Kelluimme Queenstownista lähteneellä vähäisellä tenderilaivalla, vallan
Titanicin vieressä, kun äkkiä joku sanoi: "Katsokaappas ylöspäin,
herra!" Silloin näin yhdessä Titanicin neljästä savupiipusta, jonka
läpileikkaus oli kaksikymmentäneljä jalkaa, yltäyleensä nokiset miehen
kasvot, kuin pienen, pirullisen lintukotolaisen, kaulaansa myöten
uponneena ammottavaan kitaan. Venytettyään mitä ihmeellisimpiin
irvistyksiin kujeellista naamaansa, tämä kuvatus katosi suunnattomaan
kurimukseen, ja me odotimme hänen seuraavassa tuokiossa savupilvenä
tuprahtavan taivaalle temppujaan jatkamaan. Sensijaan saimme kuulla,
että luuloteltu savupiippu olikin vain tyhjä ilmanvaihtoputki, jota
muuan lämmittäjistä oli käyttänyt yleisöä ylimääräisesti
hauskuttaakseen.
Mutta pääsemättä tästä näystä, minusta tuntui alinomaa, ikäänkuin
olisi kaikkea, mitä tunsin ja ajattelin, seurannut ilkkuva
lintukotolaisirvistys, nauruntyrske kuulumattomasta korkeudesta, ja
kuin olisi joku huvitellut kustannuksellani jossain punaisen pilven
päällä.
Olin heti alkumatkasta saakka erityisen herkkä ja yhtaikaa
hajamielinen. Tällaisessa tilassa ollessani jää minulta säännöllisesti
suuri osa ympäristöäni kokonaan näköpiirini ulkopuolelle, kun sensijaan
taas toiset ilmiöt, usein syyttä, suotta, esiintyvät erittäin selvässä
ja rajoitetussa valaistuksessa, syöpyen muistooni häviämättömästi.
Nyt kirjoittaessani tätä sairashuoneella, sillä taitoin vasemman
jalkani polvilumpion yläpuolelta, hypätessäni pelastusveneeseen
haaksirikko-yönä, -- tuntuu kaikki, mitä sinä yönä elin, tuiki
etäiseltä ja epätodelliselta, ikäänkuin se olisi ollut olemassa
yksinomaan ja ainoastaan mielikuvituksessani. Eikä tämä koske
ainoastaan sisäisiä elämyksiäni, vaan myöskin kaikkia ulkonaisia
tapahtumia, jotka jo näin lyhyen ajan kuluttua ovat muuttuneet melkein
kangastuksiksi. Mutta itse asiassa ei tämä seikka vähennä elämykseni
todellisuutta, sillä kuka voi vetää rajan, missä uni alkaa ja
todellinen elämä loppuu? Kaikki on lopulta elävää elämää, unemmekin.
Palaan kertomukseeni. Olin kävellyt jonkun aikaa kannella, josta ilman
nopeasti yltyvä kylmyys minut karkoitti, ja näin ohimennessäni veden
lämpömäärää mitattavan, tämän näyn johtamatta ajatuksiani jäävuorien
mahdolliseen läheisyyteen. Oli sunnuntai-ilta, ja kello oli yhdeksän
paikkeilla, kun portaitten alapäässä, juuri menossa hyttiin ja minuun
selin kääntyneenä, näin naisen, jonka hyvin tunsin tai luulin
tuntevani.
Hän oli hoikka, olematta kapealanteinen, ja hänen päänsä oli ruumiin
kokoon ja kaulan täyteläisyyteen verraten melkein liian pieni. Juuri
tämä pään sirous ja sen vaivaton ryhti oli minulle tuiki tuttua. Hänen
hiuksensa olivat kammatut niin, että pään muoto pääsi täysiin
oikeuksiinsa, ja ne olivat kiiltävät kuin kehrättyä lasia.
Ennenkuin ehdin mitään sanoa tai edes tointua tapaamisen
odottamattomuudesta, oli hän avannut hytin oven ja taas sulkenut, minun
näkemättä hänestä sen enempää. Seisoin tarpeettoman kauan hytin edessä
ja tarkastin sen numeroa, jossa oli kolme kolmosta; luulen lopullisesti
tehneeni kaikenlaisia laskuopillisia kokeita näillä kolmella
samankaltaisella numerolla. Mitä tunsin, en enää tiedä, minussa lie
vallinnut tänä ensimäisenä tuokiona vain jonkinlainen epämieluinen
tulevan levottomuuden tunto, ikäänkuin äkkiä olisin tahtomattani tullut
häirityksi. Henkisellä elimistölläni on vahvat varjelusvälineet,
kaikkea ulkoapäin tunkeutuvaa vaikutusta vastaan, ja useimmissa
tapauksissa se onnistuu työntämään takaisin kaiken, mikä sen tasapainoa
voisi häiritä.
Hetken kuluttua vetäydyin taas lukuhuoneeseen, josta taisin nähdä
valaistun käytävän sekä oven. Vieressäni istui pari tuttavaa, puuhaten
pienellä leikkirouletilla, jommoisia saa ostaa Rivieran kauppakojuista.
He merkitsivät muistiin pelissä toisiaan seuraavat numerot, voidakseen
satojen ja tuhansien lukujen joukosta todistaa määrättyjen,
laskuopillisella säännöllisyydellä kertautuvien sarjojen
olemassa-olon vakuutettuina tällaisten sarjojen todellisuudesta.
Kuuntelin heidän väittelyään näistä välttämättömistä numeroryhmistä,
ajatuksesta rouletin koneellisessa liikunnassa, ja tänä hetkenä se ei
tuntunut minusta miltään mahdottomuudelta.
Seurasin suurella mielenkiinnolla heidän eleitään, toisen pyörittäessä
roulettia, ja toisen merkitessä paperille numeroita, tätä koetta keksiä
lakeja näköjään aivan sokealle ja selittämättömälle voimalle.
"Hengityksenne on kiihtynyt", sanoi toinen heistä minulle. Tiesin sen
itsekin, käteni, joka lepäsi tuolin nojalla, vapisi.
Otin sanomalehden ja asettauduin lukemaan. Tästä hetkestä alkoi
varsinainen kiihoitukseni, ikäänkuin olemukseeni tunkeutuva
rauhattomuuden kiila hetki hetkeltä olisi vajonnut yhä syvemmälle.
Ja yhtäkkiä olin näkevinäni hänen taas seisovan, kuten äsken, suljetun
oven edessä, pää vähän sivulle kallellaan, -- hän ei pitänyt päätään
koskaan ihan suorana. Vähäiset yksityiskohdat hänen ulkomuodostaan
muistuivat minulle mieleen, hänen tapansa hymyillä, kohottamalla vain
toista suunnurkkaansa vienosti ylöspäin, ja hänen tottumuksensa
rypistää otsaansa vain ohimoitten kohdalta, jolloin syntyi joukko
ohuita, kaarevia juovia. En ollut mitään unohtanut, en mitään.
Minulle tuotti omituista nautintoa ajatuksissani luetella näitä
vähäpätöisyyksiä, samalla kun sisäinen levottomuuteni yhä kasvoi.
Tunteissani ja ajatuksissani oli erityisen nopea, kiireellinen
poljento. Niin, niissä oli poljentoa, tunsin sen; ummistaessani
silmäni, oli minusta, kuin itse ilma olisi rytmeinä lainehtinut.
Minussa alkoi vakautua ihmeellinen varmuus siitä, että tämän matkan
kuluessa välillämme tulisi tapahtumaan jotain ratkaisevaa, jotain koko
elämäämme kohtalokkaasti ja ainaiseksi muodostavaa. Vaikka vuosikausia
olin visusti välttänyt hänen tapaamistaan, halusin sitä nyt ylen
hartaasti. Minulla ei ollut ollenkaan selvillä, mitä oikeastaan tahdoin
sanoa hänelle, tunsin vain välttämättömyyden pakkona, että minun nyt
oli tavattava hänet ja puhuttava.
Otin esiin kelloni, se oli vähän yli kymmenen. Tietämättä miksi, alkoi
minua yhtäkkiä vaivata minuuttiviisarin näkymätön, mutta tasaisen varma
liikunta, olisin halunnut pysähdyttää ajan, tunteakseni omistavani sen
täydellisesti. Muistin luonnonkansoja, joitten näkövoima on kyllin
väkevä eroittamaan minuuttiviisarinkin liikkeen, ja katselin
vihamielisenä pientä kultaista viisaria, joka mittasi elämäni retken
kohti hävitystä ja kuolemaa.
Äkillisestä mielijohteesta avasin kellon kuoren ja irroitin viisarit.
Kellon numerotaulu oli yhtäkkiä eloton ja ilmeetön kuin kuolleen
kasvot.
Voitonriemuinen tunne valtasi minut, omituinen päihtymys: olin
pysähdyttänyt ajan!
Aika seisoi, -- aika oli minun.
Siivoojatar kulki ohitse ja kysyin häneltä:
"Suokaa anteeksi, kuka asuu hytissä numero 333?"
Hän katsoi minuun sivumennen ja vastasi:
"Eräs rouva, -- en tiedä hänen nimeään."
Minä kysyin:
"Tuliko hän laivaan Cherbourgista?"
Tällä kertaa hän katsoi minuun tarkemmin ja vastasi:
"Niin, Cherbourgista." Ja lisäsi, hetken päästä:
"Hän on pannut maata."
Tunsin pettymystä ja menin suoraa päätä kannelle. Jokainen viivytys oli
haitaksi, mielialani oli liiaksi patoutunut. Kannella tuntui ilman
kylmyys kirpeältä, ja vaikka olin täysissä pukeissa, palelin kuitenkin.
Muuten oli kansi matkustajista tyhjä, ja huomasin, että tähdet tänä
yönä olivat erittäin lukuisat, vaikka niitten säteilemä valo oli
himmeää, kuten liian korkeaan lakeen ripustettujen lamppujen.
Mielialani jännittyneisyyttä kesti yhä. Ajatukseni olivat äärimäisesti
keskittyneitä ja tunteeni tihenivät siihen määrään, että minusta
niitten olisi täytynyt muuttua aineellisiksi, liikuntolain nojalla
eteenpäin kulkeviksi laineiksi, kohti tiettyä päämäärää.
Kun nyt jäljestäpäin yritän muistutella, mitä ajattelin tämän vajaan
tunnin kuluessa, jonka kannella edestakaisin kuljin, ihmetyttää minua,
ettei minulla, olemukseni luontaisesta herkkyydestä huolimatta, ollut
vähintäkään ennakkoaavistusta tulevasta tuhosta. Levottomuuteni johtui
aivan toisista syistä eikä suinkaan siitä, että muutaman meripenikulman
päässä odotti perikadontuova jäävuori. Mutta sieluni oli liiaksi
ahdettu täyteen odotusta, että siihen olisi mahtunut mikään muu tunne.
Ja jos olisinkin sen aavistanut, ehkä olisi yhteentörmäyksen
välttämättömyys ollut minulle yhtä selvä, kuin rouletin numerosarjojen
olemassaolo tai oma odottamaton tapaamiseni?
Vietin tämän tunnin ihmeellisessä, korostetussa mielialassa, kannella
edestakaisin kävellen. Aikaa ei ollut enää olemassa, kellon viisarien
pysähtyessä oli lakannut olemasta ikuinen ja ihmeellinen Ei-mikään,
joka peloitti elämäni, paloitti tunteeni. Silloin tunsin äkkiä
sysäyksen, vallan heikon, vallan vähäpätöisen, ei edes kyllin vahvan
minua pahemmin horjahduttamaan, ja samalla näin jotain liukuvan
suurella kiireellä laivan kupeitse, jotain aivan tarumaista, niin
mittasuhteiltaan kuin muodoiltaan, hohtavan valkeaa ja kangastuksen
kaltaista, kaukana kaikesta todellisuudesta. Yliluonnollisuuden tunto
oli niin yllättävän valtava, etten ensi hetkessä käsittänyt mitään,
vaan ajatuksissani syntyi omituinen seisahdus, unen ja todellisuuden
äkkiä sekaantuessa yhteen ympärilläni.
Näin kansisalongissa muutamia myöhästyneitä pelaajia, joista jotkut
olivat nousseet seisomaan, ulos kurkistellen, heidän kasvojensa
näyttäessä litteiltä ja valkoisilta ikkunalasin puristuksessa, ja minä
näin heidätkin kuin unessa.
Yhtäkkiä taukosi koneen jyske, me olimme pysähtyneet. Tunsin sen aluksi
vain ruumiillisesti, ennenkuin se ennätti aivoihini asti. Luulen, että
tällainen tajunnan hitaus oli ominaista useimmille meistä tänä yönä.
Kolme tosiasiaa: sysäys, valkea kangastus ja koneen pysähtyminen
liikkuivat kuin kolmena irrallisena pisteenä aivoissani, minun
vetämättä yhdysviivaa.
Vaistomaisesti otin esiin kelloni ja hymähdin sen viisarittomalle,
kuolleelle taululle. Juuri tänä hetkenä ajatuksissani ilman muuta
ulkonaista aihetta tapahtui välttämätön yhteenveto: älysin äkkiä, mistä
oli kysymys. Ja nyt verraten äskeiseen hitauteeni, aloin ajatella
erittäin nopeasti ja täsmällisesti, joskin yksipuolisesti, samalla kun
kiihoitus tunteissani yhä jatkui. Sensijaan en tuntenut varsinaista
pelkoa, en nyt enkä myöhemminkään.
Minun ensimäinen ajatukseni oli tämä: "Me hukumme, siis täytyy hänen
tulla esiin, nyt heti, vielä tänä iltana!" Tämä ajatus tukehdutti
minussa kaiken muun, tiedon uhkaavasta vaarasta, huolenpidon omasta
turvallisuudestani ja pelastusmahdollisuudesta sekä kuolemanpelon.
Siinä oli jotain päihdyttävää, joka yhdellä kertaa täytti
odotuksesta väsähtäneet aivoni sanoin selittämättömällä huumeella.
Itsesäilytysvaistoni lakkasi täydelleen toimimasta, olisin kevyellä
mielellä voinut panna tuholle alttiiksi jokikisen elävän sielun, omani
siihen luettuna. Laivan ja sen tuhansien matkustajain perikato oli
minusta äkkiä aivan yhdentekevää, niin, suotavaa, toivottavaakin, koska
senkautta saisin nähdä hänet, heti, hetken kuluttua, samassa tuokiossa,
sieluni siivilöidessä kaikesta vain tämän ainoan ajatuksen.
Menin kiireesti suoraa päätä alas portaita, muutamien yksityisten
matkustajien tullessa vastaani; mitään tungosta ei vielä ollut
olemassa. Portaitten alapäässä seisoi muuan miespalvelija, aivan
velttona, kuten näytti, seinää vasten nojaten, käsivarret hervottomina,
silmät puoliraollaan.
"Mitä on tapahtunut?" kysyin häneltä.
"Olemme törmänneet jäävuoreen, herra", hän vastasi unisella äänellä.
Olen varma, ettei hän kyennyt eroittamaan unta todellisuudesta sen
paremmin kuin minäkään.
Ja taas minä seisoin kuten puolitoista tuntia takaperin suljetun oven
edessä, jonka numerona oli kolme kiehkuraa, kolme kolmosta.
Ajatellessani nyt, että kaikki, mitä tänä neljännestuntina elin ja
tunsin, oli vain näköharhasta syntynyttä, vain omien aivojeni houre,
oman sisäisen minäni heittämä heijastus, oma kuvajaiseni, -- tunnen
halua heittää taistelukintaan todellisuudelle vasten teräksisiä silmiä!
Kuka voi tehdä olemattomaksi sen, mikä on ollut olemassa minussa
itsessäni, suurempana, todellisempana todellisuutena kuin kaikki
ulkonainen ja käsinkosketeltava, kuka pystyy anastamaan sen minulta!
Elin tänä neljännestuntina täydellisen antaumuksen, pakahduttavan
odotuksen hetken. En tahdo sanoa, etten ollenkaan olisi muistanut tai
tuntenut kuoleman läheisyyttä, päinvastoin, voi olla, että juuri se
antoikin tunteilleni sen kaikupohjan, josta ne niin suurella
haltioitumisella kimmahtivat, mutta totta on, etten sitä tietoisesti
ajatellut. Sieluni oli edessäni kirkkaassa valaistuksessa tänä yönä,
mutta kuolemankauhua en siinä havainnut.
Ovi pysyi yhä suljettuna, vaikka ilmareijistä sen yläosassa loisti
valoa. Minua halutti koputtaa sitä, varoittaa häntä vaarasta, mutta en
kuitenkaan sitä tehnyt. Sydämeni oli pakahtua odotuksesta, ja minä
kadehdin sitä, joka ensimäistä kertaa oli keksinyt tämän sananparren,
niin kuvaava se oli sille, mitä tänä hetkenä tunsin. Yksi on
tarpeellinen, millainen ihana sana! ajattelin.
Ja ympärilläni yltyi tungos ja melu. Merkillistä tilassani oli juuri
se, ettei minulta oikeastaan jäänyt mitään huomaamatta, mitä
ympärilläni tapahtui, se vain jätti minut täysin välinpitämättömäksi,
kuten kaukainen uninäytelmä. Käytävä alkoi sulloutua täyteen kesken
untansa häiriintyneitä ja hätäisesti puettuja matkustajia, jotka
pelastusvyöt ympärillään kiirehtivät kannelle. Melkein kaikki
työntäisivät minua, joka seisoin portaitten alapäässä, mutta tästä
kosketuksesta ei minuun siirtynyt heidän pelosta sylkyttävien
sydäntensä sähkö. Minä tuskin muistin, minne he niin suurella kiireellä
riensivät. Heidän joukossaan oli useita hyvin vaillinaisesti puetuita
naisia ja paljon lapsia, joista muuan kolmivuotias takertui jalkoihini,
jolloin autoin hänet pystyyn ja ojensin äidille, joka unohti minua
kiittää. Tunnen yhä vieläkin sätkivän, pehmeän lapsenruumiin käsissäni.
Näin äskeisen uneliaan palvelijan äkkiä kavahtavan jalkeille ja
rientävän sinne, tänne kuin päättömänä, juuri kun laskettiin ensimäiset
hätäraketit. Minne hän joutui, en tiedä; pelastettujen joukossa en
häntä nähnyt; hän oli nuori, vaaleanverinen ja silohiuksinen poika,
kahdenkymmenen korvissa.
Juuri sillä hetkellä avautui ovi, ja hän astui käytävään. Riensin
nopeasti hänelle vastaan, kun äkkiä pysähdyin: edessäni olivat
ventovieraat kasvot! Kaulan ja pään muoto olivat hämmästyttävän
yhtäläiset, samoin vartalon täyteläinen hoikkuus. Näen hänet selvästi
edessäni. Katseeni lienee ollut niin kiinteä, että se hetkeksi
pysähdytti ja kuoleman kauhusta huolimatta hetkeksi hämmensi hänet,
ainakin hän yritti sanoa jotain, mikä kuulosti kuin torjuva
anteeksipyyntö. Hänen äänensä vieras sävy havahdutti minut kokonaan. Ja
tästä tuntemattomasta naisesta uhosi kylmyyttä, jota muuten olen
tuntenut vain kuolleen ihoa koskettaessa.
Luulin kuulevani lintukotolaisen nauruntyrskeen pääni päällä. Kuinka se
oli mahdollista? Minähän olin tuntenut hänen läsnäolonsa, -- ja häntä
ei ollutkaan!
Vielä kerran sekaantuivat uni ja todellisuus ihmeellisellä tavalla
yhteen. Kaikki, mitä näinä tunteina niin ilmielävästi olin tuntenut,
oli ollut harha, näköhäiriö, olemassa vain omassa tajunnassani. Eivätkä
ainoastaan nämä tunnit, vaan ehkä pitkät vuodetkin, jotka olin tämän
rakkauden lumoissa elänyt, voimatta vapautua. Viimeinen häneltä saamani
elämys oli yhtä epätodellinen kuin kaikki edellisetkin.
Vapauduin tänä hetkenä jostakin, mikä oli minua vuosikausia
kahlehtinut, pudistin yhdelläkertaa yltäni kaiken. Yhtäkkiä tunsin
ihmistungoksen, jonka tähän saakka olin vain nähnyt, ja kymmenistä
ruumiista tarttui minuun tuskallinen halu elää ja kuoleman pelko.
Elämänhaluni oli yhtäkkiä kaikkea muuta voimakkaampi.
Niin jouduin kannelle, en tiedä kuinka. Se oli ylin venekansi, ja
oikeanpuoliselta sivulta olivat jo kaikki veneet lasketut, vasemmalla
puolen niitä sensijaan paraikaa irroitettiin. Sattumalta pysähdyin
oikeanpuoliselle laiteelle, vain katsellakseni alaspäin. Se oli onneni,
sillä samassa tuokiossa kuulin alhaalta laivan kupeelta huudettavan:
"Onko vielä naisia kannella?" Ja kun vastausta ei kuulunut, huusi joku
merimiehistä minulle:
"Tekisitte viisaammin, herra, jos hyppäisitte veneeseen."
Vene ei ollut vielä kovin alhaalla, ja niin minä hyppäsin, taittaen
vasemman jalkani polven yläpuolelta.