JANNE. Niin, Risto voi hyvin puhua suunsa puhtaaksi.
RISTO. No niin, tuota, asia on nyt semmoinen, että pojat tuolla
verstaassa tahtoisivat rahaa -- --
LAURA. Mitä? Rahaa?
RISTO. Niin, kuukausipalkkojansa, jotka heidän väitteensä mukaan piti
maksaa jo kaksi viikkoa takaperin.
LAURA. Mikä hävyttömyys! Muistuttaa tuommoisesta! Niinkuin Jannella
olisi aikomus jättää teidät palkatta, tomppelit!
RISTO. No, minä puolestani en juuri ole suuremmassa tarpeessa, mutta
pahemmassa pulassa ovat nuoremmat, jotka ovat velkaa sekä räätälille
että suutarille.
LAURA. Niin, kuka käskee heitä velkoja tekemään sitten? Ei ole mikään
sen vaarallisempaa nuorelle ihmiselle kuin velkaantuminen. Sano vain,
että kauniisti odottavat, kyllä vaprikööri maksaa kun hänellä on aikaa.
JANNE. Ei, Risto on oikeassa, palkat ovat suoritettavat, ne ovat vaan
jääneet unohduksiin. Kuinka paljon ne tekevät yhteensä?
RISTO (antaa hänelle paperin): Tässä on luettelo. Ja olen siihen myös
liittänyt tuon vähäisen summan, jonka niille omistani olen antanut, jos
sopii, että yht'aikaa -- --
JANNE. Tietysti, tietysti. (Silmäilee luetteloa.) 35 markkaa 20 penniä
-- 42 -- 25 -- (Mutisee itsekseen.) Kuulepas Laura, ehkä sinä menet
valmistamaan illan kestiä, sillä aikaa kun me tässä likviitiä teemme.
Tiedäthän etteivät nämä numerot sinua kumminkaan paljon huvita,
kultaseni.
LAURA. No, se on varma. Anna tuon nyt mennä sukkelasti vain.
(Menee vasemmalle.)
JANNE (erikseen): 195 markkaa 50 penniä yhteensä, ja minulla ei ole
kukkarossani enemmän kuin 3 markkaa! Kuinka on minun nyt meneteltävä?
(Kävelee muutamia askeleita.) Istu Risto!
RISTO. Kiitos paljon, kyllä minä jaksan seistäkin sen verran.
JANNE (kävelee taas): Meillä on erittäin huonot ajat nykyään -- mitkään
afäärit eivät oikein tahdo onnistua.
RISTO. Totta on, paremmin saisivat käydä.
JANNE. Minulla onkin ollut niin suuria ulosmaksuja näinä viimeisinä
aikoina, ja huomenna lankeaa iso vekseli patruuna Andersonille, niin
että -- --
RISTO (ei vastaa mitään).
JANNE (herkeää kävelemästä): Kuulepas Risto, -- minun täytyy sanoa --
minun on todellakin tunnustaminen -- ei ole nyt minulla sisällä aivan
noin paljon rahaa. Etkö luule, että vielä odottaisivat pari kolme
päivää -- korkeintaan viikon?
RISTO. Hm, ehdottelinhan minä sitä jo heille, mutta, ikävä sanoa, he
uhkaavat lopettaa työnsä, jos eivät heti saa täyttä palkkaa.
JANNE. Vai niin, vai ovat ne niin ylpeitä! No, sitten täytyy lainata --
esimerkiksi Hukkaselta.
RISTO. Hukkaselta?
JANNE. Niin, se on kyllä totta -- hän ottaa hyväntekijäisiä aika
lailla, mutta tuon pienen summan takia en kehtaa turvautua suurempiin
liikeystäviini. (Istuutuu pöytään ja kirjoittaa vekselin, jonka sitten
antaa Ristolle.) Kas tässä olen kirjoittanut vekselin 250 markalle,
maksettavaksi kahden kuukauden perästä. Senhän pitäisi riittää, arvelen
minä?
RISTO (ottaa paperin): No, luulisihan tuossa koronkiskurissa sentään
löytyvän hiukankin häpyä. Mutta muistaako mest--, vaprikööri, että
Hukkasella on teiltä toinenkin vekseli? Hän on varovainen mies -- ei
tiedä, jos --
JANNE. Mitä? Luuletko, ettei minulle enää uskota velkaa sen verran kuin
kaksi tai kolme sataa markkaa, luuletko sitä, hä?