LAURA. No, jos tuolla tavalla otat lukuun kaikki pikku-asiat, niin ei
sinun ollenkaan olisi pitänyt ajatella tätä kestiä. Muutenhan on
päivänselvä, että mitä muhkeammin meillä eletään, sitä suuremman
kunnioituksen saamme ja siis myöskin suuremman luottamuksen, senhän
lapsenkin pitäisi tajuta.
JANNE (mutisee erikseen): Niin, luottamusta, luottamusta, sitä minä
juuri tarvitsen -- (ääneen). No, menköön, menköön sitten samppanja.
Maksaahan tämä kaikessa tapauksessa.
LAURA. Kas niin, nyt puhuit kuin ymmärtäväinen ihminen ainakin. Voi,
Janne kulta, kuinka sinä olet kiltti, ja kuinka sanomattomasti minä
pidän pienestä, rakkaasta ukostani!
(Hyväilee häntä.)
_Risto_, tulee perältä ja seisahtuu hiljaisesti oven viereen;
hän on työ-puvussaan.
LAURA. (puoliääneen) Ois, tuo Risto! Mitä hän nyt täältä tahtoo?
RISTO. Hyvää päivää!
JANNE. Päivää! mitä kuuluu?
LAURA (kuin edellä): Tulla noin sisään likaisessa työpuvussa tahraamaan
kauniita mattojamme! (Ääneen) Jos Ristolla on jotain sanomista, niin
Risto sanoo sen pian, sillä meillä on täällä Jannen kanssa tärkeitä
asioita keskusteltavana.