Ruhtinas. Kuinka, ryökkynäni? Luulisitteko muka mitäkään pahaa
minusta?...
Emilia (langeten hänen eteensä). Jalkainne juuressa, armollisin herra...
Ruhtinas (nostaen hänen ylös). Minä olen kauhean häpeissäni... Jaa,
Emilia, minä ansaitsen tämän äänettömän nuhteen... Minun käytöstäni
tän'aamuna ei sovi puolustaa; ... heittää nuhtelematta korkeittain.
Antakaa minun heikkouteni anteeksi. Minun ei olisi pitänyt häiritsemän
teitä tunnustuksella, josta en voi odottaa mitäkään etua. Sainki sen
kielettömän hämmästyksen kautta, jolla te sitä kuuntelitte, kylläisen
rangaistukseni... Ja jos mä voisin jo tätä sattumusta, joka vielä
kerran, ennen koko toivoni kadottua ikuisesti, vielä kerran tuottaa
mulle onnen teitä nähdä ja puhutella; jos mä voisin jo tätä sattumusta
pitää suosiollisena viittauksena, ... pitää sitä ihmeellisenä ansaitun
rangaistukseni viivykkeenä, tohtiakseni vielä kerran rukoilla armoa;
niin tahdon minä kuitenkin... Elkää vapisko, ryökkynäni ... yksin ja
ainoasti teidän silmistänne riippua. Ei yhdenkään sanan, ei huokauksen
pidä mieltänne pakoittaman... Elköön vaan epä-luulonne minua loukatko.
Elkää vaan hetkeäkään epäilkö siitä äärettömästä vallasta, joka teillä
on ylitseni. Elköön vaan koskaan juohtuko mieleenne, että tarvitsisitte
toisen turvaa minua vastaan... Ja tulkaa nyt, ryökkynäni, tulkaa sinne,
kussa odottavat teitä ihanteet, joita enemmin hyveksinette. (Hän vie
hänen, ei ilman vasta-rinnatta pois.) Seuratkaa meitä, Marinelli...
Marinelli. Seuratkaa meitä, ... se taitaa sanoa: elkää seuratko
meitä!... Mitäpäs minäkin heitä seuraamaan? Koettakoon hän nyt, mitä
kahden kesken on saapa hänen kanssansa aikoihin... Kaikki, mitä minun
tulee tehdä, on ... estää ketäkään heitä häiritsemästä. Kreivin,
toivoisin, tosin ei kykenevän mihinkään. Mutta äiti, äiti! Sehän olisi
sangen ihmeellistä, jos hän niin huoletoinna olisi vetäinnään pois,
sekä heittänyt tyttärensä omiin turviinsa... Noh, Battista? mikä hätänä?
Kuudes kohtaus.
Battista. Marinelli.
Battista (kiiruisammin). Äitinsä, herra kammari-herra...
Marinelli. Johan sen arvasin!... Missä on hän?
Battista. Ellette häntä estä, niin on hän tänä hetkenä täällä. En
aikonut ensinkään häntä etsiä, kuten näyn vuoksi käskitte: kuin jo
kaukaa kuulin hänen parkunsa. Hän on tyttärensä jälillä, ja elleipä ...
koko kavalluksemme! Kaikki, mitä näillä yksinäisillä seuduin ihmisiä
on, ovat keräytyneet hänen ympärillensä, ja jokainen tahtoo olla hänen
tien-osoittajanansa; jos lie jo sanottu hänelle, ruhtinaan olevan
täällä, teidän olevan täällä, sitä en tiedä... Mitä aivotte tehdä?
Marinelli. Annappas!... (Miettii.) Häntä ei laskea sisälle, kuin tietää
tyttärensä olevan täällä?... Se ei käy laatuun... Kyllä kaiketi hän on
tekevä suuret silmät, nähdessä suden karitsan luona... Silmät? Se tuo
vielä menettäisi. Mutta armahda Jumala meidän korviamme!... Noh, mitäpä
siitä? parainkin keuhko tyhjennäikse; jopa vaimoinenkin. Ne herkiävät
kaikki parkumasta, kuin eivät enään jaksa... Entäpä vielä, se on kerran
kumminkin äiti, joka meidän täytyy saada puolellemme... Ja jos oikein
tunnen äitit: ... niin useampi, heistä mielisteleiksen olemastansa
vähän kuin anoppina ruhtinaalle... Anna hänen tulla, Battista, anna
hänen tulla!
Battista. Kuulkaapas! kuuletteko?
Klaudia Galotti (jo sisällä). Emilia! Emilia! Lapseni, missä olet?
Marinelli. Mene, Battista, ja koe vaan karkoittaa hänen kärkästä
saattoansa.
Seitsemäs kohtaus.
Klaudia Galotti. Battista. Marinelli.
Klaudia (asetaksen oven suuhun, kuin Battista tahtoo mennä). Haa! tuo
se nosti hänen vaunuista! Tuo se vei hänen pois! Minä tunnen sinun.
Missä on hän? Puhu, onnetoin!
Battista. Tuossako on kiitokseni?
Klaudia. O, jos kiitoksen ansainnet: (lauhkeammin) niin anna anteeksi,
rehellinen mies!... Missä on hän?... Elkää antako minun kauvemmin häntä
kaivata. Missä on hän?
Battista. O, teidän armonne, hän ei voisi itse autuuden sylissä olla
paremmin säilyksissä... Herrani tässä on viepä teidän armonne hänen
luoksensa. (Vasten muuta väkeä, joka tungeksen edes.) Takaisin sieltä!
Te!
Kahdeksas kohtaus.
Klaudia Galotti. Marinelli.
Klaudia. Herrasi? (Keksii Marinellin, ja ampaisekse takaisin.) Haa!...
Tämäkö sun herrasi?... Tekö täällä, herra? Ja tyttäreni täällä? Ja te,
te veisitte minut hänen luoksensa?
Marinelli. Hyvin mielelläni, armollinen rouva.
Klaudia. Malttakaa!... Ikään juohtuu mieleeni... Tehän se olitte ...
eikö niin? ... joka tän'aamuna kävitte kodissani kreivin puheella?
jonka kanssa heitin hänen yksinään? jonka kanssa hän riitautui?
Marinelli. Riitautui?... Jota en muka tietäisi: vähä-pätöinen väitös
valtio-asioissa vaan...
Klaudia. Ja nimenne on Marinelli?
Marinelli. Markisi Marinelli.
Klaudia. Se on siis oikein... Mutta kuulkaapas, herra markisi ...
Marinellia ... nimeä Marinelli ... seurasi kirous... Ei toki, ett'en
panetteleisi tätä jaloa miestä! ... ei seurannut kirous ... kirouksen
ajattelen minä lisäksi... Nimi Marinelli oli kuolevan kreivin viimeinen
sana.
Marinelli. Kuolevan kreivin? Kreivi Appianinko?... Te kuulette,
armollinen rouva, mikä minua kummallisessa puheessanne enimmin
hämmästyttää... Kuolevan kreivin?... Mitä muutoin tahdotte sanoa, sitä
en ymmärrä.
Klaudia (purevasti ja verkkaiseen). Nimi Marinelli oli kuolevan
kreivin viimeinen sana!... Ymmärrättekö nyt?... En minäkään sitä
ensin ymmärtänyt: ehkä niin outo-äänisesti sanottu ... niin
outo-äänisesti!... Minä kuulen sen vielä! Missä aistini olivat,
etteivät paikalla älynneet tätä ääntä?
Marinelli. Entäpä sitten, armollinen rouva? ... Minä olin jo entuudesta
kreivin ystävä; hänen uskollisin ystävänsä. Sen-tähden, jos hän vielä
kuolemassa minua nimitti...
Klaudia. Tälläkö äänellä?... En osaa sitä mukailla; en osaa sitä
selittää: mutta se sisälsi kaikki! kaikki!... Mitä? Rosvojako olisivat
olleet, jotka päällemme karkasivat?... Murha-miehiä ne olivat;
ostetuita murha-miehiä!... Ja Marinelli, Marinelli oli kuolevan kreivin
viimeinen sana! Niin outo-äänisesti!
Marinelli. Niin outo-äänisesti?... Onko tuota konsana kuultu, että
rehellisen miehen syytös perustetaan hätä-tilassa havaitulle äänelle?
Klaudia. Haa, voisinko vaan viedä oikeuden eteen tämän äänen!... Mutta,
voi minua! Tuon tähden unhotan tyttäreni... Missä on hän?... Kuinka?
joko hänki kuollut?... Mitä tyttäreni siihen voi, että Appiani oli
vihamiehesi?
Marinelli. Annan mä anteeksi hädästyneelle äitille... Tulkaa,
armollinen rouva... Tyttärenne on täällä liki-huoneessa: ja on,
toivoakseni, jo täydesti tointunut säikähdyksestänsä. Hellimmällä
huolella on ruhtinas itse häntä hemmoitellut...
Klaudia. Ken? Ken itse?
Marinelli. Ruhtinas.
Klaudia. Ruhtinas?... Sanokaa totta, ruhtinasko?... Meidän ruhtinas?
Marinelli. Kenkäs muutoin?
Klaudia. No sitten!... Minä onnetoin äiti!... Ja hänen isänsä! hänen
isänsä!... Hän on kiroova hänen syntymä-päivänsä. Hän on kiroova minun.
Marinelli. Jumalan tähden, armollinen rouva! mikä nyt pisti mieleenne?
Klaudia. Se on selvä!... Eikö ole?... Tänä päivänä temppelissä!
kaikkein puhtahimman kasvojen edessä! iankaikkisen likimmässä
lähestössä! ... alkoi tämä konnuus; siellä se puhkesi ulos! (Marinellia
kohden.) Haa, murha-mies! sydämmetöin, katala murha-mies! Et uljas
kyllä, murhaamaan omalla kädelläsi; mutta kelvotoin kyllä murhaamaan
mieliksi vieraan himon! ... antamaan murhata!... Kaikkien murha-miesten
hylkiö!... Mitä rehellisiä murhaajoita on, ei pidä suvaitseman sinua
parissansa! Sinua! Sinua!... Sillä miks' en voisi yhdellä ainoalla
sanalla silmihis oksentaa koko sappeni, koko kuolani?... Sinua! Sinua!
parittaja!
Marinelli. Te houreksitte, hyvä rouva... Mutta hillitkää edes
raivo-parkunne, ja muistakaa, missä olette.
Klaudia. Missäkö olen? Muistaa, missä olen?... Mitä jalopeura, jolta
pennut temmataan, huolii siitä, kenenkä metsässä hän kiljuu?
Emilia (sisäpuolella). Haa, äitini! Minä kuulen äitini!
Klaudia. Hänen äänensä? Se on hän! Hän on kuullut minun; hän on kuullut
minun. Ja minä en huutaisi?... Missä olet, lapseni? Minä tulen, minä
tulen! (Töytäisee huoneesen ja Marinelli perästä).