(Näytelmä-paikka, etu-sali ruhtinaan hovi-linnassa.)
Ensimäinen kohtaus.
Ruhtinas. Marinelli.
Marinelli. Turhaan; ylpeästi halveksien hylkäsi hän tarjotun kunnian.
Ruhtinas. Ja se jääpi nyt sillensä? Se käypi siis toteen? Emilia on
siis vielä tänä päivänä oleva hänen?
Marinelli. Niinpä näköjänsä.
Ruhtinas. Minä odotin niin paljon hänen moni-mielisyydestänsä!...
Kuka-ties, kuinka typerästi lienette asian toimittaneet... Kuin tyhmän
neuvo kerran on hyvä, niin tulee viisaan panna se toimeen. Se olisi
minun pitänyt muistaa.
Marinelli. Kas noin olen muka hyvästi palkittu!
Ruhtinas. Ja minkä-tähden palkittu?
Marinelli. Että mä tahdoin yksin henkeni uskaltaa sen edestä...
Nähtyäni, ei toden eikä pilkan voivan taivuttaa kreiviä pitämään
rakkauttansa kunniata halvempana, koin häntä yllyttää riitautumaan.
Sanoin hänelle asioita, joista hän vimmastui. Hän mätti loukkauksia
minua kohtaan: ja minä vaadin hyvitystä, ... ja vaadin sitä heti
paikalla... Arvelin muka näin: Taikka hän minun, taikka minä hänen.
Minä hänen: niin on kenttä kokonansa meidän. Eli hän minun: noh, josko
niinki; niin täytyy hänen paeta, ja ruhtinas voittaa ainakin aikaa.
Ruhtinas. Ja sen te olisitte tehneet, Marinelli?
Marinelli. Haa! pitäisihän tuon jo edeltä-päinki tietää, jos ollaan
niin tyhmästi valmiit uhraamaan itsensä suurien edestä ... pitäisihän
tuon edeltä-päinki tietää, kuinka kiitolliset he tulevat olemaan...
Ruhtinas. Entä kreivi? Hän on tunnettu ei antavan kahdesti sanoa
mitäkään itsellensä.
Marinelli. Miten milloinki sattuu, epäilemättä... Kenpä voi häntä siitä
moittia?... Hän vastasi, tänä päivänä hänellä olevan jotaki vielä toki
tärkeämpätä tehtävää, kuin minun kanssani kauloansa katkaista. Ja sitte
määräsi hän yhtymys-päivän viikolle jälkeen häiden.
Ruhtinas. Emilia Galotin kanssa! Se ajatus tekee minun hulluksi!...
Sitten heititte asian sillensä ja menitte tiehenne: ja tulette ja
kehutte, uskaltaneenne henkenne minun edestäni; uhranneenne itsenne
minulle...
Marinelli. Mutta mitä tahdotte sitten, armollinen herra, jota minun
vielä olisi pitänyt tehdä?
Ruhtinas. Vielä tehdä?... Ikään kuin hän olisi jotaki tehnyt!
Marinelli. Ja antakaapas kuulla, armollinen herra, mitä itse olette
toimittaneet edestänne... Te onnistuitte saada häntä puhutella
kirkossa. Mitä väli-puhetta olette keskenänne pitäneet?
Ruhtinas (pilkaten). Uteliaisuutenne mieliksi!... Jota minun nyt
täytynee tyydyttää... Ah, kaikki kävi toivoni jälkeen... Nyt ette
tarvitse enään vaivata itseänne, liian avulias ystäväni! Hän tuli
enemmän kuin puoli-väliin toivoani vastaan. Enkä olisi tarvinnut, kuin
kohdastaan ottaa hänen mukaani. (Kylmästi ja käskein.) Nyt tiedätte,
mitä tahdoitte; ... ja saatte mennä!
Marinelli. Ja saatte mennä!... Jaa, jaa; se se on aina virren loppu!
ja samoitte, jos niinkin olisi, että mä vielä tahtoisin koetella
mahdotointa... Mahdotointa, sanoin minä?... Niin mahdotointa tuo
nyt kyllä ei olisi; mutta uskaliasta... Jos morsian kerran olisi
vastassamme, niin takaan, häistä ei tulevan mitäkään...
Ruhtinas. Hoo! mitä kaikkia se mies lupaa toimittaa! Nyt minun
pitäisi vaan vielä antaman hänelle osa-kunta hovi-vartioitani, ja hän
sen kanssa asettuisi maantien varrelle väijymään, ja karkaisi itse
viisikymmentenä vaunuin päälle, ja tempaisi sieltä naisen, jonka hän
voittoriemussa toisi minulle...
Marinelli. On semmoista ennenkin tapahtunut, että tyttö on viety
väkisen, vaikka se ei ole näyttänyt väkisen-viemiseltä.
Ruhtinas. Jos voisitte sen tehdä, niin ette ensin niin kauvan siitä
jaaritteleisi.
Marinelli. Mutta ei ole takaamista, mitenkä onnistuisi. Siinä voisi
turmiaki tapahtua...
Ruhtinas. Ja se olisi muka minun tapani, antaa ihmisten vastata
asioista, joille eivät mitäkään voi!
Marinelli. Noh menköön sitten, armollinen herra... (Kuuluu loitolta
pyssyn laukaus.) Haa! mikäs se oli?... Kuulinko oikein?... Ettekö teki
kuulleet, armollinen herra, ammuttavan?... Ja vielä taas kerran!
Ruhtinas. Mikä se on? Mitä se merkitsee?
Marinelli. Mitäs luulette?... Mitähän jos olisin toimeliaampi, kuin
uskotte?
Ruhtinas. Toimeliaampi?... Niin sanokaa nyt...
Marinelli. Lyhyesti: josta olen puhunut, se tapahtuu.
Ruhtinas. Onko se mahdollista?
Marinelli. Elkää vaan unhottako, ruhtinas, mitä taannoin minulle
vakuutitte... Minulla on taas teidän sananne...
Ruhtinas. Mutta varustukset ovat kuitenki niin...
Marinelli. Kuin ne konsana olla taitavat!... Niiden täytäntä on uskottu
miehille, joihin voin lujasti luottaa. Tie kulkee ihan eläin-tarhan
laipioitse. Siinä on yhden osan pitänyt karata vaunuihin käsin, ikään
kuin ryöstääksensä sitä; ja toisen osan, jossa on muu'an palvelijani,
töydätä elikko-tarhasta ulos, ikään kuin hädästyneiden avuksi. Tappelun
alla, kuhun kumpiki puoli on näyn vuoksi joutunut, pitää palvelijani
temmata Emilia pois, tahtovinaan häntä muka pelastaa, ja tuoda hänet
elikko-tarhan kautta linnaan... Niin on väli-puhe... Mitäs nyt sanotte,
ruhtinas?
Ruhtinas. Te hämmästytätte minua erin-omaisella tavalla... Ja eräs
pelko tulee päälleni ... (Marinelli astuu ikkunan ääreen.) Mitä te
katsotte?
Marinelli. Tuolla-päin se pitäisi olla!... Oikein! ... ja yksi naamari
tulee jo nelistäen oikonansa laipion ympäri; ... epäilemättä asian
päätyntöä minulle kertomaan... Menkää pois, armollinen herra.
Ruhtinas. Ah, Marinelli...
Marinelli. Noh? Eikö tosi, nyt olen tehnyt taas liian paljon; ja tätä
ennen liian vähäisen?
Ruhtinas. Ei niin. Mutta, kaikki näin ollen, en ymmärrä...
Marinelli. Ymmärrä?... Parempi kaikki kerrassaan!... Menkää nyt
joutuisaan pois... Naamarin ei pidä saaman teitä nähdä. (Ruhtinas
menee.)
Toinen kohtaus.
Marinelli, ja kohta jälestänsä Angelo.
Marinelli (joka taas menee ikkunan luo). Tuolla ajavat vaunut
hiljakseen takaisin kaupunkiin päin... Niin hiljakseen? Ja kummallakin
ovella palvelija?... Se on merkki, joka ei ole mieleeni: että kavallus
muka on puoleksi vaan onnistunut; ... että haavoitettua kuletetaan
verkallensa takaisin, ... eikä kuollutta ketäkään... Naamari astuu
alas... Se on Angelo itse. Tuo tyhmän-rohkea!... Sepäs täällä tuntee
salatiet... Hän viittaisee minulle. Mahtaa muka olla varma asiastaan...
Haa, herra kreivi, joka ette tahtoneet Massaan, ja nyt täydytte vielä
etemmä!... Ken opetti teidät niin tuntemaan apinoita? (Mennen oveen
päin.) Kyllä ne tosiaan ovat äkäiset... Noh Angelo?
Angelo (paljastaen kasvonsa). Olkaa varoillanne, herra kammari-herra!
Hän pitäisi tuotaman tuossa paikkaa.
Marinelli. Ja mitenkä muutoin kävi?
Angelo. Luullakseni, hyvin hyvästi.
Marinelli. Kuinka on kreivin kanssa?
Angelo. Tahdostanne! Ompahan!... Mutta hän on mahtanut saada vihiä
tästä. Sillä hän ei ollut ihan varustamatoin.
Marinelli. Sano väleen, mitä on sanomista! Onko hän kuollut?
Angelo. Minun on sääli sitä kelpo herraa.
Marinelli. No tuossa on hellän sydämmes tähden! (Antaa hänelle kukkaron
kultaa.)
Angelo. Entäpä vielä urhakka Nikolonikin! joka kanssa on saanut maksaa
kylvyn.
Marinelli. Vai niin? Tappio kummallaki puolen?
Angelo. Olisin valmis itkemään sen rehellisen pojan tähden! vaikka
hänen kuolemansa on jo neljänneksellä parantanut tämän (punniten
kukkaroa kädessään). Sillä minä olen hänen perillisensä; koska olen
kostanut hänen edestänsä. Se on niin meidän lakimme; asia, niin hyvä,
luullakseni, kuin konsana lie tuumittu uskollisuuden ja ystävyyden
tähden. Tämä Nikolo, herra kammari-herra...
Marinelli. Ole nyt tuosta Nikolostasi!... Mutta kreivi, kreivi...
Angelo. Sen tuli! Kreivi oli kovasti kouristanut häntä. Sen tähden
rupesin taas minäki kreivihin käsin!... Hän kaatui; ja joskin hän vielä
hengissä tuli vaunuihin takaisin, niin takaan, hänen ei tulevan sieltä
hengissä ulos.
Marinelli. Kuinhan se vaan olisi varma, Angelo.
Angelo. Minä tahdon menettää tuttavuutenne, ellei se ole varma!... Onko
teillä mitään vielä käskemistä? sillä tieni on pisimmiä: aivomme muka
tän'iltana vielä rajan ylitse.
Marinelli. Niin mene sitte.
Angelo. Ja jos toiste mihin tarvitaan, herra kammari-herra, ... te
tiedätte, missä minua kysytään. Mitä toinen uskoo voivansa, ei taida
taika olla minullenkaan. Ja minä olen huokeampi, kuin kukaan toinen.
(Menee.)
Marinelli. Hyvä se!... Mutta ei kuitenkaan niin aivan hyvä... Hyi,
Angelo! ollakseen semmoinen saituri! Kylläpä hänki vielä olisi
ansainnut yhden laukauksen... Ja miten eikö hänen nyt täytyne kitua
tuon kreivi-poloisen!... Hyi, Angelo! se on toimittaa ammattinsa
erin julmasti ja pilata työnsä. Mutta siitä ei saa ruhtinas vielä
mitäkään tietää. Hänen pitää ensin itse oivaltaman, kuinka hyödyllinen
tämä kuolema on hänelle... Tämä kuolema!... Mitä min' en antaisi
visseydestä!...
Kolmas kohtaus.
Ruhtinas. Marinelli.
Ruhtinas. Tuolla tulee Emilia lehto-kujaa myöten ylös. Hän kiitää
palvelijan edellä. Pelko näyttää siivittävän hänen jalkansa. Hän ei
mahda vielä mitäkään varoa. Hän luulee vaan pelastaman itsensä rosvojen
käsistä. Mutta kuinka kauvan voi se kestää?
Marinelli. Niin on hän nyt ensinnäki meidän vakassamme.
Ruhtinas. Ja eiköhän äitinsä etsine häntä ylös? Eikö kreivi tulle hänen
jälestänsä? Mitenkäs sitte kanssamme? Kutenka saatan minä hänen salata
heiltä?
Marinelli. Kaikkeen täytit en tosiaan vielä tiedä mitä vastata. Mutta
meidän tulee katsoa. Malttakaa, armollinen herra. Ensimäinen askel oli
kumminkin otettava...
Ruhtinas. Miksikä? jos meidän täytyy ottaa se takaisin.
Marinelli. Kenties emme tarvitse... Niitä on tuhansia seikkoja,
joihinka vielä voi perustaida. Ja unhotatteko sen erin-omaisimman?
Ruhtinas. Mitä voin minä unhottaa, jota en ole tarkasti vielä
miettinyt?... Se erin-omaisin? Mikä se on?
Marinelli. Sukkeluus miellytessä, taivuttaa, ... joka ruhtinaalta, ku
rakastaa, ei ikänänsä puutu.
Ruhtinas. Eikö ikänänsä puutu? Paitsi koska hän sitä juuri tärkeimmin
tarvitsisi... Minä olen jo tänä päivänä tehnyt huonon kokeen tästä
sukkeluudestani. Kaikilla liehityksillä ja vakuutuksilla en voinut
kiskoa hänestä niin sanaakaan ulos. Kieletöinnä, äimistyksissä ja
vapisten seisoi hän siinä, kuten rikkoja, kuullessa kuolema-tuomionsa.
Hänen tuskansa tarttui minuun, minä vapisin kanssa, ja lopetin
pyytämällä anteeksi. Tuskinpa uskallan häntä uudestaan puhutella...
Ainaki sisälle tullessansa en tohdi olla saapuvilla. Teidän, Marinelli,
täytyy ottaa hänet vastaan. Minä tahdon tässä likisällä kuunnella,
kuinka käypi, ja tulla enemmin toinnuttuani.
Neljäs kohtaus.
Marinelli, ja kohta jälestä hänen palvelijansa Battista Emilian kanssa.
Marinelli. Jos Emilia vaan ei itse lie nähnyt hänen kaatuvan... Ja sitä
hän toki ei ole mahtanut, koska hän niin on lennättänyt... Hän tulee.
En minäkään tahdo olla ensimäinen, mikä täällä hänen silmäänsä pistää.
(Vetäikse salin nurkkaan.)
Battista. Astukaa vaan tänne sisään, armollinen ryökkynä.
Emilia (hengästyneenä). Ah!... Ah!... Minä kiitän sinua, ystäväni; ...
minä kiitän sinua... Mutta, hyvä Jumala! missä minä olen?... Ja näin
ihan yksinäni? Mihinkä äitini jäi? Mitenkä kreivi jäi?... Tottahan ne
tulevat perästä? kanta-päissäni perästä?
Battista. Luullakseni.
Emilia. Hän luulee? Hän ei tiedä? Hän ei nähnyt heitä?... Eikös ammuttu
ihan takanamme?...
Battista. Ammuttuko?... Sepäs olisi!...
Emilia. Aivan varmaan! Ja on sattunut kreiviin, elikkä äitiini...
Battista. Minä lähden paikalla heidän peräänsä.
Emilia. Ei ilman minutta... Minä tahdon kanssa; minun täytyy kanssa:
tule ystäväni!
Marinelli (äkisti astuen edes ja tulevinaan vasta sisään). Ah,
armollinen ryökkynä! Mikä onnettomuus, eli pikemmin, mikä onni, ...
mikä onnellinen onnettomuus tuottaa meille kunnian...
Emilia (ällistyen). Kuinka? Te täällä, herra?... Minä olenen siis
teidän luonanne?... Suokaa anteeksi, herra kammari-herra. Me olemme
vähäisen matkaa tästä joutuneet rosvojen käsiin. Siinä tulivat hyvät
ihmiset avuksemme; ja tämä rehellinen mies nosti minun vaunuista ulos
ja toi minun tänne... Mutta minä kauhistun nähdä olevani yksinäni
pelastetun. Äitini on vielä vaarassa. Takanamme yksinpä ammuttiinki.
Hän on kukaties kuollut; ... ja minä elän?... Suokaa anteeksi. Minun
täytyy pois. Minun täytyy uudestaan sinne, ... johon olisi pitänyt
kohdasteen jäämäni.
Marinelli. Rauhoittukaa, armollinen ryökkynä! Kaikki on hyvin; teidän
pitää paikalla oleman niiden, niiden rakastettujen luona, joidenka
tähden te tunnette niin sydämmellisen vapistuksen... Sillä välin,
Battista, mene, juokse: kenties ne eivät tiedä, missä ryökkynä on. Ne
saattavat kukaties etsiä häntä jossaki tarhaston ravintolassa. Tuo ne
viipymättä tänne. (Battista menee.)
Emilia. Tosiaanko? Ovatko he kaikki jo vaaratta? eikö heille ole
mitäkään sattunut?... Ah, mikä kauhistuksen päivä eikö tämä päivä ole
minulle!... Mutta minun ei pitänyt tänne jäämän; minun piti rientämän
heitä vastaan...
Marinelli. Miksikä niin, armollinen ryökkynä? Te olette paitsi sitä jo
hengästynyt ja väsynyt. Virkistäikää pikemmin, ja olkaa hyvä ja menkää
johon-kuhun kammariin, jossa on mukavampi ollanne... Minä lyön vedon,
että ruhtinas on jo itse teidän kalliin, kunnioitettavan äitinne luona,
ja tuopi hänen tyköönne.
Emilia. Ken sanoitte?
Marinelli. Armollinen ruhtinaamme itse.
Emilia (lopen hämmästyneenä). Ruhtinas?
Marinelli. Hän lensi, heti tiedon saatuansa, heille avuksi... Hän
on julman vihoissaan, että semmoinen rikos on, niin sanoakseni,
julettu tehdä niin likellä häntä, hänen silmäinsä alla. Hän ajattaa
pahantekijöitä takaa, ja he tulevat, saatuina vaan kiini, ankarasti
rangaistaviksi.
Emilia. Ruhtinas!... Missä minä sitten olen?
Marinelli. Dosalassa, ruhtinaan huvi-linnassa.
Emilia. Mikä sattumus!... Ja te luulette hänen kohta itsensä saattavan
tulla näkyviin?... Mutta kumminkin äitini seurassa?
Marinelli. Tässäpä hän onki jo.
Viides kohtaus.
Ruhtinas. Emilia. Marinelli.
Ruhtinas. Missä on hän? Missä?... Me etsimme teitä, ihanin ryökkynä,
yltä-ylitse: ... te voitte toki hyvin?... Noh, sitten on kaikki hyvä!
Kreivi, teidän äitinne...
Emilia. Ah, armollinen herra! missä ovat he? Missä on äitini?
Ruhtinas. Ei kaukana; tässä ihan läheltä.
Emilia. Hyvä jumala! missä tilassa tavannen toisen eli toisen
heistä! ... sillä te salaatte minulta, armollinen herra ... minä näen
sen, te salaatte minulta...
Ruhtinas. Ei toki, armas ryökkynä... Pankaatte käsi käteeni ja
seuratkaa minua turvallisesti.
Emilia (epäillen). Mutta jos ei mitäkään ole tapahtunut heille ...
jos minun aaveeni pettävät: ... minkä-tähden he eivät jo ole täällä?
Minkä-tähden he eivät tulleet jo teidän kanssanne, armollinen herra?
Ruhtinas. Niin joutukaa nyt, ryökkynäni, nähdäksenne kaikkien näiden
hirmu-kuvien kerrassaan katoavan...