(Entinen näytelmä-paikka.)
Ensimäinen kohtaus.
Ruhtinas. Marinelli.
Ruhtinas (tulevinaan huoneesta Emilian luota). Tulkaa, Marinelli! Minun
täytyy, vähän toinnuttuani, teiltä saada valoa asiassa.
Marinelli. O, sitä äitillistä raivoa! Ha! ha! ha!
Ruhtinas. Te nauratte?
Marinelli. Jos olisitte nähneet, kuinka huimasti tuo äiti riehasteli
täällä, täällä salissa... Kuulittehan te hänen parkuvan! ... ja kuinka
eikö hän masentunut kohta nähtyänsä teidän ... Ha! ha!... Senhän
minä kyllä tiedän, ettei yksikään äiti revi silmiä ruhtinaan päästä
sen-tähden, että hän katsoo hänen tyttärensä ihanaksi.
Ruhtinas. Te olette huono tarkastaja!... Tytär töytäsi hermotoinna
äitinsä syliin. Sen-tähden äiti unhotti vimmansa: ei minun tähteni.
Tytärtänsä helli hän, ei minua, koska hän ei sanonut sitä kovemmin,
ei selvemmin, ... jota pikemmin tahdon, ett'en itse olisi kuullut, en
ymmärtänyt.
Marinelli. Mitä, armollinen herra?
Ruhtinas. Miksikä teeskennellä?... Ulos sen kanssa. Onko se tosi? vai
eikö se ole tosi?
Marinelli. Ja vaikkapa olisikin!
Ruhtinas. Vaikkapa olisikin?... Se on siis?... Hän on kuollut?
kuollut?... (Uhaten.) Marinelli! Marinelli!
Marinelli. Noh?
Ruhtinas. Totta Jumal' avita! vanhurskas Jumal' avita! Minä olen
viatoin tähän vereen... Jos olisitte ennen sanoneet minulle, sen
maksavan kreivin hengen... Ei, ei! joskin oma henkeni meni!
Marinelli. Jos olisin ennen sanonut teille?... Ikään kuin hänen
kuolemansa olisi ollut tuumissani! Min' olin hellimmästi penännyt
Angeloa varomaan, ett'ei kenellenkään vahinkoa sattuisi. Se olisi
mennytkin ilman mitäkään väkivallatta, ellei kreivi olisi ensiksi
ruvennut. Hän ampui sillä kerralla yhden kuoliaksi.
Ruhtinas. Tosiaanki; hänen olisi muka pitänyt ymmärtää leikkiä!
Marinelli. Että Angelo sitte vimmastui ja kosti toverinsa kuoleman...
Ruhtinas. Ihan; se on aivan luonnollista!
Marinelli. Minä olen kyllä torunut häntä siitä.
Ruhtinas. Torunut? Kuinka ystävällisesti!... Varoittakaa häntä
antamasta tavata itsensä minun piiri-kunnassani. Minun torani ei
taitaisi olla yhtä ystävällinen.
Marinelli. Hyvin hyvästi!... Minä ja Angelo; aikomus ja sattumus:
kaikki on yhtä. Tosin oli edeltä-päin ehdoteltu, tosin oli edeltä-päin
luvattu, ettei mikään niistä turmista, jotka siinä tapahtua voisivat,
luettaisi minun syykseni...
Ruhtinas. Jotka siinä tapahtua ... voisivat, sanotte? vaiko täytyivät?
Marinelli. Aina parempi!... Mutta armollinen herra, ... ennen suorasti
sanottuanne, minä miehenä minua pidätte ... niin yksi ainoa esitys!
Kreivin kuolema on minulle ei mitäkään vähempi, kuin vähä-pätöinen.
Minä olin manannut hänen ulos; hän oli velka-pää antamaan hyvityksen;
hän on sen antamatta mennyt manalaan; ja minun kunniani jääpi
sorretuksi. Olkoon niin, että minä, asian toisin ollen, ansaitsisinki
sen ylön-katseen, jolla te minua kohtelette: mutta jokohan tässäki
kohdassa?... (Rupeevinansa kiivaaksi.) Joka sen voi minusta ajatella!...
Ruhtinas (myöntäen). No hyvä, no hyvä...
Marinelli. Että hän vielä eläisi! Ah, että hän vielä eläisi! Kaikki,
kaikki maa-ilmassa tahtoisin siitä menettää... (Pistävästi.) Yksin
ruhtinaani armon, ... tämän verrattoman, ei konsana kadotettavan
armon ... tahtoisin siitä menettää!
Ruhtinas. Kyllä ymmärrän... No hyvä, no hyvä. Hänen kuolemansa oli
sattumus, paljas sattumus. Te vakuutatte sen; ja minä, minä uskon
sen... Mutta kukas vielä? Jokohan äitikin? Jokohan Emilia?... Jokohan
maa-ilmakin?
Marinelli (kylmästi). Tuskinpa.
Ruhtinas. Ja ellei sitä uskota, mitä sitten uskotaan? ...Te kohautatte
olka-päitä? ... Angelotanne pidetään koneena, ja minua vaikuttimena...
Marinelli (vielä kylmemmästi). Nähtävästi kyllä.
Ruhtinas. Minua! minua itseäni!... Eli täytyy minun paikalla heittää
kaikki aikeeni Emilian suhteen...
Marinelli (hyvin pensiästi). Min olisitteki tienneet ... jos kreivi
vielä eläisi...
Ruhtinas (kiivastuen, mutta kohta taas malttaen mielensä).
Marinelli!... Vaikka; elkää villitkö minua... Olkoon niin... Niin se
on! Ja tämän tahdotte vaan kuitenki sanoa: kreivin kuolema on minulle
onni, ... suurin onni, mikä minua kohdata taisi, ... ainoa onni, joka
oli rakkaudelleni hyvästi soveltuva. Ja ollen se semmoinen ... olkoon
se sitte tapahtunut miten hyvänsä!... Yks kreivi enemmän tai vähemmän
maa-ilmassa! Ajattelenko mielestänne niin oikein?... Miks ei! En
minäkään säikähdä pientä rikosta. Mutta, hyvä ystävä, se ei saa olla,
kuin vähäinen rikos, vähäinen hyödyllinen rikos. Ja näette sen, tuo
meidän nyt olisi ei juuri hiljainen eikä hyödyllinen. Se olisi tosin
raivannut tien, mutta samalla sen sulkenutkin. Jokainen syyttäisi
meitä, ja me, valitettavasti, emme olisi sitä edes tehneetkään!...
Ja eikös se nyt kumminki tule tukkunansa vaan teidän viisaihin,
ihmeellisiin varustuksiinne?
Marinelli. Jos niin tahdotte...
Ruhtinas. Mihinkäs muutoin?... Minä tahdon tiliä!
Marinelli. Siinä tulee enemmän minun niskoilleni, kuin niihin kuuluu.
Ruhtinas. Tiliä minä tahdon!
Marinelli. No olkoon. Mitäs syytä olisi sitte minun varustuksissani?
ettäkö tässä tapa-turmassa niin nähtävä luulo on lankeeva ruhtinaan
päälle?... Siihen pää-kavallukseen se tulee, jolla hän itse oli niin
armollinen ja sotki minun tuumani.
Ruhtinas. Minäkö?
Marinelli. Sallittakoon minun sanoa hänelle, että se askel, jonka hän
tänä päivänä on ottanut kirkossa, ... kuinka säädyllisesti lieneeki sen
ottanut ... kuinka välttämättömästi se olikin otettava ... että tämä
askel kumminkaan ei kuulunut tanssiin.
Ruhtinas. Mitäs se sitte turmeli?
Marinelli. Tosin ei koko tanssia, mutta kuitenki nykyisen tahdin.
Ruhtinas. Hm! Ymmärränkö teidät?
Marinelli. Lyhyesti siis ja yksin-kertaisesti. Kuin minä otin asian
ajaakseni, eikö tosi, silloin Emilia ei tiennyt ruhtinaan rakkaudesta
vielä mitäkään? Emilian äiti vielä vähemmin. Jos minä nyt tämän
seikan päälle rakensin? ja ruhtinas sillä välin mursi rakennukseni
perustuksen?...
Ruhtinas (lyöden otsaansa). Lempo tokinsa!
Marinelli. Jos hän nyt itse ilmoitti, mikä hänellä mielessä?
Ruhtinas. Voi hitto kuitenki!
Marinelli. Ja ellei hän olisikaan itse sitä ilmoittanut?... Totisesti!
Minä tahtoisin kuitenki tietää, mistä minun varustuksestani saattaisi
äiti eli tytär tuoda vähintäkään luuloa häntä vastaan?
Ruhtinas. Teillä on oikein!
Marinelli. Siinä tosin teen minä sangen väärin ... suokaa anteeksi,
armollinen herra...
Toinen kohtaus.
Entiset. Battista.
Battista (kiireimmittäin). Tuossa paikkaa tulee kreivinna.
Ruhtinas. Kreivinna? Mikä kreivinna?
Battista. Orsina.
Ruhtinas. Orsinako?... Marinelli!... Orsinako?... Marinelli!
Marinelli. Se kummastuttaa minua ei vähemmin kuin itseänne.
Ruhtinas. Mene, juokse, Battista: hän ei saa nousta ulos. Min' en ole
täällä. Min' en ole hänelle täällä. Hänen pitää paikalla kääntymän
takaisin. Mene, juokse!... (Battista menee.) Mitä tahtoo se hupakko?
Mitä rohkeaa hän tehdä? Mistä tietää hän olevamme täällä? Tulisiko
hän tiedustelemaan? Oliskohan tuo jo saanut jotaki tietoa?... Ah,
Marinelli! Niin puhukaa, niin vastatkaa toki!... Onko hän suuttunut
se mies, joka tahtoo olla ystäväni? Ja pahoillansa vähä-pätöisestä
väitöksestä? Pitääkö minun pyytää häneltä anteeksi?
Marinelli. Ah, minun ruhtinaani, niin kohta kuin te olette taaten te
itse, niin olen minä koko sieluneni taas teidän omanne!... Orsinan
tuleminen on minulle selittämätöin pulma, kuten teillekin. Mutta käskeä
itseänsä pois, sitä hän tuskin suainnee. Mitä tahdotte tehdä?
Ruhtinas. En yhtäkään puhutella häntä; mennä tieheni...
Marinelli. Hyvä! ja sukkelaan vaan. Minä tahdon ottaa häntä vastaan...
Ruhtinas. Mutta vaan käskeäksenne häntä menemään pois. Sen enemmän
elkää puuttuko häneen. Meillä on muuta täällä toimitettavaa...
Marinelli. Eipähän, ruhtinas! Nämä muut asiat ovat toimitetut.
Rohkaiskaa vaan mielenne! Mikä vielä puuttuu, tulee varmaan
itsestänsä... Mutta enkö mä häntä jo kuule?... Joutukaa, ruhtinas!...
Tuolla (osoittaen kammariin päin jonne ruhtinas menee) jos tahdotte,
niin voitte saada kuulla meitä... Minä pelkään, pelkään, hänen ei
ajaneen ulos parhaimmana hetkenänsä.
Kolmas kohtaus.
Marinelli. Kreivinna Orsina.
Orsina (Marinellia alusta näkemättä). Mitä tämä on?... Ei kenkään
tule vastaani, paitsi mokoma hävytöin, joka pikemmin olisi estänyt
minua jopa pääsemästä sisäänki?... Min' olen kuitenki Dosalassa? Siinä
Dosalassa, kussa muulloin koko lauma hyöriviä silmän-palvelijoita
töytäsi minua vastaan? kussa minua muulloin rakkaus ja ihastus
odottivat?... Se paikka on tämä: mutta, mutta!... Kas tuossa,
Marinelli!... Oikeinpa hyvä, että ruhtinas on ottanut teidän
mukaansa... Eipä, ei hyvä! Mitä minulla hänen kanssansa olisi
asioimista, sen minä vaan hänen kanssansa asioisin... Missä on hän?
Marinelli. Ruhtinasko, armollinen kreivinnani?
Orsina. Kenkäs muutoin?
Marinelli. Te luulette siis hänen olevan täällä? tiedätte hänen olevan
täällä?... Hän ei kaiketi luule kreivinna Orsinan olevan täällä.
Orsina. Eikö? Niin hän ei ole saanut kirjettäni tän' aamuna?
Marinelli. Kirjettänne? Malttakaapas; minä muistelen, hänen puhuneen
eräästä teidän kirjeestänne.
Orsina. Noh? enkös ole häneltä siinä kirjeessä anonut täksi päiväksi
yhtymistä täällä Dosalassa? Se on tosi, hän ei ole nähnyt hyväksi
vastata minulle kirjeellisesti. Mutta minä sain tietää, hänen vähän
jälemmä tosiaan ajaneen Dosalaan. Minä luulin siinä olevan vastinta
kyllä; ja tulen nyt.
Marinelli. Eris-kummainen sattumus!
Orsina. Sattumus?... Kuulettehan te siitä olleen väli-puheen. Melkein
kuin väli-puheen. Minun puolestani, kirje: hänen puolestansa, itse
työ... Mitenkä hän tuossa seisoo, tuo herra markisi! Mitä silmiä hän
tekee! Ihmetteleekö pikku ajunen? ja mistä sitte?
Marinelli. Te näytitte eilen olevan niin kaukana koskaan enään
tulemasta ruhtinaan näkyville.
Orsina. Maattua yön tulee neuvo parempi... Missä on hän? Missä on
hän?... Enkö mä tietäisi; hän on tuolla kammarissa, josta kuulin
uikutuksen ja parun?... Minä tahdoin sisään, ja tuo heittiön palvelija
astui eteeni.
Marinelli. Armahin, paras kreivinnani...
Orsina. Se oli vaimoinen parunta. Mitä se on, Marinelli?... O, sanokaa
toki minulle, sanokaa minulle ... jos mä muutoin olen teidän armahin,
paras kreivinnanne... Lempo noita hovi-retkaleita! Niin paljon sanoja,
niin paljon valhetta!... Noh, mitä se tekee, jos sanotte sen minulle
edeltä-päin, tai ette? Pitäähän minun kuitenki se näkemän. (Tahtoo
mennä.)
Marinelli (pidättäen häntä). Mihinkä?
Orsina. Jossa olisi pitänyt jo aikaa sitten olemani... Luuletteko
olevan sopivan, pitää teidän kanssanne täällä etu-huoneessa
huonon-päiväistä pakinata, kuin ruhtinas odottaa minua kammarissa?
Marinelli. Te petytte, armollinen kreivinna. Ruhtinas ei odota teitä.
Ruhtinas ei saata teitä täällä puhutella, ... ei tahdo teitä puhutella.
Orsina. Ja olisi kumminkin täällä? ja olisi kirjeeni päälle kumminki
täällä?
Marinelli. Ei kirjeenne päälle...
Orsina. Jonka hän on saanut, sanotte...
Marinelli. Saanut, vaan ei lukenut.
Orsina (kiivaasti). Ei lukenut?... (Vähemmin kiivaasti.) Ei lukenut?...
(Suru-mielin ja pyyhkien kyyneleen silmästä.) Ei edes lukenut?
Marinelli. Epä-huomiosta, tiedän mä, ... ei ylön-katseesta.
Orsina (ylpeästi). Ylön-katseesta?... Kuka sitä ajattelee?...
Kellenkä tarvitsette sitä sanoa?... Te olette hävytöin lohduttaja,
Marinelli!... Ylön-katse! Ylön-katse! Minua ylön-katsotaan myös!
minua!... (Hennommin, lähes synkeämielisesti.) Tosi kyllä, hän ei enään
rakasta minua. Se on varma. Ja rakkauden siaan astuu hänen sieluunsa
jotaki muuta. Se on luonnollista. Mutta minkä-tähden juuri ylön-katse?
Tavallisestihan se on vaan penseys. Eikö tosi, Marinelli?
Marinelli. Aivan niin, aivan niin.
Orsina (pilkaten). Aivan niin?... Oi, sitä viisasta miestä, jonka voi
saada sanomaan, mitä vaan tahdotaan!... Penseys! Penseyskö rakkauden
siaan?... Se on, ei mitäkään jonkun siaan. Sillä oppikaa, matkiva
hovilainen, oppikaa vaimolta, että penseys on tyhjä sana, paljas
ääni, jota ei mikään, ei niin mikähän vastaa. Pensiä on sielu vaan
sille, mitä se ei ajattele; asialle vaan, joka sille ei mikään asia
ole. Ja ainoastaan pensiä asialle, joka ei mikään asia ole, ... se on
niin paljon, ... kuin ei yhtäkään pensiä... Onko tämä sinulle liian
korkeata, ihminen?
Marinelli (itseksensä). Voi! Kuinka tosi se on, mitä minä pelkäsin!
Orsina. Mitä te jupisette siellä?
Marinelli. Paljasta ihmettelemistä!... Ja ken ei tunne, armollinen
kreivinna, teidän olevan tieto-viisaan?
Orsina. Eikö tosi?... Jaa, jaa; minä olen tieto-viisas... Mutta olenko
nyt näyttänyt se olevani?... Hyi, jos olen näyttänyt sen! Onko se
sitte vielä ihme, että ruhtinas ylön-katsoo minua? Kuinka saattaa mies
rakastaa kappaletta, joka, hänestä huolimatta, tahtoo myös ajatella?
Rouvas-ihminen, joka ajattelee, on yhtä ilettävä, kuin mies, joka
kasvojansa ruseella kaunistaa. Nauraa täytyy hänen, ei muuta, kuin
nauraa, pitääksensä aina luomisen vakaista herraa hyvillä mielin.
Noh, millenkähän millä paikalla nauran, Marinelli?... Ah, niin! Sille
sattumukselle, että minä kirjoitin ruhtinaalle, jotta hän tulisi
Dosalaan; että ruhtinas ei lue minun kirjettäni, ja että hän kuitenki
tulee Dosalaan. Ha! ha! ha! Tosiansa eris-kummainen sattumus! Aivan
lystillinen! aivan naurettava! Ja te ette naura kanssani, Marinelli!...
Voipihan luomisenki vakainen herra nauraa kanssa, vaikka me hänen
kurjat luonto-kappaleensa emme tohdi ajatella kanssa... (Todella ja
käskein). Niin naurakaa nyt!...
Marinelli. Paikalla, armollinen kreivinna, paikalla!
Orsina. Köntäle! Ja sen-tähden menee hetki ohitse. Ei, ei, elkää
naurako... Sillä näette sen, Marinelli, (miettien lähes liikutukseen)
mikä minun saattaa niin sydämellisesti nauramaan, sillä on myös
toden-peräinen ... sangen toden-peräinen puolensa. Kuten kaikella
maailmassa!... Sattumus? Se olisi muka sattumus, että ruhtinas ei ole
ajatellut minua täällä tapaavansa, ja kuitenki täytyy tavata minun
täällä? Sattumus?... Uskokaa minua, Marinelli: sana sattumus on Jumalan
pilkkaaminen. Ei mikään auringon alla ole sattumus; vähintään se, josta
tarkoitus loistaa niin selvästi silmään... Kaikki-valtias, kaikki-hyvä
kaitselija, anna anteeksi, että minä tämän tyhmän syntisen kanssa olen
nimittänyt sitä sattumukseksi, mikä on nähtävästi sinun työsi, vieläpä
välitöin työsi!... (äkisti Marinellia kohden). Tulkaapas, ja vietelkää
minun vielä kerran semmoiseen rikokseen!
Marinelli (itseksensä). Jo menee liiaksi!... Mutta, armollinen
kreivinna...
Orsina. Pidätä mokoma muttasi! Nuo mutat maksavat mietintää: ... ja
minun pääni! minun pääni! (pitäen otsaansa kädellä)... Laittakaa,
Marinelli, laittakaa, että mä paikalla saan puhutella häntä,
ruhtinasta; muutoin en siihen yhtäkään kykene... Näette sen, meidän
pitäisi tavata toisemme; meidän täytyy tavata toisemme...
Neljäs kohtaus.
Ruhtinas. Orsina. Marinelli.
Ruhtinas (tullen kylki-kammarista, itsekseen). Minun täytyy tulla hänen
avuksensa...
Orsina (huomaitsee hänen, mutta jääpi epäilykseen, mennäkkö hänen
luoksensa). Haa! tuossa on hän.
Ruhtinas (menee poikki salin hänen vieretsensä toiseen kammariin
ilman viipimyttä hänen puheellansa). Kas tuossa! meidän kaunis
kreivinnamme... Kuinka sangen se minua pahoittaa, kreivinna, että
käymänne kunniata tänäpäänä voin niin vähäisen hyväkseni käyttää!
Minulla on paljon tekemistä. Enkä ole yksinäni... Toissa kertana, rakas
kreivinnani! Toissa kertana... Nyt elkää viipykö kauvemmin. Jaa, ei sen
kauemmin! Ja te, Marinelli, minä odotan teitä...
Viides kohtaus.
Orsina. Marinelli.
Marinelli. Olettekos nyt, armollinen kreivinna, kuulleet sen häneltä
itseltänsä, mistä ette tahtoneet minua uskoa?
Orsina (ikään kuin huumautuneena). Olenko, olenko tosiaan?
Marinelli. Tosiaan.
Orsina (liikutettuna). "Minulla on paljon tekemistä. Enkä ole
yksinäni". Onko se koko estelys, jonka minä ansaitsen? Ketä ei sillä
käsketä pois? Jokaista vastuksellista, jokaista kerjäläistä. Minulle
ei niin ainoata valhetta enään? Ei niin ainoata pientä valhetta enään
minun varakseni?... Tekemistä? Mitä sitte? Ei yksinään? Ken olisi
sitten hänen luonansa?... Tulkaa Marinelli; armosta, rakas Marinelli!
Valhetelkaa minulle yksi seikka itse puolestanne. Mitä maksaa teille
sitten yksi valhe?... Mitä on hänellä tekemistä? Ken on hänen luonansa?
Sanokaa minulle, sanokaa minulle, mikä ensin suuhunne sattuu, ... ja
minä menen.
Marinelli (itseksensä). Voinhan minä nyt sillä ehdolla sanoa hänelle
totuuttakin.
Orsina. Noh? Sukkelaan, Marinelli; ja minä menen... Hän sanoi paitsi
sitä, ruhtinas muka: "Toissa kertana, rakas kreivinnani!" Eikös hän
sanonut niin?... Pitääksensä sanansa minulle, eikä saadaksensa syytä ei
pitämään sitä minulle: niin sukkelaan, Marinelli, valheenne; ja minä
menen.
Marinelli. Ruhtinas, armas kreivinna, ei toimaskaan ole yksinänsä.
Siellä on henkilöitä hänen luonansa, joista hän ei niin hetkeksi voi
irroittaida; henkilöitä, jotka ikään ovat pääsneet suuresta vaarasta.
Kreivi Appiani...
Orsina. Olisiko hänen luonansa?... Sattui vähän pahasti, että minun
tästä valheesta täytyy saamani teidät kiini. Sukkelaan toinen...
Sillä kreivi Appiani, kosk' ette vielä sitä tiedä, on ikään rosvoilta
ammuttu kuoliaksi. Vaunut hänen ruumiinensa tulivat vastaani likellä
kaupunkia... Vai eikö hän ole kuollut? Olisinko minä vaan uneksinut?
Marinelli. Valitettavasti ette vaan uneksinut!... Mutta ne toiset,
jotka olivat kreivin seurassa, ovat onnellisesti pelastaneet itsensä
tänne linnaan: hänen morsiamensa muka, ja morsiamen äiti, joidenka
kanssa hän aikoi mennä Sabionettaan juhlallisille vihkiäisillensä.
Orsina. Nekö siis? Ne ovat ruhtinaan luona? Morsian? ja morsiamen
äiti?... Onko morsian kaunis?
Marinelli. Ruhtinaan on kauhean paha mieli hänen tapa-turmaansa.
Orsina. Arvatakseni, jos hän olisi rumakin. Sillä kohtaus on
hirmuinen... Säälittävä, hyvä neitonen, juuri tulemaisillansa ikuisesti
omakses, temmattiin hän sinulta iäksi pois!... Ken on se siis, tämä
morsian? Tunnenkohan minä hänen?... Minä olen niin kaukana kaupungista,
ett'en tiedä mistäkään.
Marinelli. Se on Emilia Galotti.
Orsina. Ken? Emilia Galotti? Emilia Galotti?... Marinelli! ah, ett'en
pitäisi tätä valhetta totena!
Marinelli. Kuinka niin?
Orsina. Emilia Galottiko?
Marinelli. Jota te tuskin tuntenette...
Orsina. Kumminki! Kumminki! Jos se olisiki vaan tästä päivästä
alkaen... Oikeinko totta, Marinelli? Emilia Galottiko?... Emilia
Galotti olisi se onnetoin morsian, jota ruhtinas lohduttaa?
Marinelli (itseksensä). Jokohan olisin sanonut hänelle liian paljon?
Orsina. Ja kreivi Appiani oli tämän morsiamen sulhainen? se äsken
ammuttu Appiani?
Marinelli. Eipä muuta.
Orsina. Oikein! ah oikein! oikein! (käsiä taputtaen).
Marinelli. Mitenkä niin?
Orsina. Minä voisin suudella sitä perkelettä, joka hänen siihen on
vietellyt!
Marinelli. Kenenkä? vietellyt? mihinkä?
Orsina. Niin, suudella, suudella voisin minä häntä. Ja entäpä jos itse
olisitte tämä perkele, Marinelli.
Marinelli. Kreivinna!
Orsina. Tulkaa tänne! Katsokaa minuhun! jyrkästi! silmästä silmään!
Marinelli. Noh?
Orsina. Ettekös tiedä, mitä ajattelen?
Marinelli. Kuinka ma sen voin?
Orsina. Eikö teidän ole mitäkään osaa siinä?
Marinelli. Missä?
Orsina. Vannokaa!... Ei, elkää vannoko! Te voisitte tehdä yhden synnin
enemmän... Tahikka niinki; vannokaa vaan. Yksi synti enemmän tai
vähemmän sen osalle, joka kuitenkin on kirottu!... Eikö teidän ole
mitäkään osaa siinä?
Marinelli. Te kauhistatte minua, kreivinna.
Orsina. Tosiaanko? Noh, Marinelli, eikö teidän hellä sydämmennekään
varo niin mitäkään?
Marinelli. Mitä? Min-tähden?
Orsina. Hyvä, ... niin tahdon minä uskoa teille jotakin; ... joka pitää
nostaman jok'ainoan hiuskarvanne pystyyn... Mutta tässä niin lähellä
ovea saattaisi joku kuulla meitä. Tulkaa tänne... Ja! (pannen sormensa
suun eteen) kuulkaa! ihan salassa! ihan salassa! (lähentäen suunsa
hänen korvaansa, ikään kuin kuiskuttaaksensa, mutta huutaa hänelle
kovasti korvaan). Ruhtinas on murha-mies!
Marinelli. Kreivinna, ... kreivinna ... oletteko te tykkänään
mieletöinnä?
Orsina. Mieletöinnä? Ha! ha! ha! (nauraen täyttä kurkkua.) Minä olen
harvoin, tahi en konsanani, niin hyvin tyytyväinen järkeeni, kuin nyt
ikään... Totta tosiansa, Marinelli; ... mutta se jää meidän kesken ...
(hiljaa) ruhtinas on murha-mies!... Kreivi Appianin murhaaja! Häntä ei
ole rosvot, hänen ovat ruhtinaan apulaiset, hänen on ruhtinas surmannut.
Marinelli. Kuinka voi semmoinen kauheus tulla suuhunne, mieleenne?
Orsina. Kuinkako?... Aivan luonnollisesti... Tämän Emilia Galotin
kanssa, joka on täällä hänen luonansa, ... jonka sulhaisen täytyi
niin nurin niskoin suoria pois maailmasta, ... tämän Emilia Galotin
kanssa on ruhtinas tän'aamuna, Dominikani-kirkon pylväästössä, puhunut
laajalta, lavealta. Sen minä tiedän; sen ovat tiedustelijani nähneet.
He ovat myös kuulleet, mitä hän on hänen kanssansa puhunut... Noh, hyvä
herra? Olenkohan mieletöin? Minä sovittelen vielä toki, luullakseni,
noin melkein yhteen, mikä yhteen kuuluu... Vai käykö tämäki toteen noin
sattumalta vaan? Onko tämäki mielestänne sattumus? Oi, Marinelli, niin
ymmärrätte te yhtä vähän ihmisten pahuuden, kuin Jumalan sallimuksen.
Marinelli. Kreivinna, te puhuisitte päänne poikki...
Orsina. Josko ma sen enemmän sanoisin?... Sitä parempi! sitä
parempi!... Huomenna tahdon minä huutaa sen ulos torilla... Ja ken
väittää vastaani, se oli murha-miehen kumppali... Jääkää hyvästi!
(Lähtemäisillänsä kohtaa hän ovessa vanhan Galotin, joka tulee
kiiruisammin sisään).
Kuudes kohtaus.
Odoardo Galotti. Kreivinna. Marinelli.
Odoardo Galotti. Suokaa anteeksi, armollinen rouva...
Orsina. Minulla ei ole täällä mitäkään anteeksi antaa. Sillä minulla ei
ole täällä mitäkään pahaksikaan panna. Kääntäitkää tämän herran tyköön.
(Osoittaen Marinellia kohden.)
Marinelli (huomaittuansa hänen, itseksensä). No vielä tuoki! Vanhus!...
Odoardo. Elkää, hyvä herra, pahaksi panko, että isä, joka on
kauheimmassa hämmästyksessä, ... astuu näin ilmoituttaimatta sisälle.
Orsina. Isä? (Kääntyy takaisin.) Emilian, epäilemättä... Haa, terve
tultu!
Odoardo. Eräs palvelija tuli nelistäen vastaani, sanomalla, että
omaiseni olisivat näillä seuduin vaarassa. Minä lennän tänne, ja
kuulen, kreivi Appianin olevan haavoitetun; hänen palanneen kaupunkiin;
rouvani ja tyttäreni pelastaneen itsensä linnaan... Missä ovat he,
herra? Missä ovat he?
Marinelli. Olkaa huoletta, herra översti. Puolisollenne ja
tyttärellenne ei ole pahaa mitäkään tapahtunut, paitsi säikähdystä.
He voivat kumpikin hyvästi. Ruhtinas on heidän luonansa. Minä menen
kohdastaan ilmoittamaan tuloanne.
Odoardo. Minkä-tähden ilmoittamaan? ensin ilmoittamaan?
Marinelli. Syistä ... sen-tähden ... ruhtinaan tähden. Te tiedätte,
hyvä översti, millä kannalla te seisotte keskenänne. Ei varmaan
ystävällisimmällä. Vaikka hän niin armollisesti käytäkse puolisotanne
ja tytärtänne kohtaan: ... he ovat muka rouvas-väkeä... Pitääkö
sen-tähden teidänkin äkillisen näkynne oleman hänelle mukavan?
Odoardo. Teillä on oikein, herra; teillä on oikein.
Marinelli. Mutta, armollinen kreivinna, ... voinko minä sitä ennen
saada kunnian seurata teitä vaunuinne?
Orsina. Eipähän, ei toki.
Marinelli (ottaen häntä ei varsin hennosti kädestä). Sallikaa minun
täyttää velvollisuuteni...
Orsina. Hiljaa vaan!... Minä vapautan teitä siitä, hyvä herra...
Ka'ppas, ette toki aina tee tuommoista kohteliaisuuttanne
velvollisuudeksi, voidaksenne syrjä-asiana vaan pitää, mikä oikeastaan
velvollisuutenne olisi!... Tämän kunnian miehen tuloa ilmoittaa kuta
pikemmin sitä paremmin, se on teidän velvollisuutenne.
Marinelli. Unhotatteko te, mitä ruhtinas itse on käskenyt?
Orsina. Tulkoon hän vaan, ja käskeköön vielä kerran. Minä odotan häntä.
Marinelli (hiljaa överstille, jota hän nykäisee syrjästä). Herrani,
minun täytyy heittää teidät tänne yhden naisen kanssa, joka ...
jolta ... jonka järki... Te ymmärrätte minun. Minä sanon teille tämän,
tietääksenne, mitä hänen puheensa maksavat, ... joita hän usein
pitää sangen eris-kummaisia. Parasta, ett'ette puutu hänen kanssansa
pakinoihin.
Odoardo. Hyvä!... Mutta joutukaa, herra.
Seitsemäs kohtaus.
Kreivinna Orsina. Odoardo Galotti.
Orsina (vähän vai'ettuansa, jolloin hän katselee överstiä
säälimyksellä; kuten översti häntä, kerkeästi utellen). Mitä hän tuossa
lie sanonutki teille, onnetoin mies!...
Odoardo (puoleksi itseksensä, puoleksi häntä kohden). Onnetoin?
Orsina. Totuutta se varmaan ei ollut; ... ei ainakaan sitä totuutta,
joka teitä odottaa.
Odoardo. Minua odottaa?... Enkö tiedä jo kyllä?... Vaimo!... Mutta
puhukaa, puhukaa vaan.
Orsina. Te ette tiedä mitäkään,
Odoardo. Enkö mitäkään?
Orsina. Hyvä, rakas isä!... Mitä en antaisi, jos olisitte minunkin
isäni!... Elkää pahaksi panko! Onnettomat liittäytyvät niin mielellänsä
toinen toiseensa. Minä tahtoisin teidän kanssanne uskollisesti jakaa
mieli-karvauden ja vimman.
Odoardo. Mieli-karvauden ja vimman? Vaimo!... Mutta minä unhotan...
Puhukaa vaan.
Orsina. Entäpä jos se olisi teidän ihan ainoa tyttärenne... Teidän
ainoa lapsenne!... Olipa ainoa, eli ei. Onnetoin lapsi on aina se ainoa.
Odoardo. Onnetoin? ... Vaimo!... Mitä tahdon minä häneltä?... Mutta,
Jumaliste, niin ei kenkään mieletöin puhu!
Orsina. Mieletöin? Se oli siis se, mitä hän teille minusta uskoi?...
No, no; ken-ties se ei ole hänen suurimpia valheitansa... Minä tunnen
jotaki!... Ja uskokaa minua, uskokaa minua: ken ei eräistä asioista
kadota järkeänsä, hänellä ei sitä ole kadottaa...
Odoardo. Mitä pitää mun ajatella?
Orsina. Ettehän siis minua toki ylön-katsone?... Sillä teilläkin
on järki, hyvä vanhus; teilläkin... Minä näen sen tuosta jyrkästä,
rehevästä muodostanne. Myös teillä on järki; ja se maksaa minulle yhden
sanan, ... niin teillä ei olekkaan.
Odoardo. Vaimo!... Vaimo!... Minulla jo ei enään ole sitä, ennen
vielä sanottuanne tämän sanan, ellette sitä paikalla sano... Sanokaa
se! sanokaa se!... Tahi se ei ole tosi, ... se ei ole tosi, että te
olette tuota hyvä-luontoista, säälittävää, kunnioitettavaa mielettömän
sukua... Te olette häijy hullukas. Teillä ei ole, mitä ei konsana ollut.
Orsina. Niin tarkatkaa nyt!... Mitä tiedätte te, joka luulette
tietävänne jo kyllä? Appianinko muka olevan haavoitetun? Ainoastaan
haavoitetun?... Appiani on kuollut!
Odoardo. Kuollut? Kuollut? ... Haa, rouva, se on vasten
väli-puhettamme. Te tahdotte saada minua järjeltä pois: ja te särjette
minulta sydämmen.
Orsina. Se syrjään!... Mutta vielä... Sulhainen on kuollut: ja
morsian ... teidän tyttärenne ... pahempi, kuin kuollut.
Odoardo. Pahempi? pahempi, kuin kuollut?... Mutta kumminkin yhtenä
kuollutkin?... Sillä minä tunnen vaan yhden pahemman...
Orsina. Ei yhtenä kuollutkin. Ei, hyvä isä, ei... Hän elää, hän elää.
Hän rupee nyt äsken oikein elämään. Elämästä, täynnä ihastusta!
Ihaninta, hupaisinta tyhjän-toimittajan elämätä, ... niin kauvan, kuin
sitä kestänee.
Odoardo. Entäs se sana, rouva; se ainoa sana, joka oli saattava minun
järjeltä pois! ulos se!... Elkää tiputtako myrkkyänne sammioon... Se
ainoa sana! sukkelaan.
Orsina. No hyvä! tavatkaa se nyt yhteen!... Tän'aamuna puhutteli
ruhtinas tytärtänne messussa; jälestä puolen päivän, pitää hän häntä
ilo ... ilo-hovissansa.
Odoardo. Puhutteli häntä messussa? Ruhtinasko tytärtäni?
Orsina. Niin tutusti, niin palavasti!... He eivät pitäneet mitäkään
vähä-pätöistä väli-puhetta. Ja hyvä, jos väli-puhetta oli; hyvä, jos
tyttärenne vapaasti pelastihe tänne! Näette sen: niin ei se kumminkaan
ole mikään väkinäinen ryöstämys; mutta ainoastaan vähäinen ... vähäinen
sala-murha.
Odoardo. Panetus! kirottu panetus! Minä tunnen tyttäreni. Jos se
on sala-murha: niin se on ryöstämyskin... (Silmäilee tuimasti
ympärillensä, ja polkee jalkaa ja vaahtoo.) Entä nyt, Klaudia! Entä
nyt, äitinen!... Emmekö ole iloa saavuttaneet! Ah, sitä armollista
ruhtinasta! Ah, sitä peräti erin-omaista kunniata!
Orsina. Vaikuttaako, vanhus! vaikuttaako?
Odoardo. Tässä seison minä nyt ryöväri-pesän suussa... (Lyöden
viittansa molemmin puolin auki, ja nähden itsensä aseettomana.) Ihme,
ett'en kiireessäni unhottanut käsiänikin!... (Tunnustellen joka
lakkariansa, ikään kuin etsien jotakin.) Ei mitään! ei niin mitään! ei
missäkään!
Orsina. Haa, minä ymmärrän!... Sillä minä voin auttaa!... Min' olen
ottanut yhden mukaani. (Vetäen väki-puukon esiin.) Tuossa, ottakaa!
Ottakaa sukkelaan, ennen kuin joku näkee meidän... Olisi minulla vielä
muutaki, ... myrkkyä. Mutta myrkky on vaan meidän, naisien, varaksi; ei
miesten... Ottakaa se! (Tunkein hänelle väki-puukkoa.) Ottakaa!
Odoardo. Kiitoksia, kiitoksia... Rakas lapsi, ken kerran vielä sanoo
olevasi hupakon, hänellä on minun kanssani tekemistä.
Orsina. Pistäkää kupeellenne! sukkelaan kupeellenne!... Minulta
kielletään tilaisuus sitä käyttää. Teiltä se ei puutu, tämä tilaisuus:
ja teidän tulee tavoittaa se, se ensimäinen, paras, ... jos mies
olette... Minä, minä olen vaan nainen: mutta näissä mielin tulin minä
tänne! Lujasti päättäneenä! Me, vanhus, me voimme uskoa toisillemme
kaikki. Sillä me olemme molemmat loukatut; samalta viettelijältä
loukatut... Ah, jos te tietäisitte, ... jos te tietäisitte, kuinka
määrättömästi, kuinka sanomattomasti, kuinka käsittämättömästi minä
olen tullut häneltä loukatuksi, ja vielä tulen:... Te voisitte
unhottaa, te unhottaisitte oman loukkauksenne sen tähden... Tunnetteko
te minun? Minä olen Orsina, tuo petetty, hyljätty Orsina... Kenpä-ties,
ellei vaan tyttärenne tähden hyljätty... Kumminki, mitä voi tyttärenne
siihen?... Kohta hyljätään hänkin... Ja sitte taas yks!... Ja taas
yks!... Haa! (ikään kuin innostuneena) mikä taivaallinen mielitys!
Jos me kerran kaikki, ... me hyljättyjen koko lauma, ... me kaikki,
muuttuneina raivon ja koston hengittäriksi, jos me kaikki saisimme
hänen allemme, saisimme rikki raastaa, murentaa hänet allamme, pengata
hänen sisuksensa läpitse, löytääksemme sen sydämmen, jonka petturi
jokaiselle lupasi, eikä kellenkään antanut! Haa! sekös olisi tanssi
oleva! sekös olisi!
Kahdeksas kohtaus.
Entiset. Klaudia Galotti.
Klaudia (katsoo ympärillensä sisälle tullessaan, ja heti nähtyä
puolisonsa, lentää häntä vastaan). Arvattu!... Ah, meidän suojelijamme,
meidän pelastajamme! Oletko sinä täällä, Odoardo? Oletko sinä täällä?
Heidän kuiskutuksestansa, heidän silmän-luonteestansa päätin minä
sen... Mitä pitää minun sinulle sanoman, jos et vielä mitäkään
tiedä?... Mitä pitää minun sinulle sanoman, jos jo tiedät kaikki?...
Mutta me olemme viattomat. Minä olen viatoin. Tyttäres on viatoin.
Viatoin, kaikin puolin viatoin!
Odoardo (joka nähdessä puolisonsa kokee malttaa mieltänsä). Hyvä, hyvä.
Ole vaan huoletta, vaan huoletta, ... ja vastaa minulle. (Orsinaa
kohden.) Ei, hyvä rouva, ikään kuin vielä epäilisin... Onko kreivi
kuollut?
Klaudia. Kuollut.
Odoardo. Onko se tosi, että ruhtinas tän' aamuna on puhutellut Emiliata
messussa?
Klaudia. Tosi. Mutta jos sinä tietäisit, minkä säikähdyksen se vaikutti
hänessä; millä hämmästyksellä hän tuli kotia...
Orsina. Noh, olenko valhellut?
Odoardo (haiterasti nauraen). Minä en tahtoisikaan, että olisitte! En,
vaikka kuin paljosta!
Orsina. Olenko minä mieletöin?
Odoardo (astuen raivosti edes takas). O, ... vielä en ole minäkään.
Klaudia. Sinä käskit minun olla huoletta; ja minä olen huoletta...
Rakas mieheni, tohdinko minäki ... minäki rukoilla sinua...
Odoardo. Mitäs tahdot? Enkö minä ole huoletta? Voiko huolettomampi
olla, kuin minä olen?... (Pakottaiden.) Tietääkö Emilia, että Appiani
on kuollut?
Klaudia. Tietää sitä ei hän saata. Mutta minä pelkään hänen aavistavan
sen; koska hän ei näyttäi...
Odoardo. Ja hän voivottaa ja uikuttaa...
Klaudia. Ei enään... Se on ohitse: hänen luontonsa tapaan, jonka
tunnet. Hän on arin ja uskaliain koko suvussamme. Ei voipa hallita ensi
liikutuksiansa: mutta vähänki mietittyänsä, ei neuvotoin mihinkään,
valmis kaikkiin. Hän pitää ruhtinaan loitolla; puhuu hänen kanssansa
yhdeltä kannalta... Laita vaan, Odoardo, että pääsemme pois.
Odoardo. Minä olen ratsain... Mitäs tehdä?... Mutta, rouva,
kaupunkiinhan te palajatte?
Orsina. Totta kaiketi.
Odoardo. Olisitteko hyvä ja ottaisitte minun rouvani mukaanne?
Orsina. Miks ei? Hyvin mielelläni.
Odoardo. Klaudia, ... (tehden kreivinnan hänelle tutuksi.) Kreivinna
Orsina; erin nerokas nainen; minun ystäväni, minun hyvän-tekijäni...
Sinun pitää lähtemän hänen kanssansa kaupunkiin, paikalla lähettääkses
meille vaunut tänne ulos. Emilia ei tarvitse palata Guastallaan. Hän on
jääpä minun kanssani.
Klaudia. Mutta ... jos vaan ... minä en mielelläni erkaneisi lapsestani.
Odoardo. Eikös isänsä jää sen lähestöön? Totta hänet viimeinki
laskettaneen sisään. Ei estelystä mitäkään!... Tulkaa, armollinen
rouva. (Hiljakseen hänelle.) Te saatte kuulla minusta... Tule Klaudia.
(Hän vie hänen pois.)