(Entinen näytelmä-paikka.)
Ensimäinen kohtaus.
Marinelli. Ruhtinas.
Marinelli. Tässä, armollinen herra; tästä ikkunasta voitte te hänen
nähdä. Hän astuu pylväs-käytävätä edes taas... Ikään poikkee hän
tänne; hän tulee... Ei, hän kääntyy taas takaisin ... Hän on vielä
arvelussa. Mutta jostaki jalosta on hän paremmilla mielin, ... eli
näyttää olevan. Meille yhden tekevä!... Luonnollista! Mitä kumpiki
nainen lie pannutkin hänen päähänsä, onko hän tohtiva sitä sanoa?...
Kuten Battista on kuullut, niin hänen rouvansa koht' sillään lähettää
hänelle vaunut tänne ulos. Sillä hän tuli ratsain... Tarkatkaapas,
kuin hän nyt näytäkse teille, niin kiittää hän aivan alamaisesti
teidän korkea-arvoisuuttanne siitä armollisesta suojeluksesta, jonka
hänen perheensä tässä niin onnettomassa satunnassa on täällä löytänyt;
heittää itsensä ynnä tyttärensä vielä vastaiseenki suosioonne; viepi
hänen rauhassa kaupunkiin, ja odottaa alaisimmassa nöyryydessä, minkä
enemmän hellimyksen teidän korkea-arvoisuutenne on näkevä hyväksi
osoittaa hänen onnettomalle, rakkaalle neidollensa.
Ruhtinas. Mutta jos hän nyt ei ole niin masea? Ja tuskin, tuskinpa on
hän se oleva. Minä tunnen hänen liian hyvästi... Jos hän enimmäkseen
tukahuttaa luulonsa, nielee vihansa: mutta ei viekkään Emiliata
kaupunkiin, vaan ottaa hänen kanssansa? pitää hänen luonansa? eli
vieläpä sulkee hänen luostariin, ulkona minun piiri-kuntaani? Mitenkäs
sitte?
Marinelli. Pelkuri-rakkaus katsoo kovin kauvas... Mutta eihän hänen
pidä...
Ruhtinas. Mutta jos hän nyt! Mitenkä sitte? Mitä se sitten on meitä
auttava, että tuo onnetoin kreivi menetti henkensä sen edestä?
Marinelli. Miksi tämä surullinen syrjä-katsahus? Edespäin! ajattelee
voiton sankari: kaatukoon sitte ympärillänsä joko vihollinen eli
ystävä... Ja joskokin! Jos hän tahtoisisi, ... tuo vanha karsastelija,
mitä te hänestä pelkäätte, ruhtinas: ... (Miettien.) Se käy! Se on
päätetty!... Etemmä, kuin tahtomiseen, ei hänen varmaan pidä sitä
saaman. Varmaan ei!... Mutta kuinhan emme vaan kadottaisi häntä
silmistämme... (Astuu taas ikkunan ääreen.) Tuossa paikkaa olisi hän
tullut luulematta päällemme! Hän tulee... Piilkäämme häneltä vielä:
ja kuulkaa ensin, ruhtinas, mitä meidän peljättävässä satunnassa on
tekeminen.
Ruhtinas (uhaten). Mutta, Marinelli!...
Marinelli. Kaikkein viattominta maa-ilmassa!
Toinen kohtaus.
Odoardo Galotti.
Ei vielä ketäkään täällä?... Hyvä; minun pitää ruveta vielä
kylmä-mielisemmäksi. Se on onnekseni... Ei mikään ole hylympi, kuin
kiivastuva nuorukais-pää harmailla hiuksilla! Sen olen itselleni niin
usein sanonut. Ja kumminkin annoin viehättää itseäni: ja kenenkä?
Yhden luulevan, luulosta mielettömän... Mitä ilkeyden kostaminen
koskee loukattuun siveyteen? Se vaan on minun pelastettava... Ja sinun
asias, ... poikani!... Itkeä en konsana osannut; enkä tahdo sitä nyt
vasta oppia ... sinun asias on tukkunaan toinen tekevä omaksensa!
Minulle on kyllä, jos murhaajasi ei nauti rikoksensa hedelmätä... Se
vaivatkoon häntä enemmän, kuin rikos! Koska kyllästys ja inho nyt kohta
ajavat häntä hekkumasta hekkumaan; niin karvastukoon hänelle kaikkien
himojensa nautinto, muistaissa, ei saaneensa tyydyttää tätä yhtä!
Jok'ainoassa unessa tuokoon verinen sulhainen morsiamen hänen vuoteensa
ääreen; ja kuin hän kumminkin ojentaa hekkumalliset kätensä häntä
kohden, niin kuulkoon yht'äkkiä helvetin pilkka-naurun, ja herätköön!
Kolmas kohtaus.
Marinelli. Odoardo Galotti.
Marinelli. Minnekkä te jäitte, herra? Minne jäitte te?
Odoardo. Oliko tyttäreni täällä?
Marinelli. Ei hän; mutta ruhtinas.
Odoardo. Suokoon anteeksi... Min' olen seurannut kreivinnaa.
Marinelli. Noh?
Odoardo. Sitä hyvää ihmistä!
Marinelli. Ja puolisonne?
Odoardo. On kreivinnan kanssa; ... lähettääksensä meille tuossa paikkaa
vaunut tänne ulos. Ruhtinas olkoon vaan niin hyvä ja sallikoon minun
vielä niin kauvan viipyä täällä tyttäreneni.
Marinelli. Miksikä nuo mutkat? Eikö ruhtinas olisi tehnyt sitä
mielellänsä, että saattaa heidät kumpaisenkin, äitin ja tyttären,
kaupunkiin?
Odoardo. Tyttären kaiketikkin olisi täytynyt tämä kunnia hylätä.
Marinelli. Kuinka niin?
Odoardo. Hän ei tule enään menemään Guastallaan.
Marinelli. Eikö? Ja minkä tähden ei?
Odoardo. Kreivi on kuollut.
Marinelli. Sitä enemmän...
Odoardo. Pitää hänen tuleman kanssani?
Marinelli. Teidän kanssanne?
Odoardo. Minun kanssani. Sanonhan minä teille: Kreivi on kuollut...
Ell'ette sitä vielä tiedä... Mitä hänen nyt enään on Guastallassa
tekemistä?... Hän on seuraava minua.
Marinelli. Varmaan on tyttären tuleva olo-paikka riippuva ainoastaan
isän tahdosta. Mutta ensiksikin...
Odoardo. Mitä ensiksi?
Marinelli. Pitää teidän myöntämän, herra översti, että hän viedään
Guastallaan.
Odoardo. Tyttärenikö? viedäänkö Guastallaan? Ja minkä vuoksi?
Marinelli. Minkäkö vuoksi? Miettikäähän vaan...
Odoardo (pikaisesti). Miettikää! miettikää! Minä mietin, tässä ei
olevan mitäkään mietittävää... Hänen pitää, hänen täytyy tulla kanssani.
Marinelli. O, minun herrani, ... mitä tarvitsee meidän tästä
pikastua? Voipi olla, että mä erehdyn; ett'ei sitä tarvitse, mitä mä
luulen tarvittavan... Ruhtinas taitaa sen parhaite arvata. Ruhtinas
päättäköön... Minä menen ja haen hänen.
Neljäs kohtaus.
Odoardo Galotti.
Kuinka?... Ei kuuna päivänä!... Määrätä minulle, mihinkä hänen
mennä?... Pidättää hänet minulta?... Ken tahtoo sen? Ken tohtii
sen?... Jokako täällä tohtii kaikki, mitä vaan tahtoo? Hyvä, hyvä;
niin saa hän nähdä, kuinka paljon minäkin tohdin, ehk'en sitä tohtisi!
Lyhyt-mielinen hirmu-niekka! Sinun kanssas en tahdo helpoittaa. Joka
ei laista pidä mitäkään, on yhtä voimakas, kuin jolla ei lakia ole.
Sitä et muka tiedä? Tule edes! tule edes!... Mutta, näet sen! Jo taas;
jo taas on viha karkaamassa järkeni kanssa pois... Mitä tahdon minä?
Ensin olisi kuitenki sen pitänyt tapahtuman, josta minä vimmastun. Mitä
ei hovi-hulpakko lörpöttele! Ja jos olisin toki antanut hänen vaan
lörpötellä! Jos olisin vaan kuunnellut hänen syytänsä, minkä-tähden
tyttäreni pitää takaisin Guastallaan!... Niin voisin nyt varustaida
vastaamaan... Mutta, kenelle voi minulta vastin puuttua?... Vaan jos se
minulta puuttuisi, jos se... Jopas tullaan. Hiljaa, vanha poika, hiljaa!
Viides kohtaus.
Ruhtinas. Marinelli. Odoardo Galotti.
Ruhtinas. Ah, rakas, vilpitöin Galotti ... jotakin on nyt tapahtunut,
koska saan nähdä teidän luonani. Vähemmän tähden te ette sitä tee.
Kumminkaan ei nuhteita mitäkään!
Odoardo. Armollinen herra, minä pidän sen ainaki säädyttömänä tunkeutua
ruhtinaansa luo. Kenen hän tuntee, sen on hän kutsuttava, kuin
tarvitsee. Nytki pyydän anteeksi...
Ruhtinas. Kuinka monelle muulle soisin minä tämän ylpeän kainouden!...
Mutta asiaan kiini. Te kuulutte halajavan nähdä tytärtänne. Hänelle on
uusi huoli siitä, että hänen hellä äitinsä vietiin niin äkisti pois...
Miksikä myös tämä vieminen? Minä vartoin vaan, jahka armas Emilia
täydesti tointuisi, tuodakseni molemmat voitto-riemussa kaupunkiin.
Te olette panneet minulta puolen tätä riemua taka-varikkoon; mutta
kokonansa en anna ottaa sitä pois.
Odoardo. Liika armo! Suokaa, ruhtinas, että mä säästän onnetointa
lastani niistä moninaisista loukkauksista, joita ystävä ja viha-mies,
säälimys ja pahan-suomus Guastallassa hänelle varustavat.
Ruhtinas. Ei suoda hänelle ystävän ja säälimyksen loukkauksia, olisi
julmuus. Mutta että viha-miehen ja pahan-suomuksen loukkaukset häntä ei
tavoita; siitä, hyvä Galotti, antakaa minun pitää huolta.
Odoardo. Ruhtinas, isällinen rakkaus ei mielellään surujansa ja'a...
Minä ajattelen tietäväni sen, mikä tyttärelleni nykyisessä tilassa on
aina sopivin... Luopuminen maa-ilmasta; ... luostari, ... niin kohta
kuin mahdollista.
Ruhtinas. Luostari?
Odoardo. Siihen asti itkeköön hän isänsä silmien alla.
Ruhtinas. Niin paljon ihanuutta lakastumaan luostarissa? ...
Pitääkö yhden ainoan pettäneen toivon tekemän meitä niin vihaisiksi
maa-ilmalle?... Mutta, se on tosi: isää ei saa kenkään houkutella.
Viekää tyttärenne, Galotti, mihin tahdotte?
Odoardo (Marinellia kohden). Entäs nyt, hyvä herra?
Marinelli. Koska te minua oikein vaaditte!...
Odoardo. Ah, ei milläkään, ei milläkään.
Ruhtinas. Mitä teidän on kahden kesken?
Odoardo. Ei mitäkään, armollinen herra, ei mitäkään... Me arvelemme
vaan, kumpiko meistä on erehtynyt teidän suhteenne.
Ruhtinas. Kuinka niin? Puhukaa, Marinelli!
Marinelli. On paha mieleni, olla esteenä ruhtinaani armolle. Kumminki
kuin ystävyys käskee ennen kaikkia häntä vaatimaan tuomariksi...
Ruhtinas. Mikä ystävyys!...
Marinelli. Te tiedätte, armollinen herra, kuinka paljon minä rakastin
kreivi Appiania; kuinka liketi meidän molempien sielut olivat toinen
toiseensa kiedotut.
Odoardo. Ja sen te tiedätte, ruhtinas? Niin tiedätte sen varmaan
yksinänne.
Marinelli. Häneltä itseltänsä pyydetty kostajaksensa...
Odoardo. Tekö?
Marinelli. Kysykähän vaan puolisoltanne. Marinelli, nimi Marinelli
oli kuolevan kreivin viimeinen sana: ja niin outo-äänisesti! niin
outo-äänisesti!... Elköön konsana menkö korvistani tämä kauhistava
ääni, ell'en koettele kaikkia, saadakseni hänen murhaajansa ilmi ja
rangaistukseen.
Ruhtinas. Luottakaa minun tehollisimpaan avun-tekooni.
Odoardo. Ja minun palavimpaan toivooni!... Hyvä, hyvä!... Entä mitä
vielä?
Ruhtinas. Sitä kysyn minä Marinelli.
Marinelli. Luullaan, ei olleenkaan rosvoja, jotka karkasivat kreivin
päälle.
Odoardo (pilkaten). Eikö? Eikö tosiaan?
Marinelli. Hangoittelijan poistattaneen hänen tieltä.
Odoardo (purevasti). Ai! Vai hangoittelijan?
Marinelli. Ihan.
Odoardo. No sitte ... kirotkoon Jumala hänen, tämän salamurhaaja-konnan!
Marinelli. Hangoittelijan, ja vieläpä suositun hangoittelijan...
Odoardo. Mitä? Suositunko?... Mitä sanotte?
Marinelli. En muuta, kuin mitä maine levittää.
Odoardo. Suositun? Tyttäreltäni suositun?
Marinelli. Siihen ei saata luottaa. Se ei voi olla niin. Sitä sanon
minä vastaan, sanokaa te mitä hyvänsä... Mutta, vaikka niinkin,
armollinen herra... Sillä enimmin perustettuki tuomio painaa oikeuden
vaa'alla yhtä kuin ei mitäkään ... vaikka niinkin, ei voida kumminkaan
välttää ihanan onnettoman kuulemista asiassa.
Ruhtinas. Kylläpä; totta kaiketi.
Marinelli. Ja missä muualla? missä voi se muualla tapahtua, kuin
Guastallassa?
Ruhtinas. Siinä on teillä oikein, Marinelli; siinä on teillä oikein...
Vai niin; se toisentaa asian, armas Galotti. Eikö tosi? Te näette
itse...
Odoardo. O jaa, minä näen... Minä näen, minä näen. Hyvä Jumala tokinsa!
Ruhtinas. Mikä teillä vaivana? mikä on mielessänne?
Odoardo. Ett'en ole ennen nähnyt, mitä nyt näen. Se minua harmittaa:
ei muuta... Noh niin, hänen pitää takaisin Guastallaan. Minä tahdon
viedä hänen takaisin äitinsä luokse: ja kunnekka ankarin tutkinto on
hänen vapaaksi päättänyt, en tahdo itse poiketa Guastallasta. Sillä
ken tiesi ... (haikeasti nauraen) ken tiesi, joll'ei oikeus katsoisi
tarpeelliseksi minuaki kuulla.
Marinelli. Hyvin mahdollista! Tämmöisissä kohdissa tekee oikeus
pikemmin liian paljon, kuin liian vähän. Sen-tähden pelkäänpä yksin...
Ruhtinas. Mitä? mitä pelkäätte?
Marinelli. Ei käy aluksi salliminen äitin ja tyttären puhutella
toisiansa?
Odoardo. Eikö puhutella toisiansa?
Marinelli. Täydytään eroittaa äiti ja tytär.
Odoardo. Eroittaakko äiti ja tytär?
Marinelli. Äiti ja tytär ja isä. Tutkinnon tapa vaatii tämän varomuksen
ehdottomasti. Ja minun on paha mieleni, armollinen herra, että mun
täytyy jyrkästi vaatia sitä, että edes Emilia saadaan eri taltehen.
Odoardo. Eri taltehen?... Ruhtinas! ruhtinas!... Vaanpa kuitenkin;
niin, niin! Aivan niin: eri taltehen! Eikö niin, ruhtinas? eikö?... O,
kuinka sukkela oikeus on! Oivallinen! (Äkisti tavoittaen lakkariansa,
jossa hänellä on väki-puukko.)
Ruhtinas (lähestyy häntä mielistellen). Malttakaa mielenne, hyvä
Galotti.
Odoardo (syrjään, vetäen kätensä tyhjänä taas ulos). Sen puhui hänen
enkelinsä.
Ruhtinas. Te olette väärässä; te ett'en ymmärrä häntä. Te ajattelette
sanalla taltehen totta jo vankeutta ja tyrmää.
Odoardo. Antakaa minun niin ajatella; ja minä olen rauhoitettu.
Ruhtinas. Ei sanaakaan vankeudesta, Marinelli! Tässä sopii helposti
yhtenä tarkata lakien ankaruutta ja kunnioittaa vilpitöintä
hurskautta. Jos Emilia on pantava eri taltehen: niin tiedän jo ...
sen säädyllisimmän. Kanslerini talo... Ei estelemistä mitäkään,
Marinelli!... Sinne tahdon itse viedä hänen, siellä tahdon jättää hänen
arvollisimman rouvan huostaan. Tämän tulee taata ja vastata minulle
hänen edestänsä... Te olette liian innokas, Marinelli, tosiansa liian
innokas, jos te enempätä vaaditte... Tunnettehan, Galotti, kanslerini
Grimaldin ja hänen puolisonsa?
Odoardo. Minäkö en niitä tuntisi? Yksinpä tunnen tämän jalon
pari-kunnan lemmittävät tyttäretkin. Ken ei niitä tuntisi?...
(Marinellille.) Ei, hyvä herra, elkää myödyttäkö sitä. Jos Emilia on
tallessa pidettävä; niin täytyy hänen varjelkaa syvimmässä tyrmässä.
Kiistäkää sitä; minä rukoilen teitä... Minä hullu, rukoukseneni! Minä
vanha narri!... Kyllä hän totta sanoi, tuo hyvä tietäjätär: joka ei
eräistä asioista kadota järkeänsä, hänellä ei ole mitäkään kadottaa!
Ruhtinas. Minä en ymmärrä teitä... Hyvä Galotti, mitä voin minä
enempätä tehdä?... Heittäkää se sillensä; minä pyydän teitä... Niin,
niin; kanslerini taloon! Sinne pitää hänen; sinne vien minä itse hänen;
ja jollei häntä siellä suurimmalla arvon osoituksella kohdella, niin ei
ole sanani maksanut mitäkään. Mutta elkää sureko... Sillensä jää se!
sillensä jää se!... Te itse, Galotti, voitte tehdä, miten tahdotte. Te
voitte seurata meitä Guastallaan; te voitte palata Sabionettaan: kuinka
vaan tahdotte. Se olisi naurullista määrätä sitä teille... Ja nyt,
jääkää hyvästi, armas Galotti!... Joutukaa, Marinelli: tulee jo myöhä.
Odoardo (joka on seisonut syvissä ajatuksissa). Kuinka? Niin en
yhtäkään saa häntä puhutella, tytärtäni? Enkö täälläkään?... Minä
tyydyn kaikkiin; näenhän minä kaikki olevan ihan oivallisen. Yhden
kanslerin talo on arvattavasti viattomuuden turva-paikka. O,
armollinen herra, viekäähän tyttäreni sinne; ei mihinkään muuanne,
kuin sinne... Mutta sitä ennen tahtoisin kuitenkin häntä puhutella.
Kreivin kuolemasta hän ei tiedä vielä mitäkään. Hän ei voi ymmärtää,
minkä-tähden hän eroitetaan vanhemmistansa. Tätä kuolemata soveliaasti
ilmoittaakseni hänelle; tämän eron suhteen lohduttaakseni häntä,
täytyy minun päästä hänen puheillensa, armollinen herra, täytyy minun
puhutella häntä.
Ruhtinas. Niin tulkaa sitte...
Odoardo. O, voipihan tytärki tulla isänsä luo... Täällä, kahden kesken
olen minä kohta valmis hänen kanssansa. Laittakaa hänet vaan tänne,
armollinen herra.
Ruhtinas. Voin mä niinki!... O, Galotti, jospa tahtoisitte olla minun
ystäväni, johdattajani, isäni! (Ruhtinas ja Marinelli menevät.)
Kuudes kohtaus.
Odoardo Galotti katsoen hänen peräänsä; vähän vai'ettuansa.
Minkä-tähden ei? ... Erin mielelläni... Ha! ha! ha!... (Katsoo huimasti
ympärillensä.) Ken siellä nauraa?... Totta Jumaliste, minä luulen,
se olin minä itse... Nyt se on oikein! Hupaista, lystiä. Näytelmä on
jo loppumaisillansa. Niin eli näin!... Mutta... (Pysähdys.) Entäpä
jos hän pitäisi sala-tuumaa hänen kanssansa? Jos se olisi niitä
tavallisia hulluuksia? Jos hän ei ansaitsisi, mitä minä hänen edestänsä
tahdon tehdä?... (Pysähdys.) Hänen edestänsä tahdon tehdä? Mitäs
tahdon minä tehdä hänen edestänsä?... Onko mulla sydäntä sanoa sitä
itsellenikään?... Minä ajattelen, näet, jotakin: jotakin, kuta käy vaan
ajatteleminen!... Kauhistava! Pois, pois! Min' en tahdo odottaa häntä.
Ei!... (Taivasta kohden.) Joka hänen on viattomasti syösnyt tähän
kadotuksen hornaan, se vetäköön hänen sieltä ylöskin. Mitä tarvitsee
hän minun kättäni siihen? Pois! (Hän tahtoo mennä, ja näkee Emilian
tulevan.) Liian myöhään! Ah! hän tahtoo minun kättäni; hän tahtoo sitä!
Seitsemäs kohtaus.
Odoardo. Emilia.
Emilia. Kuinka? Te täällä, isäni?... Ja te vaan?... Ja äitini? ei
täällä?... Entä kreivi? ei täällä?... Ja te niin huolestunut, isäni?
Odoardo. Ja sinä niin huoletoin, tyttäreni?
Emilia. Minkä-tähden ei, isä-kulta?... Tahi ei ole mitäkään kadotettu:
tahi kaikki. Voida olla huoletoin, ja täytyä olla huoletoin: eikö se
ole yhtä?
Odoardo. Mutta millisen luulet sinä asian laidan nyt olevan?
Emilia. Että kaikki on kadotettu; ... ja että meidän tosin täytyy olla
huoletoinna, isäni.
Odoardo. Ja sinä olisit huoletta sen-tähden, että sinun täytyy olla
huoletoin?... Ken olet sinä?... Nainenko? ja minun tyttäreni? Pitäneekö
siis miehen ja isän hävetä sinun tähtes?... Mutta annahan kuullani:
mitä kutsut sinä, kadottaa kaikki?... Kreivinkö olevan kuolleen?
Emilia. Ja minkä-tähden hän kuollut on! Minkä-tähden!... Haa, se on
siis tosi, isäni? Se on siis tosi, koko se kauhistava kertomus, jonka
minä lu'in äitini tuimassa, kosteassa silmässä?... Missä on äitini?
Missä kaukana on hän, isä-kulta?
Odoardo. Edellä-päin; ... jos me muutoin tultaneen hänen perästänsä.
Emilia. Kuta pikemmin, sitä parempi. Sillä, koska kreivi on kuollut;
koska hän sen-tähden on kuollut ... sen-tähden! mitä viivymme enään
täällä? Paetkaamme, isäni.
Odoardo. Paetkaammeko? ... Mikäs sitten hätänä?... Sinä olet, sinä jäät
ryöstäjies käsiin.
Emilia. Jäänkö heidän käsiinsä?
Odoardo. Ja yksinäs; ilman äitittäs; ilman minutta.
Emilia. Minäkö yksinäni heidän käsiinsä?... Ei kuuna päivänä, isäni...
Elikkä ette olekkaan minun isäni... Minä yksinäni heidän käsiinsä?...
Hyvä, heittäkää minut vaan, heittäkää minut vaan... Minä tahdon
kumminki nähdä, ken minua pitää, ... ken minua pakoittaa, ... ken se
ihminen on, joka ihmistä voi pakoittaa.
Odoardo. Arvelen olevas huoletta, lapseni.
Emilia. Niin olenkin. Mutta mitä kutsutte te olla huoletta? Pannakko
kätensä ristiin? Kärsiäkkö mitä ei pitäisi? Suvaitakko, mitä ei
tarvitsisi?
Odoardo. Haa! jos sinä niin ajattelet!... Anna mun syleillä sinua,
tyttäreni!... Sen olen aina sanonut: naisen tahtoi luonto tehdä
mestari-mallikseen. Mutta hän erehtyi saven otossa; hän otti sen liian
hienon. Muutoin on kaikki parempi Teissä, kuin Meissä ... Haa! jos tämä
on sinun huolettomuutes: niin olen minä siinä taas löytänyt omanikin!
Anna mun syleillä sinua, tyttäreni!... Arvaappas: heittävinään asian
oikeuden tutkittavaksi, ... o, tätä helvetin silmän-kääntämystä! ...
tempaa hän sinut meidän sylistämme, ja vie sinun Grimaldin luokse.
Emilia. Tempaa minun? Vie minun?... Tahtoo temmata minun; tahtoo
viedä minun: tahtoo! tahtoo!... Ikään kuin meillä ei mitäkään tahtoa
olisikaan, isäni!
Odoardo. Minä tulin kanssa semmoiseen vimmaan, että jo tavoitin tätä
väki-puukkoa, (vetää sen ulos) työntääkseni sen läpi sydämmen, kumman
tahansa molemmista ... molemmista!
Emilia. Elkää Jumalan tähden, hyvä isäni!... Tämä elämä on kaikki, mitä
jumalattomat omaavat. Minulle, isäni, antakaa minulle tuo väki-puukko.
Odoardo. Lapsi, se ei ole mikään hius-neula.
Emilia. Niin olkoon sitte hius-neula väki-puukkona!... Yhden tekevä.
Odoardo. Mitä? Olisko se jo siksi tullut? Ei toki; ei toki! Malta
mieles!... Myös sinulla on vaan yksi elämä menettää.
Emilia. Ja vaan yksi puhtaus!
Odoardo. Joka on ylevämpi kaikkea väki-valtaa...
Emilia. Vaan ei kaikkea viettelemystä... Väki-valtaa! Väki-valtaa!
ken ei väki-valtaa saata seisoa vastaan? Mikä väki-vallan nimellä
on, ei ole mitäkään: viettelemys on se totinen väki-valta... Minulla
on veri, isäni, niin innollinen, niin lämmin veri, kuin kelläkään
muulla. Myös minun aistini ovat aistit. Minä en takaa mitäkään. Min'
en ole mihinkään hyvä. Minä tunnen Grimaldin talon. Se on ilo-hovi.
Yhden hetken siellä äitini silmäin alla; ... ja jo kohosi niin monta
meteliä sielussani, joita ankarimmat jumaluuden harjoitukset tuskin
viikkokausiin voivat asettaa!... Jumaluuden! ja minkä jumaluuden?...
Välttääksensä ei pahempata mitäkään viskausivat jo tuhannet virtoihin,
ja ovat pyhät!... Antakaa minulle, isäni, antakaa minulle tuo
väki-puukko.
Odoardo. Ja jos sinä sen tuntisit, tuon väki-puukon!...
Emilia. Jos mä en sitä tunnekkaan!... Tuntematoin ystävä on myös
ystävä... Antakaa se minulle, isäni, antakaa se minulle.
Odoardo. Jos mä sen nyt annan sinulle ... tuossa on! (Antaa sen
hänelle.)
Emilia. Ja tuossa! (Pistämäisillänsä sillä itsensä lävitse, tempaisee
isä sen takaisin hänen kädestänsä.)
Odoardo. Kas, kuinka rivakka!... Ei, se ei ole sinun kädelles.
Emilia. Se on tosi; hius-neulalla minun pitää... (Hän tavoittelee
kädellä tukkaansa, etsien sitä, ja sattuu kukkaseen käsin.) Sinäkö
vielä täällä?... Alas sinä! Sinä et kuulu yhden hiuksiin, yhden ...
miksi sitten isäni tahtonee minua tulevaksi!
Odoardo. Oi, minun tyttäreni!...
Emilia. Oi, minun isäni, jos arvaisin mielenne!... Ei toki; sitä ette
tekään tahdo. Miksi te muutoin viipyisitte?... (Katkerasti, kukkasta
murentaissa.) Muinoin kyllä tavattiin isä, joka, pelastaakseen
tyttärensä häpeästä, painoi ensimäisen, paraimman teräksen hänen
sydämmeensä ... antoi hänelle toisen kerran elämän. Mutta kaikki
semmoiset jalo-työt ovat muinoisia! Semmoisia isiä ei ole niin yhtäkään
enään!
Odoardo. On, tyttäreni, on! (Pistää hänen lävitsensä.) Hyvä Jumala,
mitä mä olen tehnyt! (Emilian vaipuessa, tarttuu hänen käteensä.)
Emilia. Yksi kukkanen taitettu, ennen kuin myrsky sen lehtii... Antakaa
mun sitä suudella tuota isällistä kättä...
Kahdeksas kohtaus.
Entiset. Ruhtinas. Marinelli.
Ruhtinas (astuen sisään). Mitä se on?... Eikö Emilia voi hyvästi?
Odoardo. Hyvin hyvästi; hyvin hyvästi!
Ruhtinas (tullen likemmä). Mitä näen minä?... Kauhistus!
Marinelli. Voi minua!
Ruhtinas. Hirmuinen isä, mitä olette tehneet?
Odoardo. Yksi kukkanen taitettu, ennen kuin myrsky sen lehtii... Eikös
se ollut niin, tyttäreni?
Emilia. Ette te, minun isäni... Minä itse ... minä itse...
Odoardo. Et sinä, tyttäreni; ... et sinä!... Elä mene valheella
maa-ilmasta. Et sinä, tyttäreni! Sinun isäsi, sinun onnetoin isäsi!
Emilia. Ah!... minun isäni... (Hän kuolee, ja isä laskee hänen
hiljakseen maahan.)
Odoardo. Mene rauhaan!... No tuossa, ruhtinas! Mielistyttekö vielä
häneen? Yllyttääkö hän vielä himojanne? Vielä, tuossa veressä, joka
huutaa kostoa ylitsenne? (Vähän pysähdyttyä.) Mutta te odotatte,
mitenkä tämä kaikki on päättyvä? Te odotatte kuka-ties, minun
käantäväni teräksen itse vastaani, lopettaakseni tekoni kuten ilettävän
murhe-näytelmän? Te petytte. Tuossa! (viskaten väki-puukon hänen
jalkainsa eteen.) Tuossa on hän, rikokseni verinen todistaja! Minä
menen ja heitän itse itseni vankeuteen. Minä menen ja odotan teitä
tuomarikseni... Ja sitte tuolla ... odotan minä teitä kaikkien meidän
tuomarimme edessä!
Ruhtinas (vähän vai'ettuansa, jolloin hän katselee ruumista
kauhistuksella ja epäilyksellä, Marinellille). Tuossa! nosta hänet
ylös... Noh? Sinä arvelet?... Katala! (Temmaisten väki-puukon hänen
kädestänsä.) Ei, sinun veresi ei pidä tämän veren kanssa sekauntuman...
Mene, piilläksesi iankaikkisesti!... Mene! sanon minä... Hyvä Jumala!
Hyvä Jumala!... Eikö se ole, niin monen turmaksi, kyllä, että
ruhtinaat ovat ihmisiä: pitääkö vielä perkeleidenki tekeytymän heidän
ystäviksensä?...
Murhenäytelmän loppu.