri itse sanonut, että olen äitinne. Minkätähden
luulette että olen tullut tänne kaupunkiin, hä? -- Niin, arvaahan sen,
kuinka teillä olisi ollut aikaakaan tuommoista ajatella. No, tietäkää,
sitten: kauppani olen myönyt ja tänne olen aikonut muuttaa
elinajakseni.
JANNE. Mitä?!
ANNA. Niin Juusulan vanhempi poika, hän puotini osti ja hyvän hinnan
maksoikin. Kaksikymmentätuhatta, puolet kontantissa ja puolet
takauksissa. Niin, lempo vieköön, kun viisitoista vuotta on kaupitellut
renikoita ja silakoita ja kahvia ja kehunut ja papattanut tuhmille
ostajille, niin kyllä tekee jo mieli levätä, sen sanon. Ja luulinpa
tuolla muuttamisellani tänne tekeväni teillekin, lapset, jonkinlaisen
ilon, vaikka sitten jouduimme tämmöiseen koklementtiin. No niin, niin,
ajattelin, mutta tänä iltana olen aikeeni muuttanut. Kuulkaapas nyt,
kuinka olen miettinyt. (Ottaa nuuskaa.) Olen ajatellut että koska
minulla nyt on rahaa kukkarossani ja koska en tahdo, että hienot
ystävänne nauraa kikattavat teidän häviöllenne, niin, tuota, olen nyt
aprikoinut, että jos minä nyt sentään tällä kertaa auttaisin teitä
pahimmasta pulastanne ja --
JANNE. Mitä! Äiti! Te tahdotte todellakin --?
LAURA. Auttaa meitä?
ANNA. Vait, nallikat! Nyt on minulla sananvuoro. Niin, minä tahdon
auttaa teitä. Minä annan teille kaikki nämät rahani, joilla saatte
maksaa veikanne ja aloittaa liikkeenne oikein uudella, paremmalla
pohjalla.