Keskipäivällä, viidentenä vuorokautena siitä lukien, kun Mac-Bennett oli
saapunut Titanicin ruumisalueelle, tapahtui, että suomalainen Johannes
Sarkka yhtäkkiä istuutui köysikäärölle, alkaen kiivaasti kuljettaa
kättään kasvojensa ohitse, ja äkkiä puraisi etusormeensa pienen, mutta
syvän verihaavan. Sillä kertaa oli juuri korjattu talteen sadas
kahdeksaskymmeneskolmas Titanicin ruumiista, jotka pohjoinen
merivirta oli kuljettanut useita kymmeniä penikulmia etelämmäksi
haaksirikkopaikkaa. Veren alkaessa pisarrella haavasta riiputti Sarkka
sormeaan suoraan alaspäin, katsellen vapaasti vuotavaa verta, kasvot
harmahtavina kuin savuntahraama vaahto.
"Elänkö minä, -- elänkö, toverit?" hän kysyi yhtäkkiä äänellä, jota ei
kukaan ottanut tunteakseen hänen omakseen.
Kaikki huomasivat silloin hänen elottoman kelmeytensä, joka levisi
pitkin vahvaa nenänvartta ja poskipäitä. He kysyivät häneltä joukolla:
"Mikä sinun on? Tahdotko juoda?" ja pakoittivat hänen siemaisemaan
kulauksen rommia, mutta hänen leukapielensä eivät vavahtaneetkaan, niin
että he ainoastaan kurkunpään liikkeistä taisivat päättää hänen sen
todella nielaisseen.
Muuten hän istui aivan liikkumatta, haroen vain polvellaan kaikkia
kymmentä sormeaan, niitten joukossa vertavuotavaa, vuoroin taas nostaen
kätensä pystyyn, valoa vasten, niin että luusto ja solmut nivelien
kohdalla näkyivät, punaisen, läpikuultavan rajan ympäröiminä.
"Elänkö minä?" hän kertasi yhtäkkiä ja katsoi ympärilleen, mutta tällä
kertaa jo silmissä uhkaava katse. Toverit, pahaa peljäten, tarttuivat
silloin häneen ja veivät kannen alle. Se tapahtui aivan viime
tuokiossa, sillä samalla alkoi Sarkka raivota ja syytää suustaan
herjauksia vainajia vastaan, heristellen nyrkkejään. Hänen sekavista
houreistaan he tajusivat vain, että hän hautoi vihaa vainajia vastaan
ja pelkäsi heitä samalla haavaa, sekä myös, että itse kuvitteli
olevansa kuollut. Hänen tavattomien ruumiinvoimiensa takia saatiin
hänet vasta miesjoukolla lannistetuksi. Senjälkeen viihtyi hänen
vimmansa nopeasti pelonalaiseksi ja lapselliseksi värinäksi ja
saatuansa rauhoittavaa lääkettä, hän vaipui uneen, nukkuen yhtämittaa
lähes kaksitoista tuntia sikeää, syvää unta, ja havahtumatta ennen
puoliyötä.
Puoliyön aikaan hän sensijaan yhtäkkiä heräsi tai luuli heräävänsä,
tuntien raskaan, ihmeellisen painon päässään, niin että vaistomaisesti
alkoi kopeloida metallikiilaa, joka sen teki niin painavaksi, ikäänkuin
osa hänen pääkalloaan jollain eriskummaisella tavalla olisi muuttunut
tuntemattomaksi metalliksi, raskaammaksi lyijyä ja platinaa.
Senjälkeen hän nousi ja meni suoraan kannelle. Hän ihmetteli
huomatessaan, että oli yö, ja veri hänen sidotussa etusormessaan
tykytteli hiljakseen, hänen kykenemättä muistamaan, missä ja milloin
oli sormensa loukannut. Oikeastaan hän oli kahden vaiheilla vuorokauden
ajasta, sillä oli valoisaa, vaikka se ei suinkaan ollut päivän valoa,
vaan näkymättömän kuun. Taivaalla oli aivan ohuita, toisiinsa
liittyneitä hattaroita, joitten takaa aavisti kirkkaan täysikuutamon,
mutta ne eivät hajaantuneet, vaan pysyivät päinvastoin koko ajan
paikoillaan.
Laiva sensijaan ei ollutkaan enää entinen Mac-Bennet. Se oli kutistunut
kooltaan verrattoman paljoa pienemmäksi, muistuttaen muodoltaan
ikivanhoja, valtavan leveitä jokiproomuja, jollaisia käytetään
koskettomilla ja tasajuoksuisilla joilla. Laajaa lastiruumaa katti
kupera, kilpikonnan selän kaltainen kansi, harmaa ja suomuinen, kuin
suoraan pohjamudasta nostettu. Keskimastosta riippui isokokoinen,
repaleinen ja likainen purje, joka samoin kuten vähäinen keulapurjekin
lepatti veltoissa laskoksissa, tuulen niitä paisuttamatta.
Ei yhtään elävää olentoa ollut näkyvissä. Sarkka, seisoessaan
maston juurella, taisi nähdä ihmeellisen etäälle, sillä ilma oli
kauaskantoista ja kuulasta, niin että olisi voinut eroittaa edessä
aukeavan vesilakeuden vähittäisen kaltevuudenkin, sen taipuessa
taivaanrantaa kohden, pyöreän maapallon pintaosana. Veri pulputti yhä
hänen sormessaan, eikä mikään ihmetyttänyt häntä, saati sitten
huolestuttanut.
Hän oli alasti, mutta ei tuntenut vähintäkään vilua; päinvastoin, hänen
oli näin monta vertaa kevyempi olla. Hän muisteli jättäneensä
vaatteensa kannen alle, mutta yhtäkkiä se oli hänestä tuiki
yhdentekevää. Hän muisti, että vanhempansa olivat olleet Suomesta
tulleita siirtolaisia, ja että hänen nimensä oli Sarkka, Johannes
Sarkka ja myös, että hän kerran oli ollut aivan pieni, pellavapäinen
poika, joka ei ylettynyt kuin puolitiehen pöydänjalkaa. Hän ihmetteli,
minne oli joutunut tämä pieni, pellavapää poika, jonka hän niin
selvästi muisti. Hän muisti vielä ottaneensa kerran -- kauan, kauan
sitten -- pestin Mac-Bennett nimiseen new-yorkilaiseen höyrylaivaan,
jonka oli määrä korjata talteen Titanicin ruumiit, ja muisti senkin,
että oli ehditty nostaa vedestä tasan satakahdeksankymmentä ja kolme
ruumista. Mutta kaikki tämä oli hyvin kaukana, ja hänelle tällä haavaa
tuiki yhdentekevää, niin hänen nimensä, kuin sekin, että hän kerran oli
syntynyt suuren, leveän kymin varrella kaukaisessa, pohjoisessa maassa.
Silloin hän yhtäkkiä oli näkevinään pohjoisessa valas- tai hyljeparven,
joka ui yhtäänne, päät vedenpinnan yläpuolella. Hän hämmästyi niitten
lukumäärää, niitten pysytellessä kaiken aikaa yhdessä, ikäänkuin
hervottomasti heittäytyneinä merivirran vietäviksi, uiskennellen kaikki
leveänä rintamana. Ne muistuttivat liikkuvaa lauttaa, joka yhä kasvoi
leveydeltään, ikäänkuin yhä uusia ja uusia olisi sukeltanut
umpisukkulasta vedenpinnalle, entisiin yhtyen. Koko parvi ui suoraan
laivaa kohti. Lautan vaakasuora etusivu piteni yhä, samalla kuin se
läheni, alkaen vihdoin molemmista päistään pyöristyä, ikäänkuin
sulkeakseen laivan kehäänsä.
Silloin hänet, tietämättä miksi, valtasi ahdistus, ikäänkuin jotain
vihamielistä ja ylivoimaista olisi ollut tulossa, ja hän huusi
ylenkatseellisesti:
"Yksi sataa vastaan! Yksi miljoonaa vastaan!"
Hän seisoi yhä maston juurella, päin merta, alaston, nuori vartalo
jännittyneenä.
Samalla alkoivat ketjun molemmat äärimäiset päät hiljakseen lähestyä
toisiaan. Hän kääntyi nopeasti etelään päin ja näki proomun
saarretuksi. Pilvet pysyivät yhä yhtä hopeaisina ja hajoamattomina, ja
valo yhtä siivilöitynä. Tuskin olivat ketjun päät koskettaneet
toisiaan, kun proomun ympärillä syntyi kiehuvia vesipyörteitä, aivan
kuten jonkun raskaan ja suurikokoisen kappaleen äkkiä vajotessa, ja
nämä kiehuvat vesikehät laajenivat laajenemistaan, mitä etäämmäksi
ehtivät, kunnes uloittuivat taivaanrantaan saakka, missä viimeinen
vesirengas suli näköpiirin kanssa yhdeksi ympyräksi. Koko meri kiehui
erisuuruisia ja koko ajan liikkuvia vesipyörteitä.
Ja samalla näki Johannes Sarkka, että valtameri, niinkauas kuin silmä
kantoi, olikin kukkuroillaan kuolleita, jotka kiehuivat esiin
syvyyksistä kuin pinnalle poreet. Niitä oli niin paljon, että koko
vedenpinta tyystin peittyi, ja aallot tuokiossa asettuivat, ikäänkuin
suunnattomat määrät öljyä olisi valettu veteen. Vesi ei voinut liikkua
niitten paljouden takia, mutta ne liikkuivat itse, hirveätä, vinhaa
vauhtia, kuin suuressa piirikarkelossa. Oli kuin meri olisi luovuttanut
yhdellä kertaa kaikki vainajansa, ei vain Titanicin haaksirikosta, vaan
aikojen alusta alkaen, niinkuin jo ammoin liuenneet ja alkuaineksiksi
hajaantuneet inhimilliset ruumiit yhtäkkiä jumalaisesta mielijohteesta
taas olisivat yhdistyneet, rakentuen yhtäkkiä uudelleen, atoomi
atoomilta, kuten tuomion tuntina.
Nämä kuolleet kiersivät kiihtyvää vauhtia vesipyörteitten mukana,
ikäänkuin liittoutuneina eläviä vastaan suunnattua hyökkäystä varten,
ehdottomana enemmistönä, halliten yksinvaltiaina koko valtamerta.
Proomu seisoi yhä paikallaan, kannattaen viheliäisillä kansilaudoillaan
yhtä ainoaa elävää ihmistä.
Tämä ihminen piteli mastosta kiinni, huutaen kuolleille yhtämittaa:
"Mitä te tahdotte? Minä olen ihminen... Minä elän."
Hän ponnisti kaiken tarmonsa ajatellakseen jotain elävää, hinnasta
mistä hyvänsä jotain elävää, ikäänkuin keksiäkseen ajatustensa tuhkasta
yhden ainoan punaisen kypeneen.
Ja hän huusi yhä, ruumis kaaressa, ja rintakehä täynnä ääntä:
"Minä elän... Yksi miljoonaa vastaan!"
Mutta hän tunsi elämänsä yhtäkkiä tykkivän laimeasti ja heikosti,
ikäänkuin vaarassa tyrehtyä, ja hän lysähti polvilleen proomun
kuperalle kannelle, ypöyksin ja alastomana uhkaavan kuoleman edessä.
Hän tarttui kaksin käsin mastoon kiinni, syleillen sitä epätoivoisesti,
ikäänkuin se olisi ollut elämän puu, jonka kultaisten lehväin hän
odotti levittyvän suojakseen. Samalla alkoi hänen päätään huimata:
pyörre oli tarttunut proomuunkin. Sen raskas, kömpelö runko alkoi
pyöriä paikallaan, itsensä ympäri kiertyen, yhä vinhempää vauhtia,
kuten suuri, kuoleman kanssa kamppaileva jättiläisvalas.
Johannes Sarkka pyöri mukana tässä kuolleitten karkelossa, pitkin
pituuttaan proomun kannella, kädet suonenvetoisesti maston ympärillä.
Hän odotti otteensa heltiävän ja seuraavassa silmänräpäyksessä
liukuvansa veteen, kiertääkseen suurissa, ikuisissa vesirenkaissa,
kuten muutkin hukkuneet.
Silloin muistui hänelle yhtäkkiä mieleen pieni ja selkeä kuva, nähty
jossain varhaisimman lapsuuden puolihämärässä. Hän näki sateesta märjän
ja alaspäin riippuvan koivun oksan. Tämän oksan alla ja siinä kiinni,
heilahteli näkymättömässä langassaan, jonka oli omasta ruumiistaan
kehrännyt, pieni, kellertävä toukka kuin omatekoisessa kiikussa, ja
aurinko paistoi sen lävitse. Sarkka ajatteli kaikki aistit
jännittyneinä toukkaa, ja hänen mielestään oli jo ijäisyys siitä, kun
hän viimeksi oli nähnyt jotain näin yksinkertaisen ja elävän kaunista.
Ja hän alkoi huutaa kuolleille, aivan suunniltaan, tukehtumaisillaan:
"Toukka, toukka, joka riippui sateesta märjän oksan alapuolella... Se
oli enemmän kuin kaikki te, sillä se eli, se eli ja keinutteli itseään,
ruumis läpikuultavana valosta, joka paistoi sen lävitse, mutta te
olette kuolleet, olette olemattomat, ette ole edes senarvoisia kuin
langassaan keinuva, mitätön toukka..."
Hän kyyristyi kuin suonenvedossa ja värisi, värisi halusta elää, eikä
hän yksin, vaan joka solu hänessä.
"Minä tahdon elää... elää!" hän huusi, "vaikka en syntyisi enää muuna
maailmaan kuin toukkana, joka keinuu auringossa".
Ja hän oli näkevinään uuden, ennen näkemättömän auringon, aivan
viheriän, josta alkoi valua viheriää väriä kaikkialle, upottaen kaiken
hedelmälliseen ja heilimöivään vihreyteen. Koko valtameri hänen
edessään alkoi äkkiä viheriöidä, ikäänkuin tuhatlonkeroiset, tiheät
vesikasvit yhtäkkiä olisivat alkaneet versoa, äkkiarvaamattomalla
kiireellä, kasvaen ja lisääntyen rehevästi kuin luomisen päivänä ja
peittäen vainajat, yleten heidän silmäonteloistaan ja kylkiluittensa
lomista, puhjeten heidän puhumattomista suistaan...
Ja samalla hän itse kutistui, vähäiseksi ja kevyeksi, hänen ruumiinsa
oli läpikuultava, päästäen valoa vapaasti lävitsensä, ja hän riippui
ohuessa, silminselittämättömässä silkkikuidussa ilmassa, keinuen
edestakaisin...
Ja hän huusi ilmakeinustaan kuolleille, väkevästä elämäntunnosta
väristen:
"Te olette kuolleet, mutta, katso, minä elän..."
Aamulla Johannes Sarkka heräsi, täysin terveenä, ja meni kannelle
työhön, vaieten yöllisistä. Mutta hän teki työtä eri tavalla kuin
ennen, ilman sisäistä väristystä, katsellen vainajia elävän ihmisen
epäämättömällä ylemmyydellä ja tuntien joka hetki elämisen ihmeen.