ANNA. Minä lähden takaisin vanhaan toimeeni ja kaupittelen ja
kommerssaan niinkuin ennenkin. Kun ovat 15 vuotta kestäneet, niin
kestävät kai raajani muutamia vuosia lisäksi. Mutta muistakaa, tämän
teen minä ainoastaan niillä ehdoilla että -- --
JANNE. Ei, ei, älä nyt noin puhu; me emme voi sitä ottaa vastaan, ei
millään muotoa --
ANNA. Niinkuin sanottu, minä teen sen ainoastaan niillä
välttämättömillä ehdoilla, että tykkänään luovutte tästä ylpeydestänne
ja naurettavasta herramaisuudestanne, myytte kaikki kalleutenne ja
tarpeettomat korukalunne ja aloitatte uuden, ahkeran ja vaatimattoman
elämän, niinkuin sopiikin kunnolliselle käsityöläisperheelle. Jos
hyväksytte ehtoni, niin sovimme asiasta, ja silloin luulen minä, että
teillekin vielä kunnian kukko laulaa.
JANNE. Oi äiti, se ei ole mahdollista! Saisin siis todellakin
vielä palata entiseen toimeeni ja työhöni, jota niin kovasti olen
ikävöinyt --! Laura, kuuletkos sinä mitä äiti --?
LAURA. Kuulen, kuulen! Mutta myödä kaikki? Enkö edes saa pitää
kultakelloani, samettihattuani ja --? Ei, ei, minä en tiedä, mitä
puhunkaan. Minulla on hyvin paljon oppimista ennenkuin -- Mutta sinun
ja Jannen avulla -- Mamma, anna anteeksi jos se on mahdollista.
(Syleilee häntä).
ANNA. Hyvä! Siis on asia päätetty! Mutta muistakaa myös: ellette
lupaustanne pidä, niin ei Anna-muorikaan ole ihminen, jonka kanssa
leikitellä voi, muistakaa se!
JANNE. Ole huoleti, äiti! Hyvyyttäsi ja rakkauttasi ei sinun
milloinkaan tarvitse katua.
(Syleilee häntä).
ANNA. No, tuota nyt ei niin varmaan tiedä. Mutta sen sanon, vähällä
pääsitte kuitenkin -- sen hassut!