RISTO. Ja ovathan he vielä nuoria molemmat, ja niinkuin tiedetään,
nuoruus ja hulluus --
ANNA. Älä puolusta heitä, sanon minä; minä vimmastun, minä joudun
raivoon!
RISTO. Mutta jos eivät tädiltä saa apua, niin on heidän häviönsä
tosiaankin kohta valmis.
ANNA. Olkoon, olkoon vain!
RISTO. Jos vain joku vekseli protesteerataan, niin menevät kohta
talosta ja kaikesta.
ANNA. Menkööt, se ei minua liikuta, ei rahtuakaan.
RISTO. Ja silloin ovat keppikerjäläisiä.
ANNA. Olkoot, olkoot, olenhan minä sen jo sanonut. Minä näytän noille
ylpeille, noille pahankurisille, mitä on halveksia ja ylenkatsoa
äitiänsä, omaa kantajaansa ja kasvattajaansa! Vai olen siis todellakin
liian halpa tuohon komeaan seuraan tänä iltana! Hyi saakeli, en tahdo
tuota ajatellakaan, hyi! (Sylkäisee.) Mutta mitä jos tekisin heille
pienet kepposet. Jos kumminkin tulisin -- mitä silloin sanoisi tuo
fiini herrasväki? (Erikseen.) Niin, jos olen menevinäni Heimoseen ja
sitten aivan äkkiarvaamatta --? Niin, tuopa ei niin hullu ajatus
olekaan, eipä niinkään. Silloin saisin näyttää sekä heidän suurille
vieraillensa että -- (Ääneen.) Niin, sen teen, sen teen aivan varmaan;
se on päätetty.
RISTO. Että täti heitä auttaako?
ANNA. Ei, mutta että täti kostaa!
(Ottaa suuren hyppysellisen. -- Esirippu laskee.)