JANNE. Kiroo?
LAURA. Niin, olenhan minä usein kuullut hänen suustansa pujahtavan
sanoja tuommoisia kuin »hitto vieköön» ja »saakeli soikoon», ja
kirouksiahan ne ovat, tietääkseni.
JANNE. Totta kaiketi. Niin, eukko on noin vähän tuima ja miehekäs
luonteeltaan, ja kun hän suuttuu, niin hän ei paljon sanojansa
punnitse. Mutta hänellä on terävä pää ja sydän puhdasta kultaa, sen
tiedän parhaiten minä.
LAURA. No, Herra Jumala, kuka sitä kieltää? Tarkoitinhan vain hänen
kummallista käytöstänsä. Niin, minun täytyy todellakin tunnustaa
sinulle, Janne, että usein olen iloinnut siitä, että hän asuu niin
kaukana meistä, ja on niin sidottu kauppatoimeensa, ettei tarvitse
peljätä hänen tänne tulevan; sillä myöntäminen sinunkin on, että
kauheasti saisimme hävetä hänen tähtensä nykyisten hienojen tuttaviemme
edessä, vai mitä?
JANNE (erikseen): Hm, kenen meistä oikeastaan tulisi hävetä, se on
asia, joka -- --
LAURA. Mitä sanoit?
JANNE. En juuri mitään. -- No niin, kuinka tahdot sitten? Annetaan
Heimoset siis olla kutsumatta tällä kertaa; luultavasti olisivatkin
vähän hämillään näin suuressa seurassa. Mutta mistä sinä juuri aioit
minulle puhua? Jotain virvokkeista, luulen minä.
LAURA. Niin, aivan oikein, mitä heille nyt tarjotaan paitsi teetä,
sylttiä ja totia? Mitä sanot esim. jäätelöstä ja samppanjasta?
JANNE. Samppanjaa! Oletko kadottanut järkesi? Mistä minä otan rahaa
tuommoiseen näinä aikoina?
LAURA. Eihän sitä tarvitsekaan. Onhan meillä vuosirätingit sekä
kondiittorissa että viinipuodissa, ja sitä paitsi, kun emme anna
illallistakaan, niin --