Astuessani pelastusveneeseen numero 15 jouduin istumaan erään toisen
naisen viereen, jonka nimeä en tiennyt, vaikka olin nähnyt hänet matkan
varrella. Hän oli avokaulaisessa, ohuessa seurustelupuvussa, pitsihuivi
hiuksilla, jonka tähden heti tarjosin hänelle turkisviittaa. Hän kiitti
kohteliaasti ja niin lyhyesti kuin suinkin, kietoi viitan ympärilleen,
mutta värisi yhä, vilusta tai pelosta. Tunsin hänen polvensa
herkeämättä tärähtelevän, mutta hän hillitsi itsensä harvinaisesti.
Hänen hiuksillaan oli luonnollinen ja mieluisa tuoksu, ikäänkuin
sekoitus erinlaisista maustimista.
Riipuimme yhä edelleen ylhäällä seitsemänkymmenen viiden jalan
korkeudessa yli merenpinnan, odotellen laskeutumiskäskyä. Silloin muuan
laivan upseereista, kaulassa kevyesti kääräisty villahuivi, mutta
purevasta kylmyydestä huolimatta ilman päällystakkia, kumartui yli
laivan partaan, juuri meidän kohdallamme, ja huusi: "Minä tulen
johtamaan venettä N:o 15." Nainen vieressäni vastasi siihen vain: "Vai
niin."
Upseeri viipyi yhä laivan partaalla. Sekä hän että nainen vaikenivat,
niinkuin heillä ei olisi ollut mitään tai päinvastoin liian paljon
sanomista toisilleen. Naisen kasvoilla oli ynseä, liikkumaton ilme, ja
mies odotti.
Samalla kuulimme kannelta komentokäskyn: "laskekaa!" jonka miehet
toistivat, köysien alkaessa yhtäkkiä kitistä väkipyörissä. Upseeri
päästi äkkiä kätensä irti ja huusi, kohoittaen lakkiaan: "Näkemiin, --
voikaa hyvin!" Nainen vastasi, aivan hiljaa, tuskin huuliaan
liikuttaen: "Näkemiin!"
Veneemme rupesi hitaasti ja tasaisesti laskeutumaan pitkin Titanicin
kylkeä. Koska ei ollut vähintäkään merenkäyntiä, ja laivan runko
sentakia aivan liikkumaton, emme tarvinneet kestää minkäänlaisia
kolhaisuja, vaan laskeutumisemme kävi tuskin tuntuvasti. Olimme kaikki
aivan vaiti, ajatellen yhteisen asemamme eriskummaisuutta, luultavasti
sitä sentään täysin tajuamatta. Se oli liiaksi tavallisuudesta
poikkeava, mahtuakseen heti tajuntapiiriimme. Luulen tajunneemme vain
aivan ulkopuoliset seikat, samalla kun niitten oleellinen merkitys
jäikin oivaltamattamme. Tiesimme myös liian vähän, meiltä kun
puuttui tarkemmat tiedot laivaa kohdanneen tuhon suuruudesta ja
pelastusvälineiden vajavaisuudesta. Mutta vaikka olisimmekin olleet
selvillä siitä, että Titanic vajaan puolentoistatunnin kuluttua oli
uppoava tuhannenviiden sadan kanssamatkustajamme keralla, niin olisi
mielialamme tuskin ollut toisensävyinen, siksi kaikkea ajattelua
lamaava oli asemamme tavattomuus. Laskeuduimme alaspäin, ja niin
varovasti kuin se tapahtuikin, tunsimme sentään aika-ajoin hiukaisevan
vihlauksen sydänalassamme, tyhjyyden allamme huimatessa päätämme. En
tiedä, mitä olisimme sanoneet, jos köydet yhtäkkiä olisivat katkenneet,
tai vene mennyt kahtia kuudenkymmenen hengen painosta; olisimme kai
kuolleet hiiskahtamatta, ihmetyksestä ääneti, liittäen vielä yhden
ihmeellisen seikkailun tämän yön ihmeisiin. Mutta kumpaakaan ei
tapahtunut, köydet olivat uudet ja lujat, vene samoin. Lipuessamme eri
kansien ohi, näimme joukottain ihmisiä, jotka turvallisesti odottivat
pelastusvuoroaan, huutaen meille tervehdyssanoja, ja pyörö-ikkunoista,
jotka sivuutimme, loisti meille vähentymättömässä ja kirkkaassa
valaistuksessa vastaan suurien salonkien ja loistohyttien
uudenuutukainen upeus. Ainoa, mikä jonkun verran häiritsi, oli alhaalta
uhoova jääkylmä ilmanveto, jonka varsinkin ulkolaidoilla istuvat
tunsivat. Kysyin vieressäni istuvalta naiselta: "Viluttaako teitä?"
Hän vastasi, polvet täristen:
"Ei, rouvani, kiitän teitä!" loitolla pidättävällä kohteliaisuudella,
kuten äsken oli vastannut upseerillekin, mutta hänen silmäteränsä
olivat mustat pelosta.
Sillä välin olimme laskeutuneet yhä alemmaksi, lähemmä veden rajaa, kun
joku kysyi: "Missä köysivaarna on?" Ymmärsimme, mistä oli kysymys,
toistimme kaikki saman kysymyksen ja haimme kukin kohdaltamme, mutta
kun emme uskaltaneet liikkua, oli hakeminen ylen hankalaa. Haimme
kuitenkin koko veneen, niin hyvin kuin taisimme, löytämättä
köysivaarnaa. Olimme jo joutuneet veteen, ja lauhduttajakoneen suusta
pauhaava ryöppy kuljetti meidät eteenpäin pitkin laivan kylkeä, meidän
yhä riippuessamme kiinni köysissä, joita emme kyenneet irroittamaan.
Haimme yhä köysivaarnaa, mutta yhtä huonolla menestyksellä.
Silloin huusi joku, ja me kuulimme sen kaikki: "Numero 15 laskeutuu
päällemme!"
Katsahdimme ylöspäin, heräten itsekukin horroksista, ja aivan oikein:
seuraava pelastusvene, kooltaan aivan omamme kaltainen, riippui suoraan
yläpuolellamme, noin neljänkymmenen jalan korkeudessa meistä,
laskeutuen hitaasti.
Me huusimme silloin, yhdestä suusta:
"Hoi! Pysähdyttäkää numero 15."
Seuraavassa veneessä olijat kuulivat varmasti huutomme, sillä näimme
heidän kurkoittuvan yli laidan ja vuorostaan huutavan väkipyöriä
käyttäville miehille, mutta siitä huolimatta laskeutui vene yhä
alemmaksi, sillä oli luultavasti melun takia mahdotonta kuulla kannelle
saakka.
Me kelluimme vedessä laivan jättiläisrungon vieressä, yhä kiinni
köysissä, joita emme osanneet irroittaa, yllämme vene, joka oli
musertava meidät, niinpian kuin meidät saavuttaisi. Tosiasia on, ettei
kukaan meistä edes kirkaissut, ja kuitenkin oli meistä yli puolet
naisia. Vaaran läheisyys herpaannutti huutomme, se hyytyi
äänettömyydeksi, kuten vesi jääksi; meidän ollessa yhtä avuttomina
veneen alla kuten kohtalon.
Se oli kuin suuri, raskas antura, joka oli murskaava meidät, kuin maan
matoset, itse julmistuneen jumalan jalka, joka oli tallaava meidät
tomuksi, -- tulossa ylhäältä korkeudesta, kuten kohtalon tuomio
ja laskeutuva päällemme luonnonvoiman täsmällisyydellä ja
järkkymättömyydellä. Istuen ja seisoen täpötäyteen sullotussa veneessä,
jossa vallitseva tungos teki kaiken liikehtimisen mahdottomaksi, ei
meillä ollut mitään sitä vastaan asetettavana. Ja meistä olisi mikä
kuolintapa tahansa ollut toivottavampi, olisimme mieluummin hukkuneet
laivan keralla kuin rotat tai ajelehtineet vuorokausia aavalla ulapalla
leivättä ja särpimettä. Mutta oli sietämätöntä ajatella, että
kohtalomme olisi tulla kuoliaaksi litistetyiksi, kuten vahingollinen
syöpäläissikermä, nöyryyttävällä ja ala-arvoisella tavalla.
Jotkut meistä yhä huikkasivat ylöspäin, kohti venettä, niin turhaa kuin
se olikin, luultavasti vain keventääkseen oman pelkonsa painostusta.
Eroitimme veneen numero 15 aivan selvästi laivan hyttitulien
tuikkeessa, ja se oli aivan oman veneemme kaltainen, mutta näytti
olevan vielä täydempi. Näimme sen reunan ahdinkoon asti täynnä alaspäin
kurkistelevia päitä ja kuulimme joka sanan, minkä matkustajat ja
miehistö meille sinkosivat.
He huusivat meille herkeämättä:
"Irroittakaa köydet! Nopeasti! Irroittakaa köydet!"
Tiesimme sen aivan hyvin itsekin ja yritimme vielä kerran hakea
köysivaarnaa, varmoina, että sen jossakin täytyi olla olemassa, mutta
yhtä tuloksettomasti. Kauhu kangisti sormemme ja teki hakumme
hapuiluksi. Sanoin naiselle vieressäni:
"Nouskaa, rouva, minä haen köysivaarnaa."
Hän nousi silloin, ja minä näin hänen taivuttavan päätään taaksepäin,
koettaen nähdä ylöspäin. Senjälkeen hän ei enää istuutunut. Hänen
kasvonpiirteissään oli tapahtunut muutos, ikäänkuin hän olisi heittänyt
liikkumattoman naamion yltään, ne olivat pehmeät ja aivan inhimillisen
pelokkaat.
"Kuolemmeko me?" hän kysyi minun puoleeni kääntyen.
"Siltä näyttää", vastasin.
Hän liikutteli hiljaa huuliaan, ja hänen kasvojensa väri kohosi
hehkeäksi.
Ja vene laskeutui yhä, yhtä hitaasti ja varmasti, kuten itse olimme
laskeutuneet neljännestuntia takaperin. En ymmärrä vieläkään, ettei
kukaan meistä hypännyt veteen, olimme kai siihen liian hervottomia.
Kuulimme selvästi köysien synnyttämän kihnutuksen ja arvioimme meitä
eroittavan välimatkan korkeintaan kymmeneksi jalaksi. Voi olla, että
jotkut meistä kuumeisesti koettivat keksiä pelastuskeinoa, mutta varmaa
on, että suurin osa meistä ei ajatellut juuri mitään, tai sitten aivan
kaukaisia, tähän tuiki kuulumattomia ja kangastuksen kaltaisia asioita.
Hetket venyivät hirvittävän, luonnottoman pitkiksi. Aloimme lopulta
äänettömästi rukoilla, että vene laskeutuisi nopeammin ja tekisi lopun
kärsimyksistämme. Samalla tunsimme jollain lailla vaitiolomme
luonnottomuuden, eikä olisi tarvittu muuta, kuin että joku meistä olisi
kirkaissut tai itkuun tyrskähtänyt, jotta koko venekunta olisi siihen
yhtynyt, mutta sitä ei tapahtunut.
Ja meidän sielumme ahtautui täyteen hiljaista, alistuvaa kauhua ja
varman kuoleman odotusta, ikäänkuin jonkin välttämättömyyden,
ylisinhimillisen pakon edessä. Me olimme kohtalon jaloissa, ja
kohtalomme oli tuo vaaksa vaaksalta vajoava vene.
Me kumarsimme jumalan jalan edessä, joka oli meidät ruhjoava. Me
rukoilimme, anelimme sitä, ikäänkuin se olisi ollut inhimillinen korva
eikä tunteeton, musertava jalka. Niinkuin tuhannet sukupolvet ennen
meitä, me palvoimme tätä julmaa jalkaa, maan matosia kun olimme.
Joku nousi pystyyn, kurkoittaen kätensä, ylettyen sormenpäillään veneen
pohjaan, ja me tunsimme kaikki tuoreen värin ja tervan hajun,
ihmeellisen raikkaana ja elämää muistuttavana. Ojensimme kaikki
vaistomaisesti kätemme, ikäänkuin meidän olisi ollut mahdollista ottaa
olkapäillämme vastaan vene koko kuormineen ja kannattaa sitä kattona
päittemme päällä, kunnes pelastus saapuisi. Paljoa ei puuttunut, ettei
tällainen hupelo houre herännyt aivoissamme.
Silloin tapahtui jotain, mikä hetkeksi katkaisi kuolemankauhumme.
Nainen, jolle olin antanut turkisviitan, seisoi yhä veneen
ulkolaidalla, ja hänen kasvoillaan kuvastui suuri kiihoitus, joka ei
ollut yksinomaan pelkoa. Yhtäkkiä hän kohosi varpailleen, ja tarttuen
toisella kädellään olkapäähäni, taivutti itsensä uskomattoman kauaksi
taaksepäin ja huusi yläpuolellamme riippuvaa venettä kohden:
"Kuuletko minua! Minä tahdon sanoa totuuden! Minä olen aina rakastanut
sinua! Minä rakastan sinua nytkin, vaikka veneesi murskaa minut!"
Hän huusi sanat äänellä, joka oli selvä ja raikas, me kuulimme sen
kaikki, niin hillitön antaumus helähti tästä inhimillisestä äänestä.
Hetkenä, jolloin varmasti uskoimme viheliäisen tuokion kuluttua
surkealla tavalla kuoliaaksi litistyvämme, soi näistä sanoista
vastaamme inhimillisen intohimon kaikkivaltius, ja me, jotka yhä
riipuimme kiinni kuolemaatuottavissa köysissä, olimme todistajina
toisien, lujempien köysien äkilliseen katkaisuun, kuin meidän omat,
hampusta kierretyt touvimme.
Me emme ehtineet vielä tointua hämmästyksestämme, ennenkuin samassa
silmänräpäyksessä, aivankuin näistä ilmaansingonneista sanoista
äkillisen välähdyksen saaden, muuan veneemme keulassa istunut
lämmittäjä syöksyi puukko kädessä köysien kimppuun. Kuulimme hänen
tahdissa huutavan: yksi! -- kaksi! ja viiltävän köydet poikki, kaiken
tapahtuessa arvaamattoman lyhyessä ajassa. Heti senjälkeen luisui
veneemme eteenpäin pitkin laivan kylkeä, numero 15 laskeutuessa
täsmälleen samalle paikalle, missä me äsken olimme köysien varassa
kelluneet.
Olimme pelastuneet.