(Poistuu.)
LAURA (tulee sisään ensin): Mitä? Pettävätkö silmäni, vai --?
JANNE. Mitä, mitä se on? -- Äiti!
ANNA. No, olenko minä kummitus, vai ettekö minua enää tunne? Tulkaa
toki muoria syleilemään, lapset!
(Levittää sylinsä.)
JANNE (syleilee häntä): Suo anteeksi, emme tienneet -- emme voineet
aavistaa -- --
LAURA (samoin): Niin, tuo mamma, hän on aina kaltaisensa! Eikä
riviäkään edeltäpäin! -- Milloinka läksit kotoa, mamma?
(Alkaa riisua häneltä päällysvaatteita.)
ANNA. Niin, tuhat tulimmaista! -- en voi paremmin sanoa -- minä lähdin
kotoa jo neljä päivää sitten ja olisin varmaan saapunut tänne jo eilen,
ellei minulla olisi ollut vastuksia.
JANNE. Vai vastuksia?
ANNA. Niin, jo toisella hollilla tapahtui, että juuri kun nousimme ylös
korkeata mäkeä, astui yht'äkkiä metsästä mies ja otti hevosen suitsista
kiinni. »Mitä uskallat sinä, lurjus?» kysyin minä. »Tänne rahat, niin
saatte mennä», sanoi hän ja veti pistoolin lakkaristaan. »Huut sika!»
sanoin minä ja sivalsin häntä piiskalla silmille. Samassa kuulin
laukauksen -- hevonen täyttä kyytiä sivutielle -- ja sitten ajoimme
eksyksissä puolen päivää, ennenkuin viimein yöllä tulimme samaan
kievariin takaisin, josta olimme lähteneetkin.
JANNE. Oh, tuopa ikävätä! Onni, että pääsit ainoastaan säikähdyksellä.
ANNA. No, älä muuta sanokaan! Ja, mikä on vielä ikävämpi -- sillä
tavalla myöhästyin junasta. Minä ajan -- (Lauralle) kiitos, veikkoseni,
röijyn pidän ylläni, -- minä ajan juuri asemapihalle, kun kuulen junan:
puh, puh, puh! »Odottakaa, älkää menkö, tässä on vielä reissuavaisia!»
huusin minä ja viittasin nenäliinallani. Mutta vaunut tömisivät ja
tärisivät niin julmasti, ettei kukaan minua kuullut ja sinne jäin
seisomaan pitkin nokin ja sain kuin sainkin koreasti odottaa seuraavaan
aamuun -- --