JANNE. No, mitä sinä sitten joutavia puhut. Mene vain tuolla paperilla
Hukkaseen, kyllä sillä saat rahaa, sen takaan.
RISTO. Hm, kyllä koetan parastani. (Mennessään erikseen.) Janne parka,
minä surkuttelen sinua!
JANNE (yksin): Tuo Risto ymmärtää kaikki -- sen selvästi huomaan. No,
kummahan tuo ei olekaan, kun hän joka päivä näkee tämän alinomaisen
lainaamisen ja vigileeraamisen. -- Niin, niin, kuinkahan tämä
lopullisesti päättyy, tämä toimeton ja ylellinen elämämme, jota tässä
kaupungissa olemme alkaneet? Tuo on huoli, joka päivä päivältä tuntuu
minulle yhä raskaammalta ja vaikeammalta! Jos kuitenkin voisin
tunnustaa kaikki Lauralle! Mutta minä en milloinkaan ole oikein puhunut
hänelle asiatoimistani, ja hän joutuisi varmaan tykkänään epätoivoon,
jos hän saisi vihiä asian todellisesta laidasta. Ja sitä en minä voisi
kärsiä, en millään muotoa. Mutta toiselta puolen taas, jos onnettomuus
lankee hänen päällensä noin aivan tietämättä ja äkkiarvaamatta --?
Niin, jos en voi saada patruunaa antamaan minulle aikaa tuon kahden
tuhannen markan vekselin kanssa, niin ottaa hän kaikki raaka-aineeni
pantiksi, ja mitä minulla silloin on muuta tarjona kuin -- -- Oh, tämä
on semmoista kurjuutta, semmoista onnettomuutta, että tahtoisi lyödä
päänsä seinään päästäksensä kerrassaan tästä ja koko maailmasta! Onni
kumminkin, ettei vanha äitini tästä mitään tiedä, sillä mitä hän nyt
ajattelisi pojastaan, jonka hän kasvatti niin yksinkertaisesti ja
semmoisessa ankarassa kurissa? En mistään hinnasta häntä nyt tahtoisi
kohdata, se on varma.
(Lauran ääni ulkopuolella näyttämöä.) Janne, Janne, etkö jo --?
JANNE. Minä tulen, minä tulen. -- Ei, se on mahdotonta, minä en voi
Lauralle mitään sanoa --
LAURA (tulee sisään): No, katsopas sinua, kuinka olet surullisen
näköinen! Aivan kuin olisit voisi myönyt ja --
JANNE. Erehdys, minä olen iloinen, sangen iloinen! Mitä sinulla on
sanomista, sydänkäpyseni?
LAURA. Ei muuta kuin että herrani ja mieheni hyväntahtoisesti tulisi
pikku eukkonsa kanssa hakkaamaan sokeria illaksi.
JANNE. Hyvin mielelläni, mutta annapas minulle ensin pieni suukko.
LAURA (lyö häntä sormille): Otapas jos saat!
(Juoksee nauraen pois. -- Näyttämö on hetken tyhjänä.)
(Anna-muorin ääni ulkopuolella): Vai niin, tätäkö tietä?
Hyvä, hyvä, kyllä jo tiedän.
(Tulee sisään.)
RISTO (häntä seuraten, tahtoo ottaa hänen matkatavaransa): Ehkä saan
luvan tätiä -- -- --?
ANNA (noin 55 vuotias, ahavoituneet ja iloiset kasvot, reipas ja vilkas
liikkeissään): Kiitos, kiitos! kyllä minä itsekin -- -- (Panee
tavaransa -- pienen kapsäkin ja viheriäisen vakan -- tuolille oven
viereen.) Vai tässä nyt siis asuvat! Voi jestan, kuinka hienosti ja
somasti! Nuo rakkaat lapsukaiset! -- No, ne ovat terveet ja raittiit
molemmat, kuinkas muuten?
RISTO. Kiitos, kyllähän! Istukaa, täti, olkaa hyvä. Minä menen sanomaan
vapriköörille -- --
ANNA. Mitä hittoa, sanotaanko häntä jo vaprikööriksi, ha, ha, ha --!