Tapahtui, alkaessamme täyttää neljättä pelastusvenettä, että keksimme
iäkkään avioparin laivan kannella seisovan, ja heidän rauhallisuutensa
hämmästytti meitä. Heillä ei ollut edes pelastusvöitä ympärillään eikä
muutenkaan mitään kiirettä minnekään, mutta he puhelivat hiljaa
keskenään, eivät kuitenkaan yhtämittaa. He olivat yli seitsemänkymmenen
molemmat, ja varmaankin melkein yhtä vanhat; heidän pukunsa oli
varakkaan keskisäädyn ja kuosiltaan vanhanaikuinen. Mies oli
vartaloltaan lyhyehkö ja tanakka, kuten hengenahdistusta potevat, ja
hän ryki usein; hänen otsansa oli laaja ja levollista ajattelua
säteilevä, sensijaan silmät pienet ja värittömät, tuskin näkyvät. Hänen
vanha vaimonsa oli siro ja kasvoiltaan punakka, ja hänen vähän
ulkonevat silmänsä olivat sinisen selkeät, vanhuudesta huolimatta.
Molemmat vanhukset hymyilivät, ja juuri tämä hymy oli hämmästyttävä: se
oli lapsellinen ja kirkas eikä ollenkaan kotoisin tästä maailmasta,
jonka he näyttivät täydellisesti unohtaneen, ikäänkuin heillä ei olisi
ollut enää sen kanssa mitään tekemistä. He näyttivät olevan olemassa
vain toisiaan varten. Moni vilkaisi heihin kummastuksella, ohi
kulkiessaan; itse he eivät nähneet ketään, ja heidän vanha hymynsä
muodosti kuin valopiirin, jonka ulkopuolelle jäi kaikki todellisuus.
Meillä oli käsky toimittaa kaikki naiset pelastusveneisiin ja tarpeen
tullen eroittaa heidät miehistään. Astuin vanhan avioparin luo,
kumarsin, ja he katsoivat minuun suopeasti kuin pitkäaikaiseen
tuttavaan, ilman epäluuloa; minusta oli, kuin olisin joutunut äkkiä
lauhkeaan vyöhykkeeseen, ja olin hämilläni, tietämättä miksi.
Huolellisuudessa, millä he olivat pukeutuneet hälyytyksen hätäisyyteen
katsomatta, oli jotain liikuttavaa; nähtävästi he olivat täysin
tietämättömiä tuhosta, joka meitä kaikkia yhteisesti uhkasi; heidän
tyyneytensä oli kadehdittava. Läheltä katsoessa ihmetytti minua heidän
kasvojensa sävyn suuri yhtäläisyys, piirteitten täydellisestä
eroavaisuudesta huolimatta; he olivat vain kuin saman sisäisen voiman
eri muotoja; luultavasti olivat he hyvin kauan eläneet yhdessä. Tunsin
heitä kohtaan heti kiintymystä ja olin utelias kuulemaan heidän
ääntään.
"Olkaa hyvä, astukaa pelastusveneeseen, rouvani!" sanoin.
Huolimatta sanojeni kohteliaisuudesta, oli niitten vaikutus
odottamattoman jyrkkä. Vanhan naisen hyväntahtoiset ja hymyilevät
kasvot jäykistyivät äkkiä ankariksi, ja hänen pieni, punakka leukansa
alkoi täristä. Tätä kesti kotvan aikaa, kunnes hän vihdoin sai
sanotuksi heikolla, tyttömäisellä äänellä:
"En halua lähteä, herra."
Hänen vanha miehensä ei pitänyt tarpeellisena mitään lisätä, vaan
vahvisti vain vaimonsa sanat parilla kuuluvalla rykäisyllä.
Päässäni vallitsi tällä hetkellä kaiken kylmän maltin ohella alituinen
kuolemantajunta ja suuri toivottomuus, ja ihmisten itsepintaisuus
ärsytti minua.
"Miksi ette, rouva?" kysyin lyhyesti.
"En tahdo erota miehestäni", hän vastasi suurella varmuudella.
"Siinä tapauksessa on minun velvollisuuteni eroittaa teidät", sanoin.
"Sitä te ette tee", hän sanoi hymyillen.
"Emme me eroa, kyllä se niin on", sanoi mies yhtäkkiä, hitaalla,
lauhalla tavalla.
Sähkövalo heidän kohdallaan oli hyvin kirkas ja ympäröi heidän vanhoja,
aivan erikokoisia päitään, heleänharmaita molemmat; heidän
yhdennäköisyytensä oli taas silmiinpistävä, ja minun täytyi keskittää
koko tarmoni, etten antautuisi hiljaisen voiman alaiseksi, mikä näistä
kahdesta, kauan yhdessä eläneestä vanhuksesta virtasi. En ollut yhä
vieläkään päässyt selville, kuinka paljon he vaaran suuruudesta todella
tiesivät. Heidän järkkymätön tyyneytensä ja tasapainonsa, niin vähän
maallinen, niin vähän sopusoinnussa ympäristön kanssa, kiihotti minua.
Sanoin, heitä silmiin katsomatta:
"Se on vain pieni huvimatka... Aamulla voitte palata laivalle."
Silloin tunsin yhtäkkiä vanhan naisen tarttuvan käsivarteeni
hansikattomalla kädellään, jossa kimalsi langanohueksi kulunut sileä
kultasormus, ja hänen muuten vähän häilyvä katseensa muuttui kiinteäksi
ja paljonpuhuvaksi.
"Ei!" hän sanoi, pudistaen päätään. "Se ei ole totta! Te erehdytte!"
En voinut kestää tätä katsetta; kaikki virallisuuteni, kaikki
varovaisuuteni suli pois sen edessä; ensi kertaa tänä yönä tunsin
kuoleman koko taakan sekä itseni että satojen ihmisten puolesta.
"Antakaa anteeksi!" sanoin aivan hiljaa. "Te olette oikeassa, kaikki,
jotka jäävät laivalle, hukkuvat tänä yönä."
Hän sanoi, samoin kuiskaten: "Minä tiesin sen!" ja puristi miehensä
kättä.
Ja niin seisoimme vähän aikaa vaiti, Titanicin kannella. Yö oli
hievahtamattoman hiljainen, täynnä tähtihämärää ja valtameren
rannattomuutta, ympäröivästä melusta huolimatta. Niin, oli kuin melu,
ihmisten äänet ja askeleet, kaikki olisi ollut vain sivuseikka, ja
ainoa todella oleellinen laivaa ympäröivän meren kirkas ja kylmä
tyyneys.
"Ymmärrättekö nyt?" sanoi vanha nainen yhtäkkiä, uudestaan hymyillen.
"Juuri sentähden en tahdo erota miehestäni. Me tahdomme kuolla yhdessä.
Me olemme sitä aina toivoneet. Me olemme vanhoja, me emme pelkää
kuolemaa, ainoastaan eroa toisistamme."
"Niin se on", vahvisti mies. "Me tahdomme kuolla yhdessä."
Ennenkuin ennätin estää, hän ehti jo tarttua käteeni, jota hän puristi
lujasti ja hellittämättä, yhä uudelleen pudistellen, ja lopuksi
peittäen sen vielä varmemmaksi vakuudeksi toisella kädellään, samalla
kun hänen pienet silmänsä yrittivät ilmaista suurta hyvyyttä.
Enkä minä voinut muuta, kuin jättää heidät siihen, missä seisoivat. He
sanoivat minulle aivan yhtaikaa ja yhdestä suusta: "Kiitoksia! Voikaa
hyvin!" aivankuin olisivat toivottaneet hyvää ja rauhallista kuolemaa,
enkä vieläkään tiedä, mistä he minua kiittivät. Mutta hyvyys lie ollut
heille yhtä helppoa kuin muille hengenveto, ja kesken kaikkien kauhujen
risti-aallokkoa, joka tänä yönä runteli sieluani joka puolelta,
palasivat ajatukseni yhtämittaa tähän vanhaan aviopariin, kuin
ystävällisesti tuikkivaan majakkaan.
Näin heidät vielä kerran, vähän ennen kuin laiva lopullisesti alkoi
kohota, veden tavoittaessa jo laivalyhtyä. He seisoivat yhä samalla
paikalla, enkä huomannut heidän asennoissaan mitään muutosta, yhtä
vähän kuin pelastusvöitä heidän ympärillään. Nyökäytin heille
jäähyväiset, ja he vastasivat, kasvoillaan sama kaunis hymy.